Ojasta allikkoon

Vetäisin tässä näköjään kuukauden mittaisen päivityskatkon kehiin. Siitä lienee helppo päätellä, että kuluneet neljä viikkoa ovat vaatineet Supermutsin läsnäoloa kaikkialla muualla paitsi tietokoneen ääressä. Alle puolivuotias vauva voi kokemukseni mukaan oppia kuukaudessa muun muassa:

- kääntymään selältä vatsalleen ja huutamaan kuin syötävä, koska ei muista, miten käännytään takaisin selälleen
- etenemään mittarimatotyylillä enemmän ja vähemmän pitkiä matkoja
- vieroksumaan kaikkea syötävää niin, että rauhalliset ruokailuhetket ovat muisto vain, ja ruokailun jälkeinen siivous kestää ainakin seuraavaan ruoka-aikaan asti.

Myös maitoallergia ja atooppinen iho ovat aiheuttaneet haasteita. Soijamaito ei vissiin ole mitään herkkua päätellen siitä, kuinka paljon tuttipullon kanssa saa taistella, eikä kaksi kertaa päivässä toistuva rasvaaminenkaan taida olla parasta ajanvietettä. Sairaaloissa on ravattu urakalla sopivaa maidotonta korviketta kokeiltaessa. Sopivan merkin löydyttyä itkuisuus ja jatkuva huuto, josta taannoin saatoin hieman valittaa, on kyllä loppunut ja meillä asuu nykyään pääsääntöisesti ihan tyytyväinen pikkumies. Valitettavasti tyyppi on vaan keskittänyt aiemmin huutamiseen kuluneen energiansa uusien taitojen optteluun, ja vaatii jatkuvaa tarkkailua ja leikkiseuraa.

Toimenkuvani on siis laajentunut hyssyttelystä ja heiluttelusta uusien lelujen esittelyyn, hihkumiseen, irvistelyyn, päristelyyn sekä muiden hulvattomien äänien ja ilmeiden tuottamiseen, ryömintä- ja kierintäkoordinaattorina toimimiseen sekä jatkuvaan jutusteluun. Ja tarvitaan sitä heijaamistakin joskus - jos ei muulloin niin ainakin ruokahetkinä, kun mikään ei suju ja kaikki paitsi oma nyrkki maistuu pahalta. Ne ajat kun Sampo nukkuu päiväunia, käytän porkkanaroiskeiden siivoamiseen.

Viikolla kädet siis on kirjaimellisesti täynnä töitä. Ja koska on kesä, eikä J:lla yhtään lomaa, olemme viettäneet viikonloput maalla isovanhempien hoitoavusta nauttien ja rentoutuen. Toisin sanoen lauantaisin on valvottu aamuneljään ja sunnuntai-iltaisin riidelty verisesti siitä, kumman väsymystila on pahempi. Tosi rentouttavaa.

Turhuuksien turhuus

Tuskailin eilen vauvanvaatteista ja ylimääräisistä hilavitkuttimista täyttyviä vähäisiä säilytystilojamme, ja päätin tehdä inventaariota siitä, kuinka paljon täysin turhaa vauvatavaraa meillä oikeastaan onkaan. Vaatekaapista löytyi pari pahvilaatikollista käyttämättömiä pieneksi jääneitä vaatteita sekä yksi laatikollinen sellaisia vaatteita, jotka vielä mahtuvat, mutta joita käytetään todennäköisesti kerta tai pari. Sampolla on muun muassa neljä samankokoista toppahaalaria. On siis ensi talvena ainakin ulkovaatteissa valinnanvaraa.

Toisesta komerosta löytyi hyllyllinen raskausaikana hamstrattuja huopia ja peittoja, joiden päällä kuvittelin Sampon tykkäävän pötkötellä. Sittemmin on todettu, että lapsemme on suhteellisen kuumaverinen tapaus ja vihaa villaa, fleecea ja muuta hiostavaa tai lämmittävää materiaalia. Lisäksi omistamme kolme kertaa käytetyn unipussin, hirveän määrän kaikkia kylpemiseen, pesemiseen ym. tarkoitettuja purkkeja ja purtiloita, joita ei ole korkattukaan, läjän tuttipulloja, joista lapsi ei suostu juomaan, sekä yhden hyödyttömäksi todetun kantopussin. Oma lukunsa ovat sitten kaikki ne tarvikkeet, joista Sampo ei vielä edes ymmärrä mitään. Kotona on mm. jakkara valmiina odottamassa, jos vauvalle tulee äkillinen tarve pestä omat kätensä lavuaarin ääressä.

Kuvittelin tämän inventaarion jälkeen, että meillä on aivan valtavasti turhaa tavaraa, ja olin jo valmis maksamaan jollekin, joka tulisi hakemaan ne pois. Sitten törmäsin eräässä lastentarvikkeita myyvässä nettikaupassa tähän ja häkellyin. Mihin hävisi mikro? Entä vesihaude? Jos joku todellakin kokee tarvitsevansa digitaalista pullon ja vauvanruoan lämmitintä, ilmoittautukoon välittömästi! Tarvitsen suunnattoman hyvät perustelut vakuuttuakseni kyseisen turhakkeen tarpeellisuudesta, enkä todennäköisesti siltikään suostu uskomaan, että se olisi välttämätön tai edes hyödyllinen vauvaperheen apuväline.

Enää musta ei kuitenkaan tunnu siltä, että meillä olisi jotenkin ylenmäärin turhia kapistuksia. Pari pahvilaatikollista vaatetta menee äkkiä kaupaksi kirpparilla ja peittoja voi hyödyntää vaikka kissanpetinä. Taisin selvitä suhteellisen helpolla ensisynnyttäjiin iskevästä tarvikehuumasta! Näin ollen voin ihan hyvällä mielellä tilata sieltä samaisesta verkkokaupasta pari uutta bodya ja supersöpön Brion kävelyvaunun (kuva vieressä), jolla Sampo ei tee mitään ainakaan puoleen vuoteen. Mutta hei, siihen vaunuun voi odotteluajaksi kasata kaikki muut kehittävät (ja tarpeettomat) nurkissa lojuvat lelut. Kyse ei siis missään tapauksessa ole turhakkeesta!

(Kuva: www.brio.fi)

Maalle meidän landelle

Epäilen, että kuuma kesäkuun aurinko on tehnyt aivoistani lopullisesti huttua, sillä olen viime päivät pyöritellyt päässäni ajatusta, johon liittyy oma talo, pieni kasvimaa, pari omenapuuta ja ennen kaikkea Karkkila, elämän kokoinen kaupunki tunnin ajomatkan päässä Helsingistä. Itsehän olen viettänyt elämäni ensimmäiset kuusitoista vuotta Karkkilassa ja muutettuani sieltä pääkaupungin humuun, taisin vannoa, etten ikinä palaa takaisin, ainakaan pysyvästi.

Sampon syntymän jälkeen olen kuitenkin säännöllisen epäsäännöllisesti tullut ajatelleeksi, kuinka mukavaa olisi, jos olisi oma auto, oma talo, lastenhoitoapua lähellä, samassa elämäntilanteessa olevaa seuraa, vähemmän ruuhkaa ruokakaupassa, enemmän puita ja puistoja jne. Kaupunkikaksiommekin alkaa käydä ahtaaksi viimeistään siinä vaiheessa kun ipana oppii kävelemään, hissittömyys ja säilytystilan puute turhauttaa jo nyt. Karkkila alkoi houkuttaa viimeistään siinä vaiheessa kun havaitsin, että sieltä todellakin saa omakotitalon samalla hinnalla, millä Helsingistä kämäisen kerrostalokolmion jostain lähiöstä. Oivalsin myös, että mun pitäisi jo puolen vuoden päästä alkaa kuluttaa yliopiston luentosalien penkkejä aika antaumuksella - ja jos joskus kuvittelin kykeneväni siihen samalla kun hoidan lasta, olen nyt avannut silmäni todellisuudelle ja todennut, että eipä onnistu moinen. Karkkilasta löytyisi isovanhempien ja tätskämummeleiden tarjoamaa lastenhoitoapua parina päivänä viikossa, eikä Sampon tarvitsisi mennä vielä alle yksivuotiaana päivähoitoon.

Vaihtoehdon Karkkila kykenen siis perustelemaan itselleni järjellä, mutta että omakotitalo. Vaikka olen vuosikaudet ajatellut, että omakotitalossa asuminen on hölmöä energian tuhlausta? Vaikka en ole ikinä jaksanut kiinnostua kukkapenkeistä, remontoinnista, nurmikon leikkaamisesta enkä varsinkaan lumitöistä? Koko vimma taitaakin siis perustua siihen, mikä olisi parasta Sampon kannalta. Kuinka hauskaa olisikaan, jos voisi levittää heti aamusta viltin nurmikolle ja viipottaa omalla pihalla vaikka kalsareissa? Ettei aina tarvitsisi ensin tuntikausia tehdä lähtöä puistoon, ja sitten kun lopulta on sinne päässyt, alkaa valmistautua kotimatkaan? Sinne takapihalle voisi pykätä kesäksi majan, talveksi lumilinnan ja kutsua kaikki kaverit leikkimään. Niin, ja äitikin saisi sen yrittipuutarhansa, jota kerrostalokodin ikkunalaudalle ei voi perustaa puhemies Maon hortonomisten taipumusten vuoksi.

Ennen kuin kaikki tätä lukevat sukulaiseni lähtevät selailemaan etuovi.com -sivustoa, muistutan, että Karkkila on vasta hyväksytty mukaan potentiaalisten vaihtoehtojen listalle. Harkinnassa ovat myös se sikahintainen helsinkiläiskolmio, sekä tällaiset lähipitäjät kuin Espoo ja Vantaa. Huussi, kasvimaa ja elämän kokoinen kaupunki ovat varmasti ihan jees näin kesäaikaan, mutta talvella saattaisi alkaa ahdistaa. Ainakin ne lumityöt.