Kesäkelien myötä meistä on Sampon kanssa tullut ahkeria leikkipuistossa kävijöitä. Hiekkalaatikko, liukumäki ja keinu kiinnostavat vuoden ja kolmen kuukauden ikäistä lasta kovasti ja muiden lasten kanssa leikkimiseenkin tuntuu olevan jotain intressejä. Sampo on puistossa kuin kala vedessä, mutta äidistä ei voi sanoa ihan samaa. Leikkipuistoissa on nimittäin selvät käyttäytymissäännöt. Aikuisille.
Olen ilmeisen virheellisesti kuvitellut, että puistojen tarkoitus on tarjota lapsille mahdollisuus leikkiä ulkona ja saada uusia kavereita. Muutaman ensimmäisen puistopäivän jälkeen havaitsin, että todellisuudessa puistoissa äidit kokoontuvat juttelemaan, lapset leikkivät siinä sivussa, eväitä syödään viltin päällä porukalla ja kaikilla on mukavaa. Paitsi ettei kukaan tietenkään leiki Sampon kanssa, koska muut muksut tuntevat jo toisensa - äideistä puhumattakaan.
Kunnon mutsin tavoin olen yrittänyt (tuloksetta) viritellä keskustelua säästä, tv-ohjelmista, hiekkalelujen huonosta kunnosta, lähikaupan surkeasta hedelmävalikoimasta jne. Parin ensimmäisen viikon jälkeen tajusin kysyväni vääriä kysymyksiä. Leikkipuistossa korrektia on tiedustella (aikuiselta) lapsen ikää ja nimeä, sekä jatkaa siitä kuhunkin ikäkauteen sopivilla jatkotiedusteluilla, kuten nukutaanko öisin, joko tulee sanoja ja miten ruokailut sujuvat. Sanokaa mitä sanotte, mutta musta se on ihan häiriintynyttä. Mua ei juurikaan kiinnosta vieraiden lasten ruokavaliot tai hampaiden puhkeamiset ja vähän outoa on sekin, että keskustelukumppanini nimestä mulla ei ole hajuakaan, mutta hänen lapsensa osaisin luetella ikä- ja pituusjärjestyksessä.
Muutaman kuukauden puistoilun jälkeen ollaan edelleen aika lähtökuopissa: muilla on kivaa yhdessä ja me ollaan Sampon kanssa vähän ulkopuolisia. Ja se on kyllä aika kurjaa. Olisi kiva tuntea niitä muita vanhempia edes sen verran, ettei tarvitsisi hävetä silmiä päästään joka kerta kun Sampo paukuttaa toista lasta lapiolla päähän tai kiilaa liukumäkijonossa muiden ohi. Eikä juttuseurakaan tietysti olisi pahitteeksi.
Toistaiseksi meillä on Sampon kanssa neljä puistokaveria, jotka tuntuvat olevan aina silminnähden ilahtuneita, jos osutaan puistoon samaan aikaan: vuoden ikäinen tyttö ja iskä, sekä puolitoistavuotias tyttö ja mummi. Ilmeisesti siis iskät ja mummit ovat yhtä pahasti pihalla leikkipuiston käytöstavoista kuin minäkin, koska kukaan meistä ei sinnikkäistä yrityksistä huolimatta ole saanut keskustelua avattua äiti-ihmisten suuntaan. Kertokaapas puistokonkarit nyt, miten tästä päästään yli? Miten puistossa ollaan ja kuinka niitä kuuluisan korvaamattomia puistoystävyyksiä luodaan? Vai oliko peli menetetty mun osalta siinä vaiheessa kun päätin olla menemättä perhevalmennukseen (josta suoraan jatkui äiti-vauvapiiri ja muita vastaavia), koska tuntui hassulta tutustua ihmisiin vain siksi että meidän mahat kasvaa samaa tahtia?
Olemme palanneet Gran Canarian auringosta virkistyneinä, ruskettuneina (toiset enemmän ja toiset vähemmän) ja useamman yön univeloilla höystettyinä. Loma sujui hyvin, joskaan varsinaisesta rentoutumisesta ei voi puhua kun matkassa oli mukana kaksitoista henkeä, joista neljä edusti ikävuosia 1-5.
Sampo oli kesämaassa kuin kotonaan. Espanjalaiset - ja vähän myös saksalaiset, ruotsalaiset, norjalaiset, suomalaiset jne. - naikkoset saivat osansa nuoren hurmurin keimailuista, rantaelämä oli kivaa, kaupungilla kiertely oli kivaa, hotellilla hengailu oli kivaa, serkkujen, tätien, mummin ja vaarin seura oli kivaa ja oikeastaan ihan kaikki oli kivaa. Paitsi öisin nukkuminen, mistä siis tämä valtaisa univelka, jota ei vieläkään ole päästy paikkaamaan.
Huonojen öiden ohella vastoinkäymisiin voisi liittää lapseen loman puolivälissä iskeneen räkätaudin, joka teki mm. paluulennosta melko tuskastuttavan. Jatkuvan kitinän lisäksi lennolla päästettiin yhdet pissat äidin syliin ja heti perään isin gin tonic potkaistiin näyttävästi nurin. Mainittakoon, että tässä vaiheessa lentoa oli jäljellä vielä viisi tuntia. Matkakohde ei myöskään ollut otollisin mahdollinen lapsiperheelle - portaita oli helvetisti ja joka paikkaan piti kävellä parin vuoren yli, ali tai ympäri. Suosittelen siis kaikkia Puerto Ricoon matkaavia pienten lasten vanhempia pakkaamaan mukaan kantorepun, -liinan tai muun vastaavan välineen! Meidän Manduca osoittautui käteväksi myös lentokentällä (vaikka ne matkarattaat olisikin saanut laittaa koneeseen vasta lähtöportilla).
Ehdottomasti parasta lomassa oli se, ettei lapsen kitinä, kiukuttelu tai läsnäolo ylipäätään tuntunut olevan missään haitaksi. Lapsiperheisiin suhtauduttiin lämpimästi, muksut saivat osakseen suurta huomiota ja Sampon sinisiä silmiä ja vaaleita haituvia ihasteltiin kaikkialla. Oli ihan mahtavaa, kun ei tarvinnut stressata siitä, mitä ne nyt sanoo kun meidän lapsi kuitenkin itkee. Tämä osa espanjalaista rentoutta seurasikin mukanamme koti-Suomeen. Kotiinpaluuta seuranneena päivänä mummo K-marketissa katsoi mua todella pitkään ja pahasti. Tajusin vasta kotona, miksi. Olin parkkeerannut lastenvaunut maitohyllyn eteen, Sampo huusi pää punaisena ja itse tutkin rauhassa jugurttivalikoimaa sen kummemmin hermoilematta. Ei käy Suomessa. Espanjalaiset mummelit sen sijaan olisivat tässä kohtaa lähestyneet lastani tikkari kädessä tuitui-äänten kera ja hymyilleet mulle lohduttavasti. Voi miksi, miksi mulla ei ole tarpeeksi rahaa lähettää kaikkia Meilahden mummoja viikon suvaitsevaisuuskurssille Kanariansaarille?!
Meidän perheessä on ollut lähiaikoina monta ekaa kertaa. Laskiaistiistaina juhlimme J:n kanssa ensimmäistä hääpäiväämme. Siis tiistaina, koska menimme naimisiin epäromanttisesti maanantaina. Täytyy tosin mainita, että vielä viikonpäivääkin epäromanttisempi oli hääpaikkana toiminut Helsingin käräjäoikeus. Puhumattakaan todistaja-kummisedästä, joka asteli tyytyväisenä vihkitilaisuuteemme - ja turvatarkastukseen - ruuvimeisseli taskussa.
Hääpäivä sujui sekin vähän epäromanttisissa merkeissä. Olin järjestänyt J:lle yllätyksen, mutta kunnon supermutsin tavoin aloin tuntea itseni kipeäksi heti kun Sampon hoitoon hakeneen ukin auton perävalot hävisivät näköpiiristä. Kestin kuitenkin kuin mies ja pääsimme J:n kanssa leffaan (tämä oli muuten eka kerta kun oltiin leffassa kaksin, uskomatonta) ja lemppariravintolaamme syömään. Yöllä mulla olikin kuumetta jo melkein 40 astetta.
Viime sunnuntaina oli ehkä vielä ensimmäistä hääpäivääkin tärkeämpi eka kerta - Sampon eka synttäripäivä! Kunnon supermutsin tavoin olin edelleen kipeä sekä synttärivalmisteluja tehdessä, että koko kaksipäiväisten juhlien ajan. Oli muuten aika hehkeää leipoa kuumeessa 45 ihmiselle ja samalla vahtia melko touhukasta Sampoa. En suosittele kenellekään. Mainittakoon myös, että ensi vuonna meillä on vähän pienemmät bileet.
Juhlat sujuivat kuitenkin olosuhteisiin nähden hienosti, ruokaa oli riittävästi ja se oli hyvää. Sampo sai hirveästi lahjoja ja oli selvästi onnellinen kaikesta saamastaan huomiosta. Tosin välillä piti karata eteiseen tai makkariin pakoon meluavaa vierasjoukkoa. Päiväunet jäivät molempina päivinä vähän lyhyiksi, joten varsinainen synttärihetki sunnuntai-iltana klo 19.05 vastaanotettiin juurikin sellaisissa merkeissä kuin ennustelin: Sampo huutaa isin kanssa pää punaisena puurolautasen äärellä ja äiti valmistautuu korkkaamaan viinipulloa viimeisten vieraiden kanssa. Koska siis onhan synttäripäivä paljon kovempi juttu äidille kuin lapselle ja vähintään viinilasillisen arvoinen. Hyvänen aika, eihän se muksu edes muista itse asiasta mitään!
Siis mä oon näin monta vuotta!
Mä sen sijaan muistan. Viikonlopun aikana tuli aika monta kertaa katsottua kelloa ja pohdittua, mitä viime vuonna juuri tähän aikaan tapahtui. Muistelin sitä kun lapsivesi meni ja oivalsin, että tätä ei kyllä enää voi perua. Kuinka pitkältä torstaipäivä tuntuikaan, kun odottelin supistuksia kotona ja toivoin, että kello olisi jo kuusi ja voisin lähteä sairaalaan. Perjantaina söin osastolla aamupalaa ja katselin uutisia Japanin tsunamista. Sampo saisi aika hurjan syntymäpäivän. Samana iltana leikkaussaliin meno tuntui omituiselta ja jännittävältä, puudutuspiikki sattui tuhottomasti ja J meinasi myöhästyä synnytyksestä. Muistan, kuinka Sampo itki kovaa ja näin vilauksen jostain pienestä ja punaisesta mytystä. Heti perään joku leikkaussalin hoitaja huudahti spontaanisti, että no on se nyt ainakin neljä ja puoli kiloa! Sunnuntai-illan viinilasillisen äärellä tuntui vähän haikealtakin miettiä, että tasan vuosi sitten pitelin tuota nyt jo niin isoa poikaa sylissä. Ensimmäistä kertaa.
Tässä mä oon vielä aika pieni. Ehkä kolme tuntii vanha. Sillon mä nukuin aika paljon.
Meidän perhe suuntaa reilun kuukauden kuluttua viikon lomalle lämpöön ja aurinkoon. Ajatus ensiaskeliaan ottavasta muksusta ja uima-altaasta ahdistaa, passikuvan otattaminen 11-kuukautisesta tuntuu maailman ylivoimaisimmalta operaatiolta, ja omat yöunet alkaa vähitellen kärsiä, kun iltaisin pähkäilee kuinka monta purkkia ruokaa ja soijamaitoa Sampo tarvitsee mukaan, tai jännittää mitä matkarattaista on jäljellä lennon jälkeen. Sanokaa mitä sanotte, mutta lapsen kanssa matkustaminen on stressaavaa, ainakin näin ennen matkaa.
Ekalle ulkomaanmatkalle saadaan onneksi mukaan kattavat tukijoukot: matkaseurana on J:n vanhemmat ja molemmat siskot kera miestensä ja kolmen alle kouluikäisen lapsen. Sampolla on siis leikkikavereita ja monta syliä kierrettävänä, jos lentokoneessa iskee känkkäränkkä. (Ja meillä aikuisilla kädet täynnä työtä neljää yli-innokasta lasta vahtiessamme.) Hurraa!
Matkakohteeksi valikoitui pitkän pohtimisen jälkeen budjettiin mahtuva, inhimillisen lentomatkan päässä oleva, turvallinen (ei kiitos väkivaltaisille mielenosoituksille) lapsiystävällinen ja takuuvarmasti lämmin Puerto Rico. Kyselin matkavinkkejä espanjalaiselta ystävältäni Albalta ja sain vastaukseksi tämän (kuvittele tähän klassinen espanjalainen aksentti): "It is very important to remember that Puerto Rico is in Spain (Europe), not in South America!!!" Jep, tiedetään. Kanariansaaret ei varsinaisesti ole suosikkilomakohteeni. Aurinkorannoilla makoilu on mulle lähes mahdotonta, koska punakan kalvakka suomalaisihoni kärtsää nopeammin kuin ehdin selvittää kenellä sitä aurinkorasvaa olikaan. Yleensä pyrin myös matkustaessani välttämään öykkäröiviä suomalaisturisteja, ja epäilen sen olevan Gran Canarialla vaikeaa. Mutta koska matkailu ja lomailu on aina kivaa, pyrin keskittymään positiivisiin seikkoihin, joita on MONTA:
a) Siellä on varmasti lämmin. Eikä sada lunta.
b) Gran Canaria kuuluu Espanjalle, joten siellä on pakko olla hyvää ruokaa. Tapaksia, tuoreita hedelmiä ja muuta herkullista. Lihapullat ja muusi on varmasti vältettävissä, jos ei mene pahimpiin turistiravintoloihin. Tai niihin, joiden omistaja on suomalainen.
c) Las Palmas on jo aika iso kaupunki, joten siellä on oletettavasti tarjolla myös kulttuurikohteita ja muuta mielekästä tekemästä rannalla löhöilyn vastapainoksi. Bussimatkakin on siedettävän pituinen, joten retken voi halutessaan tehdä useampanakin päivänä.
d) Kerrankin pääsee lomalle jolla voi oikeasti lomailla. Epäilen, että Euroopan suurkaupungit ja museoiden kiertely ei olisi rentouttavin mahdollinen vaihtoehto 1-vuotiaan lapsen kanssa. Ja nyt voi hyvällä omatunnolla haaveilla lapsivapaasta kaupunkiviikonlopusta (niin varmaan), kun Sampon kanssa on jo matkailtu.
e) Sampon on pakko näyttää ihan syötävän suloiselta kellukkeissaan, joissa se todennäköisesti hengailee suurimman osan matkasta. Syystä ensiaskeleet + uima-allas + stressaava mutsi.
Kaikki te, joilla on kokemusta pienten lasten kanssa matkustamisesta, jakakaa ykkösvinkkinne nyt! Mitä niille rattaille oikeesti tapahtuu lennolla? Kuinka lastenruokapurkit saa ehjänä perille - meillä on lapsi, joka ei voi syödä tomaattia, maitoa tai kananmunaa ja epäilen vähän espanjalaisen ruokavalion kelpoisuutta tässä tapauksessa. Mitä muuta hyödyllistä ja hyödytöntä pitää ehdottomasti pakata mukaan? Jos joku on käynyt siellä Puerto Ricossa, niin ihan perinteisiä matkavinkkejäkin otetaan vastaan!
Suomesta puuttuu aidosti avoin keskustelukulttuuri. On sitten kyse politiikasta, luomuruoasta tai lastenkasvatuksesta, menee aikuisten ihmisten välinen keskustelu hirvittävän helposti jankkaamiseksi ja syyttelyksi, kunnes toisen mielipiteistä jo loukkaannutaankin. Viime viikkoina tämä on näkynyt tietenkin vaalikeskustelussa ja erityisesti sosiaalisessa mediassa. Mäkin mietin pitkään tämän kirjoituksen julkaisemista - en ollut ihan varma, haluanko enää aiheuttaa paheksuntaa. Sitten ajattelin, että keskustelun herättäminen on kuitenkin edelleen ensiarvoisen tärkeää, paheksunnan ja loukkaantumisen uhallakin.
Vaalikeskustelussa on mun mielestä tähän asti ollut vallalla muutama selkeä trendi. Ensin puhuttiin siitä, onko oikein taktikoida ekalla kierroksella - ja jos taktikoi, niin ketä vastaan tai kenen puolesta. Pian avainsana olikin jo homous ja puolisot - heti perään ulkopoliittinen osaaminen ja pätevyys. Yhtäkkiä trendikästä oli kertoa, ketä äänestää, miksi ja vähän hypettää omaa ehdokasta. Ehkä mollata vastustajaakin - tai ainakin vastaehdokkaan kannattajaa. Nyt uusin trendi taitaa olla vastustaa koko vaalikeskusteluun osallistumista, koska se on mennyt niin mauttomaksi. Aika moni tuntemani ihminen on kertonut vaihtaneensa ehdokasta tai jättävänsä äänestämisen kokonaan väliin, koska on niin turhautunut vaalikeskustelusta ja muiden äänestäjien yksipuolisesta julistamisesta.
Muakin on ärsyttänyt se, että näissä vaaleissa puhutaan enemmän ehdokkaiden seksuaalisesta suuntautumisesta, kumppaneista, tutkintotodistuksista, kouluarvosanoista ja kengännumeroista kuin siitä, mikä olisi olennaista ja tärkeää kun valitaan presidenttiä. Välillä on turhauttanut lukea Facebookista, kuinka joku on äänestänyt hinttejä vastaan tai kuinka toinen julistaa kaikkien Niinistön kannattajien olevan suvaitsemattomia sikoja, joille ei äänestysoikeutta pitäisi suoda ollenkaan. Mutta ylivoimaisesti eniten mua ärsyttää nämä mielensäpahoittajat, jotka ottavat muiden ihmisten innostuksesta niin pahasti nokkiinsa, että vaihtavat ehdokasta protestiksi tai eivät äänestä ollenkaan. Miten muiden äänestäjien mielipiteet tai kannanotot vaikuttavat ehdokkaiden pätevyyteen yhtään sen enempää kuin homous, puoliso tai muutkaan tapetilla olleet aiheet?
Mä tunnen tosi monta kotiäitiä, opiskelijaa, duunaria, insinööriä ja eläkeläistä, jotka eivät äänestä, koska eivät ymmärrä tai tiedä politiikasta mitään. Se on jotenkin surullista. Niinpä musta paras ilmiö näissä vaaleissa on ollut nimenomaan ihan uudenlainen aktiivisuus. Politiikasta on tullut taas kahvipöytään kelpaava keskustelunaihe, ihmiset ottavat kantaa ja seuraavat ajankohtaisia asioita. Moni katsoo voivansa äänestää omasta mielestään parasta mahdollista ehdokasta, vaikka ei olisi politiikkaa aktiivisesti seurannutkaan. Toivottavasti yhä useampi vaivautuu äänestyspaikallekin. Sosiaalisen median vaaliähkyn taas uskoisin viittaavan siihen, että nämä vaalit puhuttavat nuorimpia äänestäjiä (joiden äänestysaktiivisuus taitaa perinteisesti olla 10-15 prosenttiyksikköä muita ikäryhmiä alhaisempi) ja myös niitä, joilla äänioikeutta ei vielä edes ole. Eli vaikka puhuttaisiinkin vain siitä, onko oma ehdokas homo vai ei, niin musta sekin on tärkeämpää kuin ettei puhuta ollenkaan. Turhat keskustelut kun johtavat aina siihen, että joku muistuttaa, että onhan näissä vaaleissa kyse muustakin. Ja sitten taas joku toinen päätyy ottamaan asioista selvää, ja löytää ehkä muitakin perusteita omalle äänestysvalinnalleen.
Veikkaan että tämän illan tuloslähetystä seuraa aika suuri osa suomalaisista, ja oli lopputulos mikä tahansa, jäävät vaalit varmasti mieleen. Mä toivon kovasti, että aktiivisuus ja keskustelu ei jää pelkästään näiden vaalien ilmiöksi, vaan syksyn kunnallisvaaleissakin otetaan kantaa ja pohditaan omia äänestysperiaatteita. Se on mun mielestä demokratiaa parhaimmillaan.
Hipsteri (engl. hipster) on slangisana, jota on 2000-luvulla käytetty väljästi kuvaamaan kaupunkilaista alakulttuuria, johon kuuluu indie-musiikin harrastus ja grungen tavoin työväenluokkainen pukeutuminen. Hipsterit lainaavat ja yhdistävät aiempien nuoriso- ja vaihtoehtokulttuurien vaikutteita, usein ironisesti.
(Lähde: Wikipedia)
Meitsi on kuulkaas liittynyt Suurten Persoonien joukkoon - ainakin mikäli on uskominen kolmea tyylikästä teinityttöä. Jouduin viikko sitten käväisemään terveyskeskuksen iltapäivystyksessä korkean kuumeen ja kovien selkäkipujen vuoksi. Oireet osoittautuivat lopulta myyräkuumeesta johtuviksi - kyllä, mulla on taipumus sairastua toinen toistaan kummallisempiin tauteihin. Koska olin ihan oikeasti tosi kipeä, en paljon jaksanut välittää siitä, missä kuteissa lääkäriin menen. Pohdin, että lääkäriä tuskin kiinnostaa mitä mulla on päällä, ja matkan ajan järkyt kotivaatteet ei edes ulkovaatteiden alta näkyisi.
Verikokeen tuloksia odotellessa tuli kuitenkin aika kuuma, joten lampsin kotiin takki auki, huivi puolihuolimattomasti kaulan ympäri kiedottuna ja pipo vinossa. Sairaalan odotushuoneen peilistä katsoi vähän väsyneen näköinen kotiäiti. Viimeisissä liikennevaloissa, vähän ennen kotitaloa se sitten iski - nimittäin Vuitton-teinien tuomio. Asuani arvioitiin pitkillä katseilla päästä varpaisiin, sitten vähän tirskuttiin ja lopulta kuiskuteltiin kovaan ääneen, että "toi hipsterimuoti on kyllä niin järkyttävää." Hipsterimuoti; siis puurotahraiset kotihousut ja rumanvärinen t-paita yhdistettynä sinänsä asialliseen villakangastakkiin ja pipoon, joka näyttää siltä kuin olisin vetänyt kondomin päähän. Hämmentävää!
Olenkin jo pitkään miettinyt, keitä ne hipsterit oikein on. Sellaiseksi tunnustautuminen kun tuntuu olevan suurempi synti kuin Timo Soinin äänestäminen presidentinvaalissa. Ilmeisesti olen vain etsinyt malliesimerkkiä liian kaukaa. Olisi pitänyt jo aiemmin katsoa peiliin ja havaita, että se, minkä kuvittelin olevan vain rupsahtanut, ekat käteen osuneet vaatteet päälleen pukenut mutsi, onkin oikeesti tiedostava ja urbaani nuori aikuinen! Enää puuttuu fiksipyörä ja suuren persoonan suuret silmälasit. Äitiys on kyllä kumma juttu, ilman Sampoa kun olisi tällainen tyylillisen kokeilun huipentumakin jäänyt täysin saavuttamatta.
Vähintään kerran vuodessa iskee sellainen parin viikon ajanjakso, jolloin vuorokausissa on auttamatta liian vähän tunteja, tehtävien asioiden lista kasvaa ja yleisin mieleen putkahtava ajatus on "mä en vaan selviä tästä." Meidän perheen tämän vuoden kaaosjakso osui muutenkin niin ihanan seesteiseen joulunalusaikaan. Kuluneiden viikkojen aikana on tapahtunut muun muassa seuraavaa:
- Sampolle puhkesi yhdessä yössä neljä hammasta. Samalla sillä oli korvatulehdus molemmissa korvissa. Voitte vain kuvitella sitä itkun ja yöherätysten määrää. Tuttuun tapaansa se myös päätti kipeänä opetella uuden taidon ja osaa nyt seistä tukea vasten. Tai no, ei se aina osaa, mutta yrittää sitäkin sitkeämmin ja itkee tietysti aina kun ei onnistu.
- J:n keskimääräisen työpäivän pituus on ollut 10 tuntia, ellei enemmän. Tunnelma kotona ei ole ollut kovin katossa, kun kukaan ei ole nukkunut paria tuntia kauempaa ja sitten koko perheen yhteistä aikaa jää hyvällä tuurilla ehkä tunti illassa. Raivarit voi muuten saada tietyssä mielentilassa ihan mistä tahansa aiheesta. Havaittu on.
- Hurja remontti oli muutaman viikon ajan hiukan stressaavassa vaiheessa: talosta puuttui katto ja useampi metri seinää. En ole koskaan ollut näin onnellinen lumettomasta joulukuusta.
- Joululahjalista tuntui (ja tuntuu edelleen) loputtoman pitkältä. Jossain tilapäisessä mielenhäiriössä olin vielä päättänyt tehdä harvinaisen monta lahjaa itse. Mainittakoon, etten todellakaan ole omimmillani tällaisissa projekteissa.
- Kissallakin taitaa olla joulustressiä, ainakin päätellen siitä, millä tarmolla se terrorisoi kotia. Olen viikon aikana pessyt pari koneellista pissaisia vuodevaatteita, jynssännyt etikalla lätäköitä parkettilattialta ja heittänyt roskiin kolme kuolleeksi syötyä viherkasvia. Sampokin on saanut muutaman osuman avotassusta naamalle, tosin niistä ei voi syyttää kuin Sampoa itseään.
Kaiken tämän keskellä mulla alkoi viime viikolla soida päässä maailman kamalin joululaulu. En vaan voi käsittää, kuka haluaa vapaaehtoisesti kuunnella tällaista ADHD-biisiä silloin, kun elämä saattaa olla muutenkin vähän hektistä. Karseudestaan huolimatta, tai ehkä juuri siksi, se on myös ainoa joululaulu joka vuodesta toiseen junnaa viikkotolkulla mun päässä. Tällä kertaa ajattelin jakaa mielipahani myös täällä blogin puolella.
Siispä villiä melskettä, helinää helskettä ja letkeää joulun odotusta teille kaikille! Toivottavasti osaatte stressata vähän vähemmän kuin minä.
Käväisin viikonloppuna aikani ratoksi töissä, koska näin vanhempainvapaalla ei luonnollisesti ole muutakaan tekemistä. Olen koko äitiysloman ajan tehnyt yhden sunnuntaityöpäivän kuussa, ja samalla huomannut, että yksinkertaisista asioista voi tehdä uskomattoman vaikeita. Työ itsessään on niinkin haastavaa kuin tanssikoulun kuukausittain ilmestyvän nelisivuisen oppilastiedotteen laatiminen (eli ei haastavaa). Nyt homma sujui ihan mallikkaasti, toisin kuin kuukautta aiemmin. Silloin tuli todettua, että työnantajani ei ehkä olisi kannattanut palkata tähän tehtävään äitiyslomalaista.
On aika uskomatonta, mitä lapsen saaminen voi tehdä ihmisen normaalille aivotoiminnalle. Taantumahan alkoi jo synnytyssairaalassa, jossa kätilö sai toistella mulle samat jutut kolmeen kertaan, enkä silti sisäistänyt niistä puoliakaan. On ollut huojentavaa kuulla, etten ole ainoa, jolle on käynyt näin - mä kun ehdin pari kuukautta ajatella, että olen varmasti maailman ainoa ihminen, jolla aivot ei vaan enää pelaa. Että ehkä ne siellä leikkaussalissa imaisi letkulla mahan kautta pois jonkun olennaisen aivohärpäkkeen?
Toisaalta mitäpä muuta kun hidastunutta aivotoimintaa voisi odottaa ihmiseltä, jonka päivät täyttyvät kakasta, puklusta ja ruoan lämmittämisestä. Olen alkanut epäillä, että kaikki kehittävät ja ajatusta vaativat vauvanlelut onkin oikeesti suunnattu lasten sijaan niiden äideille. Mun on ainakin muutaman kerran pitänyt ihan työn ja tuskan kanssa miettiä, että mites tää lelu nyt toimiikaan.
Ja mitä siellä töissä sitten taannoin tapahtui? Kaikki alkoi siitä, ettei mulla ollut työavaimia mukana. Mihinkäs sellaisia nyt tarvitsisikaan. Kun ovi lopulta saatiin auki, tuotti haasteita muun muassa sellaiset monimutkaiset tekniset laitteet kuin tietokone, tulostin ja kopiokone. Kaksipuolisen kopion ottaminen on muuten yllättävän vaikeaa, jos ei ensin käynnistä kopiokonetta. Ensimmäisessä tulostetussa versiossa luki "Lokakuu 2010". Korjasin päiväyksen ja kopioin parikymmentä kappaletta tiedotetta syyskuulle 2010. Huomasin virheen, lisäsin vähän väripaperia ja kopioin taas kaksikymmentä 09/2010 -tiedotetta. Pidin puolen tunnin mietintätauon.
Lopulta tiedote oli valmis, kuukausi ja vuosilukukin oikein ja tekniset laitteet hallinnassa. Muistin ottaa avaimen mukaan kun poistuin toimistolta. Pääsin kotiin ja siirryin prosessin haastavimpaan osuuteen eli tiedotteen lähettämiseen sähköpostitse. Vuorokauden ajan ihmettelin, miksei kukaan kommentoi mitään. Totuus paljastui kun käväisin lukemassa yliopiston sähköpostini - olin toimittanut kuukausitiedotteen kaikkiin mahdollisiin omiin sähköpostiosoitteisiini, mutten yhdellekään varsinaiselle vastaanottajalle. Aika kova suoritus kyllä!
Tässä kuussa en sitten vahingosta viisastuneena enää mokaillut. Paitsi että kopiointiprosessi oli ehkä vähän hidas, koska tein useammankin kopion yksi kerrallaan ennen kuin oivalsin syöttää isomman kokonaismäärän. Ah sitä riemun määrää kun oivalsin, että ai niin näitä voi kopioida myös monta kerrallaan! \o/
Nyt toivon enää, että kukaan mulle palkkaa maksava ei lue tätä kirjoitusta...
Pyysin viime kuussa Suomen eduskuntapuolueiden puheenjohtajilta kannanottoja opiskelevien lapsiperheiden asemasta ja muutamasta epäkohdasta opintotukea rajaavassa yliopistolaissa sekä opintotukilaissa. Homma on edennyt hitaasti mutta epävarmasti: toistaiseksi kunnollinen vastaus on tullut vasta Päivi Räsäseltä. Timo Soini toimitti viestini eteenpäin asioihin perehtyneelle henkilölle, ja vastausta odottelen edelleen. Jyrki Kataisen eduskunta-avustaja taas pyysi tarkennusta varsinkin tähän hoitovapaalle jäämiseen - hänen käsityksensä hoitovapaan järjestämisestä opiskeluaikana kun oli erilainen kuin minulla. Muista tahoista ei ole kuulunut - ilmeisesti blogijulkisuudella uhkailu ei ollut riittävän pelottavaa. Pistän viestit menemään tänään vielä uudestaan toisiin sähköpostiosoitteisiin, ja palaan asiaan täällä myöhemmin.
Tämä opiskelijan hoitovapaa on kuitenkin herättänyt keskustelua muidenkin kuin Jyrki Kataisen eduskunta-avustajan kanssa. Niin täällä blogissa kuin tuttavapiirissänikin on todettu, että kyllä se parin vuoden poissaolo yleensä järjestyy helposti. Hyvä niin ja ihan mahtavaa, mutta en kyllä silti tajua, miksi sitä ei voida tuoda selkeämmin opiskelijoiden tietoisuuteen. En tosiaan ole supertarkasti perehtynyt aiheeseen, koska se koskettaa mua vasta tammikuun alusta, mutta sekin vähä tieto, mitä olen selvittänyt, on pitänyt kaivaa esiin kissojen ja koirien kanssa.
Minua koskee 1.8.2005 jälkeen aloittaneiden opiskelijoiden tutkintoaikaa rajaava yliopistolaki, jossa tavoiteaika alemmalle ja ylemmälle korkeakoulututkinnolle on yhteensä viisi vuotta. Lisäaikaa annetaan käsittääkseni "automaattisesti" kaksi vuotta kaikille opiskelijoille, kunhan vaan tekee vähän opintosuunnitelmia laitoksen opinnoista vastaavalle häiskälle allekirjoitettavaksi. Äitiys-, isyys- tai vanhempainlomaa ei lasketa ollenkaan mukaan opintojen suoritusaikaan. Poissaolevana voi olla syystä kuin syystä kaksi vuotta. Tämä tekee laskujeni mukaan yhdeksän vuotta plus x-määrä n. 11-kuukautisia vanhempainvapaajaksoja. Tarkemmin opintojen suoritusajoista voi lukea mm. täältä.
Näiden lisäksi voi anoa erityistä jatkoaikaa kun opinto-oikeus alkaa lähestyä loppuaan. Jatkoajan saamiseen on aika suurpiirteiset perusteet, joten lähestyin opintoneuvojaani tarkemman tiedon toivossa. Hänen mukaansa lapsen hoitaminen kotona riittää syyksi, jos opinnot ovat jatkoaikaa anottaessa riittävän hyvässä vaiheessa, jotta ne voidaan katsoa mahdollisiksi suorittaa loppuun "kohtuullisessa ajassa". Minun tulisi myös hoitovapaan ajan ilmoittautua läsnäolevaksi (ja kuluttaa opinto-oikeuttani), varsinkin, jos kaksi poissaolovuotta olisi jo käytetty. Aika epämääräistä siis, enkä välttämättä luottaisi tähän lupaukseen siinä vaiheessa kun pähkäilen, voinko jäädä kotiin vai en. Vastauksesta jäi myös sellainen fiilis, että opiskelija, joka saa lapsensa opintojen loppuvaiheessa on tältä osin paremmassa asemassa kuin esimerkiksi ensimmäisenä opiskeluvuonnaan äitiyslomalle jäävä.
Mä saatan olla keskivertoa surkeampi opiskelija, mutta en kyllä voisi kuvitella valmistuvani alaltani tuossa viiden vuoden tavoiteajassa, oli mulla lapsia tai ei. Kuusi, seitsemän vuotta tulisi siis käytettyä opintoihin joka tapauksessa, varsinkin kun jo opiskeluaikana on käytännössä pakko hankkia jotain työkokemusta, jos aikoo myöhemmin saada mitään säädyllistä ja koulutustaan vastaavaa työtä. Vanhempainvapaan saan siis anteeksi, jolloin jäljelle jää ne kaksi vuotta poissaolevana. Se aika kattaakin Sampon hoitovapaan ajan. Jos meille sen jälkeen tulisi toinen lapsi ja haluaisin taas olla kotihoidontuella kotona, joutuisin ottamaan riskin ja luottamaan siihen lupaukseen, että ehkä saan joskus lisäaikaa hoitovastuuseen nojaten, samalla kun koko ajan kuluttaisin opinto-oikeuttani. Jos muksuja siunaantuisi enemmän, saisi saman homman käydä läpi aina uudestaan ja uudestaan. Olisi aika kurjaa palailla parin hoitovapaan jälkeen vaippahelvetistä takaisin normaalielämään, ja todeta että se siitä opiskelupaikasta.
Kommenttien perusteella, asia tosiaan käytännössä yleensä kallistuu opiskelijan eduksi, ja jatkoaikaa saa rutiinihakemuksella. Mutta ei sen mun mielestä pitäisi riittää, että ehkä saat lisäaikaa. Olisi kiva voida lukea jostain paperista, tai kuulla opintoneuvojan suusta sanat "älä huoli, opiskelupaikkasi odottaa hoitovapaasi jälkeen aivan kuten työpaikkakin, koska tästä säädetään yliopistolaissa se ja se." Eli kaipaisin siis tähän systeemiin jotain selkeyttä ja yhdenmukaisia käytäntöjä! Ja sama muuten tuossa asumislisähommassa - meillä talous ei siihen muutamaan sataseen kaadu, joten asia ahdistaa mua lähinnä periaatteen tasolla. Tiedän kuitenkin useammankin perheen, jossa ei ole yhtä itsestään selvää kuin meillä, että toisen töissä tienaamat rahat on myös kotona olevan puolison käytössä. Jos mun siis pitäisi pärjätä sillä 298 eurolla (miinus verot), niin aika tiukalle menisi, vaikka mies kuukausipalkastaan lasten menot maksaisikin. Silloin olisi aika tervetullutta, että mulla olisi itseäni varten käytössä se 201,60 euroa enemmän, kuten lapsettomallakin opiskelijalla.
Toissapäivänä söin kahden parhaan kaverini kanssa meillä aamupalaksi juustoja, patonkia ja hedelmiä. Sampo nukkui omassa sängyssään päiväunia, oli hiljaista, rauhallista ja normaalia. Vauvan olemassaolosta muistutti lähinnä leluläjä lattialla ja ruokapöydän tabletteihin pinttyneet aamupuuron jämät. Tuli sellainen olo, että vitsi, mun elämä oli joskus tällaista, ja voi että kun mun on sitä välillä ikävä.
Sampon syntymän jälkeen olen pitänyt selkeästi enemmän yhteyttä niihin tuttaviin, joilla on pieniä lapsia. Kun kuulumiset on enemmän ja vähemmän vauvaan liittyviä, on niitä helpompi jakaa sellaiselle ihmiselle, jolla on omia lapsia. Ei mua ainakaan ajalla ennen Sampoa kiinnostanut, milloin kaverin muksu oli viimeksi kakannut, tai kenelle sopii mangosose ja kenelle ei. Nykyään kaikki mitä mulle kuuluu on juurikin sitä osastoa, tai sitten korkeintaan saatan mainita, että vähän väsyttää ja siivotakin pitäisi. Lapsettomien kaverien näkeminen saa mut välillä myös niin kateelliseksi, että alkaa vaan ärsyttää. Mullekin kelpaisi pitkä viikonloppu Pariisissa tai edes ne myöhäiset illalliset keskellä viikkoa keskustan ravintoloissa...
Vielä raskausaikana vannoin, että musta ei sitten tule sellaista äitiä, joka unohtaa omat kaverinsa. Enkä mä unohtanut olekaan, mutta aika monen kanssa yhteydenpito on vähentynyt. Kun toinen taistelee työ- ja opiskelukiireidensä kanssa, ja itse taas on joka ilta jo seitsemältä aivan valmista kauraa, on vaan mahdotonta löytää aikaa, jolloin ehtisi tavata. Sampon läsnäolo selkeästi puurouttaa mun aivot ja kahvihetket kotona menee aina vauvan kanssa lässyttäessä ja sen viimeisimpiä tempauksia ihmetellessä. Näin siis tapahtuu vaikka olisin valmistautunut tilanteeseen etukäteen miettimällä kiinnostavia ajankohtaisia puheenaiheita. Heti kun olen sulkenut suuni, tajuan että nyt sieltä tuli taas joku vauvankakkakertomus. Jes. Aina voi tietty sopia treffit kaupungille, mutta toisen osapuolen pitää silloin varautua siihen että me joko a) saavutaan paikalle pari tuntia sovitun tapaamisajan jälkeen, b) lähdetään saman tien takaisin kotiin, koska jotain elintärkeää on unohtunut ottaa mukaan, c) Sampo huutaa koko tapaamisen ajan kuin hyeena tai d) kaikkia näitä yhdessä.
Mä olen nyt päättänyt tehdä tälle vauvajuttuihin rajoittuvalle elämälleni jotain. Ensinnäkin hylkäsin kaikki suunnitelmani aloittaa mitään vauvaharrastusta. Niissähän tärkeintä taitaa olla, että samanikäisten lasten äidit kohtaavat ja voivat vaihtaa ajatuksiaan arjesta. Tätä teen jo riittämiin nykyisten mammakavereideni kanssa, joten kiitos ei vauvamuskarille. Ensin mietin, että joku liikuntajuttu olisi kiva: kunto kohenisi ja samalla tapaisi vielä muita aikuisia ihmisiäkin. Sitten tajusin, etten oikeastaan voi sitoa itseäni mihinkään tarkkoihin aikatauluihin iltaisinkaan, koska J:n työajat ovat niin epäsäännölliset. Aloin jo suunnitella tilalle viikottaisia treffejä lapsettomien kaverien kanssa kaupungilla - suunnitelman olennainen osa olisi kivat viinihetket, vähän shoppailua ja ehkä vaikka jotain kulttuuririentoja silloin tällöin. Harmi vaan, että perun nykyäänkin valtaosan sovituista menoistani, kun tajuan, etten enää illalla jaksa lähteä mihinkään, tai laittautuminen kestäisi luvattoman kauan. Ennen oopperaa olisi varmaan pakko pestä päivän puurot ja puklut tukasta.
Tällä hetkellä projektini on sillä asteella, että olen sopinut ensi viikoksi opiskelua, kaappien siivousta ja vaunulenkkeilyä yhdistävää päiväohjelmaa Sampon kummitädin kanssa. Toisin sanoen tiedossa on paljon puhetta vauvoista. Lisäksi aloitin pitkästä aikaa uuden neuleprojektin, syksyisin kun iskee tarve kutoa paljon villasukkia, joista yksiäkään en koskaan saa valmiiksi. Tänä vuonna en tosin kudo sukkia, vaan Sampolle villahousuja, joissa on ihan helvetin vaikea ohje, koska perusmalli ilman palmikoita olisi ihan tylsä valinta tällaiselle lapseensa täysillä panostavalle supermutsille. Mulla taitaa olla vielä vähän opettelemista tässä lapsivapaan ajan viettämisessä.
Käväisin lauantaina kampaajalla siistimässä karmeaan tilaan päässyttä kuontaloani. Vartin istuskelun jälkeen kampaamon lattia alkoi täyttyä parikymmentä senttiä pitkistä keskiruskeista hiustupsuista ja mun pää muuttui samalla varmaan kilon kevyemmäksi. En ollut tällaista radikaalia muutosta etukäteen suunnitellut, mutta viimeistään tällä viikolla hiustenpesun yhteydessä on käynyt selväksi, että se oli ehkä paras ideani ikinä. Äitiys + lyhyt tukka = toimiva ratkaisu. Tänäänkin suhasin tukkani minuutissa puhtaaksi, hypistelin sitä toisen minuutin ja annoin kuivua vartin - lopputuloksen kanssa kehtaisin lähteä vaikka isompiinkin pippaloihin. Ihan huippua! Aiemmin joka-aamuiseen tukkaoperaatioon sai helposti kulutettua tunnin ja senkin jälkeen hiustyylin virkaa toimitti hätäponnari.
Suosittelen siis kaikille tuoreille äideille kampaajakäyntiä. Vaikka pitkistä hiuksista ei huvittaisikaan luopua, tekee pelkkä hapsuisten latvojen siistiminen, uusi väri ja tukan föönaaminen muotoon (siis mitä, eikö kaikilla äideillä muka ole aikaa laittaa tukkaa joka aamu???) ihmeitä peilikuvalle. Puhumattakaan siitä, kuinka ihanaa on istahtaa pariksi tunniksi alas, saada päähierontaa ja hemmottelua, lukea lehti ihan rauhassa ilman yhtään kiljuvaa kakaraa tai kesken päiväunien heräävää vauvaa. Ai ai.
Raskaudenhan sanotaan muuttavan naisen hiuslaatua. Tällaisesta ei itseni kohdalla aiemmin ollut merkkejä, joten suhtauduin koko juttuun urbaanina legendana. Mutta. Mulla on ilmeisesti ollut tähän saakka liikaa hiusta päässä, koska nyt lyhentämisen yhteydessä tapahtui myös radikaali kihartuminen. Ennen aavistuksen verran taipuisa tukkani onkin yhtäkkiä sähäkän käkkärä. Sehän ei menoa haittaa, kiharat hiukset kun ovat olleet haavelistani kärjessä pienen ikuisuuden. Nyt mietin enää, saisinko esim. afron, jos tekaisisin tässä lähiaikoina toisen muksun..?! Siinä tapauksessa moista toimintaa voisi nimittäin melkein jo harkita.
Joskus sitä tuntee itsensä ihan surkeaksi äidiksi. Kuten esimerkiksi silloin, kun vieraat istuvat vaivaantuneina ruokapöydän ääressä kuunnellen jo toista tuntia kurkku suorana huutavaa vauvaa. Tai silloin, kun on sen samaisen vauvan kanssa lääkärissä, eikä kuule sanaakaan lääkärin puheesta. Puhumattakaan siitä, kun kymmenes ohikulkija tulee kyselemään, onko vauvalla nälkä kun se huutaa, ja kerta toisensa jälkeen vastaa, että "ei kun se vaan on vähän kovaääninen, se on ihan normaalia."
Meillä tosiaan huudetaan nykyään aika paljon, mittariksi riittänee se, että pikkumiehen ääni oli taannoin pari viikkoa ihan käheä kaikesta karjumisesta. Pääsääntöisesti huudot tuntuvat liittyvän siihen, kun pitäisi nukahtaa, mutta aika usein rääkymistä ilmaantuu myös jos pitäisi olla esim. vaunuissa, kantorepussa, lattialla, sylissä, sitterissä, syödä tai käydä pesulla. Huutaa voi oikeastaan missä tahansa, milloin tahansa ja miten kauan tahansa. Eikä siihen auta mikään muu kuin sylissä kanniskelu niin, että samaan aikaan kävelee, hyppyyttää, heijaa ja heiluttaa. Kantamisen on suotavaa kestää vähintään puoli tuntia, ja senkin jälkeen Sampo voi vielä palkaksi vetäistä viiden minuutin karjunnat ennen kuin uni vie voiton.
Yritetty on vaunuja, sitteriä, kantoreppua, erilaisia vaippoja, vaatteiden lisäämistä ja vähentämistä, tuttia, maitoa, sosetta, kylpyä, suihkua ja kaikkia kuviteltavissa olevia konsteja. Aurinkolasit auttoi kerran viideksi minuutiksi, mutta nyt niidenkin teho on kaikonnut. Ja joo, ollaan käyty lääkärissä. Sampolla ei ole korvatulehdusta, kurkunpääntulehdusta tai mitään muutakaan selkeää syytä itkuisuudelle. Mahdollista maitoallergiaa testataan parin viikon päästä, mutta ainakaan vielä muutaman päivän kestänyt maidoton dieetti ei ole tuonut minkäänlaista helpotusta. Sentään tulossa olevan allergiatestin myötä on saatu joku syy, jonka voi esittää ihmetteleville kanssaihmisille. Se "meidän vauva on vähän temperamenttinen, ja jotkut vauvat vain itkee vähän enemmän" kun ei aina tunnu tehoavan.
Täytyy kyllä sanoa, että itkuun ja huutoon voi tottua. Nykyään vartin sessio ei tunnu enää missään, ja tänäänkin nukutin huutavan vauvan ihan hyvillä mielin omaan sänkyyn vieressä istuen ja päätä silitellen. Toissapäivänä kun Sampo huusi jo silminnähden hermostuneen ukin sylissä 20 minuuttia, ajattelin vain, että onpas aika vaimeat äänet, eihän tässä mitään. Silti tulee myös niitä hetkiä, kun epätoivo vie voiton, ja sitä voisi vajota maan alle häpeästä tai alkaa vaikka itsekin parkua. Julkisilla paikoilla tapahtuvia raivareita en kerta kaikkiaan kestä nolostelematta, ja joskus vähäisten yöunien jälkeen, kun raivo alkaa heti aamukahdeksalta, on vähän surkea fiilis myös.
Koska lapsemme ilmeisesti on vähän temperamenttinen tapaus, ja se huutaminen on ihan normaalia, täytyy kai vain koittaa ajatella, että hyssytellessä reisilihakset voimistuu ja pakaraläskit kaikkoaa. Kasvavasta hauiksesta puhumattakaan! Musiikki tuntuu rauhoittavan pientä parkujaa, joten päivän kulttuuriannos tulee nykyään moninkertaisena. Tällä hetkellä Sampo diggailee erityisesti reggae-rytmejä - mikäs sen mukavampaa tällaisina helteisinä kesäpäivinä. Niin ja onneksi meillä ei juurikaan itketä öisin. Luukuttaa voi siis niin lujaa kuin huvittaa, niin vauva kuin mutsikin.
Epäilen, että kuuma kesäkuun aurinko on tehnyt aivoistani lopullisesti huttua, sillä olen viime päivät pyöritellyt päässäni ajatusta, johon liittyy oma talo, pieni kasvimaa, pari omenapuuta ja ennen kaikkea Karkkila, elämän kokoinen kaupunki tunnin ajomatkan päässä Helsingistä. Itsehän olen viettänyt elämäni ensimmäiset kuusitoista vuotta Karkkilassa ja muutettuani sieltä pääkaupungin humuun, taisin vannoa, etten ikinä palaa takaisin, ainakaan pysyvästi.
Sampon syntymän jälkeen olen kuitenkin säännöllisen epäsäännöllisesti tullut ajatelleeksi, kuinka mukavaa olisi, jos olisi oma auto, oma talo, lastenhoitoapua lähellä, samassa elämäntilanteessa olevaa seuraa, vähemmän ruuhkaa ruokakaupassa, enemmän puita ja puistoja jne. Kaupunkikaksiommekin alkaa käydä ahtaaksi viimeistään siinä vaiheessa kun ipana oppii kävelemään, hissittömyys ja säilytystilan puute turhauttaa jo nyt. Karkkila alkoi houkuttaa viimeistään siinä vaiheessa kun havaitsin, että sieltä todellakin saa omakotitalon samalla hinnalla, millä Helsingistä kämäisen kerrostalokolmion jostain lähiöstä. Oivalsin myös, että mun pitäisi jo puolen vuoden päästä alkaa kuluttaa yliopiston luentosalien penkkejä aika antaumuksella - ja jos joskus kuvittelin kykeneväni siihen samalla kun hoidan lasta, olen nyt avannut silmäni todellisuudelle ja todennut, että eipä onnistu moinen. Karkkilasta löytyisi isovanhempien ja tätskämummeleiden tarjoamaa lastenhoitoapua parina päivänä viikossa, eikä Sampon tarvitsisi mennä vielä alle yksivuotiaana päivähoitoon.
Vaihtoehdon Karkkila kykenen siis perustelemaan itselleni järjellä, mutta että omakotitalo. Vaikka olen vuosikaudet ajatellut, että omakotitalossa asuminen on hölmöä energian tuhlausta? Vaikka en ole ikinä jaksanut kiinnostua kukkapenkeistä, remontoinnista, nurmikon leikkaamisesta enkä varsinkaan lumitöistä? Koko vimma taitaakin siis perustua siihen, mikä olisi parasta Sampon kannalta. Kuinka hauskaa olisikaan, jos voisi levittää heti aamusta viltin nurmikolle ja viipottaa omalla pihalla vaikka kalsareissa? Ettei aina tarvitsisi ensin tuntikausia tehdä lähtöä puistoon, ja sitten kun lopulta on sinne päässyt, alkaa valmistautua kotimatkaan? Sinne takapihalle voisi pykätä kesäksi majan, talveksi lumilinnan ja kutsua kaikki kaverit leikkimään. Niin, ja äitikin saisi sen yrittipuutarhansa, jota kerrostalokodin ikkunalaudalle ei voi perustaa puhemies Maon hortonomisten taipumusten vuoksi.
Ennen kuin kaikki tätä lukevat sukulaiseni lähtevät selailemaan etuovi.com -sivustoa, muistutan, että Karkkila on vasta hyväksytty mukaan potentiaalisten vaihtoehtojen listalle. Harkinnassa ovat myös se sikahintainen helsinkiläiskolmio, sekä tällaiset lähipitäjät kuin Espoo ja Vantaa. Huussi, kasvimaa ja elämän kokoinen kaupunki ovat varmasti ihan jees näin kesäaikaan, mutta talvella saattaisi alkaa ahdistaa. Ainakin ne lumityöt.
Raskausaikaan, vauvan syntymään ja sen jälkeiseen elämään mahtuu miljoona asiaa, jota en ikinä olisi osannut odottaa. Niistä valtaosa on sellaisia, joista kuka tahansa lapsen saanut ihminen olisi varmasti voinut vinkata, ja elämä olisi taas ollut aavistuksen helpompaa. Jokunen odottamattomista seikoista saattaa perustua ihan vain subjektiiviseen kokemukseeni, mutta koinpa silti aiheelliseksi laatia näistä jymy-ylläreistä lyhyen listan. On nimittäin paljon mukavampi tulla sieltä synnytyslaitokselta kotiin kun kaapista löytyy riittävästi terveyssiteitä äidille ja vaippoja lapselle. Potan, syöttötuolin ja ne koon 74-80 cm vaatteet ehtii kyllä hankkia myöhemminkin.
1. Raskaus ei todellakaan saa kaikkia naisia hehkumaan. Esim. minua. Sen sijaan iho kyllä kukki, tukka rasvoittui (tosin ei sentään tippunut päästä, siihen kun olin varautunut) ja turvotus lisääntyi. Ei todellakaan mikään hehkeä fiilis. Lisäksi raskauskilot kertyvät salakavalasti ja niiden pois karistaminen ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Pullan syöntiä kannattaa siis rajoittaa!
2. Kaikki tietävät, että raskausaikana voi olla väsymystä, huonovointisuutta, selkäkipuja ja muita fyysisiä vaivoja. Silti aika yllärinä tuli, että väsymys on sitä luokkaa, että voisi nukkua kellon ympäri, ja kun oksettaa, ei kannata koko päivänä poistua vessasta tai ämpärin lähettyviltä. Lisää yllätyksiä tuovat kaikki hämmentävät komplikaatiot, mistä et ole ikinä kuullutkaan. Raskaana ollessa voi esimerkiksi saada kasvohermohalvauksen, ja sehän vasta lystiä on. Ihan oma lukunsa on myös se tunne, kun loppuraskaudesta ei enää kykene leikkaamaan omia varpaankynsiään...
3. Neuvolassa ei välttämättä saa niitä kuuluisia neuvoja. Sen sijaan voi saada pimahtaneen maineen, jos uskaltaa avautua siitä, miltä oikeasti tuntuu. Keskusteluapua tarjotaan turhankin hanakasti, ainakin jos myöntää jännittävänsä ajatusta äitiydestä. Ihan sama, vaikka kuinka yrittäisi kertoa, että osaa käsitellä niitä tuntemuksia itsenäisesti. Tulevia isiä ei myöskään neuvolassa juuri huomioida. Käynnit on aikalailla optimoitu äideille ja ainakaan meidän neuvolantäti ei kertaakaan edes ehdottanut, että J voisi tulla mukaan. Toisaalta mitä enemmän neuvolakäyntejä oli takana, sitä turhemmalta J:n läsnäolo olisi varmasti tuntunut - tuskinpa sitä isää hirveästi kiinnostaa äidin verenpaine, kuukausittainen painonnousu tai suonikohjujen hoito-ohjeet.
4. Äitiysvaatteet ovat sikakalliita ja valikoima surkea. Uusia rintaliivejä pitää ostaa kuukausittain, jos haluaa kaapista löytyvän sopivan kokoiset. Eikä muuten kannata erehtyä kuvittelemaan, että sitä samaa raskausmekkoa voisi sitten käyttää imetysaikanakin - kun turvotus häviää ja maha kutistuu, raskauden myötä venynyt mekko näyttää aivan järkyttävältä päällä.
5. Jos joutuu jäämään sairaslomalle tai aloittamaan äitiyslomansa varhennettuna, aikaa olisi vaikka mihin, mutta keskittymiskykyä ei. Aivoista tulee raskauden myötä hattaraa, varsinkin loppusuoralla. Kannattaa siis valmistautua hoitamaan kaikki tärkeät ajatustoimintaa vaativat hommat pois etukäteen: mikään opiskelen, käyn töissä ja perehdyn vähän kasvatusoppaisiin siinä samalla -metodi ei todellakaan toimi.
6. Kaikki kanssaihmiset olettavat sinun olevan koko ajan onnesi kukkuloilla ja nauttivan kasvavasta mahasta varauksetta. Pahimpia ovat pienten vauvojen äidit - raskausajan vaivat tuntuvat unohtuvan kumman nopeasti kun se kitisevä käärö onkin kotona herättämässä uusia ihmetyksen aiheita. IHAN KAIKKI käskevät myös nauttimaan vauvamahasta vielä kun voit. En vieläkään voi käsittää, miten siitä olisi voinut esimerkiksi viimeisten neljän viikon ajan nauttia millään tavalla. Raskaana oleminen tuntuu kirjaimellisesti raskaalta!
Lopuksi. Mikään ei oikeastaan suju niin kuin odotit, eli kaikki suurimmat aikataulutukset ja suunnitelmat kannattaa unohtaa ja keskittyä vaan elelemään mahan kanssa päivä kerrallaan. Se tosin on helpommin sanottu kuin tehty. Lohdullista on, että kohta 6 pitää täysin paikkansa - ne vaivat ja harmitukset todellakin unohtuvat ihmeen nopeasti. Kuukauden päästä synnytyksestä et enää muistakaan, että raskaana oleminen joskus väsytti. Kohta huomaat katselevasi kaihoten raskausmahasta otettua valokuvaa, ja mietit, miten ihanaa oli kun vauva sai raivokohtauksen mahassa ja ilmaisi kiukkuaan pelkästään potkimalla kaikkiin ilmansuuntiin, ilman äänitehosteita. Sitäkään ei ikinä olisi osannut odottaa, että vauvakuume voi iskeä, vaikka kotona möllöttää yksi kaiken huomiosi vievä kolmikuukautinen pötkylä. Aika kultaa muistot jne.
Mikään ei ole raivostuttavampaa, kuin tuntemattomat ihmiset, joilla on mielipide siitä, miten sun pitäisi hoitaa omaa lastasi. Paitsi sellaiset tuntemattomat ihmiset, jotka tulevat esittämään mielipiteensä syyllistävään sävyyn, kun lapsi huutaa kadulla vaunuissa pää punaisena selittämättömästä syystä ja äiti alkaa jo selkeästi olla vähän epätoivoinen.
Meillä oli aikamoinen kauppareissu tänään vauvan kanssa. Tai teoriassa se ei kai ollut kauppareissu, koska emme ikinä päässeet kauppaan asti. Kotona täysin tyytyväinen ja onnellinen lapsi muuttui huutavaksi hirviöksi sadan metrin vaunuttelun jälkeen. Syy tähän muodonmuutokseen on edelleen tuntematon - vauvalla ei ollut kuuma eikä kylmä, vaunuissa oli suosikkipupu messissä, aurinko ei porottanut silmiin, tyyppi näki koko ajan äidin, tutti oli suussa, juuri ennen lähtöä oli syöty maha täyteen ja reittikin oli tuttu ja turvallinen, ilman mitään ylimääräisiä hälinöitä. Joku raivokohtaus siis vain iski, eikä mikään auttanut, paitsi syli. Valitettavasti matkanteko on suhteellisen hidasta vauva sylissä, jos mukana on myös yli 15-kiloiset lastenvaunut.
Toiveikkaana ajattelin, että vauva vähitellen nukahtaisi ja rauhoittuisi vaunuissa, mutta puolen kilsan matkanteon jälkeen luovutin, ja käännyimme takaisin kotiin päin. Huutokonsertti vain voimistui, mua alkoi jo vähän hikoiluttaa ja punastuttaa, ja ohikulkijat katsoivat joko naureskellen tai paheksuen. Lykin vaunuja eteenpäin kuin viimeistä päivää.
Ja sitten tuli se mummo. Parisataa metriä ennen kotiovea jostain takaa hyökkäsi ihan leppoisan näköinen (ulkokuori voi pettää) vanhempi naishenkilö, ja päätti ilmoittaa mulle, että lastenhoitotaitoni ovat selkeästi puutteelliset kun en kerran saa vauvaa rauhoittumaan. Aika nopeasti vauvan huudon lisäksi myös supermutsin raivo pääsi valloilleen ja latelin mummolle pari ei-niin-kovin-kaunista mieleen juolahtanutta lausetta. Lykkäsin vauvan vaunuihin ja painelin raivoissani (sekä aika vuolaasti itkien) takaisin kotiin.
Näitä kaikkitietäviä tapauksiahan tulee vastaan koko ajan, ja normaalisti suhtaudunkin ylimäärisiin neuvoihin niiden ansaitsemalla täydellä välinpitämättömyydellä. Mutta sitten on vaan niitä päiviä kun tekemätön kauppareissu tarkoittaa koko loppuviikon aikataulujen rukkaamista uudelleen. Silloin pinna on poikkeuksellisen kireällä ja vauvan itkukin kuulostaa tavallista raadollisemmalta. Joskus vaan siis on sellainen päivä, jolloin yksikin mummo on liikaa.
Skidi päätti viikonloppuna alkaa jutella. Ihan yhtäkkiä yllättäen asiaa tuli tuutin täydeltä, kun aiemmin se on vaan möllöttänyt silmät pyöreänä ja mutristellut suutaan. Ensin asiat kerrottiin vain pehmoleluille ja uutisankkureille, mutta nyt valtaosa hereilläoloajasta menee äidille esitettyjen ÄY ja VÄY -äännähdysten merkeissä. Välillä juttuja sävyttää myös leveä hymy ja naurahdus - en vaan vielä ole ihan kartalla, millä äänensävyllä äijälle pitäisi vastata hymyn saadakseen. Olennaisinta tuntuu kuitenkin olevan se, että vastaus tulee, muuten meillä alkaa muutaman komentavan VÄYVÄYn jälkeen valtaisa huutokonsertti. Toisaalta kyllä mullakin yleensä menee hermot, jos on hirveästi asiaa, ja toinen lässyttää takaisin jotain puuta heinää tai tuijottelee tuppisuuna vieressä. J:lta voi kysyä lisätietoja tästä.
Muita meidän huushollissa viime aikoina kuultuja ääniä ovat erilaiset niiskahdukset ja köhinät. Mulla on ärhäkkä kevätflunssa ja kunnon ylihuolehtivan leijonaemon tavoin pelkään, että se tarttuu vauvallekin. Näin ollen kyylään silmä kovana vauvan ilmeitä ja eleitä, ja olen varma, että jokainen itku tarkoittaa kipua tai kuumetta. Väärään kurkkuun menneen maitotilkan aiheuttaman rohinan tulkitsin jo keuhkoputkentulehdukseksi. Olen itse tosi huono hakeutumaan lääkäriin, oon siellä aina joko turhaan liian terveenä tai viime tingassa siinä vaiheessa, kun olisi ollut syytä tulla jo viikkoa aikaisemmin. On siis aika stressaavaa miettiä, milloin vauvan olisi syytä päästä tutustumaan terveyskeskuksen jonoihin. ÄY ja VÄY kun eivät vielä kerro, mihin sattuu, vai sattuuko, eikä aktiivisuustasostakaan pysty päätelmiä tekemään jos toinen normaalistikin pääsääntöisesti vain syö ja nukkuu. Mä niin odotan, että tää lapsi oppii puhumaan ja kertoo mulle, milloin joku on vialla ja milloin olen vain rasittava kanaemo!
Täytyy kyllä sanoa, että stressaavaa on myös olla itse sairaana silloin kun pitäisi huolehtia vauvasta. Töistä saa aina sairaslomaa, kotoa ei. Onneksi toistaiseksi pikkumiehen mielestä päivän viihdyttävin juttu on ollut se kun äiti niistää. Niisk niisk -ääntä seuraa siis aina takuuvarma VÄY! ja pirteät naurut päälle. Halvat on huvit.
Tämä kirjoitus on omistettu raskauskiloille, eikä otsikkoa todellakaan ole tarkoitettu tulkittavan positiivisissa merkeissä. Tällä kertaa muistoksi vain jäänee nimittäin se, että ikinä enää mahtuisin 25 tuuman farkkuihin, joita vaatekaappini on pullollaan. Synnytyksestä on nyt nelisen viikkoa, ja olen vähitellen alkanut kyllästyä niihin kaksiin mammahousuihin, joita olen kuluttanut viimeiset kuusi kuukautta. Tartuin siis rohkeasti ensimmäiseen käteen sattuneeseen tavalliseen farkkupariin kokeillakseni, hiertävätkö ne sektiohaavaa pahastikin. Vastaus oli ei, tosin syystä, etten saanut pöksyjä kiskottua reisiä ylemmäs. Kokeilin varmuuden vuoksi kaikki muutkin yksilöt, jos vaikka ensimmäiset olisivat vain kutistuneet pesussa. Loppupäätelmänä oli todettava, että olen ilmeisesti saanut ihan uusia naisellisia muotoja.
Seuraavaksi kipaisin kellariin hakemaan kassillisen kirpparille tarkoitettuja vaatteita. Jostain syystä omistan viidet 26-tuumaiset farkut, jotka ovat aina olleet mulle liian suuria ja jääneet siksi käyttämättä. Jäävät edelleen, koska ylläripylläri, enpä mahtunut niihinkään! Tiedossa on siis uusia ulottuvuuksia avaava shoppailureissu 27- tai jopa 28-tuumaisten farkkujen pariin. Myös joku stretch-ominaisuuksiin perehtyminen voisi olla tarpeen. Tilanne ei toki ole ihan niin paha, kuin se voisi olla. Raskausaikana kertyneistä seitsemästätoista (!) kilosta kymmenen jäi sairaalaan, ja pari tipahti ensimmäisten viikkojen aikana kotona. 4-5 kg aiempaa minääni painavampana mahdun edelleen painoindeksiltäni normaalin rajoihin, enkä varsinaisesti näytä miltään valaalta peiliin katsoessakaan. Aika on vain selkeästi kullannut muistot, koska kuvittelin jo olevani suunnilleen raskautta edeltävissä mitoissani. Valitettavasti oma vaatekaappi toi faktat melko raadollisesti esiin. Edessä taitaa olla jonkinlainen laihdutusprojekti.
Imetysaikanahan ruokaa pitää vedellä aika antaumuksella - syömisiä ei siis juuri voi karsia. Liikkuminen rajoittuu vielä kuukauden ajan rauhallisiin kävelylenkkeihin, jotka eivät tunnetusti kiloja vie mennessään. Mistään kiinteytysjumpista on turha haaveilla, vatsalihaksia saan alkaa tehdä varovasti kahden kuukauden kuluttua. Aikaisintaan. Taidan siis unohtaa kaikki kesäkuntoon 2011 -kampanjat. Nähtäväksi jää, onko sitä omissa mitoissaan vielä joulunakaan, jotta voisi sitten kerryttää niitä kinkkukiloja hyvällä omatunnolla. (Ja siis oikeesti, ulkonäkökeskeisen hömpötyksen ohella mun on ikävä liikkumista ihan liikkumisenkin takia. Se ei vaan ikinä herätä naisen elämässä niin suuria tunteita, kuin sopivien farkkujen puute..!)
J:n mielestä mussa kuitenkin on nyt jotain "uutta hehkua", ja olen kuulemma paljon kauniimpi äitiyden myötä kuin ikinä ennen. Epäilen tosin, että näihin kommentteihin päädyttiin ensisijaisesti itsesuojeluvaiston kannustamana.
Kuluneet kolmetoista vuorokautta ovat ihan varmasti olleet tähänastisen elämäni jännittävimmät, kiireisimmät ja hämmentävimmät. Varmasti onnellisimmatkin, mutta hetkittäin sitä on ollut aika vaikea muistaa, koska myös vähäunisimmissa on tehty uusia ennätyksiä.
Viimekertaisen valituskonsertin jälkeen alkoi tosiaan tapahtua. Torstaiaamu starttasi lapsivesien menolla ja siitähän alkoikin melkoinen touhotus ja valmistautuminen. Valitettavasti seuraavaan kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin ei sitten edettykään mihinkään muualle kuin sairaalan petiin yöpymään. Ja odottelemaan.
Lopulta perjantaina 11.3. puoli seiskan aikaan illalla käpsyttelin omin jaloin Naistenklinikan hissiin ja hurautin hoitajan kanssa pohjakerroksen leikkaussaliin. Fiilis oli aika hämmentynyt, varsinkin siinä vaiheessa kun leikkausvalmisteluja alettiin tehdä, valot ja musiikit raikasi ja mietin, että onpas jännää kun synnyttäminen tuntuu lähinnä siltä, kuin olisi menossa umpisuolileikkaukseen. Hyvin sujuneen operaation jälkeen lopputulos oli nähtävillä klo 19.05, ja siinä vaiheessa kolahti sitten vähän isommin tajuntaan, mitä tässä nyt oikein tapahtuikaan. J-raukalla taisi myös kolahtaa, mies kun päätyi vahingossa näkemään mut vatsanpeitteet auki. No, ainakin se on nyt kirjaimellisesti nähnyt syvälle mun sisimpään...
Huomattavissa määrin isäänsä muistuttava poikavauva oli loppujen lopuksi syntyessään 54 cm pitkä ja painoi 4540 g. Ihan hyvä siis, että leikkauspöydälle päädyttiin, vaikka mun olo ei näinä sektion jälkeisinä päivinä järin huikea olekaan ollut. Alkuun tuntui aika rankaltakin, kun ei itse pystynyt huolehtimaan omasta lapsestaan, ja pelkkään kyljen kääntämiseen tai vauvan asennon korjaamiseen piti joka kerta pyytää apua. Homma alkoi kuitenkin helpottaa kun kotiuduttiin sairaalasta, vaikka aikamoisten mietteiden äärellä sitä on oltu täälläkin. Voisin varmaan kirjoittaa kirjan pelkistä tyhmistä hakusanoista, joilla ensipäivien aikana tuli Googlea koeteltua. Malliesimerkkeinä seuraavat yhdistelmät ja niiden eri sovellukset:
- vauva + ruoka + määrä - miksi vauva syö koko ajan - miksi vauva ei syö - vauva + uni + määrä - miksi vauva nukkuu koko ajan - miksi vauva ei nuku
Lisäksi pinnalla ovat olleet kaikenlaiset kakkaan, pieruun, vaippaan ja ilmavaivoihin liittyvät jutut sekä imetys ja siihen liittyvät oheistoiminnot. Elämäni pyörii siis lähes kokonaan jonkun toisen tyypin ruokailun, nukkumisen ja eritteiden tuotannon ympärillä, mikä käväisi kyllä mielessä raskausaikanakin. Mutta eipä sitä vauva-arjen todellisuutta silti pystynyt edes kuvittelemaan ennen omakohtaista kokemusta... Toisaalta vauvaeloon mahtuu myös todellisia huippuhetkiä, kuten nämä isin masun päällä nautitut iltatorkut:
Mietin jonkun aikaa, onko tuo otsikon Radiohead-lainaus vähän turhan imelää kamaa, mutta aika nopeasti tajusin, että ei tässä kohtaa mikään oikein voi olla. Kaikkien pissa- & kakkavaippojen, tissiraivareiden ja mahakitinöidensä keskellä toi pieni mies on kyllä onnistunut sulattamaan mun, ja aika monen muunkin, sydämen melko totaalisesti. Ja sellaisella tavalla, mitä ei myöskään olisi ikinä voinut kuvitella.
Mulla on jokseenkin pompoteltu olo. Olen kuluneen kahden viikon aikana keskustellut joko puhelimessa tai kasvotusten neljänkymmenenviiden eri terveydenhuollon ammattilaisen kanssa yhteensä yli viidenkymmenen yksittäisen kerran aikana. Kuudellatoista näistä kerroista olen itkenyt, neljästi huutanut ja kerran käyttänyt voimasanoja. Tilastojen perusteella voisi kuvitella, että olisin jo saanut hyvinkin perusteellista hoitoa monelta eri taholta. Mutta ei, päällimmäinen tuntemukseni tällä hetkellä on turhautuminen, hyvinä kakkosina seuraavatkin sitten epätietoisuus ja kiukku.
Koko rumba alkoi edellä mainitusta kasvohermohalvauksesta ja vauvan suurehkosta painoarviosta. Huolestuneena soitin neuvolaan ja sain saman tien kiireellisen lähetteen synnytyssairaalan pelkopoliklinikalle. Naistenklinikka reagoi palauttamalla lähetteen neuvolaan, minkä jälkeen alkoi puhelinrumban ensimmäinen vaihe. Kahden vuorokauden aikana keskustelin yli kymmenen eri ihmisen kanssa siitä, milloin ja millä perusteilla pääsen tapaamaan lääkäriä. Syyksi ei riittänyt se, että olin nukkunut neljän vuorokauden aikana yhteensä vain kymmenen tuntia, eikä edes se, että valtameren lailla kyynelehtien valitin olevani aivan loppu, puhki, väsynyt ja tarvitsevani apua heti. Monien vaiheiden jälkeen sain lääkäriajan viikon päähän lähetteen päiväyksestä. Aika perustui pelkästään vauvan kokoarvioon, eikä sitäkään tosiaan olisi annettu, jos en itse olisi jaksanut vaatia useamman päivän ajan.
Korvalääkärissä sujui sentään paremmin, huoliani rauhoiteltiin ja halvauksenkin pitäisi olla täysin ohimenevä tila. Valitettavasti positiiviset uutiset eivät jatkuneet Naistenklinikalla. Vauvan painoarvio viisi vuorokautta lasketun ajan jälkeen oli jo 4,7 kg. Käynnin aikana kohtasin kolme lääkäriä ja kaksi kätilöä, jotka kaikki olivat sitä mieltä, että mulla on edessä 90-prosenttisen varma sektio. Ennen virallista päätöstä pitäisi kuitenkin tehdä vielä sokerirasituskoe, johon voisin mennä heti seuraavana päivänä ilman ajanvarausta.
Sitten ylivoimainen suosikkivaiheeni, eli eilisen ja tämän päivän tapahtumat:
1) Paastottuani 12 tuntia sokerirasitusta varten labrassa ilmenee, ettei sitä tehdä ilman ajanvarausta. Ensimmäinen vapaa aika olisi kahden viikon kuluttua, vesiputousefekti taattu.
2) Itkustani hätääntynyt laboratoriohoitaja ottaa suppean verikokeen ja soittaa äitiyspoliklinikalle, josta pyydetään kertomaan potilaalle, ettei sokerirasitukseen enää tarvitse mennä. Lähden kotiin odottamaan lääkärin soittoa ja vahvistusta luvatusta sektiosta.
3) Soittaja onkin äitiyspoliklinikan kätilö, joka ei ole lukenut potilaskansiotani, eikä ole tietoinen labran aamuisista tapahtumista. Kätilö kehottaa närkästyneenä varaamaan vain aikaa sokerirasitukseen. Menetän hermoni ensimmäistä kertaa kunnolla, ja rumien sanojen kera pyydän vilkaisemaan tietoja tarkemmin. Hetken päästä kätilö pahoittelee ja lupaa lääkärin soittavan pian.
4) Lääkäri soittaa kertoakseen, että vielä odotetaan verikokeen tulosta.
5) Sama lääkäri soittaa varoitellakseen, että saattaa mennä myöhään iltaan tai seuraavaan aamuun, ennen kuin mitään tietoa jatkosta on. Verikokeen tulokset eivät ole vielä tulleet, mulle luvataan "soitella sitten joskus".
6) Lääkäri soittaa illalla. Verikokeessa ei ole mitään poikkeavaa, eikä mikään muukaan viittaa raskausdiabetekseen. Painoarviokin saattaa heittää 15 % vauvan kippuraisen asennon vuoksi. Lähes varma sektio on siis alle vuorokaudessa muuttunut huonoksi vaihtoehdoksi, ja nyt sitten vaan taas odotellaan ja toivotaan synnytyksen käynnistyvän itsekseen pikimmiten. Tietoihin merkitään epäily vauvan suuresta koosta - synnytyksen ei siis anneta edetä teurastukseksi, vaan leikkaussaliin siirrytään tarvittaessa nopeasti. Kyynelehdin taas vähän ja ystävällinen lääkäri takaa, ettei viikonlopun yli tarvitse elää epätietoisuudessa, vaan saan varata seuraavan kontrolliajan perjantaille.
7) Soitan seuraavana aamuna äitiyspoliklinikalle varatakseni kontrolliaikaa. Aikoja ei enää ole, ja hoitaja ehdottaa maanantaita. Hermostuneiden vaatimusteni jälkeen hoitaja suostuu "etsimään jonkun ajan jostain", äitiyspolille sitä ei kuulemma millään voi saada. Jään odottamaan puhelinsoittoa.
8) Kolme tuntia myöhemmin sama hoitaja soittaa, pahoittelee aiempaa reaktiotaan ja ilmoittaa, että tietojani pari tuntia palloteltuaan, on saanut varattua ajan äitiyspoliklinikalle perjantaiksi. Samalla saan (taas kerran) kattavan ja selkeän kuvauksen tulevasta hoitosuunnitelmasta. Valitettavasti tämä on vain noin viidestoista kerta kahden viikon aikana, kun saan varman lupauksen siitä, miten tilanteessa edetään. Yleensä tämä varma lupaus on ollut täysin yhdentekevä siinä vaiheessa, kun puhelimen toisessa päässä vastaa joku uusi henkilö
Ymmärrän täysin, että julkista terveydenhuoltoa vaivaa resurssipula ja kiire on kova. Sairaaloissa vuorot vaihtuvat ja ihmiset siinä samalla, enkä tietenkään odota, että keskustellessani ekaa kertaa uuden ihmisen kanssa, hän on välittömästi täysin tilanteen tasalla Mutta jollain tasolla silti kummastuttaa se, että tieto ei kulje yhden sairaalan, eikä edes siellä yksittäisen osaston sisällä lainkaan. Että niitä potilastiedoissa lukevia huomautuksia ei joko lueta, tai oteta vakavasti. Kurjalta tuntuu myös se, että vain pari kertaa näiden kahden viikon aikana vastaus kysymyksiini ja huoliini on ollut "odota hetki, tarkistan asian joltain joka voisi tietää". Sen sijaan enemmän kuin usein ollaan kyllä annettu tilannearviota, mielipidettä ja kärkkäitä neuvoja perehtymättä millään tavalla siihen, mistä oikein on kyse. Kenelläkään ei tunnu olevan aikaa kuunnella tai selvittää asioita, saati sitten, että kukaan ottaisi lopullista vastuuta siitä, mitä nyt oikein tapahtuu ja miten tästä edetään. Ja sitten pahoitellaan ja voivotellaan jälkeenpäin. Jos pahoitellaan.
Hämmentyneenä tiedustelujen huikeasta määrästä (kuinka paljon tällä blogilla oikein on lukijoita?) koin nyt velvollisuudekseni ilmoittaa, että blogihiljaisuudesta huolimatta en ole vielä jakautunut kahdeksi. Kirjoittelufiilikset ovat vain loistaneet poissaolollaan lauantaista lähtien, koska olen keskittynyt uuteen lupaavaan uraani merirosvona. Valitettavasti rommi ja railakas elämä eivät vielä sisälly toimenkuvaani, vaan se näkyy lähinnä ulkoisessa olemuksessani silmälapun muodossa.
Lyhyesti: Lauantai-iltana en parin päivän korva- ja päänsäryn jälkeen enää saanut toista silmää kiinni, verenpaineet huitelivat pilvissä ja olo oli kaikinpuolin omituinen. Viiden yöpäivystyksessä vietetyn tunnin jälkeen diagnoosiksi saatiin toispuoleinen kasvohermohalvaus. Tila on raskaudesta johtuva, inhottava, turhauttava ja raivostuttava, mutta onneksi myös mitä suurimmalla todennäköisyydellä täysin ohimenevä. Nukun silmä teipattuna (tai siis yritän nukkua, viimeisten kolmen yön saldon ollessa 2h + 4h + 3,5h unta) ja päivisin hengailen merirosvolookissani mustan silmälapun kera vinosti irvistellen. Enää en myöskään juurikaan juo ilman pilliä ja ruokailun jälkeen näytän lähinnä tältä:
En ehkä ole normaalioloissakaan mikään optimismin keulakuva, mutta nyt positiivisia tuntemuksia saa kyllä etsiä kissojen ja koirien kanssa. Olen a) kipeä, b) väsynyt, c) hysteerinen ja d) ehkä pysyvästi kasvohalvaantunut, mitä en tietenkään kykene unohtamaan, vaikka kuinka kuuntelisin vakuutteluja siitä, että valtaosa ihmisistä toipuu vastaavasta vaivasta täydellisesti. Lisäarvoa tilanteeseen tuo vielä vauvan lauantainen 4,1 kg:n painoarvio. Eikä mitään merkkejä synnytyksen käynnistymisestä vieläkään ollut. Todennäköisesti pääsen siis ponnistamaan jättivauvaa parin viikon unettomuuden jälkeen naama roikkuen. Ei houkuttele ihan hirveästi. Ja lienee sanomattakin selvää, että nyt vituttaa. Olisipa edes sitä rommia.
