Kuin raivo härkä

Rankan vauvavuoden jälkeen piti helpottaa. Yksi jos toinenkin asiantunteva taho on hehkuttanut, kuinka maagisen yhden vuoden rajapyykin jälkeen lapsen kanssa on helpompaa kommunikoida, helpompaa toimia, helpompaa liikkua jne. Kaiken piti olla helpompaa, siis siihen asti kunnes koittaisi uhmaikä.

En tiedä oliko mulla vain odotukset liian korkealla vai onko Sampo jotenkin varhaiskypsä, mutta kuluneen viikon perusteella olen vetänyt johtopäätöksen, että mikään ei todellakaan helpota. Sampo on nyt yksi vuotta ja yksi kuukautta, ja voi saada maailmanloppua enteilevät raivarit asiasta kuin asiasta. Lapsi on jatkuvassa valmiustilassa, jossa pieninkin väärä liike sytyttää uhmakohtauksen ketjun. Se alkaa sydäntäsärkevästä parkaisusta ja valtavista krokotiilinkyynelistä. Seuraavaksi vedetään henkeä p-i-t-k-ä-ä-n ja päästetään ilmoille huuto, joka muistuttaa etäisesti jonkin lehmää suuremman eläimen teurastusta. Huudon myötä naama muuttuu punaiseksi ja otsa menee kurttuun. Sitten tulee heittäytyminen maahan, lattian hakkaaminen nyrkeillä ja muut väkivaltaiset piirteet. Jos lähistölle osuu esim. lohduttamista yrittävä äiti tai muu olento, voidaan tarvittaessa myös purra, raapia, potkia ja hakata. Hetken päästä itku on jo lohdutonta nyyhkytystä ja lapsen silmissä on valtavan syyllistävä katse: "Etkö sä nyt jumalauta tajua et mä haluan syliin?!"

Raivarit tosiaan voi saada mistä tahansa pienestäkin sattumuksesta. Yleisimpiä syitä ovat kieltäminen, komentaminen, nostaminen pois kielletystä paikasta, vaarallisen / tärkeän tavaran pelastaminen pois lapsen ulottuvilta. Siis nämä perusjutut. Muita suuria tunteita aiheuttavia tapahtumia ovat ruokailu, nukkumaanmeno, pesu, pukeminen, hiusten harjaaminen, hampaiden pesu, vaipan vaihtaminen, syliin ottaminen väärällä hetkellä, tyhmä lelu, väärä tv-kanava, pään / jalan / käden / muun ruumiinosan kolauttaminen johonkin, tiellä oleva tuoli / kaappi / sänky / muu huonekalu, jalassa oleva sukka, vääränvärinen paita ja oikeastaan ihan mikä tahansa kuviteltavissa oleva asia.

Tässä otoksessa esiintyy viisikuisen vauvan raivo. Tuoreemmasta ei toistaiseksi ole todistusaineistoa. Seuraavien kilarien yllättäessä aion kyllä olla kamera kädessä valmiina. Ajattelin tallentaa myös videokuvaa, jota voin sitten vahingoniloisena esitellä hamassa tulevaisuudessa Sampon ensimmäiselle seurustelukumppanille. Tällä hetkellä en kuitenkaan voi kuin iloita siitä, että touko-kesäkuussa on tiedossa tiivis opintokokonaisuus, joka tarkoittaa edes muutamaa vapaailtaa tästä residenssistä. Äitiys ei meinaan ole kovin kivaa just nyt.

Äiti on telkkarissa

Tämä tuli tänään telkkarista. Jossain 01:50 tienoilla Sampo osoitti ruutua sormella ja totesi ilahtuneen oloisena taikasanan. Äiti.

Välillä mietin, mistä näitä oikein tulee. Yhdennäköisyytemme Madonnan kanssa kun ei ole kovin ilmeinen. Tai no, sellaista ei oikeastaan ole. Voi tietty olla että Sampo lamaantui tanssiliikkeistä: mulla kun on tosi usein tapana heittää jalkaa korvan viereen ja vetäistä parit voltit ja spagaatit päivän ratoksi. Asukin on sellainen tyypillinen keskiviikkoaamun kotiasu.

Tai ehkä Sampo tarkoitti, että tollainen äidistä sitten joskus tulee. No, voisi 53-vuotiaana kai huonomminkin mennä. Onneksi tässä on vielä 29 vuotta aikaa aloittaa jumppaaminen ja hurahtaa juutalaiseen mystiikkaan.

Loman saldo

Olemme palanneet Gran Canarian auringosta virkistyneinä, ruskettuneina (toiset enemmän ja toiset vähemmän) ja useamman yön univeloilla höystettyinä. Loma sujui hyvin, joskaan varsinaisesta rentoutumisesta ei voi puhua kun matkassa oli mukana kaksitoista henkeä, joista neljä edusti ikävuosia 1-5.

Sampo oli kesämaassa kuin kotonaan. Espanjalaiset - ja vähän myös saksalaiset, ruotsalaiset, norjalaiset, suomalaiset jne. - naikkoset saivat osansa nuoren hurmurin keimailuista, rantaelämä oli kivaa, kaupungilla kiertely oli kivaa, hotellilla hengailu oli kivaa, serkkujen, tätien, mummin ja vaarin seura oli kivaa ja oikeastaan ihan kaikki oli kivaa. Paitsi öisin nukkuminen, mistä siis tämä valtaisa univelka, jota ei vieläkään ole päästy paikkaamaan.

Huonojen öiden ohella vastoinkäymisiin voisi liittää lapseen loman puolivälissä iskeneen räkätaudin, joka teki mm. paluulennosta melko tuskastuttavan. Jatkuvan kitinän lisäksi lennolla päästettiin yhdet pissat äidin syliin ja heti perään isin gin tonic potkaistiin näyttävästi nurin. Mainittakoon, että tässä vaiheessa lentoa oli jäljellä vielä viisi tuntia. Matkakohde ei myöskään ollut otollisin mahdollinen lapsiperheelle - portaita oli helvetisti ja joka paikkaan piti kävellä parin vuoren yli, ali tai ympäri. Suosittelen siis kaikkia Puerto Ricoon matkaavia pienten lasten vanhempia pakkaamaan mukaan kantorepun, -liinan tai muun vastaavan välineen! Meidän Manduca osoittautui käteväksi myös lentokentällä (vaikka ne matkarattaat olisikin saanut laittaa koneeseen vasta lähtöportilla).

Ehdottomasti parasta lomassa oli se, ettei lapsen kitinä, kiukuttelu tai läsnäolo ylipäätään tuntunut olevan missään haitaksi. Lapsiperheisiin suhtauduttiin lämpimästi, muksut saivat osakseen suurta huomiota ja Sampon sinisiä silmiä ja vaaleita haituvia ihasteltiin kaikkialla. Oli ihan mahtavaa, kun ei tarvinnut stressata siitä, mitä ne nyt sanoo kun meidän lapsi kuitenkin itkee. Tämä osa espanjalaista rentoutta seurasikin mukanamme koti-Suomeen. Kotiinpaluuta seuranneena päivänä mummo K-marketissa katsoi mua todella pitkään ja pahasti. Tajusin vasta kotona, miksi. Olin parkkeerannut lastenvaunut maitohyllyn eteen, Sampo huusi pää punaisena ja itse tutkin rauhassa jugurttivalikoimaa sen kummemmin hermoilematta. Ei käy Suomessa. Espanjalaiset mummelit sen sijaan olisivat tässä kohtaa lähestyneet lastani tikkari kädessä tuitui-äänten kera ja hymyilleet mulle lohduttavasti. Voi miksi, miksi mulla ei ole tarpeeksi rahaa lähettää kaikkia Meilahden mummoja viikon suvaitsevaisuuskurssille Kanariansaarille?!

Eka kerta

Meidän perheessä on ollut lähiaikoina monta ekaa kertaa. Laskiaistiistaina juhlimme J:n kanssa ensimmäistä hääpäiväämme. Siis tiistaina, koska menimme naimisiin epäromanttisesti maanantaina. Täytyy tosin mainita, että vielä viikonpäivääkin epäromanttisempi oli hääpaikkana toiminut Helsingin käräjäoikeus. Puhumattakaan todistaja-kummisedästä, joka asteli tyytyväisenä vihkitilaisuuteemme - ja turvatarkastukseen - ruuvimeisseli taskussa.

Hääpäivä sujui sekin vähän epäromanttisissa merkeissä. Olin järjestänyt J:lle yllätyksen, mutta kunnon supermutsin tavoin aloin tuntea itseni kipeäksi heti kun Sampon hoitoon hakeneen ukin auton perävalot hävisivät näköpiiristä. Kestin kuitenkin kuin mies ja pääsimme J:n kanssa leffaan (tämä oli muuten eka kerta kun oltiin leffassa kaksin, uskomatonta) ja lemppariravintolaamme syömään. Yöllä mulla olikin kuumetta jo melkein 40 astetta.

Viime sunnuntaina oli ehkä vielä ensimmäistä hääpäivääkin tärkeämpi eka kerta - Sampon eka synttäripäivä! Kunnon supermutsin tavoin olin edelleen kipeä sekä synttärivalmisteluja tehdessä, että koko kaksipäiväisten juhlien ajan. Oli muuten aika hehkeää leipoa kuumeessa 45 ihmiselle ja samalla vahtia melko touhukasta Sampoa. En suosittele kenellekään. Mainittakoon myös, että ensi vuonna meillä on vähän pienemmät bileet.

Juhlat sujuivat kuitenkin olosuhteisiin nähden hienosti, ruokaa oli riittävästi ja se oli hyvää. Sampo sai hirveästi lahjoja ja oli selvästi onnellinen kaikesta saamastaan huomiosta. Tosin välillä piti karata eteiseen tai makkariin pakoon meluavaa vierasjoukkoa. Päiväunet jäivät molempina päivinä vähän lyhyiksi, joten varsinainen synttärihetki sunnuntai-iltana klo 19.05 vastaanotettiin juurikin sellaisissa merkeissä kuin ennustelin: Sampo huutaa isin kanssa pää punaisena puurolautasen äärellä ja äiti valmistautuu korkkaamaan viinipulloa viimeisten vieraiden kanssa. Koska siis onhan synttäripäivä paljon kovempi juttu äidille kuin lapselle ja vähintään viinilasillisen arvoinen. Hyvänen aika, eihän se muksu edes muista itse asiasta mitään!

Siis mä oon näin monta vuotta!

Mä sen sijaan muistan. Viikonlopun aikana tuli aika monta kertaa katsottua kelloa ja pohdittua, mitä viime vuonna juuri tähän aikaan tapahtui. Muistelin sitä kun lapsivesi meni ja oivalsin, että tätä ei kyllä enää voi perua. Kuinka pitkältä torstaipäivä tuntuikaan, kun odottelin supistuksia kotona ja toivoin, että kello olisi jo kuusi ja voisin lähteä sairaalaan. Perjantaina söin osastolla aamupalaa ja katselin uutisia Japanin tsunamista. Sampo saisi aika hurjan syntymäpäivän. Samana iltana leikkaussaliin meno tuntui omituiselta ja jännittävältä, puudutuspiikki sattui tuhottomasti ja J meinasi myöhästyä synnytyksestä. Muistan, kuinka Sampo itki kovaa ja näin vilauksen jostain pienestä ja punaisesta mytystä. Heti perään joku leikkaussalin hoitaja huudahti spontaanisti, että no on se nyt ainakin neljä ja puoli kiloa! Sunnuntai-illan viinilasillisen äärellä tuntui vähän haikealtakin miettiä, että tasan vuosi sitten pitelin tuota nyt jo niin isoa poikaa sylissä. Ensimmäistä kertaa.

Tässä mä oon vielä aika pieni. Ehkä kolme tuntii vanha. Sillon mä nukuin aika paljon.

Vauvavuoden pahin virhe

Hei kaikki tuoreet ja tulevat äidit. Älkää ikinä tehkö samaa virhettä kuin minä. Kymmenen kuukauden ikäistä lasta ei missään olosuhteissa pidä tutustuttaa Munamiehen tuotantoon. Yksi kuuntelukerta saa todistettavasti aikaan täydellisen koukuttumisen ja sitten sitä pitää saada lisää. Pomppufiilis on kuin huumetta.

Muutama viikko sitten raportoin Sampon syömisongelmien poistumisesta. Tällä hetkellä tilanne on se, että oman suuni tila on huolenaiheista pienin ja käytössä on taas kaikki mahdolliset keinot jotta edes osa lautasen annista päätyisi Sampon mahaan saakka. Keinoista paras - ja ainoa - on Munamies. Hetken kelpasi pelkkä musavideo ilman ääniä. Sitten kokeiltiin lisätä taustalle jotain muuta musiikkia. Munamiehen pärstäkerroin yhdistettynä Lou Reedin ääneen oli muuten aikamoinen elämys. Lopulta todettiin että ei tässä auta mikään, ja nyt Pomppufiilis soi uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja Sampolla on hauskaa.

Sinulle, joka olet yhtä epätoivoinen kuin minä, muuten vaan tyhmänrohkea tai ihmettelet nyt, että mikä hiton Pomppufiilis (tällaisiakin ihmisiä olen kohdannut, ja lyhyen näytteen jälkeen yhä useampi on ollut aidosti huolissaan Sampon musiikkimaun kehityksestä), ole hyvä:



Huom! Kuunteleminen omalla vastuulla.

Suu kiinni!

Sampolla oli tässä hiljattain kausi, johon liittyi syömisongelmia. Siis sellaisia, että ruoka ei kiinnostanut, pää kääntyi kaikkialle muualle paitsi lusikan suuntaan, suuta ei avattu, lapsi huusi hysteerisenä jo syöttötuolin nähdessään ja niin edelleen. Jos joku vahingossa onnistui ujuttamaan sosetta muksun suuhun, se yleensä joko aivastettiin, päristettiin tai syljettiin ulos. Ennen kuin opin ottamaan rennosti, kokeilin tyypillisen tuoreen äidin tapaan kaikki mahdolliset viihdytys- ja huijauskeinot, joilla saisin lapsen syömään edes vähän enemmän. Meillä on ruokailuhetkinä mm.:

- laulettu miljoona kertaa joku hyvä biisi (eli Autolla ajetaan varovarovasti)
- annettu Sampon leikkiä kaikilla mahdollisilla leluilla, lusikoilla, kupeilla, kipoilla, serveteillä, kännykällä, kaukosäätimellä, kissan hännällä jne. jne.
- kiinnitetty huomio johonkin vilkkuvaan, välkkyvään tai ääntä pitävään
- katsottu telkkaria tai kuunneltu Youtubesta joku hyvä biisi (eli Autolla ajetaan varovarovasti)
- syöty omin sormin
- syöty pelkkiä herkkuruokia
- lisätty kaikkeen ruokaan soijamaitoa tai mangoa
- kutiteltu jalkapohjia
- heiluteltu harsoa kaikkien läsnäolijoiden voimin
- tarjottu joka toisella lusikallisella vettä (toimii parin lusikallisen ajan hätätoimenpiteenä)
- dipattu lusikallinen ruokaa nopeasti vesikuppiin ja sitten suuhun (tämä muuten toimii aina. Uskomatonta.)
- huijattu Sampoa avaamaan suu esim. lääkeruiskun, keksin, viinirypäleen, hammasharjan ja mikrofonin avulla
- houkuteltu Sampoa avaamaan suu samaan tahtiin syöttäjän kanssa. Syöttäjä pitää yleensä myös namnam-, mumsmums- ja maiskutusäänteitä. Huom! Tämä ei ole johtanut tuloksiin.

Popsi, popsi porkkanaa ja muuta mukavaa.

Nykyään Sampo syö ihan hyvin ilman kikkailuja. Jos näin ei käy, niin sitten se ei vaan syö ja seuraavalla ruoka-ajalla yritetään uudelleen. Mutta jotain on silti jäänyt tästä kaikesta häsläyksestä. Pääasiallinen syöttäjä, eli tässä tapauksessa meitsi, avaa edelleen uskollisesti suunsa aina kun ipanankin pitäisi, maiskuttaa pöljästi ja venyttelee naamaansa kummallisiin ilmeisiin. Tosi siistiä varsinkin julkisilla paikoilla... Tällä hetkellä meillä ei siis opetella sitä, että Sampo avaisi suunsa lusikan nähdessään, vaan sitä että äiti voisi joskus pitää omansa kiinni. Vielä ei ole raportoitu onnistumisia.

Siis mutsi sä näytät niiiiiin urpolta!

Sormiruokailun iloja

Ruisleivän syöminen voi olla näinkin riemastuttavaa:

Sampo on viime päivinä maistellut useampaa eri ruoka-ainetta sormin, ja tähän mennessä leipä on kohonnut meidän suosikiksi. En tiedä onko Sampo samaa mieltä makukokemusten perusteella, mutta äiti kyllä arvostaa sitä, että sotkun määrä on suht minimaalinen ja tukehtumisvaarakin pienehkö. Musta sormiruokailu meinaan on aika pelottavaa - en todellakaan tiedä, mitä tekisin jos joku ihana ruoanpala takertuisi muksun kurkkuun kiinni. Todennäköisesti juoksisin hysteerisenä ympäri kämppää ja soittaisin varmuuden vuoksi hätänumeroon siinä vaiheessa kun vauva olisi jo itsekseen kakonut palasen ulos...

Voisin joskus laatia tästä aiheesta vähän kattavammankin jutun, mutta nyt jätän bloggailut tähän kuvailotteluun. Meillä on viime aikoina ollut aika kiire erään Nelosen Hurja remontti -ohjelmaa muistuttavan taloprojektin parissa. Tosin tässä remontissa valmista ei tule viikossa, eikä kukaan pääse limusiinikyydillä kylpylään odottelemaan rempan valmistumista. Harmi.

Rok-rok-rokko

Sampolla on vesirokko. Kuukausi sitten sillä oli vauvarokko. Ja äijä on seitsemän kuukautta vanha. Huoh.

Tietämykseni erilaisista lastentaudeista on varsin rajanainen, mikä tuli ilmi vauvarokon aikaan, kun tuttava ehdotti sitä selitykseksi Sampon kuumeiluun ja näppyläiseen ihoon. Olin kyllä tietoinen, että on olemassa erilaisia rokkoja, jotka tarttuvat herkästi ja joista seuraa näppylöitä. Vesirokko oli tuttu juttu, sen kun olen sairastanut joskus itsekin. Sitten kelailin, että mitäs muita niitä nyt olikaan. Tuhkarokko? Hui. Tulirokko, enterorokko, parvorokko? Mikään niistä ei sanonut mulle mitään, enkä todellakaan olisi osannut tunnistaa oireita ilman ystäväämme Googlea. Vauvarokko kuulosti niiden rinnalla vähän nössöltä, ja sellaiseksi tauti (jota tosiaan ensin luulin ihottumaksi) osoittautuikin. Sampolla oli kolme päivää kuumetta, kaksi päivää ihottumaa ja missään vaiheessa ei varsinaisesti voinut havaita, että lapsi olisi ollut kipeä. Vai mitä sanotte tästä sohvalla lekottelevasta kuumeilijasta (joka muuten näyttää vähintään puoli metriä todellista pidemmältä kuvakulman ansiosta)?

Selvästi hurjan rokkotaudin kynsissä, eikö? Ainakin Sampo tuntui ymmärtävän, että kipeänä kannattaa ottaa rennosti.

Vesirokko tuntuu kuitenkin olevan vähän kurjempi tauti. Kitisty ja vikisty on paljon, yksi yö valvottiin ja näppylät, joita onneksi ei ole kovin montaa, syyhyävät taukoamatta. Sampo on kyllä aika kumma tyyppi, koska kaiken sairastelun keskellä se tuntuu päättäneen, että nytpä just nyt ja tässä opettelen konttaamaan. Seurauksena rokkoinen vauva teloo päätään kaikkiin mahdollisiin kulmiin ja turhautuu, kun jalat ja kädet ei toimi samaa tahtia. Ihanaa.

Arvatkaa vaan, kumpi ehti ensin lelun luokse (ja mikä parku siitä sitten syntyi)..!

Vanhassa vara parempi

Löysin lapsuudenkodista vintin raivauksen yhteydessä kassillisen omia vanhoja pehmolelujani. Heitin nallet, hylkeet, koirat ja kumppanit kotona pyykkikoneeseen ja iskin narulle kuivumaan. Kissan mielestä tämä vaihe oli erityisen pelottava. Yläilmoista tuijottaneet nallensilmät olivat ilmeisesti karmivia. Narun vasemmassa reunassa roikkuva piskuinen koira oli muuten oma suurin suosikkini. Sen nimi oli Pikku Koira, mikä kertonee kaiken mielikuvitukseni laadusta.

Sampo tykkäsi pehmoleluista ihan hulluna. Se vähän yllätti, sillä yleensä viihdyttäviksi leluiksi on todettu vain kaikki sellaiset, joita on kiva hakata lattiaa vasten tai joissa on mahdollisimman kova ääni ja paljon vilkkuvia valoja. Ehkä siis Sampon mielestä pehmolelujen kuuluukin olla vähän nuhjaantuneita ja käytössä kuluneita? Tai sitten mä en vaan enää osaa valita lapsia innostavia pehmoja. Valkoinen Silja Line -hylje kun ei ehkä olisi se, minkä nykyään kaupan hyllyltä mukaan nappaisin...

Night Time Is the Right Time

Yöaika tuntuu olevan vauvaperheissä jatkuvan tarkkailun alla. Meiltä tiedustellaan aina ensin, kuinka vanha vauva on (puoli vuotta), onko se tyttö vai poika (poika), mikä sen nimi on (Sampo) ja sitten nukkuuko se jo yöt hyvin (lue lisää). Kyllästymiseen asti kertaan lapseni nukkumistapoja, yösyömisiä, kiukkukohtauksia ja muistan vielä lisätä loppuun, että pahemminkin voisi tietysti olla.

Sampo on ollut alusta asti melko lahjakas nukkuja. Ensimmäisten parin kuukauden ajan tainnuttajaksi riitti tarpeeksi nopeasti tarjoiltu maito, vähitellen myös tutti ja nykyään vauva ei enää edes syö öisin. Meillä on myös jo pari kuukautta ollut kunnollinen unirytmi: iltaysiltä nukkumaan ja aamuseiskalta ylös. Välillä yöllä saatetaan heräillä kerran tai pari, mutta se on aika harvinaista. Suurin osa tuntemistani vauvaperheistä pitää tätä vähintään keskivertoa parempana suorituksena, ja saankin usein kuulla, kuinka onnekas olen, kun saan illalla pari tuntia omaa aikaa ja voin silti nukkua tarpeeksi pitkään.

Valitettavasti mulle 7-8 tuntia unta (varsinkaan parilla herätyksellä) ei ole tarpeeksi, unentarpeeni kun tuntuu olevan pohjaton. Voisin nukkua ihan kuinka pitkään tahansa ja aamun ensimmäisen tunnin vietän sellaisessa kokovartalokoomassa, että hetkittäin pelottaa jo vauvan kanniskelukin. Olen siis aamuisin täysin toimintakyvytön, mikä ei ole hyvä juttu kun mukana menossa on myös nälkäänsä kiljuva ja puuroaan ympäriinsä läiskivä vauva, jota pitäisi pestä, rasvata ja leikittääkin. Lisäksi yksikin herätys yön aikana tarkoittaa vähintään puolen tunnin valvomista ennen kuin nukahdan uudestaan. Tämä ominaisuus tuntuu periytyneen myös lapselleni. En silti välttämättä riemuitse siitä, että Sampo pitää mulle öisin seuraa...

Aamukooma menee onneksi ohi ja loppupäivä sujuu ihan virkeissä tunnelmissa. Mutta auta armias kun tulee se valvottu yö. Pienikin univaje tekee musta sellaisen hirviön, että kaikki lähistöllä olevat elolliset ja elottomat oliot ovat välittömässä vaarassa. Pinna on silloin niin kireällä, että mikä tahansa voi laukaista raivonpuuskan: sekin, jos J ehdottaa, että menisin päiväunille. Tästä syystä kannatan vankkumattomasti kaikkia vauvan unta edesauttavia toimia. Meillä on makkarin verhot tiukasti ikkunan edessä, unirievut ja -rätit sängyssä ja iltapuuroa ja -maitoa tankataan mahan täydeltä. Lempeää unikouluakin kokeiltiin pari päivää, kunnes yösyötöt saatiin loppumaan. Luojan kiitos tämä kaikki on auttanut - tunnen nimittäin aika monta äitiä, jotka heräilevät joka yö parin tunnin välein kaikista toimenpiteistä huolimatta.

Univelka on (ikkunoiden pesun jälkeen) ehkä kamalinta mitä tiedän. Ymmärtääkseni herättämistä ja keinotekoista valvottamista käytetään myös varsin usein kidutuskeinona, ja onhan univajeella muutenkin vaikka minkälaisia haitallisia vaikutuksia. Ehkä niistä vauvojen yöunista kysellään siis ihan syystä. Veikkaankin, että paras lahja, mitä pikkulasten vanhemmille voi antaa, on hyvin nukutut yöunet. Mummit, vaarit ja kumminkaimat siis tarjoutumaan vauvojen yöseuraksi ja vanhemmat siksi aikaa olkkarin sohvalle nukkumaan!

Supermutsikin kantaa kortensa kekoon lupaamalla ottaa kaikki kavereiden olevat ja tulevat muksut yökylään kerran kuussa. Ehdot ovat seuraavat: a) pääsen kummitädiksi tilanteen koittaessa, ja b) saan ikkunanpesuapua tarvittaessa. Aika hyvä tarjous, eikö?

Ojasta allikkoon

Vetäisin tässä näköjään kuukauden mittaisen päivityskatkon kehiin. Siitä lienee helppo päätellä, että kuluneet neljä viikkoa ovat vaatineet Supermutsin läsnäoloa kaikkialla muualla paitsi tietokoneen ääressä. Alle puolivuotias vauva voi kokemukseni mukaan oppia kuukaudessa muun muassa:

- kääntymään selältä vatsalleen ja huutamaan kuin syötävä, koska ei muista, miten käännytään takaisin selälleen
- etenemään mittarimatotyylillä enemmän ja vähemmän pitkiä matkoja
- vieroksumaan kaikkea syötävää niin, että rauhalliset ruokailuhetket ovat muisto vain, ja ruokailun jälkeinen siivous kestää ainakin seuraavaan ruoka-aikaan asti.

Myös maitoallergia ja atooppinen iho ovat aiheuttaneet haasteita. Soijamaito ei vissiin ole mitään herkkua päätellen siitä, kuinka paljon tuttipullon kanssa saa taistella, eikä kaksi kertaa päivässä toistuva rasvaaminenkaan taida olla parasta ajanvietettä. Sairaaloissa on ravattu urakalla sopivaa maidotonta korviketta kokeiltaessa. Sopivan merkin löydyttyä itkuisuus ja jatkuva huuto, josta taannoin saatoin hieman valittaa, on kyllä loppunut ja meillä asuu nykyään pääsääntöisesti ihan tyytyväinen pikkumies. Valitettavasti tyyppi on vaan keskittänyt aiemmin huutamiseen kuluneen energiansa uusien taitojen optteluun, ja vaatii jatkuvaa tarkkailua ja leikkiseuraa.

Toimenkuvani on siis laajentunut hyssyttelystä ja heiluttelusta uusien lelujen esittelyyn, hihkumiseen, irvistelyyn, päristelyyn sekä muiden hulvattomien äänien ja ilmeiden tuottamiseen, ryömintä- ja kierintäkoordinaattorina toimimiseen sekä jatkuvaan jutusteluun. Ja tarvitaan sitä heijaamistakin joskus - jos ei muulloin niin ainakin ruokahetkinä, kun mikään ei suju ja kaikki paitsi oma nyrkki maistuu pahalta. Ne ajat kun Sampo nukkuu päiväunia, käytän porkkanaroiskeiden siivoamiseen.

Viikolla kädet siis on kirjaimellisesti täynnä töitä. Ja koska on kesä, eikä J:lla yhtään lomaa, olemme viettäneet viikonloput maalla isovanhempien hoitoavusta nauttien ja rentoutuen. Toisin sanoen lauantaisin on valvottu aamuneljään ja sunnuntai-iltaisin riidelty verisesti siitä, kumman väsymystila on pahempi. Tosi rentouttavaa.

Ei kun se on ihan normaalia...

Joskus sitä tuntee itsensä ihan surkeaksi äidiksi. Kuten esimerkiksi silloin, kun vieraat istuvat vaivaantuneina ruokapöydän ääressä kuunnellen jo toista tuntia kurkku suorana huutavaa vauvaa. Tai silloin, kun on sen samaisen vauvan kanssa lääkärissä, eikä kuule sanaakaan lääkärin puheesta. Puhumattakaan siitä, kun kymmenes ohikulkija tulee kyselemään, onko vauvalla nälkä kun se huutaa, ja kerta toisensa jälkeen vastaa, että "ei kun se vaan on vähän kovaääninen, se on ihan normaalia."

Meillä tosiaan huudetaan nykyään aika paljon, mittariksi riittänee se, että pikkumiehen ääni oli taannoin pari viikkoa ihan käheä kaikesta karjumisesta. Pääsääntöisesti huudot tuntuvat liittyvän siihen, kun pitäisi nukahtaa, mutta aika usein rääkymistä ilmaantuu myös jos pitäisi olla esim. vaunuissa, kantorepussa, lattialla, sylissä, sitterissä, syödä tai käydä pesulla. Huutaa voi oikeastaan missä tahansa, milloin tahansa ja miten kauan tahansa. Eikä siihen auta mikään muu kuin sylissä kanniskelu niin, että samaan aikaan kävelee, hyppyyttää, heijaa ja heiluttaa. Kantamisen on suotavaa kestää vähintään puoli tuntia, ja senkin jälkeen Sampo voi vielä palkaksi vetäistä viiden minuutin karjunnat ennen kuin uni vie voiton.

Yritetty on vaunuja, sitteriä, kantoreppua, erilaisia vaippoja, vaatteiden lisäämistä ja vähentämistä, tuttia, maitoa, sosetta, kylpyä, suihkua ja kaikkia kuviteltavissa olevia konsteja. Aurinkolasit auttoi kerran viideksi minuutiksi, mutta nyt niidenkin teho on kaikonnut. Ja joo, ollaan käyty lääkärissä. Sampolla ei ole korvatulehdusta, kurkunpääntulehdusta tai mitään muutakaan selkeää syytä itkuisuudelle. Mahdollista maitoallergiaa testataan parin viikon päästä, mutta ainakaan vielä muutaman päivän kestänyt maidoton dieetti ei ole tuonut minkäänlaista helpotusta. Sentään tulossa olevan allergiatestin myötä on saatu joku syy, jonka voi esittää ihmetteleville kanssaihmisille. Se "meidän vauva on vähän temperamenttinen, ja jotkut vauvat vain itkee vähän enemmän" kun ei aina tunnu tehoavan.

Täytyy kyllä sanoa, että itkuun ja huutoon voi tottua. Nykyään vartin sessio ei tunnu enää missään, ja tänäänkin nukutin huutavan vauvan ihan hyvillä mielin omaan sänkyyn vieressä istuen ja päätä silitellen. Toissapäivänä kun Sampo huusi jo silminnähden hermostuneen ukin sylissä 20 minuuttia, ajattelin vain, että onpas aika vaimeat äänet, eihän tässä mitään. Silti tulee myös niitä hetkiä, kun epätoivo vie voiton, ja sitä voisi vajota maan alle häpeästä tai alkaa vaikka itsekin parkua. Julkisilla paikoilla tapahtuvia raivareita en kerta kaikkiaan kestä nolostelematta, ja joskus vähäisten yöunien jälkeen, kun raivo alkaa heti aamukahdeksalta, on vähän surkea fiilis myös.

Koska lapsemme ilmeisesti on vähän temperamenttinen tapaus, ja se huutaminen on ihan normaalia, täytyy kai vain koittaa ajatella, että hyssytellessä reisilihakset voimistuu ja pakaraläskit kaikkoaa. Kasvavasta hauiksesta puhumattakaan! Musiikki tuntuu rauhoittavan pientä parkujaa, joten päivän kulttuuriannos tulee nykyään moninkertaisena. Tällä hetkellä Sampo diggailee erityisesti reggae-rytmejä - mikäs sen mukavampaa tällaisina helteisinä kesäpäivinä. Niin ja onneksi meillä ei juurikaan itketä öisin. Luukuttaa voi siis niin lujaa kuin huvittaa, niin vauva kuin mutsikin.

Naminami naminami päärynää

Sampo päätti juhannuksena siirtyä elämässään yhden vaiheen eteenpäin ja mutustelee nykyään iltapalaksi hedelmäsosetta ja aamupalaksi velliä. Kuten kaikissa muissakin asioissa, joihin neuvola antaa ohjeistuksia, skitsoilin aluksi kiinteiden aloittamisessa ja kuvittelin vauvan suunnilleen räjähtävän, jos se nielaisee jotain muuta kuin maitoa tai D-vitamiinia ennen neljän kuukauden ikää. Sittemmin on tullut todettua, että se ei räjähdä. Sen sijaan se pysyy huomattavan paremmin tyytyväisenä, nukkuu pidempiä yö- ja päiväunia, eikä ole juurikaan kärsinyt edes mahakivuista (toisin kuin sillon kun pieneen vatsaan ahdetaan puolitoista litraa maitoa päivässä). Yritänpä siis jatkossa muistaa, etten kuuntele enää neuvolan ohjeistuksia yhtään mistään, koska kaikki lapset ovat yksilöitä ja me J:n kanssa vanhempina kuitenkin tiedetään paremmin kuin yksikään neuvolantäti.

Sampo aloitti uransa soseiden parissa kaikkien ohjeiden vastaisesti päärynäsoseesta, joten kohta meillä varmaan on lapsi, jolle mikään kunnon ruoka ei kelpaa. Kaikkia pottusoseen puolestapuhujia kehottaisin silti maistamaan joskus sitä äidinmaitoa tai korviketta, jolla pikkuvauvojen pitäisi elämänsä ensimmäiset 4-6 kuukautta elää. Sehän tosiaan maistuu nimenomaan makealta, ihan kuten ne paljon parjatut hedelmäsoseetkin. Jotenkin mun järki sanoo, että niin kauan kuin lapsi ei vielä tajua yhtään mistään yhtään mitään, olisi ihan suotavaa kuormittaa sitä lähinnä asioilla, jotka on mieluisia ja mukavia. Enkä mäkään söisi perunaa ilta- tai aamupalaksi, joten miksi Sampon pitäisi? Meillä perunat ja porkkanat jäävät siis vielä hetkeksi odottelemaan aikaa, jolloin lusikalla syöminen on aavistuksen tutumpaa puuhaa.

Ensin kaipasin myös jotain kaikenkattavaa opasta aiheesta kiinteisiin ruokiin totuttelu. Epätoivoisten googlettelujen jälkeen tajusin, että mulla on omatkin aivot, joilla voi ajatella. Sose sulaa ymmärrettävästi hitaammin kuin maito, joten sitä kannattaa varmaan antaa silloin kun toivoisi vauvan olevan pidemmän aikaa syömättä (lue: ennen yöunia + tarpeen mukaan ennen päiväunia). Uusista ruoka-aineista voi tulla maha kipeäksi, joten koko purkillista ei kantsi syöttää kerralla, vaikka vauva aukoisikin suutaan toiveikkaana. Lapsi saattaa olla jollekin raaka-aineelle allerginen, joten maistelu kannattaa rajoittaa muutamaan makuun kerrallaan, jotta ne epäsopivat voi sitten sieltä poimia pois. Ja kun homma alkaa olla hanskassa, eikä mitään mainittavia vaivoja tule, voi antaa kerralla vähän enemmän, ja vähitellen useammalla aterialla päivän aikana.

Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin vain ruoasta, ei mistään rakettitieteestä, eli eiköhän me selviydytä ilman mitään yksityiskohtaista syöttöopasta. Jotain kirjallista kuitenkin vielä kaipailisin - nimittäin hyviä ja helppoja ohjeita vähän isomman lapsen ruokaa varten. Mitä yrttejä tai mausteita kannattaa käyttää soseita maustamaan, mitkä kasvikset maistuvat erityisen hyvältä yhdessä ja ennen kaikkea: missä iässä lasta voi alkaa totuttaa syömään valkosipulia? Meillä sitä tungetaan suunnilleen kaikkiin mahdollisiin ruokiin (lisäksi J höystää kaiken sitruunalla), joten ipanankin olisi syytä tottua makuun mahdollisimman nopeasti, jos meinaa joskus vedellä samoja pöperöitä vanhempiensa kanssa. Eli jos tiedätte jotain loistavaa keittokirjaa, jonka avulla lapset voi totuttaa syömään muutakin kuin nakkeja ranskalaisilla, ilmoittakaa välittömästi!

Maalle meidän landelle

Epäilen, että kuuma kesäkuun aurinko on tehnyt aivoistani lopullisesti huttua, sillä olen viime päivät pyöritellyt päässäni ajatusta, johon liittyy oma talo, pieni kasvimaa, pari omenapuuta ja ennen kaikkea Karkkila, elämän kokoinen kaupunki tunnin ajomatkan päässä Helsingistä. Itsehän olen viettänyt elämäni ensimmäiset kuusitoista vuotta Karkkilassa ja muutettuani sieltä pääkaupungin humuun, taisin vannoa, etten ikinä palaa takaisin, ainakaan pysyvästi.

Sampon syntymän jälkeen olen kuitenkin säännöllisen epäsäännöllisesti tullut ajatelleeksi, kuinka mukavaa olisi, jos olisi oma auto, oma talo, lastenhoitoapua lähellä, samassa elämäntilanteessa olevaa seuraa, vähemmän ruuhkaa ruokakaupassa, enemmän puita ja puistoja jne. Kaupunkikaksiommekin alkaa käydä ahtaaksi viimeistään siinä vaiheessa kun ipana oppii kävelemään, hissittömyys ja säilytystilan puute turhauttaa jo nyt. Karkkila alkoi houkuttaa viimeistään siinä vaiheessa kun havaitsin, että sieltä todellakin saa omakotitalon samalla hinnalla, millä Helsingistä kämäisen kerrostalokolmion jostain lähiöstä. Oivalsin myös, että mun pitäisi jo puolen vuoden päästä alkaa kuluttaa yliopiston luentosalien penkkejä aika antaumuksella - ja jos joskus kuvittelin kykeneväni siihen samalla kun hoidan lasta, olen nyt avannut silmäni todellisuudelle ja todennut, että eipä onnistu moinen. Karkkilasta löytyisi isovanhempien ja tätskämummeleiden tarjoamaa lastenhoitoapua parina päivänä viikossa, eikä Sampon tarvitsisi mennä vielä alle yksivuotiaana päivähoitoon.

Vaihtoehdon Karkkila kykenen siis perustelemaan itselleni järjellä, mutta että omakotitalo. Vaikka olen vuosikaudet ajatellut, että omakotitalossa asuminen on hölmöä energian tuhlausta? Vaikka en ole ikinä jaksanut kiinnostua kukkapenkeistä, remontoinnista, nurmikon leikkaamisesta enkä varsinkaan lumitöistä? Koko vimma taitaakin siis perustua siihen, mikä olisi parasta Sampon kannalta. Kuinka hauskaa olisikaan, jos voisi levittää heti aamusta viltin nurmikolle ja viipottaa omalla pihalla vaikka kalsareissa? Ettei aina tarvitsisi ensin tuntikausia tehdä lähtöä puistoon, ja sitten kun lopulta on sinne päässyt, alkaa valmistautua kotimatkaan? Sinne takapihalle voisi pykätä kesäksi majan, talveksi lumilinnan ja kutsua kaikki kaverit leikkimään. Niin, ja äitikin saisi sen yrittipuutarhansa, jota kerrostalokodin ikkunalaudalle ei voi perustaa puhemies Maon hortonomisten taipumusten vuoksi.

Ennen kuin kaikki tätä lukevat sukulaiseni lähtevät selailemaan etuovi.com -sivustoa, muistutan, että Karkkila on vasta hyväksytty mukaan potentiaalisten vaihtoehtojen listalle. Harkinnassa ovat myös se sikahintainen helsinkiläiskolmio, sekä tällaiset lähipitäjät kuin Espoo ja Vantaa. Huussi, kasvimaa ja elämän kokoinen kaupunki ovat varmasti ihan jees näin kesäaikaan, mutta talvella saattaisi alkaa ahdistaa. Ainakin ne lumityöt.

Sampo < 3 Sophie

Kaikki supertrendikkäät äidit ovat ilmeisesti jo jonkin aikaa kohisseet 50-vuotiaasta Sophie the Giraffe -purulelusta, joka on luonnonmukainen, vauvaystävällinen, kehittävä, valmistettu käsityönä, tyylikäs ja ihan helvetin kallis. Suhtauduin tähän design-leluun yhtä skeptisesti kuin kaikkiin muihinkin pikkuvauvoille tarkoitettuihin leluihin, koska kokemukseni mukaan kaksi kuukautta vanhalle vauvalle kelpaa leluksi ja tuijoteltavaksi nallen tai kirahvin sijaan ihan hyvin vaikka rätti tai äidin naama.

Viikko sitten meillekin silti muutti oma Sophie, koska varhaiskypsä lapseni päätti alkaa tehdä hampaita ja huuto oli sitten sen mukaista. Äitiyspakkauksessahan tuli se kiva viilentävä purulelu - kerronpa vaan, että kannattaa lukea käyttöohjeet ennen kuin upottaa sen kiehuvaan veteen..! J lähti sitten huudosta väsyneenä (purulelun muututtua käyttökelvottomaksi) apteekkiin hakemaan vastaavaa tilalle, mutta saapuikin kotiin Sophien kanssa.

En tiedä, kumpi hämmentää mua enemmän: se, että J tietää yhtään mitään ranskalaisista design-kirahveista, vai se, että se todellakin toimii. Jätkä pitelee tyytyväisenä kirahvia kätösissään ja jäytää jalkoja hymy huulillaan. Hammaskaan ei enää vaivaa. Lisää näitä meille!

Kirahvin nettisivuille voi muuten lähettää kuvan omasta vauvasta ikuistettuna Sophien kanssa. Samalla osallistuu kilpailuun, jossa arvotaan lisää Sophie-tuotteita. Itsehän ryntäsin toimimaan juurikin näin - kalliit design-lelut kun ei tässä perheessä ole mitään arkipäivää.

P.S. Kuten otsikosta joku saattoikin jo huomata, sai meidän pikkumies lauantaina nimen. Toistaiseksi nimetön tunnetaan siis nykyään Sampona, alias S-miehenä. Wikipedia tietää kertoa, että Sampo on mm. esihistoriallinen lonkerojalkaisiin kuuluva suku, konekivääri, jäänmurtaja, pankki, lentopallojoukkue Pielavedellä sekä Suomen paras muikkuravintola. Löytyypä avaruudesta myös asteroidi nimeltä 2091 Sampo. Me J:n kanssa ajateltiin nimeä valitessa lähinnä tätä Kalevalan Sampoa, rikkauksia tekevää ihme-esinettä. Plus että Sampo vaan kuulostaa niin kivalta!