Suomalaisäidit taitavat edelleen imettää vähemmän ja lyhyempiä aikoja kuin äidit Pohjoismaissa keskimäärin, eivätkä kansalliset imetystavoitteetkaan täyty. Voin näin parin viikon kokemuksella sanoa, etten yhtään ihmettele, miksi. Imetys on hiton rasittavaa. Se sattuu, stressaa, vie järjettömästi aikaa, vaatii erityisiä vaatteita ja apuvälineitä, ja on ainakin meillä sitonut äidin täysin kiinni vauvaan tai rintapumppuun. Millään ei voi arvioida, kuinka paljon maitoa tulee, tai onko vauva varmasti syönyt riittävästi. Meidän skidi ainakin kitisee kaikkea muutakin kuin nälkää, enkä rehellisesti sanottuna vielä näin kahden ja puolen viikon jälkeen voi sanoa, että olisin aina, tai juuri koskaan, ehdottoman varma, mikä minkäkin itkun taustalla on.
En ikinä ajatellut, että musta voisi kehittyä minkään asteen imetysfanaatikkoa. Raskausaikana en pahemmin miettinyt, miten vauvan ruokkimispolitiikan hoitaisin - ajattelin vain, että jos homma ei suju, syödään sitten korviketta. Sairaalassakin kaikki eteni vielä omalla painollaan. Vauva veteli maitonsa tyytyväisenä, ja kun mustakaan ei ollut juuri muuhun kuin makaamaan sängyssä syöttökoneena, oli maidontuotanto taattu. Ajattelin, että tämähän sujuu hienosti ja harmittelin jo tuttipulloihin käytettyjä ylimääräisiä rahoja.
Kukaan ei tosiaan kertonut etukäteen, että vauva voi tosiaan syödä tunnin välein. Tai neljän tunnin välein, mutta kolme tuntia putkeen. Kuitenkaan vauva ei ikinä halua syödä silloin, kun maidonlähteen tarjoajalle kävisi, joten mitään suunnitelmia ei oikein voi tehdä, tai muutenkaan elämää etukäteen ennakoida. Imetyksen lisäksi aikaa kuluu vähintään yhtä paljon röyhtäytyksiin, puklujen siivoamiseen ja masuvaivojaan kitisevän vauvan rauhoitteluun. Kun siitä rumbasta on selvitty, onkin todennäköisesti taas aika syödä.
Ennen syöttöä nälkä on niin kova, ettei aterian nauttimista voi aloittaa välittömästi, vaan pitää huutaa pää punaisena pari minuuttia, hakata nyrkeillä, nenällä ja otsalla rintaa ja potkia samanaikaisesti jaloilla kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. Pari viikkoa menee siihen, että oppii sekä itselle että vauvalle mukavat imetysasennot, se kun ei myöskään ole mikään itsestäänselvä juttu. Lisää riemua touhuun saadaan, jos vauva on tyyppiä tissitakiainen, eli on havainnut, että naisten rinnoissa on muitakin iloja kuin maito. Rinnalle on siis tosi kiva esim. nukahtaa, ja sitten kymmenen minuutin torkkujen jälkeen jatkaa taas syömistä hetken aikaa. Yleensä nälkä ei ikinä mene ohi näistä maratonsessioista huolimatta, ja koska vauvan pitäisi saada syödä niin paljon kuin se haluaa, joudutaan meillä melko säännöllisesti antamaan lisämaitoa pullolla. Tämähän johtaa kivaan kierteeseen, jossa imetyshetkien lisäksi aikaa kuluu myös maidon lämmittelyyn, pullojen pesuun ja keittelyyn.
Ja se kipu. Nyt aihe ei enää ole niin ajankohtainen kuin vielä viikko sitten, ensipäivistä puhumattakaan. Rintakumeista, lampaanvillavoiteista ja muista härpäkkeistä huolimatta olisin aluksi tarvinnut imetyksen ajaksi jonkun suukapulan pureskeltavaksi. Se siitä herkästä hetkestä vauvan ja äidin välillä. Oma juttunsa on se hirvittävä paineen tunne, kun syystä tai toisesta maitoa ei pääse tyhjentämään kohteeseen, ja rinnat alkavat muistuttaa kahta valtavaa ilmapalloa. Äitien avuksi on toki kehitelty sellainen loistava väline kuin rintapumppu. On kieltämättä aika mahtavaa, että tarvittaessa voin tyhjentää maitovarastot etukäteen, eikä vieraiden aikana tarvitse vetäytyä toiseen huoneeseen syöttämään - mä kun en todellakaan ole mitään julki-imettäjätyyppiä. Pumpun avulla saa myös välillä sitä paljon kaivattua omaa aikaa, kun J voi hoitaa syötöt ja itse pääsee vaikkapa suihkuun! Mutta ei se pumppaaminenkaan mitään huippuajanvietettä ole - fiilis on kuin lypsylehmällä.
Imetystä varten pitää olla myös etumuksesta aukeavia vaatteita, ellei sitten joka kerta halua riisua koko yläkehoa paljaaksi. Imetysvaatteet ovat tietenkin aivan törkeän kalliita ja valikoimaa on yhtä vähän kuin äitiysvaatepuolella. Kun on viimeisen yhdeksän kuukauden aikana investoinut vaatevarastolliseen mammavaatteita, ei paljon huvittaisi täydentää kaappia enempää. Näin ollen sitä kulkee päivät pitkät niissä muutamassa tarkoitukseen sopivassa paidassa ja pyörittää pyykkikonetta aamusta iltaan. Sohvatyynytkin ovat saaneet uuden elämän, kun niistä pitää kerta toisensa jälkeen muotoilla sopiva löhöilynurkkaus ennen imetyssessioita. Ympäri kämppää lojuvia puklurättejä ei kukaan enää jaksa viikkailla siististi tuolin selkänojille odottamaan, vaan niitä löytyy kaikista kuviteltavissa olevista paikoista.
Kaikesta yllä mainitusta, useista tissiraivareista (sekä mun että vauvan), valvotuista öistä ja epätietoisuuden hetkistä huolimatta musta tosiaan on tainnut kehkeytyä imetysfanaatikko, koska en vieläkään ole luovuttamassa. Epäilen itsekin jo järjenjuoksuani, mutta haluaisin todellakin täysimetyksen sujuvan, koska se on niin helppoa ja vaivatonta. Siis onnistuessaan. Imettäessä ruoka kulkee aina mukana, vauva nauttii sylissä olemisesta, maito on varmasti puhdasta ja ravitsevaa, pullorumba jää pois päiväjärjestyksestä ja öiset syötökin sujuvat ilman, että aina ehtii edes tajuta heränneensä. Ja koska olen vähän hörhö, en voi olla huomioimatta äidinmaidon taloudellisuutta ja ympäristöystävällisyyttä korvikkeeseen verrattuna.
Meillä siis yritetään vielä sitkeästi ainakin pari viikkoa, vaikka olen edelleenkin sitä mieltä, että korvikkeellakin kasvaa järkeviä, terveitä ja tasapainoisia ihmisiä, kuten esim. MINÄ. Ylipäätään koko imetyskysymys pyörii turhan usein sen hyvä äiti - huono äiti -vastakkainasettelun ympärillä, ja varmaan siksi aiheeseen liittyvistä ongelmista ei kauheasti kohistakaan. Musta se on sääli, olisi nimittäin ihan kiva välillä kuulla, että maailmassa on muitakin kuin minä, joiden mielestä imetys ei todellakaan ole aina niin helppoa ja hauskaa.
29.3.2011
23.3.2011
Where I End and You Begin
Kuluneet kolmetoista vuorokautta ovat ihan varmasti olleet tähänastisen elämäni jännittävimmät, kiireisimmät ja hämmentävimmät. Varmasti onnellisimmatkin, mutta hetkittäin sitä on ollut aika vaikea muistaa, koska myös vähäunisimmissa on tehty uusia ennätyksiä.
Viimekertaisen valituskonsertin jälkeen alkoi tosiaan tapahtua. Torstaiaamu starttasi lapsivesien menolla ja siitähän alkoikin melkoinen touhotus ja valmistautuminen. Valitettavasti seuraavaan kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin ei sitten edettykään mihinkään muualle kuin sairaalan petiin yöpymään. Ja odottelemaan.
Lopulta perjantaina 11.3. puoli seiskan aikaan illalla käpsyttelin omin jaloin Naistenklinikan hissiin ja hurautin hoitajan kanssa pohjakerroksen leikkaussaliin. Fiilis oli aika hämmentynyt, varsinkin siinä vaiheessa kun leikkausvalmisteluja alettiin tehdä, valot ja musiikit raikasi ja mietin, että onpas jännää kun synnyttäminen tuntuu lähinnä siltä, kuin olisi menossa umpisuolileikkaukseen. Hyvin sujuneen operaation jälkeen lopputulos oli nähtävillä klo 19.05, ja siinä vaiheessa kolahti sitten vähän isommin tajuntaan, mitä tässä nyt oikein tapahtuikaan. J-raukalla taisi myös kolahtaa, mies kun päätyi vahingossa näkemään mut vatsanpeitteet auki. No, ainakin se on nyt kirjaimellisesti nähnyt syvälle mun sisimpään...
Huomattavissa määrin isäänsä muistuttava poikavauva oli loppujen lopuksi syntyessään 54 cm pitkä ja painoi 4540 g. Ihan hyvä siis, että leikkauspöydälle päädyttiin, vaikka mun olo ei näinä sektion jälkeisinä päivinä järin huikea olekaan ollut. Alkuun tuntui aika rankaltakin, kun ei itse pystynyt huolehtimaan omasta lapsestaan, ja pelkkään kyljen kääntämiseen tai vauvan asennon korjaamiseen piti joka kerta pyytää apua. Homma alkoi kuitenkin helpottaa kun kotiuduttiin sairaalasta, vaikka aikamoisten mietteiden äärellä sitä on oltu täälläkin. Voisin varmaan kirjoittaa kirjan pelkistä tyhmistä hakusanoista, joilla ensipäivien aikana tuli Googlea koeteltua. Malliesimerkkeinä seuraavat yhdistelmät ja niiden eri sovellukset:
- vauva + ruoka + määrä
- miksi vauva syö koko ajan
- miksi vauva ei syö
- vauva + uni + määrä
- miksi vauva nukkuu koko ajan
- miksi vauva ei nuku
Lisäksi pinnalla ovat olleet kaikenlaiset kakkaan, pieruun, vaippaan ja ilmavaivoihin liittyvät jutut sekä imetys ja siihen liittyvät oheistoiminnot. Elämäni pyörii siis lähes kokonaan jonkun toisen tyypin ruokailun, nukkumisen ja eritteiden tuotannon ympärillä, mikä käväisi kyllä mielessä raskausaikanakin. Mutta eipä sitä vauva-arjen todellisuutta silti pystynyt edes kuvittelemaan ennen omakohtaista kokemusta... Toisaalta vauvaeloon mahtuu myös todellisia huippuhetkiä, kuten nämä isin masun päällä nautitut iltatorkut:
Mietin jonkun aikaa, onko tuo otsikon Radiohead-lainaus vähän turhan imelää kamaa, mutta aika nopeasti tajusin, että ei tässä kohtaa mikään oikein voi olla. Kaikkien pissa- & kakkavaippojen, tissiraivareiden ja mahakitinöidensä keskellä toi pieni mies on kyllä onnistunut sulattamaan mun, ja aika monen muunkin, sydämen melko totaalisesti. Ja sellaisella tavalla, mitä ei myöskään olisi ikinä voinut kuvitella.
Viimekertaisen valituskonsertin jälkeen alkoi tosiaan tapahtua. Torstaiaamu starttasi lapsivesien menolla ja siitähän alkoikin melkoinen touhotus ja valmistautuminen. Valitettavasti seuraavaan kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin ei sitten edettykään mihinkään muualle kuin sairaalan petiin yöpymään. Ja odottelemaan.
Lopulta perjantaina 11.3. puoli seiskan aikaan illalla käpsyttelin omin jaloin Naistenklinikan hissiin ja hurautin hoitajan kanssa pohjakerroksen leikkaussaliin. Fiilis oli aika hämmentynyt, varsinkin siinä vaiheessa kun leikkausvalmisteluja alettiin tehdä, valot ja musiikit raikasi ja mietin, että onpas jännää kun synnyttäminen tuntuu lähinnä siltä, kuin olisi menossa umpisuolileikkaukseen. Hyvin sujuneen operaation jälkeen lopputulos oli nähtävillä klo 19.05, ja siinä vaiheessa kolahti sitten vähän isommin tajuntaan, mitä tässä nyt oikein tapahtuikaan. J-raukalla taisi myös kolahtaa, mies kun päätyi vahingossa näkemään mut vatsanpeitteet auki. No, ainakin se on nyt kirjaimellisesti nähnyt syvälle mun sisimpään...
Huomattavissa määrin isäänsä muistuttava poikavauva oli loppujen lopuksi syntyessään 54 cm pitkä ja painoi 4540 g. Ihan hyvä siis, että leikkauspöydälle päädyttiin, vaikka mun olo ei näinä sektion jälkeisinä päivinä järin huikea olekaan ollut. Alkuun tuntui aika rankaltakin, kun ei itse pystynyt huolehtimaan omasta lapsestaan, ja pelkkään kyljen kääntämiseen tai vauvan asennon korjaamiseen piti joka kerta pyytää apua. Homma alkoi kuitenkin helpottaa kun kotiuduttiin sairaalasta, vaikka aikamoisten mietteiden äärellä sitä on oltu täälläkin. Voisin varmaan kirjoittaa kirjan pelkistä tyhmistä hakusanoista, joilla ensipäivien aikana tuli Googlea koeteltua. Malliesimerkkeinä seuraavat yhdistelmät ja niiden eri sovellukset:
- vauva + ruoka + määrä
- miksi vauva syö koko ajan
- miksi vauva ei syö
- vauva + uni + määrä
- miksi vauva nukkuu koko ajan
- miksi vauva ei nuku
Lisäksi pinnalla ovat olleet kaikenlaiset kakkaan, pieruun, vaippaan ja ilmavaivoihin liittyvät jutut sekä imetys ja siihen liittyvät oheistoiminnot. Elämäni pyörii siis lähes kokonaan jonkun toisen tyypin ruokailun, nukkumisen ja eritteiden tuotannon ympärillä, mikä käväisi kyllä mielessä raskausaikanakin. Mutta eipä sitä vauva-arjen todellisuutta silti pystynyt edes kuvittelemaan ennen omakohtaista kokemusta... Toisaalta vauvaeloon mahtuu myös todellisia huippuhetkiä, kuten nämä isin masun päällä nautitut iltatorkut:
Mietin jonkun aikaa, onko tuo otsikon Radiohead-lainaus vähän turhan imelää kamaa, mutta aika nopeasti tajusin, että ei tässä kohtaa mikään oikein voi olla. Kaikkien pissa- & kakkavaippojen, tissiraivareiden ja mahakitinöidensä keskellä toi pieni mies on kyllä onnistunut sulattamaan mun, ja aika monen muunkin, sydämen melko totaalisesti. Ja sellaisella tavalla, mitä ei myöskään olisi ikinä voinut kuvitella.
9.3.2011
Po-po-po-poing-poing!
Mulla on jokseenkin pompoteltu olo. Olen kuluneen kahden viikon aikana keskustellut joko puhelimessa tai kasvotusten neljänkymmenenviiden eri terveydenhuollon ammattilaisen kanssa yhteensä yli viidenkymmenen yksittäisen kerran aikana. Kuudellatoista näistä kerroista olen itkenyt, neljästi huutanut ja kerran käyttänyt voimasanoja. Tilastojen perusteella voisi kuvitella, että olisin jo saanut hyvinkin perusteellista hoitoa monelta eri taholta. Mutta ei, päällimmäinen tuntemukseni tällä hetkellä on turhautuminen, hyvinä kakkosina seuraavatkin sitten epätietoisuus ja kiukku.
Koko rumba alkoi edellä mainitusta kasvohermohalvauksesta ja vauvan suurehkosta painoarviosta. Huolestuneena soitin neuvolaan ja sain saman tien kiireellisen lähetteen synnytyssairaalan pelkopoliklinikalle. Naistenklinikka reagoi palauttamalla lähetteen neuvolaan, minkä jälkeen alkoi puhelinrumban ensimmäinen vaihe. Kahden vuorokauden aikana keskustelin yli kymmenen eri ihmisen kanssa siitä, milloin ja millä perusteilla pääsen tapaamaan lääkäriä. Syyksi ei riittänyt se, että olin nukkunut neljän vuorokauden aikana yhteensä vain kymmenen tuntia, eikä edes se, että valtameren lailla kyynelehtien valitin olevani aivan loppu, puhki, väsynyt ja tarvitsevani apua heti. Monien vaiheiden jälkeen sain lääkäriajan viikon päähän lähetteen päiväyksestä. Aika perustui pelkästään vauvan kokoarvioon, eikä sitäkään tosiaan olisi annettu, jos en itse olisi jaksanut vaatia useamman päivän ajan.
Korvalääkärissä sujui sentään paremmin, huoliani rauhoiteltiin ja halvauksenkin pitäisi olla täysin ohimenevä tila. Valitettavasti positiiviset uutiset eivät jatkuneet Naistenklinikalla. Vauvan painoarvio viisi vuorokautta lasketun ajan jälkeen oli jo 4,7 kg. Käynnin aikana kohtasin kolme lääkäriä ja kaksi kätilöä, jotka kaikki olivat sitä mieltä, että mulla on edessä 90-prosenttisen varma sektio. Ennen virallista päätöstä pitäisi kuitenkin tehdä vielä sokerirasituskoe, johon voisin mennä heti seuraavana päivänä ilman ajanvarausta.
Sitten ylivoimainen suosikkivaiheeni, eli eilisen ja tämän päivän tapahtumat:
1) Paastottuani 12 tuntia sokerirasitusta varten labrassa ilmenee, ettei sitä tehdä ilman ajanvarausta. Ensimmäinen vapaa aika olisi kahden viikon kuluttua, vesiputousefekti taattu.
2) Itkustani hätääntynyt laboratoriohoitaja ottaa suppean verikokeen ja soittaa äitiyspoliklinikalle, josta pyydetään kertomaan potilaalle, ettei sokerirasitukseen enää tarvitse mennä. Lähden kotiin odottamaan lääkärin soittoa ja vahvistusta luvatusta sektiosta.
3) Soittaja onkin äitiyspoliklinikan kätilö, joka ei ole lukenut potilaskansiotani, eikä ole tietoinen labran aamuisista tapahtumista. Kätilö kehottaa närkästyneenä varaamaan vain aikaa sokerirasitukseen. Menetän hermoni ensimmäistä kertaa kunnolla, ja rumien sanojen kera pyydän vilkaisemaan tietoja tarkemmin. Hetken päästä kätilö pahoittelee ja lupaa lääkärin soittavan pian.
4) Lääkäri soittaa kertoakseen, että vielä odotetaan verikokeen tulosta.
5) Sama lääkäri soittaa varoitellakseen, että saattaa mennä myöhään iltaan tai seuraavaan aamuun, ennen kuin mitään tietoa jatkosta on. Verikokeen tulokset eivät ole vielä tulleet, mulle luvataan "soitella sitten joskus".
6) Lääkäri soittaa illalla. Verikokeessa ei ole mitään poikkeavaa, eikä mikään muukaan viittaa raskausdiabetekseen. Painoarviokin saattaa heittää 15 % vauvan kippuraisen asennon vuoksi. Lähes varma sektio on siis alle vuorokaudessa muuttunut huonoksi vaihtoehdoksi, ja nyt sitten vaan taas odotellaan ja toivotaan synnytyksen käynnistyvän itsekseen pikimmiten. Tietoihin merkitään epäily vauvan suuresta koosta - synnytyksen ei siis anneta edetä teurastukseksi, vaan leikkaussaliin siirrytään tarvittaessa nopeasti. Kyynelehdin taas vähän ja ystävällinen lääkäri takaa, ettei viikonlopun yli tarvitse elää epätietoisuudessa, vaan saan varata seuraavan kontrolliajan perjantaille.
7) Soitan seuraavana aamuna äitiyspoliklinikalle varatakseni kontrolliaikaa. Aikoja ei enää ole, ja hoitaja ehdottaa maanantaita. Hermostuneiden vaatimusteni jälkeen hoitaja suostuu "etsimään jonkun ajan jostain", äitiyspolille sitä ei kuulemma millään voi saada. Jään odottamaan puhelinsoittoa.
8) Kolme tuntia myöhemmin sama hoitaja soittaa, pahoittelee aiempaa reaktiotaan ja ilmoittaa, että tietojani pari tuntia palloteltuaan, on saanut varattua ajan äitiyspoliklinikalle perjantaiksi. Samalla saan (taas kerran) kattavan ja selkeän kuvauksen tulevasta hoitosuunnitelmasta. Valitettavasti tämä on vain noin viidestoista kerta kahden viikon aikana, kun saan varman lupauksen siitä, miten tilanteessa edetään. Yleensä tämä varma lupaus on ollut täysin yhdentekevä siinä vaiheessa, kun puhelimen toisessa päässä vastaa joku uusi henkilö
Ymmärrän täysin, että julkista terveydenhuoltoa vaivaa resurssipula ja kiire on kova. Sairaaloissa vuorot vaihtuvat ja ihmiset siinä samalla, enkä tietenkään odota, että keskustellessani ekaa kertaa uuden ihmisen kanssa, hän on välittömästi täysin tilanteen tasalla Mutta jollain tasolla silti kummastuttaa se, että tieto ei kulje yhden sairaalan, eikä edes siellä yksittäisen osaston sisällä lainkaan. Että niitä potilastiedoissa lukevia huomautuksia ei joko lueta, tai oteta vakavasti. Kurjalta tuntuu myös se, että vain pari kertaa näiden kahden viikon aikana vastaus kysymyksiini ja huoliini on ollut "odota hetki, tarkistan asian joltain joka voisi tietää". Sen sijaan enemmän kuin usein ollaan kyllä annettu tilannearviota, mielipidettä ja kärkkäitä neuvoja perehtymättä millään tavalla siihen, mistä oikein on kyse. Kenelläkään ei tunnu olevan aikaa kuunnella tai selvittää asioita, saati sitten, että kukaan ottaisi lopullista vastuuta siitä, mitä nyt oikein tapahtuu ja miten tästä edetään. Ja sitten pahoitellaan ja voivotellaan jälkeenpäin. Jos pahoitellaan.
Ja sitten loppukevennyksen pariin:
Koko rumba alkoi edellä mainitusta kasvohermohalvauksesta ja vauvan suurehkosta painoarviosta. Huolestuneena soitin neuvolaan ja sain saman tien kiireellisen lähetteen synnytyssairaalan pelkopoliklinikalle. Naistenklinikka reagoi palauttamalla lähetteen neuvolaan, minkä jälkeen alkoi puhelinrumban ensimmäinen vaihe. Kahden vuorokauden aikana keskustelin yli kymmenen eri ihmisen kanssa siitä, milloin ja millä perusteilla pääsen tapaamaan lääkäriä. Syyksi ei riittänyt se, että olin nukkunut neljän vuorokauden aikana yhteensä vain kymmenen tuntia, eikä edes se, että valtameren lailla kyynelehtien valitin olevani aivan loppu, puhki, väsynyt ja tarvitsevani apua heti. Monien vaiheiden jälkeen sain lääkäriajan viikon päähän lähetteen päiväyksestä. Aika perustui pelkästään vauvan kokoarvioon, eikä sitäkään tosiaan olisi annettu, jos en itse olisi jaksanut vaatia useamman päivän ajan.
Korvalääkärissä sujui sentään paremmin, huoliani rauhoiteltiin ja halvauksenkin pitäisi olla täysin ohimenevä tila. Valitettavasti positiiviset uutiset eivät jatkuneet Naistenklinikalla. Vauvan painoarvio viisi vuorokautta lasketun ajan jälkeen oli jo 4,7 kg. Käynnin aikana kohtasin kolme lääkäriä ja kaksi kätilöä, jotka kaikki olivat sitä mieltä, että mulla on edessä 90-prosenttisen varma sektio. Ennen virallista päätöstä pitäisi kuitenkin tehdä vielä sokerirasituskoe, johon voisin mennä heti seuraavana päivänä ilman ajanvarausta.
Sitten ylivoimainen suosikkivaiheeni, eli eilisen ja tämän päivän tapahtumat:
1) Paastottuani 12 tuntia sokerirasitusta varten labrassa ilmenee, ettei sitä tehdä ilman ajanvarausta. Ensimmäinen vapaa aika olisi kahden viikon kuluttua, vesiputousefekti taattu.
2) Itkustani hätääntynyt laboratoriohoitaja ottaa suppean verikokeen ja soittaa äitiyspoliklinikalle, josta pyydetään kertomaan potilaalle, ettei sokerirasitukseen enää tarvitse mennä. Lähden kotiin odottamaan lääkärin soittoa ja vahvistusta luvatusta sektiosta.
3) Soittaja onkin äitiyspoliklinikan kätilö, joka ei ole lukenut potilaskansiotani, eikä ole tietoinen labran aamuisista tapahtumista. Kätilö kehottaa närkästyneenä varaamaan vain aikaa sokerirasitukseen. Menetän hermoni ensimmäistä kertaa kunnolla, ja rumien sanojen kera pyydän vilkaisemaan tietoja tarkemmin. Hetken päästä kätilö pahoittelee ja lupaa lääkärin soittavan pian.
4) Lääkäri soittaa kertoakseen, että vielä odotetaan verikokeen tulosta.
5) Sama lääkäri soittaa varoitellakseen, että saattaa mennä myöhään iltaan tai seuraavaan aamuun, ennen kuin mitään tietoa jatkosta on. Verikokeen tulokset eivät ole vielä tulleet, mulle luvataan "soitella sitten joskus".
6) Lääkäri soittaa illalla. Verikokeessa ei ole mitään poikkeavaa, eikä mikään muukaan viittaa raskausdiabetekseen. Painoarviokin saattaa heittää 15 % vauvan kippuraisen asennon vuoksi. Lähes varma sektio on siis alle vuorokaudessa muuttunut huonoksi vaihtoehdoksi, ja nyt sitten vaan taas odotellaan ja toivotaan synnytyksen käynnistyvän itsekseen pikimmiten. Tietoihin merkitään epäily vauvan suuresta koosta - synnytyksen ei siis anneta edetä teurastukseksi, vaan leikkaussaliin siirrytään tarvittaessa nopeasti. Kyynelehdin taas vähän ja ystävällinen lääkäri takaa, ettei viikonlopun yli tarvitse elää epätietoisuudessa, vaan saan varata seuraavan kontrolliajan perjantaille.
7) Soitan seuraavana aamuna äitiyspoliklinikalle varatakseni kontrolliaikaa. Aikoja ei enää ole, ja hoitaja ehdottaa maanantaita. Hermostuneiden vaatimusteni jälkeen hoitaja suostuu "etsimään jonkun ajan jostain", äitiyspolille sitä ei kuulemma millään voi saada. Jään odottamaan puhelinsoittoa.
8) Kolme tuntia myöhemmin sama hoitaja soittaa, pahoittelee aiempaa reaktiotaan ja ilmoittaa, että tietojani pari tuntia palloteltuaan, on saanut varattua ajan äitiyspoliklinikalle perjantaiksi. Samalla saan (taas kerran) kattavan ja selkeän kuvauksen tulevasta hoitosuunnitelmasta. Valitettavasti tämä on vain noin viidestoista kerta kahden viikon aikana, kun saan varman lupauksen siitä, miten tilanteessa edetään. Yleensä tämä varma lupaus on ollut täysin yhdentekevä siinä vaiheessa, kun puhelimen toisessa päässä vastaa joku uusi henkilö
Ymmärrän täysin, että julkista terveydenhuoltoa vaivaa resurssipula ja kiire on kova. Sairaaloissa vuorot vaihtuvat ja ihmiset siinä samalla, enkä tietenkään odota, että keskustellessani ekaa kertaa uuden ihmisen kanssa, hän on välittömästi täysin tilanteen tasalla Mutta jollain tasolla silti kummastuttaa se, että tieto ei kulje yhden sairaalan, eikä edes siellä yksittäisen osaston sisällä lainkaan. Että niitä potilastiedoissa lukevia huomautuksia ei joko lueta, tai oteta vakavasti. Kurjalta tuntuu myös se, että vain pari kertaa näiden kahden viikon aikana vastaus kysymyksiini ja huoliini on ollut "odota hetki, tarkistan asian joltain joka voisi tietää". Sen sijaan enemmän kuin usein ollaan kyllä annettu tilannearviota, mielipidettä ja kärkkäitä neuvoja perehtymättä millään tavalla siihen, mistä oikein on kyse. Kenelläkään ei tunnu olevan aikaa kuunnella tai selvittää asioita, saati sitten, että kukaan ottaisi lopullista vastuuta siitä, mitä nyt oikein tapahtuu ja miten tästä edetään. Ja sitten pahoitellaan ja voivotellaan jälkeenpäin. Jos pahoitellaan.
Ja sitten loppukevennyksen pariin:
1.3.2011
Hiiohoi ja rommia pullo!
Hämmentyneenä tiedustelujen huikeasta määrästä (kuinka paljon tällä blogilla oikein on lukijoita?) koin nyt velvollisuudekseni ilmoittaa, että blogihiljaisuudesta huolimatta en ole vielä jakautunut kahdeksi. Kirjoittelufiilikset ovat vain loistaneet poissaolollaan lauantaista lähtien, koska olen keskittynyt uuteen lupaavaan uraani merirosvona. Valitettavasti rommi ja railakas elämä eivät vielä sisälly toimenkuvaani, vaan se näkyy lähinnä ulkoisessa olemuksessani silmälapun muodossa.
Lyhyesti: Lauantai-iltana en parin päivän korva- ja päänsäryn jälkeen enää saanut toista silmää kiinni, verenpaineet huitelivat pilvissä ja olo oli kaikinpuolin omituinen. Viiden yöpäivystyksessä vietetyn tunnin jälkeen diagnoosiksi saatiin toispuoleinen kasvohermohalvaus. Tila on raskaudesta johtuva, inhottava, turhauttava ja raivostuttava, mutta onneksi myös mitä suurimmalla todennäköisyydellä täysin ohimenevä. Nukun silmä teipattuna (tai siis yritän nukkua, viimeisten kolmen yön saldon ollessa 2h + 4h + 3,5h unta) ja päivisin hengailen merirosvolookissani mustan silmälapun kera vinosti irvistellen. Enää en myöskään juurikaan juo ilman pilliä ja ruokailun jälkeen näytän lähinnä tältä:
En ehkä ole normaalioloissakaan mikään optimismin keulakuva, mutta nyt positiivisia tuntemuksia saa kyllä etsiä kissojen ja koirien kanssa. Olen a) kipeä, b) väsynyt, c) hysteerinen ja d) ehkä pysyvästi kasvohalvaantunut, mitä en tietenkään kykene unohtamaan, vaikka kuinka kuuntelisin vakuutteluja siitä, että valtaosa ihmisistä toipuu vastaavasta vaivasta täydellisesti. Lisäarvoa tilanteeseen tuo vielä vauvan lauantainen 4,1 kg:n painoarvio. Eikä mitään merkkejä synnytyksen käynnistymisestä vieläkään ollut. Todennäköisesti pääsen siis ponnistamaan jättivauvaa parin viikon unettomuuden jälkeen naama roikkuen. Ei houkuttele ihan hirveästi. Ja lienee sanomattakin selvää, että nyt vituttaa. Olisipa edes sitä rommia.
Kuva: http://www.baby-pictures.org
Lyhyesti: Lauantai-iltana en parin päivän korva- ja päänsäryn jälkeen enää saanut toista silmää kiinni, verenpaineet huitelivat pilvissä ja olo oli kaikinpuolin omituinen. Viiden yöpäivystyksessä vietetyn tunnin jälkeen diagnoosiksi saatiin toispuoleinen kasvohermohalvaus. Tila on raskaudesta johtuva, inhottava, turhauttava ja raivostuttava, mutta onneksi myös mitä suurimmalla todennäköisyydellä täysin ohimenevä. Nukun silmä teipattuna (tai siis yritän nukkua, viimeisten kolmen yön saldon ollessa 2h + 4h + 3,5h unta) ja päivisin hengailen merirosvolookissani mustan silmälapun kera vinosti irvistellen. Enää en myöskään juurikaan juo ilman pilliä ja ruokailun jälkeen näytän lähinnä tältä:
En ehkä ole normaalioloissakaan mikään optimismin keulakuva, mutta nyt positiivisia tuntemuksia saa kyllä etsiä kissojen ja koirien kanssa. Olen a) kipeä, b) väsynyt, c) hysteerinen ja d) ehkä pysyvästi kasvohalvaantunut, mitä en tietenkään kykene unohtamaan, vaikka kuinka kuuntelisin vakuutteluja siitä, että valtaosa ihmisistä toipuu vastaavasta vaivasta täydellisesti. Lisäarvoa tilanteeseen tuo vielä vauvan lauantainen 4,1 kg:n painoarvio. Eikä mitään merkkejä synnytyksen käynnistymisestä vieläkään ollut. Todennäköisesti pääsen siis ponnistamaan jättivauvaa parin viikon unettomuuden jälkeen naama roikkuen. Ei houkuttele ihan hirveästi. Ja lienee sanomattakin selvää, että nyt vituttaa. Olisipa edes sitä rommia.
Kuva: http://www.baby-pictures.org
24.2.2011
Keskiviikko, torstai: ei mittään...
Vauvoillahan on tapana syntyä aina silloin kun ei pitäisi. Tällaista mahdollisimman epäsopivaa ajankohtaa on povailtu myös meillä. Ensin ohitettiin turvallisesti kaikki tärkeät juhlapyhät, kuten joulu ja uusi vuosi. Sitten myös ne viikonloput, jolloin J:lla oli ohjelmassa varpajaisia tai muita tilanteita, joissa yleensä on tapana olla alkoholin vaikutuksen alaisena. En synnyttänyt silloin kun tuleva ukki risteili Suomenlahdella, enkä myöskään J:n siskon lomaillessa Amsterdamissa. Tiedossa olleet häät ehdittiin juhlia ilman, että uuteen mekkoon tuhlatut rahat menivät hukkaan. Ja se täysikuukin oli jo, eikä ilmapiirissä havaittu mitään normaalia levottomampaa.
Alan olla vähitellen aika vakuuttunut, että tälle tuloillaan olevalle vauvalle on ihan turha puhua mistään suunnitelmista tai aikatauluista. Olen lääkärin kehotuksesta ottanut rauhallisesti raskauden puolivälistä asti, jottei vauva vaan syntyisi ennen aikojaan. Lokakuussa meidän piti olla onnekkaita, jos vauva pysyy mahassa niin pitkään, että se voisi edes selvitä hengissä. Marraskuussa näytti siltä, että vuoteen 2011 on ihan turha odotella. Vuodenvaihteen jälkeen piti jo olla koko ajan hälytysvalmiudessa, koska lähtö voisi tulla koska tahansa.
Nyt laskettuun aikaan on alle viikko ja viimeisimmän tuomion mukaan yli mennään ja pahasti. Mihin hävisi se "kyllä tämä syntyy ihan hetkenä minä hyvänsä" -puhe? Nyt varaillaan neuvola-aikoja jo kolmen viikon päähän, kun vielä pari viikkoa sitten poistuin terveydenhoitajan huoneesta aina niiden "seuraavalla kerralla nähdäänkin varmaan jo vauvan kanssa" -tervehdysten saattelemana.
Tässä vaiheessa kaikki, mukaan lukien se neuvolan terkka, jaksavat tietysti muistutella siitä kuinka pitää olla kiitollinen, että vauva syntyy täysiaikaisena, normaalikokoisena ja todennäköisesti terveenä. Ja onhan se tietysti mahtava juttu, että loppuun saakka päästiin. Varsinkin kun jossain vaiheessa mielessä käväisivät jo uhkakuvat voipaketin kokoisesta pienestä ihmisestä. MUTTA. En nyt vain kykene löytämään itsestäni sitä yltiöpositiivista huippumutsia, joka hihkuu onnesta kun vauva ja maha kasvaa, viikkoja kertyy ja vaivat lisääntyy, jes! Tyyppi olisi nyt täysin kypsä selviämään, niin eikö se vaan voisi jo syntyä?
Olenkin tehnyt listan päivistä, jolloin olisi hyvä syntyä, jos vaikka jälkeläisemme onkin keskivertolapsia tottelevaisempi ja kuuliaampi yksilö:
- 27.2. Silloin on sunnuntai, ja sunnuntailapsethan ovat hyviä, kauniita ja huolettomia. Lienee muuten tarpeetonta mainita, että itsekin olen syntynyt sunnuntaina..?
- 28.2. Silloin liputetaan ja Kalevalan päivä olisi ainakin mun mielestä aika kolee päivä juhlia synttäreitä!
- 2.3. Virallinen laskettu aika. Täsmällisyys ja aikatauluissa pysyminen olisi ihan toivottavia ominaisuuksia tälle lapselle, koska sellaisia ei ilmene kummallakaan raukan vanhemmista.
- 3.3. Numerosarja 03.03.11 näyttää kivalta paperilla. Enkä varmaan tässä tapauksessa onnistuisi unohtamaan lapseni synttäreitä.
Pidemmälle en sitten edes halua ajatella. Vielä.
Alan olla vähitellen aika vakuuttunut, että tälle tuloillaan olevalle vauvalle on ihan turha puhua mistään suunnitelmista tai aikatauluista. Olen lääkärin kehotuksesta ottanut rauhallisesti raskauden puolivälistä asti, jottei vauva vaan syntyisi ennen aikojaan. Lokakuussa meidän piti olla onnekkaita, jos vauva pysyy mahassa niin pitkään, että se voisi edes selvitä hengissä. Marraskuussa näytti siltä, että vuoteen 2011 on ihan turha odotella. Vuodenvaihteen jälkeen piti jo olla koko ajan hälytysvalmiudessa, koska lähtö voisi tulla koska tahansa.
Nyt laskettuun aikaan on alle viikko ja viimeisimmän tuomion mukaan yli mennään ja pahasti. Mihin hävisi se "kyllä tämä syntyy ihan hetkenä minä hyvänsä" -puhe? Nyt varaillaan neuvola-aikoja jo kolmen viikon päähän, kun vielä pari viikkoa sitten poistuin terveydenhoitajan huoneesta aina niiden "seuraavalla kerralla nähdäänkin varmaan jo vauvan kanssa" -tervehdysten saattelemana.
Tässä vaiheessa kaikki, mukaan lukien se neuvolan terkka, jaksavat tietysti muistutella siitä kuinka pitää olla kiitollinen, että vauva syntyy täysiaikaisena, normaalikokoisena ja todennäköisesti terveenä. Ja onhan se tietysti mahtava juttu, että loppuun saakka päästiin. Varsinkin kun jossain vaiheessa mielessä käväisivät jo uhkakuvat voipaketin kokoisesta pienestä ihmisestä. MUTTA. En nyt vain kykene löytämään itsestäni sitä yltiöpositiivista huippumutsia, joka hihkuu onnesta kun vauva ja maha kasvaa, viikkoja kertyy ja vaivat lisääntyy, jes! Tyyppi olisi nyt täysin kypsä selviämään, niin eikö se vaan voisi jo syntyä?
Olenkin tehnyt listan päivistä, jolloin olisi hyvä syntyä, jos vaikka jälkeläisemme onkin keskivertolapsia tottelevaisempi ja kuuliaampi yksilö:
- 27.2. Silloin on sunnuntai, ja sunnuntailapsethan ovat hyviä, kauniita ja huolettomia. Lienee muuten tarpeetonta mainita, että itsekin olen syntynyt sunnuntaina..?
- 28.2. Silloin liputetaan ja Kalevalan päivä olisi ainakin mun mielestä aika kolee päivä juhlia synttäreitä!
- 2.3. Virallinen laskettu aika. Täsmällisyys ja aikatauluissa pysyminen olisi ihan toivottavia ominaisuuksia tälle lapselle, koska sellaisia ei ilmene kummallakaan raukan vanhemmista.
- 3.3. Numerosarja 03.03.11 näyttää kivalta paperilla. Enkä varmaan tässä tapauksessa onnistuisi unohtamaan lapseni synttäreitä.
Pidemmälle en sitten edes halua ajatella. Vielä.
22.2.2011
Nukkumatin armoilla
Koko raskausajan olen kuunnellut avuliaita neuvoja, kuinka kannattaa varautua siihen, ettei se vauva sitten nuku ikinä. Tai ainakaan silloin kun pitäisi, vaan herättelee kymmeniä kertoja yössä ja vetelee tyytyväisenä sikeitä aina kun innokkaat sukulaiset haluaisivat kyläillä. Kehoni onkin alkanut jo pari kuukautta sitten tehokkaasti valmistautua tulossa olevaan univajeeseen (terveisin nimim. "Miksei uni tuu -88???"), mutta miksi kukaan ei ole ikinä varoittanut siitä, miten monimutkaisiksi vauvan nukkumajärjestelyt voi viritellä? Pää pyörällä olen tutkaillut mitä kummallisempia pehmusteita ja pakkauksia yrittäen ymmärtää, mitä niistä vauva voisi oikeasti tarvita.
Olen aina elänyt sellaisessa uskossa, että vauvat nukkuvat pinnasängyissä. En yllättynyt yhtään havaitessani, että pinnasänkyjä on tarjolla kaikilla mahdollisilla herkuilla. Meiltäkin löytyy sellainen, jossa pohjaa ja laitoja voi nostaa tai laskea ja jalkoihin saa halutessaan kiinni kumiset pompulat, jolloin sänky muuttuu heijattavaksi keinuksi. Sisäinen sisustushifistelijäni muistutteli olemassaolostaan myös pinnasänkymarkkinoilla, ja ehdin hetken aikaa haaveilla tästä pinnasänkyjen Ferrarista. Hinta palautti aika nopeasti takaisin maanpinnalle ja tyydyin sittenkin Volvo-luokkaan.
Nyt Vauva-lehden artikkeli kuitenkin iski suoraan tajuntaani ilmaisemalla, että vauva tarvitsee ensisängyn. Pitää olla kehto, kori, laatikko tai muu boksi, jossa vauva voi pötkötellä turvallisemmassa ympäristössä ensimmäiset kuukautensa. Mä en edes tiedä, mistä sellaisia saa! Aloin myös välittömästi pohtia, missä kaupassa muka myydään niin pieniä patjoja, peittoja, tyynyjä tai lakanoita, kunnes joku lastenhoito-opas heitti taas sisuskaluni ympäri ilmoittaen, ettei pienen vauvan sänkyyn saa laittaa tyynyä. (Hei, tiesin kuitenkin sen, että vauva pitäisi nukuttaa selällään, eli ihan uuno en ole!) Siirryin sitten tutkailemaan tarkemmin Ikeasta ostettua pinnasängyn peittoa ja havaitsin, että siinä on +1year -merkintä. Eikö vastasyntyneitä siis peitellä? Millä ne pysyy lämpinä, jos ei täkin alla? Ja miksi pinnasänkyihin tarkoitetut lakanasetit, myös ne Ikeassa myytävät, sitten on niin selkeästi kuosiensa perusteella tarkoitettu alle vuoden ikäisille vauvoille? Voin kertoa, että täällä on nyt yksi huono äiti ihan ymmällään!
Ja entäs kaikki muut oheistarpeet sitten. Löytyy muovifroteeta (käyttötarkoitus tosin on jopa mun mielestä melko selkeä, mutta miksi ne lakanat ovat aina pienempiä kuin pinnasänkyjen patjat?), reunapehmustetta kaikilla mahdollisilla kuoseilla ja malleilla, unipussia, katosta, suojaverkkoa, ja jotain pinnoihin kiinnitettäviä kepukoita, joihin ilmeisesti olisi tarkoitus ripustaa mobile tai muu vauvaa viihdyttävä härpäke - mutta mihin se vauva sitäkin tarvitsee? Eikö sängyssä yleensä nukuta? Ja miksei siinä unipussin pakkauksessa voida kertoa, minkä ikäisen lapsen siihen saa tunkea???
Tietysti voisin aina luopua kylmästä ja kovasta arvomaailmastani ja päättää, että meillä nukutaan sulassa sovussa perhepedissä. Mutta vaikka muita pehmoilun merkkejä olenkin viime aikoina jo osoittanut, en kuitenkaan taida olla valmis etenemään ihan niin pitkälle. Meidän sänky on tästä eteenpäinkin varattu ihan vaan mulle ja J:lle, sekä satunnaisesti jalkopäässä viihtyvälle Maolle. Uskoakseni pelkkä vauvan pinnansängyn sijainti samassa huoneessa on parisuhteen hyvinvoinnin kannalta riittävän haasteellista. Mua ei myöskään huvita pestä parisängyn lakanoita parin päivän välein pissa- ja pukluvahinkojen takia, saati nukkua itse sen muovitetun froteen päällä. Lisäksi pelkäisin varmaan kuollakseni, että joku yö riittävän väsyneenä simahtaisin vauvan päälle - se siitä perhepedissä nukkuvien vauvojen vähentyneestä kätkytkuoleman riskistä.
Näin ollen mulla ei siis liene muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa kamppailua pinnasänkyviidakossa. Onneksi voin aina myös toivoa, että jälkikasvuni perisi isänsä unenlahjat. Siinä tapauksessa ei nimittäin paljon peitoilla tai tyynyillä ole väliä - kunhan alla on jotain vähänkin pehmeää (esim. matto riittää hyvin), homma sujuu mainiosti!
Olen aina elänyt sellaisessa uskossa, että vauvat nukkuvat pinnasängyissä. En yllättynyt yhtään havaitessani, että pinnasänkyjä on tarjolla kaikilla mahdollisilla herkuilla. Meiltäkin löytyy sellainen, jossa pohjaa ja laitoja voi nostaa tai laskea ja jalkoihin saa halutessaan kiinni kumiset pompulat, jolloin sänky muuttuu heijattavaksi keinuksi. Sisäinen sisustushifistelijäni muistutteli olemassaolostaan myös pinnasänkymarkkinoilla, ja ehdin hetken aikaa haaveilla tästä pinnasänkyjen Ferrarista. Hinta palautti aika nopeasti takaisin maanpinnalle ja tyydyin sittenkin Volvo-luokkaan.
Nyt Vauva-lehden artikkeli kuitenkin iski suoraan tajuntaani ilmaisemalla, että vauva tarvitsee ensisängyn. Pitää olla kehto, kori, laatikko tai muu boksi, jossa vauva voi pötkötellä turvallisemmassa ympäristössä ensimmäiset kuukautensa. Mä en edes tiedä, mistä sellaisia saa! Aloin myös välittömästi pohtia, missä kaupassa muka myydään niin pieniä patjoja, peittoja, tyynyjä tai lakanoita, kunnes joku lastenhoito-opas heitti taas sisuskaluni ympäri ilmoittaen, ettei pienen vauvan sänkyyn saa laittaa tyynyä. (Hei, tiesin kuitenkin sen, että vauva pitäisi nukuttaa selällään, eli ihan uuno en ole!) Siirryin sitten tutkailemaan tarkemmin Ikeasta ostettua pinnasängyn peittoa ja havaitsin, että siinä on +1year -merkintä. Eikö vastasyntyneitä siis peitellä? Millä ne pysyy lämpinä, jos ei täkin alla? Ja miksi pinnasänkyihin tarkoitetut lakanasetit, myös ne Ikeassa myytävät, sitten on niin selkeästi kuosiensa perusteella tarkoitettu alle vuoden ikäisille vauvoille? Voin kertoa, että täällä on nyt yksi huono äiti ihan ymmällään!
Ja entäs kaikki muut oheistarpeet sitten. Löytyy muovifroteeta (käyttötarkoitus tosin on jopa mun mielestä melko selkeä, mutta miksi ne lakanat ovat aina pienempiä kuin pinnasänkyjen patjat?), reunapehmustetta kaikilla mahdollisilla kuoseilla ja malleilla, unipussia, katosta, suojaverkkoa, ja jotain pinnoihin kiinnitettäviä kepukoita, joihin ilmeisesti olisi tarkoitus ripustaa mobile tai muu vauvaa viihdyttävä härpäke - mutta mihin se vauva sitäkin tarvitsee? Eikö sängyssä yleensä nukuta? Ja miksei siinä unipussin pakkauksessa voida kertoa, minkä ikäisen lapsen siihen saa tunkea???
Tietysti voisin aina luopua kylmästä ja kovasta arvomaailmastani ja päättää, että meillä nukutaan sulassa sovussa perhepedissä. Mutta vaikka muita pehmoilun merkkejä olenkin viime aikoina jo osoittanut, en kuitenkaan taida olla valmis etenemään ihan niin pitkälle. Meidän sänky on tästä eteenpäinkin varattu ihan vaan mulle ja J:lle, sekä satunnaisesti jalkopäässä viihtyvälle Maolle. Uskoakseni pelkkä vauvan pinnansängyn sijainti samassa huoneessa on parisuhteen hyvinvoinnin kannalta riittävän haasteellista. Mua ei myöskään huvita pestä parisängyn lakanoita parin päivän välein pissa- ja pukluvahinkojen takia, saati nukkua itse sen muovitetun froteen päällä. Lisäksi pelkäisin varmaan kuollakseni, että joku yö riittävän väsyneenä simahtaisin vauvan päälle - se siitä perhepedissä nukkuvien vauvojen vähentyneestä kätkytkuoleman riskistä.
Näin ollen mulla ei siis liene muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa kamppailua pinnasänkyviidakossa. Onneksi voin aina myös toivoa, että jälkikasvuni perisi isänsä unenlahjat. Siinä tapauksessa ei nimittäin paljon peitoilla tai tyynyillä ole väliä - kunhan alla on jotain vähänkin pehmeää (esim. matto riittää hyvin), homma sujuu mainiosti!
19.2.2011
Hyvät hermot ja pitkä pinna
Tänään voisi olla hyvä päivä synnyttää, koska
a) mulla on koko päivän soinut päässä Meiju Suvaksen tuotannon erinäiset helmet. Niistä varmaan saisi ihan erityistä voimaa ponnistusvaiheessa.
b) Mao päätti eilen kusaista turvakaukalon pehmusteille, joten viimeinenkin ennen vauvan tuloa suoritettava askare tuli sitten tehtyä, kun aamulla jynssäsin kankaita puhtaiksi (Meiju Suvaksen tahtiin luonnollisesti).
c) J on poissa kaupungista ja juuri nyt olisi suorastaan hulvatonta, jos se joutuisi vähän stressaamaan, ehtiikö ajoissa paikalle.
d) on täydenkuun aika, eli kaikkien uskomusten mukaan synnytyssairaaloissa pitäisi nyt olla vipinää ja vilskettä. Mäkin voisin hyvin mahtua joukkoon.
e) en vaan yksinkertaisesti jaksaisi enää näitä kipuja ja kolotuksia, haluan lenkille ja jollekin perslihakset puuduttavalle jumppatunnille! En myöskään malta odottaa, että pääsen korkkaamaan jääkaapissa odottavan samppanjapullon, joka on kohta viikon ajan kuiskutellut mulle houkuttelevasti joka kerta kun avaan jääkaapin oven.
f) saan käydä aika monta kertaa siellä hikijumpassa, jos jatkan tätä kaiken kielletyn korvikkeena toimivaa pullan mussutusta vielä pitkään. J:n äitikin oli eilen ihmetellyt, miksi ihmeessä me nyt jo tarvitaan kilotolkulla mansikkahilloa, kun eihän laskiainen vielä ole. Voin kertoa, että oli tai ei, pulla maistuu silti!
g) alan jo pelätä, miten reagoin, jos joku uskaltaa lähestyä mua sellaisin termein kuin sisäinen rauha, kärsivällisyyden hyve tai maltti on valttia. Pahoittelen muuten, ettei viimeisen käsitteen yhteyteen löytynyt syvällisempää linkkiä. Vahva veikkaukseni on, että tästä on kuitenkin lukijoilleni enemmän käytännön hyötyä kuin kahdesta ensimmäisestä.
Eräs kaverini ajatteli ilmeisesti helpottaa odottelun tuottamaa tuskaa, ja ystävällisesti vinkkasi mulle National Institute of Healthin tutkimuksesta, jonka mukaan vihamieliset ja kärsimättömät nuoret aikuiset aiheuttavat itselleen sydän- tai munuaistaudin muita 84 % suuremmalla todennäköisyydellä. Voitte vain kuvitella, kuinka mielialani tämän tiedon myötä suorastaan koheni silmissä!
a) mulla on koko päivän soinut päässä Meiju Suvaksen tuotannon erinäiset helmet. Niistä varmaan saisi ihan erityistä voimaa ponnistusvaiheessa.
b) Mao päätti eilen kusaista turvakaukalon pehmusteille, joten viimeinenkin ennen vauvan tuloa suoritettava askare tuli sitten tehtyä, kun aamulla jynssäsin kankaita puhtaiksi (Meiju Suvaksen tahtiin luonnollisesti).
c) J on poissa kaupungista ja juuri nyt olisi suorastaan hulvatonta, jos se joutuisi vähän stressaamaan, ehtiikö ajoissa paikalle.
d) on täydenkuun aika, eli kaikkien uskomusten mukaan synnytyssairaaloissa pitäisi nyt olla vipinää ja vilskettä. Mäkin voisin hyvin mahtua joukkoon.
e) en vaan yksinkertaisesti jaksaisi enää näitä kipuja ja kolotuksia, haluan lenkille ja jollekin perslihakset puuduttavalle jumppatunnille! En myöskään malta odottaa, että pääsen korkkaamaan jääkaapissa odottavan samppanjapullon, joka on kohta viikon ajan kuiskutellut mulle houkuttelevasti joka kerta kun avaan jääkaapin oven.
f) saan käydä aika monta kertaa siellä hikijumpassa, jos jatkan tätä kaiken kielletyn korvikkeena toimivaa pullan mussutusta vielä pitkään. J:n äitikin oli eilen ihmetellyt, miksi ihmeessä me nyt jo tarvitaan kilotolkulla mansikkahilloa, kun eihän laskiainen vielä ole. Voin kertoa, että oli tai ei, pulla maistuu silti!
g) alan jo pelätä, miten reagoin, jos joku uskaltaa lähestyä mua sellaisin termein kuin sisäinen rauha, kärsivällisyyden hyve tai maltti on valttia. Pahoittelen muuten, ettei viimeisen käsitteen yhteyteen löytynyt syvällisempää linkkiä. Vahva veikkaukseni on, että tästä on kuitenkin lukijoilleni enemmän käytännön hyötyä kuin kahdesta ensimmäisestä.
Eräs kaverini ajatteli ilmeisesti helpottaa odottelun tuottamaa tuskaa, ja ystävällisesti vinkkasi mulle National Institute of Healthin tutkimuksesta, jonka mukaan vihamieliset ja kärsimättömät nuoret aikuiset aiheuttavat itselleen sydän- tai munuaistaudin muita 84 % suuremmalla todennäköisyydellä. Voitte vain kuvitella, kuinka mielialani tämän tiedon myötä suorastaan koheni silmissä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)