Kuin raivo härkä

Rankan vauvavuoden jälkeen piti helpottaa. Yksi jos toinenkin asiantunteva taho on hehkuttanut, kuinka maagisen yhden vuoden rajapyykin jälkeen lapsen kanssa on helpompaa kommunikoida, helpompaa toimia, helpompaa liikkua jne. Kaiken piti olla helpompaa, siis siihen asti kunnes koittaisi uhmaikä.

En tiedä oliko mulla vain odotukset liian korkealla vai onko Sampo jotenkin varhaiskypsä, mutta kuluneen viikon perusteella olen vetänyt johtopäätöksen, että mikään ei todellakaan helpota. Sampo on nyt yksi vuotta ja yksi kuukautta, ja voi saada maailmanloppua enteilevät raivarit asiasta kuin asiasta. Lapsi on jatkuvassa valmiustilassa, jossa pieninkin väärä liike sytyttää uhmakohtauksen ketjun. Se alkaa sydäntäsärkevästä parkaisusta ja valtavista krokotiilinkyynelistä. Seuraavaksi vedetään henkeä p-i-t-k-ä-ä-n ja päästetään ilmoille huuto, joka muistuttaa etäisesti jonkin lehmää suuremman eläimen teurastusta. Huudon myötä naama muuttuu punaiseksi ja otsa menee kurttuun. Sitten tulee heittäytyminen maahan, lattian hakkaaminen nyrkeillä ja muut väkivaltaiset piirteet. Jos lähistölle osuu esim. lohduttamista yrittävä äiti tai muu olento, voidaan tarvittaessa myös purra, raapia, potkia ja hakata. Hetken päästä itku on jo lohdutonta nyyhkytystä ja lapsen silmissä on valtavan syyllistävä katse: "Etkö sä nyt jumalauta tajua et mä haluan syliin?!"

Raivarit tosiaan voi saada mistä tahansa pienestäkin sattumuksesta. Yleisimpiä syitä ovat kieltäminen, komentaminen, nostaminen pois kielletystä paikasta, vaarallisen / tärkeän tavaran pelastaminen pois lapsen ulottuvilta. Siis nämä perusjutut. Muita suuria tunteita aiheuttavia tapahtumia ovat ruokailu, nukkumaanmeno, pesu, pukeminen, hiusten harjaaminen, hampaiden pesu, vaipan vaihtaminen, syliin ottaminen väärällä hetkellä, tyhmä lelu, väärä tv-kanava, pään / jalan / käden / muun ruumiinosan kolauttaminen johonkin, tiellä oleva tuoli / kaappi / sänky / muu huonekalu, jalassa oleva sukka, vääränvärinen paita ja oikeastaan ihan mikä tahansa kuviteltavissa oleva asia.

Tässä otoksessa esiintyy viisikuisen vauvan raivo. Tuoreemmasta ei toistaiseksi ole todistusaineistoa. Seuraavien kilarien yllättäessä aion kyllä olla kamera kädessä valmiina. Ajattelin tallentaa myös videokuvaa, jota voin sitten vahingoniloisena esitellä hamassa tulevaisuudessa Sampon ensimmäiselle seurustelukumppanille. Tällä hetkellä en kuitenkaan voi kuin iloita siitä, että touko-kesäkuussa on tiedossa tiivis opintokokonaisuus, joka tarkoittaa edes muutamaa vapaailtaa tästä residenssistä. Äitiys ei meinaan ole kovin kivaa just nyt.

Äiti on telkkarissa

Tämä tuli tänään telkkarista. Jossain 01:50 tienoilla Sampo osoitti ruutua sormella ja totesi ilahtuneen oloisena taikasanan. Äiti.

Välillä mietin, mistä näitä oikein tulee. Yhdennäköisyytemme Madonnan kanssa kun ei ole kovin ilmeinen. Tai no, sellaista ei oikeastaan ole. Voi tietty olla että Sampo lamaantui tanssiliikkeistä: mulla kun on tosi usein tapana heittää jalkaa korvan viereen ja vetäistä parit voltit ja spagaatit päivän ratoksi. Asukin on sellainen tyypillinen keskiviikkoaamun kotiasu.

Tai ehkä Sampo tarkoitti, että tollainen äidistä sitten joskus tulee. No, voisi 53-vuotiaana kai huonomminkin mennä. Onneksi tässä on vielä 29 vuotta aikaa aloittaa jumppaaminen ja hurahtaa juutalaiseen mystiikkaan.

Loman saldo

Olemme palanneet Gran Canarian auringosta virkistyneinä, ruskettuneina (toiset enemmän ja toiset vähemmän) ja useamman yön univeloilla höystettyinä. Loma sujui hyvin, joskaan varsinaisesta rentoutumisesta ei voi puhua kun matkassa oli mukana kaksitoista henkeä, joista neljä edusti ikävuosia 1-5.

Sampo oli kesämaassa kuin kotonaan. Espanjalaiset - ja vähän myös saksalaiset, ruotsalaiset, norjalaiset, suomalaiset jne. - naikkoset saivat osansa nuoren hurmurin keimailuista, rantaelämä oli kivaa, kaupungilla kiertely oli kivaa, hotellilla hengailu oli kivaa, serkkujen, tätien, mummin ja vaarin seura oli kivaa ja oikeastaan ihan kaikki oli kivaa. Paitsi öisin nukkuminen, mistä siis tämä valtaisa univelka, jota ei vieläkään ole päästy paikkaamaan.

Huonojen öiden ohella vastoinkäymisiin voisi liittää lapseen loman puolivälissä iskeneen räkätaudin, joka teki mm. paluulennosta melko tuskastuttavan. Jatkuvan kitinän lisäksi lennolla päästettiin yhdet pissat äidin syliin ja heti perään isin gin tonic potkaistiin näyttävästi nurin. Mainittakoon, että tässä vaiheessa lentoa oli jäljellä vielä viisi tuntia. Matkakohde ei myöskään ollut otollisin mahdollinen lapsiperheelle - portaita oli helvetisti ja joka paikkaan piti kävellä parin vuoren yli, ali tai ympäri. Suosittelen siis kaikkia Puerto Ricoon matkaavia pienten lasten vanhempia pakkaamaan mukaan kantorepun, -liinan tai muun vastaavan välineen! Meidän Manduca osoittautui käteväksi myös lentokentällä (vaikka ne matkarattaat olisikin saanut laittaa koneeseen vasta lähtöportilla).

Ehdottomasti parasta lomassa oli se, ettei lapsen kitinä, kiukuttelu tai läsnäolo ylipäätään tuntunut olevan missään haitaksi. Lapsiperheisiin suhtauduttiin lämpimästi, muksut saivat osakseen suurta huomiota ja Sampon sinisiä silmiä ja vaaleita haituvia ihasteltiin kaikkialla. Oli ihan mahtavaa, kun ei tarvinnut stressata siitä, mitä ne nyt sanoo kun meidän lapsi kuitenkin itkee. Tämä osa espanjalaista rentoutta seurasikin mukanamme koti-Suomeen. Kotiinpaluuta seuranneena päivänä mummo K-marketissa katsoi mua todella pitkään ja pahasti. Tajusin vasta kotona, miksi. Olin parkkeerannut lastenvaunut maitohyllyn eteen, Sampo huusi pää punaisena ja itse tutkin rauhassa jugurttivalikoimaa sen kummemmin hermoilematta. Ei käy Suomessa. Espanjalaiset mummelit sen sijaan olisivat tässä kohtaa lähestyneet lastani tikkari kädessä tuitui-äänten kera ja hymyilleet mulle lohduttavasti. Voi miksi, miksi mulla ei ole tarpeeksi rahaa lähettää kaikkia Meilahden mummoja viikon suvaitsevaisuuskurssille Kanariansaarille?!

Eka kerta

Meidän perheessä on ollut lähiaikoina monta ekaa kertaa. Laskiaistiistaina juhlimme J:n kanssa ensimmäistä hääpäiväämme. Siis tiistaina, koska menimme naimisiin epäromanttisesti maanantaina. Täytyy tosin mainita, että vielä viikonpäivääkin epäromanttisempi oli hääpaikkana toiminut Helsingin käräjäoikeus. Puhumattakaan todistaja-kummisedästä, joka asteli tyytyväisenä vihkitilaisuuteemme - ja turvatarkastukseen - ruuvimeisseli taskussa.

Hääpäivä sujui sekin vähän epäromanttisissa merkeissä. Olin järjestänyt J:lle yllätyksen, mutta kunnon supermutsin tavoin aloin tuntea itseni kipeäksi heti kun Sampon hoitoon hakeneen ukin auton perävalot hävisivät näköpiiristä. Kestin kuitenkin kuin mies ja pääsimme J:n kanssa leffaan (tämä oli muuten eka kerta kun oltiin leffassa kaksin, uskomatonta) ja lemppariravintolaamme syömään. Yöllä mulla olikin kuumetta jo melkein 40 astetta.

Viime sunnuntaina oli ehkä vielä ensimmäistä hääpäivääkin tärkeämpi eka kerta - Sampon eka synttäripäivä! Kunnon supermutsin tavoin olin edelleen kipeä sekä synttärivalmisteluja tehdessä, että koko kaksipäiväisten juhlien ajan. Oli muuten aika hehkeää leipoa kuumeessa 45 ihmiselle ja samalla vahtia melko touhukasta Sampoa. En suosittele kenellekään. Mainittakoon myös, että ensi vuonna meillä on vähän pienemmät bileet.

Juhlat sujuivat kuitenkin olosuhteisiin nähden hienosti, ruokaa oli riittävästi ja se oli hyvää. Sampo sai hirveästi lahjoja ja oli selvästi onnellinen kaikesta saamastaan huomiosta. Tosin välillä piti karata eteiseen tai makkariin pakoon meluavaa vierasjoukkoa. Päiväunet jäivät molempina päivinä vähän lyhyiksi, joten varsinainen synttärihetki sunnuntai-iltana klo 19.05 vastaanotettiin juurikin sellaisissa merkeissä kuin ennustelin: Sampo huutaa isin kanssa pää punaisena puurolautasen äärellä ja äiti valmistautuu korkkaamaan viinipulloa viimeisten vieraiden kanssa. Koska siis onhan synttäripäivä paljon kovempi juttu äidille kuin lapselle ja vähintään viinilasillisen arvoinen. Hyvänen aika, eihän se muksu edes muista itse asiasta mitään!

Siis mä oon näin monta vuotta!

Mä sen sijaan muistan. Viikonlopun aikana tuli aika monta kertaa katsottua kelloa ja pohdittua, mitä viime vuonna juuri tähän aikaan tapahtui. Muistelin sitä kun lapsivesi meni ja oivalsin, että tätä ei kyllä enää voi perua. Kuinka pitkältä torstaipäivä tuntuikaan, kun odottelin supistuksia kotona ja toivoin, että kello olisi jo kuusi ja voisin lähteä sairaalaan. Perjantaina söin osastolla aamupalaa ja katselin uutisia Japanin tsunamista. Sampo saisi aika hurjan syntymäpäivän. Samana iltana leikkaussaliin meno tuntui omituiselta ja jännittävältä, puudutuspiikki sattui tuhottomasti ja J meinasi myöhästyä synnytyksestä. Muistan, kuinka Sampo itki kovaa ja näin vilauksen jostain pienestä ja punaisesta mytystä. Heti perään joku leikkaussalin hoitaja huudahti spontaanisti, että no on se nyt ainakin neljä ja puoli kiloa! Sunnuntai-illan viinilasillisen äärellä tuntui vähän haikealtakin miettiä, että tasan vuosi sitten pitelin tuota nyt jo niin isoa poikaa sylissä. Ensimmäistä kertaa.

Tässä mä oon vielä aika pieni. Ehkä kolme tuntii vanha. Sillon mä nukuin aika paljon.

Let's go -meininki

Meidän perhe suuntaa reilun kuukauden kuluttua viikon lomalle lämpöön ja aurinkoon. Ajatus ensiaskeliaan ottavasta muksusta ja uima-altaasta ahdistaa, passikuvan otattaminen 11-kuukautisesta tuntuu maailman ylivoimaisimmalta operaatiolta, ja omat yöunet alkaa vähitellen kärsiä, kun iltaisin pähkäilee kuinka monta purkkia ruokaa ja soijamaitoa Sampo tarvitsee mukaan, tai jännittää mitä matkarattaista on jäljellä lennon jälkeen. Sanokaa mitä sanotte, mutta lapsen kanssa matkustaminen on stressaavaa, ainakin näin ennen matkaa.

Ekalle ulkomaanmatkalle saadaan onneksi mukaan kattavat tukijoukot: matkaseurana on J:n vanhemmat ja molemmat siskot kera miestensä ja kolmen alle kouluikäisen lapsen. Sampolla on siis leikkikavereita ja monta syliä kierrettävänä, jos lentokoneessa iskee känkkäränkkä. (Ja meillä aikuisilla kädet täynnä työtä neljää yli-innokasta lasta vahtiessamme.) Hurraa!

Matkakohteeksi valikoitui pitkän pohtimisen jälkeen budjettiin mahtuva, inhimillisen lentomatkan päässä oleva, turvallinen (ei kiitos väkivaltaisille mielenosoituksille) lapsiystävällinen ja takuuvarmasti lämmin Puerto Rico. Kyselin matkavinkkejä espanjalaiselta ystävältäni Albalta ja sain vastaukseksi tämän (kuvittele tähän klassinen espanjalainen aksentti): "It is very important to remember that Puerto Rico is in Spain (Europe), not in South America!!!" Jep, tiedetään. Kanariansaaret ei varsinaisesti ole suosikkilomakohteeni. Aurinkorannoilla makoilu on mulle lähes mahdotonta, koska punakan kalvakka suomalaisihoni kärtsää nopeammin kuin ehdin selvittää kenellä sitä aurinkorasvaa olikaan. Yleensä pyrin myös matkustaessani välttämään öykkäröiviä suomalaisturisteja, ja epäilen sen olevan Gran Canarialla vaikeaa. Mutta koska matkailu ja lomailu on aina kivaa, pyrin keskittymään positiivisiin seikkoihin, joita on MONTA:

a) Siellä on varmasti lämmin. Eikä sada lunta.

b) Gran Canaria kuuluu Espanjalle, joten siellä on pakko olla hyvää ruokaa. Tapaksia, tuoreita hedelmiä ja muuta herkullista. Lihapullat ja muusi on varmasti vältettävissä, jos ei mene pahimpiin turistiravintoloihin. Tai niihin, joiden omistaja on suomalainen.

c) Las Palmas on jo aika iso kaupunki, joten siellä on oletettavasti tarjolla myös kulttuurikohteita ja muuta mielekästä tekemästä rannalla löhöilyn vastapainoksi. Bussimatkakin on siedettävän pituinen, joten retken voi halutessaan tehdä useampanakin päivänä.

d) Kerrankin pääsee lomalle jolla voi oikeasti lomailla. Epäilen, että Euroopan suurkaupungit ja museoiden kiertely ei olisi rentouttavin mahdollinen vaihtoehto 1-vuotiaan lapsen kanssa. Ja nyt voi hyvällä omatunnolla haaveilla lapsivapaasta kaupunkiviikonlopusta (niin varmaan), kun Sampon kanssa on jo matkailtu.

e) Sampon on pakko näyttää ihan syötävän suloiselta kellukkeissaan, joissa se todennäköisesti hengailee suurimman osan matkasta. Syystä ensiaskeleet + uima-allas + stressaava mutsi.

Kaikki te, joilla on kokemusta pienten lasten kanssa matkustamisesta, jakakaa ykkösvinkkinne nyt! Mitä niille rattaille oikeesti tapahtuu lennolla? Kuinka lastenruokapurkit saa ehjänä perille - meillä on lapsi, joka ei voi syödä tomaattia, maitoa tai kananmunaa ja epäilen vähän espanjalaisen ruokavalion kelpoisuutta tässä tapauksessa. Mitä muuta hyödyllistä ja hyödytöntä pitää ehdottomasti pakata mukaan? Jos joku on käynyt siellä Puerto Ricossa, niin ihan perinteisiä matkavinkkejäkin otetaan vastaan!

Vauvavuoden pahin virhe

Hei kaikki tuoreet ja tulevat äidit. Älkää ikinä tehkö samaa virhettä kuin minä. Kymmenen kuukauden ikäistä lasta ei missään olosuhteissa pidä tutustuttaa Munamiehen tuotantoon. Yksi kuuntelukerta saa todistettavasti aikaan täydellisen koukuttumisen ja sitten sitä pitää saada lisää. Pomppufiilis on kuin huumetta.

Muutama viikko sitten raportoin Sampon syömisongelmien poistumisesta. Tällä hetkellä tilanne on se, että oman suuni tila on huolenaiheista pienin ja käytössä on taas kaikki mahdolliset keinot jotta edes osa lautasen annista päätyisi Sampon mahaan saakka. Keinoista paras - ja ainoa - on Munamies. Hetken kelpasi pelkkä musavideo ilman ääniä. Sitten kokeiltiin lisätä taustalle jotain muuta musiikkia. Munamiehen pärstäkerroin yhdistettynä Lou Reedin ääneen oli muuten aikamoinen elämys. Lopulta todettiin että ei tässä auta mikään, ja nyt Pomppufiilis soi uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja Sampolla on hauskaa.

Sinulle, joka olet yhtä epätoivoinen kuin minä, muuten vaan tyhmänrohkea tai ihmettelet nyt, että mikä hiton Pomppufiilis (tällaisiakin ihmisiä olen kohdannut, ja lyhyen näytteen jälkeen yhä useampi on ollut aidosti huolissaan Sampon musiikkimaun kehityksestä), ole hyvä:



Huom! Kuunteleminen omalla vastuulla.

Avointa keskustelua

Suomesta puuttuu aidosti avoin keskustelukulttuuri. On sitten kyse politiikasta, luomuruoasta tai lastenkasvatuksesta, menee aikuisten ihmisten välinen keskustelu hirvittävän helposti jankkaamiseksi ja syyttelyksi, kunnes toisen mielipiteistä jo loukkaannutaankin. Viime viikkoina tämä on näkynyt tietenkin vaalikeskustelussa ja erityisesti sosiaalisessa mediassa. Mäkin mietin pitkään tämän kirjoituksen julkaisemista - en ollut ihan varma, haluanko enää aiheuttaa paheksuntaa. Sitten ajattelin, että keskustelun herättäminen on kuitenkin edelleen ensiarvoisen tärkeää, paheksunnan ja loukkaantumisen uhallakin.

Vaalikeskustelussa on mun mielestä tähän asti ollut vallalla muutama selkeä trendi. Ensin puhuttiin siitä, onko oikein taktikoida ekalla kierroksella - ja jos taktikoi, niin ketä vastaan tai kenen puolesta. Pian avainsana olikin jo homous ja puolisot - heti perään ulkopoliittinen osaaminen ja pätevyys. Yhtäkkiä trendikästä oli kertoa, ketä äänestää, miksi ja vähän hypettää omaa ehdokasta. Ehkä mollata vastustajaakin - tai ainakin vastaehdokkaan kannattajaa. Nyt uusin trendi taitaa olla vastustaa koko vaalikeskusteluun osallistumista, koska se on mennyt niin mauttomaksi. Aika moni tuntemani ihminen on kertonut vaihtaneensa ehdokasta tai jättävänsä äänestämisen kokonaan väliin, koska on niin turhautunut vaalikeskustelusta ja muiden äänestäjien yksipuolisesta julistamisesta.

Muakin on ärsyttänyt se, että näissä vaaleissa puhutaan enemmän ehdokkaiden seksuaalisesta suuntautumisesta, kumppaneista, tutkintotodistuksista, kouluarvosanoista ja kengännumeroista kuin siitä, mikä olisi olennaista ja tärkeää kun valitaan presidenttiä. Välillä on turhauttanut lukea Facebookista, kuinka joku on äänestänyt hinttejä vastaan tai kuinka toinen julistaa kaikkien Niinistön kannattajien olevan suvaitsemattomia sikoja, joille ei äänestysoikeutta pitäisi suoda ollenkaan. Mutta ylivoimaisesti eniten mua ärsyttää nämä mielensäpahoittajat, jotka ottavat muiden ihmisten innostuksesta niin pahasti nokkiinsa, että vaihtavat ehdokasta protestiksi tai eivät äänestä ollenkaan. Miten muiden äänestäjien mielipiteet tai kannanotot vaikuttavat ehdokkaiden pätevyyteen yhtään sen enempää kuin homous, puoliso tai muutkaan tapetilla olleet aiheet?

Mä tunnen tosi monta kotiäitiä, opiskelijaa, duunaria, insinööriä ja eläkeläistä, jotka eivät äänestä, koska eivät ymmärrä tai tiedä politiikasta mitään. Se on jotenkin surullista. Niinpä musta paras ilmiö näissä vaaleissa on ollut nimenomaan ihan uudenlainen aktiivisuus. Politiikasta on tullut taas kahvipöytään kelpaava keskustelunaihe, ihmiset ottavat kantaa ja seuraavat ajankohtaisia asioita. Moni katsoo voivansa äänestää omasta mielestään parasta mahdollista ehdokasta, vaikka ei olisi politiikkaa aktiivisesti seurannutkaan. Toivottavasti yhä useampi vaivautuu äänestyspaikallekin. Sosiaalisen median vaaliähkyn taas uskoisin viittaavan siihen, että nämä vaalit puhuttavat nuorimpia äänestäjiä (joiden äänestysaktiivisuus taitaa perinteisesti olla 10-15 prosenttiyksikköä muita ikäryhmiä alhaisempi) ja myös niitä, joilla äänioikeutta ei vielä edes ole. Eli vaikka puhuttaisiinkin vain siitä, onko oma ehdokas homo vai ei, niin musta sekin on tärkeämpää kuin ettei puhuta ollenkaan. Turhat keskustelut kun johtavat aina siihen, että joku muistuttaa, että onhan näissä vaaleissa kyse muustakin. Ja sitten taas joku toinen päätyy ottamaan asioista selvää, ja löytää ehkä muitakin perusteita omalle äänestysvalinnalleen.

Veikkaan että tämän illan tuloslähetystä seuraa aika suuri osa suomalaisista, ja oli lopputulos mikä tahansa, jäävät vaalit varmasti mieleen. Mä toivon kovasti, että aktiivisuus ja keskustelu ei jää pelkästään näiden vaalien ilmiöksi, vaan syksyn kunnallisvaaleissakin otetaan kantaa ja pohditaan omia äänestysperiaatteita. Se on mun mielestä demokratiaa parhaimmillaan.