Varpajaiset

Kaveripiiriimme syntyi hiljattain ihana, pieni tyttövauva. Sairaalavierailujen, kotiutumisuutisten sekä ilmeisen sutjakkaasti startanneen vauva-arjen myötä tuli tietysti myös J:lle kutsu varpajaisiin. Pikkutunneille venähtäneen juhlinnan jälkeen tuore isä päätyi kaikista mahdollisista vaihtoehdoista valitsemaan yösijakseen meidän sohvan – siis ainoan paikan, jossa takuuvarmasti joutuu heräämään lapsen takia kukonlaulun aikaan. Kerrassaan fiksu veto!

Mä jäin pippaloiden jälkeen miettimään tätä varpajaisperinnettä yleisemmin. Ilmeisesti moni äiti kokee varpajaiset jotenkin loukkaavana, osa jopa hylkäämisenä. Mä en ihan ymmärrä, miksi. Musta on vain normaalia, että lapsen syntymää haluaa juhlistaa myös ystäviensä kanssa, ja juhlissahan alkoholilla on usein oma roolinsa. Olen myös käsittänyt, että varpajaisissa ihan oikeasti puhutaan siitä vauvasta, vanhemmuudesta ja uusista tuntemuksista. Varmasti kavereiden tapaaminen, rentoutuminen ja muidenkin asioiden ajatteleminen tekee hyvää väsyneille ja toisten huomioimiseen keskittyneille isille. Mun tuttavapiirissä voi toki olla poikkeuksellisen fiksua porukkaa, mutta en ole kuullut yhdestäkään isästä, joka karkaisi sairaalan perhehuoneesta järjestämään varpajaisia, saapuisi – tai jättäisi kokonaan saapumatta – sairaalaan krapulaisena jälkikasvuaan kylvettämään tai hylkäisi tuoreen äidin ja vastasyntyneen kaksin kotiin silloin kun apukäsiä vielä tarvitaan. Isille siis suotakoon varpajaisensa!

Mutta mutta. Jotain tässä jutussa en tajua. Miksi ne varpajaiset ovat vain miehille ja mistä ihmeestä sellainen tapa on saanut alkunsa? Miksei äideille ole samankaltaista perinnettä? Joo, tajuan että harva äiti voi tai haluaa lähteä pari päivää synnytyksen jälkeen humppaamaan. Mutta vaikka sitten paria kuukautta myöhemmin? Heti kun omat housut mahtuvat jalkaan, vauva pärjää myös tuttipullolla tai kunhan yösyötöt tai imetys kokonaan loppuvat? Yleinen ja yhtäläinen varpajaisoikeus heti käyttöön, tasa-arvon nimissä!

En nyt jaksanut sen kummemmin perehtyä varpajaisperinteen historiaan, mutta osaako joku kertoa, mistä moinen tapa on lähtöisin tai miten se on aikojen saatossa muuttunut? Entä tunnustaako joku kieltäneensä mieheltään varpajaiset tai pitäneensä omat pippalot vauvan ja äitiyden kunniaksi?

Ihana, kamala blogi

Äitiysblogeissa taas tunteet kiehuu ja kuumenee. Viime päivinä on kohistu äidinmaidonkorvikkeista, bloggaamisesta ilmiönä, mainonnasta ja markkinoinnista, kaupallisuudesta ja syvällisyydestä, turhasta ja tarpeellisesta. Asiallisiin ja perusteltuihin keskustelunavauksiin tulee liuta enemmän ja vähemmän vihaisia kommentteja, joissa muiden sanomisia käännellään ja väännellään, yksi puolustaa kantaansa turhankin kärkkäästi ja toinen taas ymmärtää kaiken tahallaan väärin. Joku haluaa ilmaista tukensa, toinen myötätuntonsa ja kolmas ilmoittaa, ettei tajua miksi muita pitää arvostella. Eikö sitä voisi vain pysytellä poissa jos ärsyttää? Loppujen lopuksi kukaan ei uskalla olla enää mitään mieltä mistään. Sanonpa vaan että voi hyvät hyssykät! Eikö se nyt vaan ole ihan mahtavaa, jos onnistuu kirjoittamaan jotain, mihin toinen ihminen haluaa reagoida, on se mielipide sitten yhtenevä tai eriävä? Milloin erilaisen ajattelutavan suvaitsemista tuli niin vaikeaa?

Mä en ehkä ikinä ole hiffannut bloggaamisen perimmäistä olemusta, kun en osaa sen tarkemmin määritellä tai selittää, miksi bloggaan, mistä bloggaan ja miten bloggaan. Mulle on jossain määrin tärkeää dokumentoida mun ja Sampon elämää, joitain juttuja on kiva muistaa myöhemmin. Toisaalta en kirjoita säännöllisesti, pidän pitkiäkin päivitystaukoja ja jätän paljon (tylsää) arkista liirumlaarumia mainitsematta, eli ei täällä kai kovin päiväkirjamainen meininki ole. En ole myöskään ikinä tullut ajatelleeksi, että olisin velvollinen kirjoittamaan vähintään x kertaa viikossa, koska miellän bloggaamisen harrastukseksi, ajanviettotavaksi ja täysin omaehtoiseksi toiminnaksi, vaikka toki on mahtavaa, jos tätä joku jaksaa lukea ja kommentoidakin. En ole koskaan tavoitellut suurta lukijamäärää, mutta toisaalta blogin avoimuus ja julkisuus on tietoinen valinta, jolloin myös hyväksyn sen, että teoriassa täällä voisi olla yleisöä paljon enemmänkin. Suurin osa nykyisistä lukijoistani koostuu varmaan kavereista ja sukulaisista, eli jossain määrin suuntaan sanojani tietyille ihmisille. Pidän siis yhteyttä. Monista tutuista lukijoista en varmasti edes tiedä. Silloin tällöin tulee kirjoitettua tuotteista, tv-ohjelmista, tavaroista – en kuitenkaan halua mainostaa, mieluummin jaan informaatiota ja käyttäjäkokemuksia ihan viattomissa merkeissä. Kaikkein eniten taidan kuitenkin kirjoittaa jostain, mikä on herättänyt mussa ajatuksia. Jostain, mikä ihmetyttää, ilahduttaa, naurattaa tai ärsyttää.

Ja nyt ehkä vähän ärsyttää, blogimaailman ulkopuolellakin. Nimittäin se, että keskustelu ja ajatustenvaihto koetaan negatiivisena juttuna. Mä en tajuu. Jos puhutaan ilmiöistä, tulee pakosti otettua kantaa myös jonkun henkilökohtaisiin valintoihin. Mutta eihän sen nyt heti tartte mennä niin, että tarkoitus on samalla arvostella tai aiheuttaa pahennusta, jos haluaa kertoa mielipiteensä. Miksi siitä pitäisi hermostua, että on saanut toisen ihmisen pohtimaan omaa kantaansa?

Uudisraivaajien tiellä

Sampo on saanut kunnian olla monen aikuisen sylissä ihan eka pikkuvauva ikinä. Tarkalleen ottaen en itsekään ollut tehnyt tuttavuutta alle puolivuotiaiden kanssa, kunnes sairaalassa joku nosti vastasyntyneen käsiini ja totesi: "Tässä tämä nyt on." Ja voi että se jännitti - varmasti vielä enemmän kuin kaikkia meidän sohvalla hartiat korvissa saakka, vauva sylissä liikkumattomina nököttäneitä kavereita yhteensä. Monet kerrat on tullut pidettyä lyhyt oppimäärä lapsiperheen elämään -aiheisia perehdytyksiä ja vastailtua ihan käsittämättömiin kysymyksiin, joista "Joko se pian menee sinne päiväkotiin?" on ylivoimainen suosikkini. Sampo oli kysyttäessä pari kuukautta vanha. Me ollaan siis oltu kaveripiireissämme ensimmäisiä perheellisiä, ihan muutamia yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. Kaveriporukoiden ytimissä ajatus perheenlisäyksestä oli ennen meitä ihan ufojen hommaa, eikä ainakaan missään määrin ajankohtainen asia.

Näille samaisille kavereille onkin sitten sattunut meidän ansiostamme monta uutta tilannetta. Selvästi hämmentyneet - usein miespuoliset - kaverit ovat hiippailleet hiirenhiljaa ovesta sisään, tuijottaneet kopassaan nukkuvaa vauvaa hetken ja miettineet puoliääneen, mitä nyt pitäisi sanoa tai tehdä. Lähes kaikki ovat spontaanisti todenneet, että onpas se pieni ja avuton. Joku on pohtinut, eikö se todellakaan tee muuta kuin syö ja nukkuu. Naispuoliset vieraat ovat muutamia kuukausia myöhemmin saaneet huomata, ettei meillä käsilaukkua voikaan jättää rennosti lattialle, ja että kyläilyjä varten kannattaa pukeutua johonkin muuhun kuin minihameeseen.

Toisaalta ollaan mekin jouduttu tekemään paljon uusia asioita. Ollaan kieltäydytty lukuisista yllättävistä illanistujaisista, tehty viime hetken ohareita, jätetty suuriakin juhlia väliin lapsen ollessa sairaana, oltu lähes poikkeuksetta vähintään vartin sovitusta tapaamisajasta myöhässä ja toisaalta viety lasta (ja lelukassia) mitä kummallisempiin paikkoihin ystävien tapaamista varten. On vaihdettu monet harmittelut siitä, kuinka vaikeaa on löytää sopivaa aikaa tavata, suunniteltu kyläilyjä kuukaudenkin päähän etukäteen ja myös seurattu muutaman ystävyyssuhteen hiljaista hiipumista erilaisten elämäntilanteiden vuoksi.

Aika usein olen toivonut, että voi kun joku muu olisi jo tehnyt tämän kaiken. Lapsenvahtiapua ja leikkiseuraa olisi tarjolla ihan erilaisissa määrin, jos kavereilla olisi myös lapsia. Kyläpaikoissa olisi leluja, eikä ainakaan yhtään kallisarvoista lasikippoa liian matalalla pöydällä. Mun ei aina tarvitsisi olla se, jonka aikataulujen mukaan hommat suunnitellaan, ja joka silti todennäköisimmin ei pääse paikalle. Joku toinenkin saattaisi tuoda lapsensa juhannuksen viettoon mökille, eikä me siten oltaisi ainoat ilonpilaajat. Lapsettomat kaverit olisi valjastettu siihen, mitä lapsen syntymän myötä oikein tapahtuu, kun prosessia olisi pari kertaa aiemmin saanut seurata vierestä.

Tänä syksynä tapahtuukin ihan kummia - muutaman kuukauden kuluttua me ei enää ollakaan ne ainoat erilaiset kun kaveriperheeseen syntyy vauva! Olen jo innoissani miettinyt, kuinka voinkaan olla avuksi kaikessa siinä, mistä itse olen yön pimeinä tunteina ajatellut jääneeni paitsi. Ja nimenomaan tältä kantilta ajateltuna - pieni katkeruuden siemen rinnassani - toivonut kuulevani jossain vaiheessa ne "nyt mä ymmärrän teitä" -sanat. Mielellään pahoittelevalla ja anteeksiantoa anelevalla äänensävyllä, tietenkin. Mutta ennen kaikkea olen tosi onnellinen siitä, että kaksi mahtavaa tyyppiä pääsee kokemaan, kuinka kamalan ihanaa ja varsinkin mullistavaa se perhe-elämä onkaan.

(P.S. Pahoittelut päivityskatkosta! Tässä vaan nyt on ollut vähän kaikenlaista - perhepäivähoitoa, töiden aloittamista, 25 opintopistettä taidehistoriaa ja hurja remontti kaikkine surkuhupaisine vaiheineen - joten blogin puolelle tuli ihan vahingossa pieni kesätauko. Koitan aktivoitua syksyä kohti! :) )

Äiti, koita nyt käyttäytyä!

Kesäkelien myötä meistä on Sampon kanssa tullut ahkeria leikkipuistossa kävijöitä. Hiekkalaatikko, liukumäki ja keinu kiinnostavat vuoden ja kolmen kuukauden ikäistä lasta kovasti ja muiden lasten kanssa leikkimiseenkin tuntuu olevan jotain intressejä. Sampo on puistossa kuin kala vedessä, mutta äidistä ei voi sanoa ihan samaa. Leikkipuistoissa on nimittäin selvät käyttäytymissäännöt. Aikuisille.

Olen ilmeisen virheellisesti kuvitellut, että puistojen tarkoitus on tarjota lapsille mahdollisuus leikkiä ulkona ja  saada uusia kavereita. Muutaman ensimmäisen puistopäivän jälkeen havaitsin, että todellisuudessa puistoissa äidit kokoontuvat juttelemaan, lapset leikkivät siinä sivussa, eväitä syödään viltin päällä porukalla ja kaikilla on mukavaa. Paitsi ettei kukaan tietenkään leiki Sampon kanssa, koska muut muksut tuntevat jo toisensa - äideistä puhumattakaan. 

Kunnon mutsin tavoin olen yrittänyt (tuloksetta) viritellä keskustelua säästä, tv-ohjelmista, hiekkalelujen huonosta kunnosta, lähikaupan surkeasta hedelmävalikoimasta jne. Parin ensimmäisen viikon jälkeen tajusin kysyväni vääriä kysymyksiä. Leikkipuistossa korrektia on tiedustella (aikuiselta) lapsen ikää ja nimeä, sekä jatkaa siitä kuhunkin ikäkauteen sopivilla jatkotiedusteluilla, kuten nukutaanko öisin, joko tulee sanoja ja miten ruokailut sujuvat. Sanokaa mitä sanotte, mutta musta se on ihan häiriintynyttä. Mua ei juurikaan kiinnosta vieraiden lasten ruokavaliot tai hampaiden puhkeamiset ja vähän outoa on sekin, että keskustelukumppanini nimestä mulla ei ole hajuakaan, mutta hänen lapsensa osaisin luetella ikä- ja pituusjärjestyksessä.

Muutaman kuukauden puistoilun jälkeen ollaan edelleen aika lähtökuopissa: muilla on kivaa yhdessä ja me ollaan Sampon kanssa vähän ulkopuolisia. Ja se on kyllä aika kurjaa. Olisi kiva tuntea niitä muita vanhempia edes sen verran, ettei tarvitsisi hävetä silmiä päästään joka kerta kun Sampo paukuttaa toista lasta lapiolla päähän tai kiilaa liukumäkijonossa muiden ohi. Eikä juttuseurakaan tietysti olisi pahitteeksi. 

Toistaiseksi meillä on Sampon kanssa neljä puistokaveria, jotka tuntuvat olevan aina silminnähden ilahtuneita, jos osutaan puistoon samaan aikaan: vuoden ikäinen tyttö ja iskä, sekä puolitoistavuotias tyttö ja mummi. Ilmeisesti siis iskät ja mummit ovat yhtä pahasti pihalla leikkipuiston käytöstavoista kuin minäkin, koska kukaan meistä ei sinnikkäistä yrityksistä huolimatta ole saanut keskustelua avattua äiti-ihmisten suuntaan. Kertokaapas puistokonkarit nyt, miten tästä päästään yli? Miten puistossa ollaan ja kuinka niitä kuuluisan korvaamattomia puistoystävyyksiä luodaan? Vai oliko peli menetetty mun osalta siinä vaiheessa kun päätin olla menemättä perhevalmennukseen (josta suoraan jatkui äiti-vauvapiiri ja muita vastaavia), koska tuntui hassulta tutustua ihmisiin vain siksi että meidän mahat kasvaa samaa tahtia?

Kuin raivo härkä

Rankan vauvavuoden jälkeen piti helpottaa. Yksi jos toinenkin asiantunteva taho on hehkuttanut, kuinka maagisen yhden vuoden rajapyykin jälkeen lapsen kanssa on helpompaa kommunikoida, helpompaa toimia, helpompaa liikkua jne. Kaiken piti olla helpompaa, siis siihen asti kunnes koittaisi uhmaikä.

En tiedä oliko mulla vain odotukset liian korkealla vai onko Sampo jotenkin varhaiskypsä, mutta kuluneen viikon perusteella olen vetänyt johtopäätöksen, että mikään ei todellakaan helpota. Sampo on nyt yksi vuotta ja yksi kuukautta, ja voi saada maailmanloppua enteilevät raivarit asiasta kuin asiasta. Lapsi on jatkuvassa valmiustilassa, jossa pieninkin väärä liike sytyttää uhmakohtauksen ketjun. Se alkaa sydäntäsärkevästä parkaisusta ja valtavista krokotiilinkyynelistä. Seuraavaksi vedetään henkeä p-i-t-k-ä-ä-n ja päästetään ilmoille huuto, joka muistuttaa etäisesti jonkin lehmää suuremman eläimen teurastusta. Huudon myötä naama muuttuu punaiseksi ja otsa menee kurttuun. Sitten tulee heittäytyminen maahan, lattian hakkaaminen nyrkeillä ja muut väkivaltaiset piirteet. Jos lähistölle osuu esim. lohduttamista yrittävä äiti tai muu olento, voidaan tarvittaessa myös purra, raapia, potkia ja hakata. Hetken päästä itku on jo lohdutonta nyyhkytystä ja lapsen silmissä on valtavan syyllistävä katse: "Etkö sä nyt jumalauta tajua et mä haluan syliin?!"

Raivarit tosiaan voi saada mistä tahansa pienestäkin sattumuksesta. Yleisimpiä syitä ovat kieltäminen, komentaminen, nostaminen pois kielletystä paikasta, vaarallisen / tärkeän tavaran pelastaminen pois lapsen ulottuvilta. Siis nämä perusjutut. Muita suuria tunteita aiheuttavia tapahtumia ovat ruokailu, nukkumaanmeno, pesu, pukeminen, hiusten harjaaminen, hampaiden pesu, vaipan vaihtaminen, syliin ottaminen väärällä hetkellä, tyhmä lelu, väärä tv-kanava, pään / jalan / käden / muun ruumiinosan kolauttaminen johonkin, tiellä oleva tuoli / kaappi / sänky / muu huonekalu, jalassa oleva sukka, vääränvärinen paita ja oikeastaan ihan mikä tahansa kuviteltavissa oleva asia.

Tässä otoksessa esiintyy viisikuisen vauvan raivo. Tuoreemmasta ei toistaiseksi ole todistusaineistoa. Seuraavien kilarien yllättäessä aion kyllä olla kamera kädessä valmiina. Ajattelin tallentaa myös videokuvaa, jota voin sitten vahingoniloisena esitellä hamassa tulevaisuudessa Sampon ensimmäiselle seurustelukumppanille. Tällä hetkellä en kuitenkaan voi kuin iloita siitä, että touko-kesäkuussa on tiedossa tiivis opintokokonaisuus, joka tarkoittaa edes muutamaa vapaailtaa tästä residenssistä. Äitiys ei meinaan ole kovin kivaa just nyt.

Äiti on telkkarissa

Tämä tuli tänään telkkarista. Jossain 01:50 tienoilla Sampo osoitti ruutua sormella ja totesi ilahtuneen oloisena taikasanan. Äiti.

Välillä mietin, mistä näitä oikein tulee. Yhdennäköisyytemme Madonnan kanssa kun ei ole kovin ilmeinen. Tai no, sellaista ei oikeastaan ole. Voi tietty olla että Sampo lamaantui tanssiliikkeistä: mulla kun on tosi usein tapana heittää jalkaa korvan viereen ja vetäistä parit voltit ja spagaatit päivän ratoksi. Asukin on sellainen tyypillinen keskiviikkoaamun kotiasu.

Tai ehkä Sampo tarkoitti, että tollainen äidistä sitten joskus tulee. No, voisi 53-vuotiaana kai huonomminkin mennä. Onneksi tässä on vielä 29 vuotta aikaa aloittaa jumppaaminen ja hurahtaa juutalaiseen mystiikkaan.

Loman saldo

Olemme palanneet Gran Canarian auringosta virkistyneinä, ruskettuneina (toiset enemmän ja toiset vähemmän) ja useamman yön univeloilla höystettyinä. Loma sujui hyvin, joskaan varsinaisesta rentoutumisesta ei voi puhua kun matkassa oli mukana kaksitoista henkeä, joista neljä edusti ikävuosia 1-5.

Sampo oli kesämaassa kuin kotonaan. Espanjalaiset - ja vähän myös saksalaiset, ruotsalaiset, norjalaiset, suomalaiset jne. - naikkoset saivat osansa nuoren hurmurin keimailuista, rantaelämä oli kivaa, kaupungilla kiertely oli kivaa, hotellilla hengailu oli kivaa, serkkujen, tätien, mummin ja vaarin seura oli kivaa ja oikeastaan ihan kaikki oli kivaa. Paitsi öisin nukkuminen, mistä siis tämä valtaisa univelka, jota ei vieläkään ole päästy paikkaamaan.

Huonojen öiden ohella vastoinkäymisiin voisi liittää lapseen loman puolivälissä iskeneen räkätaudin, joka teki mm. paluulennosta melko tuskastuttavan. Jatkuvan kitinän lisäksi lennolla päästettiin yhdet pissat äidin syliin ja heti perään isin gin tonic potkaistiin näyttävästi nurin. Mainittakoon, että tässä vaiheessa lentoa oli jäljellä vielä viisi tuntia. Matkakohde ei myöskään ollut otollisin mahdollinen lapsiperheelle - portaita oli helvetisti ja joka paikkaan piti kävellä parin vuoren yli, ali tai ympäri. Suosittelen siis kaikkia Puerto Ricoon matkaavia pienten lasten vanhempia pakkaamaan mukaan kantorepun, -liinan tai muun vastaavan välineen! Meidän Manduca osoittautui käteväksi myös lentokentällä (vaikka ne matkarattaat olisikin saanut laittaa koneeseen vasta lähtöportilla).

Ehdottomasti parasta lomassa oli se, ettei lapsen kitinä, kiukuttelu tai läsnäolo ylipäätään tuntunut olevan missään haitaksi. Lapsiperheisiin suhtauduttiin lämpimästi, muksut saivat osakseen suurta huomiota ja Sampon sinisiä silmiä ja vaaleita haituvia ihasteltiin kaikkialla. Oli ihan mahtavaa, kun ei tarvinnut stressata siitä, mitä ne nyt sanoo kun meidän lapsi kuitenkin itkee. Tämä osa espanjalaista rentoutta seurasikin mukanamme koti-Suomeen. Kotiinpaluuta seuranneena päivänä mummo K-marketissa katsoi mua todella pitkään ja pahasti. Tajusin vasta kotona, miksi. Olin parkkeerannut lastenvaunut maitohyllyn eteen, Sampo huusi pää punaisena ja itse tutkin rauhassa jugurttivalikoimaa sen kummemmin hermoilematta. Ei käy Suomessa. Espanjalaiset mummelit sen sijaan olisivat tässä kohtaa lähestyneet lastani tikkari kädessä tuitui-äänten kera ja hymyilleet mulle lohduttavasti. Voi miksi, miksi mulla ei ole tarpeeksi rahaa lähettää kaikkia Meilahden mummoja viikon suvaitsevaisuuskurssille Kanariansaarille?!

Eka kerta

Meidän perheessä on ollut lähiaikoina monta ekaa kertaa. Laskiaistiistaina juhlimme J:n kanssa ensimmäistä hääpäiväämme. Siis tiistaina, koska menimme naimisiin epäromanttisesti maanantaina. Täytyy tosin mainita, että vielä viikonpäivääkin epäromanttisempi oli hääpaikkana toiminut Helsingin käräjäoikeus. Puhumattakaan todistaja-kummisedästä, joka asteli tyytyväisenä vihkitilaisuuteemme - ja turvatarkastukseen - ruuvimeisseli taskussa.

Hääpäivä sujui sekin vähän epäromanttisissa merkeissä. Olin järjestänyt J:lle yllätyksen, mutta kunnon supermutsin tavoin aloin tuntea itseni kipeäksi heti kun Sampon hoitoon hakeneen ukin auton perävalot hävisivät näköpiiristä. Kestin kuitenkin kuin mies ja pääsimme J:n kanssa leffaan (tämä oli muuten eka kerta kun oltiin leffassa kaksin, uskomatonta) ja lemppariravintolaamme syömään. Yöllä mulla olikin kuumetta jo melkein 40 astetta.

Viime sunnuntaina oli ehkä vielä ensimmäistä hääpäivääkin tärkeämpi eka kerta - Sampon eka synttäripäivä! Kunnon supermutsin tavoin olin edelleen kipeä sekä synttärivalmisteluja tehdessä, että koko kaksipäiväisten juhlien ajan. Oli muuten aika hehkeää leipoa kuumeessa 45 ihmiselle ja samalla vahtia melko touhukasta Sampoa. En suosittele kenellekään. Mainittakoon myös, että ensi vuonna meillä on vähän pienemmät bileet.

Juhlat sujuivat kuitenkin olosuhteisiin nähden hienosti, ruokaa oli riittävästi ja se oli hyvää. Sampo sai hirveästi lahjoja ja oli selvästi onnellinen kaikesta saamastaan huomiosta. Tosin välillä piti karata eteiseen tai makkariin pakoon meluavaa vierasjoukkoa. Päiväunet jäivät molempina päivinä vähän lyhyiksi, joten varsinainen synttärihetki sunnuntai-iltana klo 19.05 vastaanotettiin juurikin sellaisissa merkeissä kuin ennustelin: Sampo huutaa isin kanssa pää punaisena puurolautasen äärellä ja äiti valmistautuu korkkaamaan viinipulloa viimeisten vieraiden kanssa. Koska siis onhan synttäripäivä paljon kovempi juttu äidille kuin lapselle ja vähintään viinilasillisen arvoinen. Hyvänen aika, eihän se muksu edes muista itse asiasta mitään!

Siis mä oon näin monta vuotta!

Mä sen sijaan muistan. Viikonlopun aikana tuli aika monta kertaa katsottua kelloa ja pohdittua, mitä viime vuonna juuri tähän aikaan tapahtui. Muistelin sitä kun lapsivesi meni ja oivalsin, että tätä ei kyllä enää voi perua. Kuinka pitkältä torstaipäivä tuntuikaan, kun odottelin supistuksia kotona ja toivoin, että kello olisi jo kuusi ja voisin lähteä sairaalaan. Perjantaina söin osastolla aamupalaa ja katselin uutisia Japanin tsunamista. Sampo saisi aika hurjan syntymäpäivän. Samana iltana leikkaussaliin meno tuntui omituiselta ja jännittävältä, puudutuspiikki sattui tuhottomasti ja J meinasi myöhästyä synnytyksestä. Muistan, kuinka Sampo itki kovaa ja näin vilauksen jostain pienestä ja punaisesta mytystä. Heti perään joku leikkaussalin hoitaja huudahti spontaanisti, että no on se nyt ainakin neljä ja puoli kiloa! Sunnuntai-illan viinilasillisen äärellä tuntui vähän haikealtakin miettiä, että tasan vuosi sitten pitelin tuota nyt jo niin isoa poikaa sylissä. Ensimmäistä kertaa.

Tässä mä oon vielä aika pieni. Ehkä kolme tuntii vanha. Sillon mä nukuin aika paljon.

Let's go -meininki

Meidän perhe suuntaa reilun kuukauden kuluttua viikon lomalle lämpöön ja aurinkoon. Ajatus ensiaskeliaan ottavasta muksusta ja uima-altaasta ahdistaa, passikuvan otattaminen 11-kuukautisesta tuntuu maailman ylivoimaisimmalta operaatiolta, ja omat yöunet alkaa vähitellen kärsiä, kun iltaisin pähkäilee kuinka monta purkkia ruokaa ja soijamaitoa Sampo tarvitsee mukaan, tai jännittää mitä matkarattaista on jäljellä lennon jälkeen. Sanokaa mitä sanotte, mutta lapsen kanssa matkustaminen on stressaavaa, ainakin näin ennen matkaa.

Ekalle ulkomaanmatkalle saadaan onneksi mukaan kattavat tukijoukot: matkaseurana on J:n vanhemmat ja molemmat siskot kera miestensä ja kolmen alle kouluikäisen lapsen. Sampolla on siis leikkikavereita ja monta syliä kierrettävänä, jos lentokoneessa iskee känkkäränkkä. (Ja meillä aikuisilla kädet täynnä työtä neljää yli-innokasta lasta vahtiessamme.) Hurraa!

Matkakohteeksi valikoitui pitkän pohtimisen jälkeen budjettiin mahtuva, inhimillisen lentomatkan päässä oleva, turvallinen (ei kiitos väkivaltaisille mielenosoituksille) lapsiystävällinen ja takuuvarmasti lämmin Puerto Rico. Kyselin matkavinkkejä espanjalaiselta ystävältäni Albalta ja sain vastaukseksi tämän (kuvittele tähän klassinen espanjalainen aksentti): "It is very important to remember that Puerto Rico is in Spain (Europe), not in South America!!!" Jep, tiedetään. Kanariansaaret ei varsinaisesti ole suosikkilomakohteeni. Aurinkorannoilla makoilu on mulle lähes mahdotonta, koska punakan kalvakka suomalaisihoni kärtsää nopeammin kuin ehdin selvittää kenellä sitä aurinkorasvaa olikaan. Yleensä pyrin myös matkustaessani välttämään öykkäröiviä suomalaisturisteja, ja epäilen sen olevan Gran Canarialla vaikeaa. Mutta koska matkailu ja lomailu on aina kivaa, pyrin keskittymään positiivisiin seikkoihin, joita on MONTA:

a) Siellä on varmasti lämmin. Eikä sada lunta.

b) Gran Canaria kuuluu Espanjalle, joten siellä on pakko olla hyvää ruokaa. Tapaksia, tuoreita hedelmiä ja muuta herkullista. Lihapullat ja muusi on varmasti vältettävissä, jos ei mene pahimpiin turistiravintoloihin. Tai niihin, joiden omistaja on suomalainen.

c) Las Palmas on jo aika iso kaupunki, joten siellä on oletettavasti tarjolla myös kulttuurikohteita ja muuta mielekästä tekemästä rannalla löhöilyn vastapainoksi. Bussimatkakin on siedettävän pituinen, joten retken voi halutessaan tehdä useampanakin päivänä.

d) Kerrankin pääsee lomalle jolla voi oikeasti lomailla. Epäilen, että Euroopan suurkaupungit ja museoiden kiertely ei olisi rentouttavin mahdollinen vaihtoehto 1-vuotiaan lapsen kanssa. Ja nyt voi hyvällä omatunnolla haaveilla lapsivapaasta kaupunkiviikonlopusta (niin varmaan), kun Sampon kanssa on jo matkailtu.

e) Sampon on pakko näyttää ihan syötävän suloiselta kellukkeissaan, joissa se todennäköisesti hengailee suurimman osan matkasta. Syystä ensiaskeleet + uima-allas + stressaava mutsi.

Kaikki te, joilla on kokemusta pienten lasten kanssa matkustamisesta, jakakaa ykkösvinkkinne nyt! Mitä niille rattaille oikeesti tapahtuu lennolla? Kuinka lastenruokapurkit saa ehjänä perille - meillä on lapsi, joka ei voi syödä tomaattia, maitoa tai kananmunaa ja epäilen vähän espanjalaisen ruokavalion kelpoisuutta tässä tapauksessa. Mitä muuta hyödyllistä ja hyödytöntä pitää ehdottomasti pakata mukaan? Jos joku on käynyt siellä Puerto Ricossa, niin ihan perinteisiä matkavinkkejäkin otetaan vastaan!

Vauvavuoden pahin virhe

Hei kaikki tuoreet ja tulevat äidit. Älkää ikinä tehkö samaa virhettä kuin minä. Kymmenen kuukauden ikäistä lasta ei missään olosuhteissa pidä tutustuttaa Munamiehen tuotantoon. Yksi kuuntelukerta saa todistettavasti aikaan täydellisen koukuttumisen ja sitten sitä pitää saada lisää. Pomppufiilis on kuin huumetta.

Muutama viikko sitten raportoin Sampon syömisongelmien poistumisesta. Tällä hetkellä tilanne on se, että oman suuni tila on huolenaiheista pienin ja käytössä on taas kaikki mahdolliset keinot jotta edes osa lautasen annista päätyisi Sampon mahaan saakka. Keinoista paras - ja ainoa - on Munamies. Hetken kelpasi pelkkä musavideo ilman ääniä. Sitten kokeiltiin lisätä taustalle jotain muuta musiikkia. Munamiehen pärstäkerroin yhdistettynä Lou Reedin ääneen oli muuten aikamoinen elämys. Lopulta todettiin että ei tässä auta mikään, ja nyt Pomppufiilis soi uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja Sampolla on hauskaa.

Sinulle, joka olet yhtä epätoivoinen kuin minä, muuten vaan tyhmänrohkea tai ihmettelet nyt, että mikä hiton Pomppufiilis (tällaisiakin ihmisiä olen kohdannut, ja lyhyen näytteen jälkeen yhä useampi on ollut aidosti huolissaan Sampon musiikkimaun kehityksestä), ole hyvä:



Huom! Kuunteleminen omalla vastuulla.

Avointa keskustelua

Suomesta puuttuu aidosti avoin keskustelukulttuuri. On sitten kyse politiikasta, luomuruoasta tai lastenkasvatuksesta, menee aikuisten ihmisten välinen keskustelu hirvittävän helposti jankkaamiseksi ja syyttelyksi, kunnes toisen mielipiteistä jo loukkaannutaankin. Viime viikkoina tämä on näkynyt tietenkin vaalikeskustelussa ja erityisesti sosiaalisessa mediassa. Mäkin mietin pitkään tämän kirjoituksen julkaisemista - en ollut ihan varma, haluanko enää aiheuttaa paheksuntaa. Sitten ajattelin, että keskustelun herättäminen on kuitenkin edelleen ensiarvoisen tärkeää, paheksunnan ja loukkaantumisen uhallakin.

Vaalikeskustelussa on mun mielestä tähän asti ollut vallalla muutama selkeä trendi. Ensin puhuttiin siitä, onko oikein taktikoida ekalla kierroksella - ja jos taktikoi, niin ketä vastaan tai kenen puolesta. Pian avainsana olikin jo homous ja puolisot - heti perään ulkopoliittinen osaaminen ja pätevyys. Yhtäkkiä trendikästä oli kertoa, ketä äänestää, miksi ja vähän hypettää omaa ehdokasta. Ehkä mollata vastustajaakin - tai ainakin vastaehdokkaan kannattajaa. Nyt uusin trendi taitaa olla vastustaa koko vaalikeskusteluun osallistumista, koska se on mennyt niin mauttomaksi. Aika moni tuntemani ihminen on kertonut vaihtaneensa ehdokasta tai jättävänsä äänestämisen kokonaan väliin, koska on niin turhautunut vaalikeskustelusta ja muiden äänestäjien yksipuolisesta julistamisesta.

Muakin on ärsyttänyt se, että näissä vaaleissa puhutaan enemmän ehdokkaiden seksuaalisesta suuntautumisesta, kumppaneista, tutkintotodistuksista, kouluarvosanoista ja kengännumeroista kuin siitä, mikä olisi olennaista ja tärkeää kun valitaan presidenttiä. Välillä on turhauttanut lukea Facebookista, kuinka joku on äänestänyt hinttejä vastaan tai kuinka toinen julistaa kaikkien Niinistön kannattajien olevan suvaitsemattomia sikoja, joille ei äänestysoikeutta pitäisi suoda ollenkaan. Mutta ylivoimaisesti eniten mua ärsyttää nämä mielensäpahoittajat, jotka ottavat muiden ihmisten innostuksesta niin pahasti nokkiinsa, että vaihtavat ehdokasta protestiksi tai eivät äänestä ollenkaan. Miten muiden äänestäjien mielipiteet tai kannanotot vaikuttavat ehdokkaiden pätevyyteen yhtään sen enempää kuin homous, puoliso tai muutkaan tapetilla olleet aiheet?

Mä tunnen tosi monta kotiäitiä, opiskelijaa, duunaria, insinööriä ja eläkeläistä, jotka eivät äänestä, koska eivät ymmärrä tai tiedä politiikasta mitään. Se on jotenkin surullista. Niinpä musta paras ilmiö näissä vaaleissa on ollut nimenomaan ihan uudenlainen aktiivisuus. Politiikasta on tullut taas kahvipöytään kelpaava keskustelunaihe, ihmiset ottavat kantaa ja seuraavat ajankohtaisia asioita. Moni katsoo voivansa äänestää omasta mielestään parasta mahdollista ehdokasta, vaikka ei olisi politiikkaa aktiivisesti seurannutkaan. Toivottavasti yhä useampi vaivautuu äänestyspaikallekin. Sosiaalisen median vaaliähkyn taas uskoisin viittaavan siihen, että nämä vaalit puhuttavat nuorimpia äänestäjiä (joiden äänestysaktiivisuus taitaa perinteisesti olla 10-15 prosenttiyksikköä muita ikäryhmiä alhaisempi) ja myös niitä, joilla äänioikeutta ei vielä edes ole. Eli vaikka puhuttaisiinkin vain siitä, onko oma ehdokas homo vai ei, niin musta sekin on tärkeämpää kuin ettei puhuta ollenkaan. Turhat keskustelut kun johtavat aina siihen, että joku muistuttaa, että onhan näissä vaaleissa kyse muustakin. Ja sitten taas joku toinen päätyy ottamaan asioista selvää, ja löytää ehkä muitakin perusteita omalle äänestysvalinnalleen.

Veikkaan että tämän illan tuloslähetystä seuraa aika suuri osa suomalaisista, ja oli lopputulos mikä tahansa, jäävät vaalit varmasti mieleen. Mä toivon kovasti, että aktiivisuus ja keskustelu ei jää pelkästään näiden vaalien ilmiöksi, vaan syksyn kunnallisvaaleissakin otetaan kantaa ja pohditaan omia äänestysperiaatteita. Se on mun mielestä demokratiaa parhaimmillaan.

Suu kiinni!

Sampolla oli tässä hiljattain kausi, johon liittyi syömisongelmia. Siis sellaisia, että ruoka ei kiinnostanut, pää kääntyi kaikkialle muualle paitsi lusikan suuntaan, suuta ei avattu, lapsi huusi hysteerisenä jo syöttötuolin nähdessään ja niin edelleen. Jos joku vahingossa onnistui ujuttamaan sosetta muksun suuhun, se yleensä joko aivastettiin, päristettiin tai syljettiin ulos. Ennen kuin opin ottamaan rennosti, kokeilin tyypillisen tuoreen äidin tapaan kaikki mahdolliset viihdytys- ja huijauskeinot, joilla saisin lapsen syömään edes vähän enemmän. Meillä on ruokailuhetkinä mm.:

- laulettu miljoona kertaa joku hyvä biisi (eli Autolla ajetaan varovarovasti)
- annettu Sampon leikkiä kaikilla mahdollisilla leluilla, lusikoilla, kupeilla, kipoilla, serveteillä, kännykällä, kaukosäätimellä, kissan hännällä jne. jne.
- kiinnitetty huomio johonkin vilkkuvaan, välkkyvään tai ääntä pitävään
- katsottu telkkaria tai kuunneltu Youtubesta joku hyvä biisi (eli Autolla ajetaan varovarovasti)
- syöty omin sormin
- syöty pelkkiä herkkuruokia
- lisätty kaikkeen ruokaan soijamaitoa tai mangoa
- kutiteltu jalkapohjia
- heiluteltu harsoa kaikkien läsnäolijoiden voimin
- tarjottu joka toisella lusikallisella vettä (toimii parin lusikallisen ajan hätätoimenpiteenä)
- dipattu lusikallinen ruokaa nopeasti vesikuppiin ja sitten suuhun (tämä muuten toimii aina. Uskomatonta.)
- huijattu Sampoa avaamaan suu esim. lääkeruiskun, keksin, viinirypäleen, hammasharjan ja mikrofonin avulla
- houkuteltu Sampoa avaamaan suu samaan tahtiin syöttäjän kanssa. Syöttäjä pitää yleensä myös namnam-, mumsmums- ja maiskutusäänteitä. Huom! Tämä ei ole johtanut tuloksiin.

Popsi, popsi porkkanaa ja muuta mukavaa.

Nykyään Sampo syö ihan hyvin ilman kikkailuja. Jos näin ei käy, niin sitten se ei vaan syö ja seuraavalla ruoka-ajalla yritetään uudelleen. Mutta jotain on silti jäänyt tästä kaikesta häsläyksestä. Pääasiallinen syöttäjä, eli tässä tapauksessa meitsi, avaa edelleen uskollisesti suunsa aina kun ipanankin pitäisi, maiskuttaa pöljästi ja venyttelee naamaansa kummallisiin ilmeisiin. Tosi siistiä varsinkin julkisilla paikoilla... Tällä hetkellä meillä ei siis opetella sitä, että Sampo avaisi suunsa lusikan nähdessään, vaan sitä että äiti voisi joskus pitää omansa kiinni. Vielä ei ole raportoitu onnistumisia.

Siis mutsi sä näytät niiiiiin urpolta!

Keitä ne on ne hipsterit?

Hipsteri (engl. hipster) on slangisana, jota on 2000-luvulla käytetty väljästi kuvaamaan kaupunkilaista alakulttuuria, johon kuuluu indie-musiikin harrastus ja grungen tavoin työväenluokkainen pukeutuminen. Hipsterit lainaavat ja yhdistävät aiempien nuoriso- ja vaihtoehtokulttuurien vaikutteita, usein ironisesti.
(Lähde: Wikipedia)

Meitsi on kuulkaas liittynyt Suurten Persoonien joukkoon - ainakin mikäli on uskominen kolmea tyylikästä teinityttöä. Jouduin viikko sitten käväisemään terveyskeskuksen iltapäivystyksessä korkean kuumeen ja kovien selkäkipujen vuoksi. Oireet osoittautuivat lopulta myyräkuumeesta johtuviksi - kyllä, mulla on taipumus sairastua toinen toistaan kummallisempiin tauteihin. Koska olin ihan oikeasti tosi kipeä, en paljon jaksanut välittää siitä, missä kuteissa lääkäriin menen. Pohdin, että lääkäriä tuskin kiinnostaa mitä mulla on päällä, ja matkan ajan järkyt kotivaatteet ei edes ulkovaatteiden alta näkyisi.

Verikokeen tuloksia odotellessa tuli kuitenkin aika kuuma, joten lampsin kotiin takki auki, huivi puolihuolimattomasti kaulan ympäri kiedottuna ja pipo vinossa. Sairaalan odotushuoneen peilistä katsoi vähän väsyneen näköinen kotiäiti. Viimeisissä liikennevaloissa, vähän ennen kotitaloa se sitten iski - nimittäin Vuitton-teinien tuomio. Asuani arvioitiin pitkillä katseilla päästä varpaisiin, sitten vähän tirskuttiin ja lopulta kuiskuteltiin kovaan ääneen, että "toi hipsterimuoti on kyllä niin järkyttävää." Hipsterimuoti; siis puurotahraiset kotihousut ja rumanvärinen t-paita yhdistettynä sinänsä asialliseen villakangastakkiin ja pipoon, joka näyttää siltä kuin olisin vetänyt kondomin päähän. Hämmentävää!

Olenkin jo pitkään miettinyt, keitä ne hipsterit oikein on. Sellaiseksi tunnustautuminen kun tuntuu olevan suurempi synti kuin Timo Soinin äänestäminen presidentinvaalissa. Ilmeisesti olen vain etsinyt malliesimerkkiä liian kaukaa. Olisi pitänyt jo aiemmin katsoa peiliin ja havaita, että se, minkä kuvittelin olevan vain rupsahtanut, ekat käteen osuneet vaatteet päälleen pukenut mutsi, onkin oikeesti tiedostava ja urbaani nuori aikuinen! Enää puuttuu fiksipyörä ja suuren persoonan suuret silmälasit. Äitiys on kyllä kumma juttu, ilman Sampoa kun olisi tällainen tyylillisen kokeilun huipentumakin jäänyt täysin saavuttamatta.