Varpajaiset

Kaveripiiriimme syntyi hiljattain ihana, pieni tyttövauva. Sairaalavierailujen, kotiutumisuutisten sekä ilmeisen sutjakkaasti startanneen vauva-arjen myötä tuli tietysti myös J:lle kutsu varpajaisiin. Pikkutunneille venähtäneen juhlinnan jälkeen tuore isä päätyi kaikista mahdollisista vaihtoehdoista valitsemaan yösijakseen meidän sohvan – siis ainoan paikan, jossa takuuvarmasti joutuu heräämään lapsen takia kukonlaulun aikaan. Kerrassaan fiksu veto!

Mä jäin pippaloiden jälkeen miettimään tätä varpajaisperinnettä yleisemmin. Ilmeisesti moni äiti kokee varpajaiset jotenkin loukkaavana, osa jopa hylkäämisenä. Mä en ihan ymmärrä, miksi. Musta on vain normaalia, että lapsen syntymää haluaa juhlistaa myös ystäviensä kanssa, ja juhlissahan alkoholilla on usein oma roolinsa. Olen myös käsittänyt, että varpajaisissa ihan oikeasti puhutaan siitä vauvasta, vanhemmuudesta ja uusista tuntemuksista. Varmasti kavereiden tapaaminen, rentoutuminen ja muidenkin asioiden ajatteleminen tekee hyvää väsyneille ja toisten huomioimiseen keskittyneille isille. Mun tuttavapiirissä voi toki olla poikkeuksellisen fiksua porukkaa, mutta en ole kuullut yhdestäkään isästä, joka karkaisi sairaalan perhehuoneesta järjestämään varpajaisia, saapuisi – tai jättäisi kokonaan saapumatta – sairaalaan krapulaisena jälkikasvuaan kylvettämään tai hylkäisi tuoreen äidin ja vastasyntyneen kaksin kotiin silloin kun apukäsiä vielä tarvitaan. Isille siis suotakoon varpajaisensa!

Mutta mutta. Jotain tässä jutussa en tajua. Miksi ne varpajaiset ovat vain miehille ja mistä ihmeestä sellainen tapa on saanut alkunsa? Miksei äideille ole samankaltaista perinnettä? Joo, tajuan että harva äiti voi tai haluaa lähteä pari päivää synnytyksen jälkeen humppaamaan. Mutta vaikka sitten paria kuukautta myöhemmin? Heti kun omat housut mahtuvat jalkaan, vauva pärjää myös tuttipullolla tai kunhan yösyötöt tai imetys kokonaan loppuvat? Yleinen ja yhtäläinen varpajaisoikeus heti käyttöön, tasa-arvon nimissä!

En nyt jaksanut sen kummemmin perehtyä varpajaisperinteen historiaan, mutta osaako joku kertoa, mistä moinen tapa on lähtöisin tai miten se on aikojen saatossa muuttunut? Entä tunnustaako joku kieltäneensä mieheltään varpajaiset tai pitäneensä omat pippalot vauvan ja äitiyden kunniaksi?

Ihana, kamala blogi

Äitiysblogeissa taas tunteet kiehuu ja kuumenee. Viime päivinä on kohistu äidinmaidonkorvikkeista, bloggaamisesta ilmiönä, mainonnasta ja markkinoinnista, kaupallisuudesta ja syvällisyydestä, turhasta ja tarpeellisesta. Asiallisiin ja perusteltuihin keskustelunavauksiin tulee liuta enemmän ja vähemmän vihaisia kommentteja, joissa muiden sanomisia käännellään ja väännellään, yksi puolustaa kantaansa turhankin kärkkäästi ja toinen taas ymmärtää kaiken tahallaan väärin. Joku haluaa ilmaista tukensa, toinen myötätuntonsa ja kolmas ilmoittaa, ettei tajua miksi muita pitää arvostella. Eikö sitä voisi vain pysytellä poissa jos ärsyttää? Loppujen lopuksi kukaan ei uskalla olla enää mitään mieltä mistään. Sanonpa vaan että voi hyvät hyssykät! Eikö se nyt vaan ole ihan mahtavaa, jos onnistuu kirjoittamaan jotain, mihin toinen ihminen haluaa reagoida, on se mielipide sitten yhtenevä tai eriävä? Milloin erilaisen ajattelutavan suvaitsemista tuli niin vaikeaa?

Mä en ehkä ikinä ole hiffannut bloggaamisen perimmäistä olemusta, kun en osaa sen tarkemmin määritellä tai selittää, miksi bloggaan, mistä bloggaan ja miten bloggaan. Mulle on jossain määrin tärkeää dokumentoida mun ja Sampon elämää, joitain juttuja on kiva muistaa myöhemmin. Toisaalta en kirjoita säännöllisesti, pidän pitkiäkin päivitystaukoja ja jätän paljon (tylsää) arkista liirumlaarumia mainitsematta, eli ei täällä kai kovin päiväkirjamainen meininki ole. En ole myöskään ikinä tullut ajatelleeksi, että olisin velvollinen kirjoittamaan vähintään x kertaa viikossa, koska miellän bloggaamisen harrastukseksi, ajanviettotavaksi ja täysin omaehtoiseksi toiminnaksi, vaikka toki on mahtavaa, jos tätä joku jaksaa lukea ja kommentoidakin. En ole koskaan tavoitellut suurta lukijamäärää, mutta toisaalta blogin avoimuus ja julkisuus on tietoinen valinta, jolloin myös hyväksyn sen, että teoriassa täällä voisi olla yleisöä paljon enemmänkin. Suurin osa nykyisistä lukijoistani koostuu varmaan kavereista ja sukulaisista, eli jossain määrin suuntaan sanojani tietyille ihmisille. Pidän siis yhteyttä. Monista tutuista lukijoista en varmasti edes tiedä. Silloin tällöin tulee kirjoitettua tuotteista, tv-ohjelmista, tavaroista – en kuitenkaan halua mainostaa, mieluummin jaan informaatiota ja käyttäjäkokemuksia ihan viattomissa merkeissä. Kaikkein eniten taidan kuitenkin kirjoittaa jostain, mikä on herättänyt mussa ajatuksia. Jostain, mikä ihmetyttää, ilahduttaa, naurattaa tai ärsyttää.

Ja nyt ehkä vähän ärsyttää, blogimaailman ulkopuolellakin. Nimittäin se, että keskustelu ja ajatustenvaihto koetaan negatiivisena juttuna. Mä en tajuu. Jos puhutaan ilmiöistä, tulee pakosti otettua kantaa myös jonkun henkilökohtaisiin valintoihin. Mutta eihän sen nyt heti tartte mennä niin, että tarkoitus on samalla arvostella tai aiheuttaa pahennusta, jos haluaa kertoa mielipiteensä. Miksi siitä pitäisi hermostua, että on saanut toisen ihmisen pohtimaan omaa kantaansa?