Raskausaikaan, vauvan syntymään ja sen jälkeiseen elämään mahtuu miljoona asiaa, jota en ikinä olisi osannut odottaa. Niistä valtaosa on sellaisia, joista kuka tahansa lapsen saanut ihminen olisi varmasti voinut vinkata, ja elämä olisi taas ollut aavistuksen helpompaa. Jokunen odottamattomista seikoista saattaa perustua ihan vain subjektiiviseen kokemukseeni, mutta koinpa silti aiheelliseksi laatia näistä jymy-ylläreistä lyhyen listan. On nimittäin paljon mukavampi tulla sieltä synnytyslaitokselta kotiin kun kaapista löytyy riittävästi terveyssiteitä äidille ja vaippoja lapselle. Potan, syöttötuolin ja ne koon 74-80 cm vaatteet ehtii kyllä hankkia myöhemminkin.
1. Raskaus ei todellakaan saa kaikkia naisia hehkumaan. Esim. minua. Sen sijaan iho kyllä kukki, tukka rasvoittui (tosin ei sentään tippunut päästä, siihen kun olin varautunut) ja turvotus lisääntyi. Ei todellakaan mikään hehkeä fiilis. Lisäksi raskauskilot kertyvät salakavalasti ja niiden pois karistaminen ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Pullan syöntiä kannattaa siis rajoittaa!
2. Kaikki tietävät, että raskausaikana voi olla väsymystä, huonovointisuutta, selkäkipuja ja muita fyysisiä vaivoja. Silti aika yllärinä tuli, että väsymys on sitä luokkaa, että voisi nukkua kellon ympäri, ja kun oksettaa, ei kannata koko päivänä poistua vessasta tai ämpärin lähettyviltä. Lisää yllätyksiä tuovat kaikki hämmentävät komplikaatiot, mistä et ole ikinä kuullutkaan. Raskaana ollessa voi esimerkiksi saada kasvohermohalvauksen, ja sehän vasta lystiä on. Ihan oma lukunsa on myös se tunne, kun loppuraskaudesta ei enää kykene leikkaamaan omia varpaankynsiään...
3. Neuvolassa ei välttämättä saa niitä kuuluisia neuvoja. Sen sijaan voi saada pimahtaneen maineen, jos uskaltaa avautua siitä, miltä oikeasti tuntuu. Keskusteluapua tarjotaan turhankin hanakasti, ainakin jos myöntää jännittävänsä ajatusta äitiydestä. Ihan sama, vaikka kuinka yrittäisi kertoa, että osaa käsitellä niitä tuntemuksia itsenäisesti. Tulevia isiä ei myöskään neuvolassa juuri huomioida. Käynnit on aikalailla optimoitu äideille ja ainakaan meidän neuvolantäti ei kertaakaan edes ehdottanut, että J voisi tulla mukaan. Toisaalta mitä enemmän neuvolakäyntejä oli takana, sitä turhemmalta J:n läsnäolo olisi varmasti tuntunut - tuskinpa sitä isää hirveästi kiinnostaa äidin verenpaine, kuukausittainen painonnousu tai suonikohjujen hoito-ohjeet.
4. Äitiysvaatteet ovat sikakalliita ja valikoima surkea. Uusia rintaliivejä pitää ostaa kuukausittain, jos haluaa kaapista löytyvän sopivan kokoiset. Eikä muuten kannata erehtyä kuvittelemaan, että sitä samaa raskausmekkoa voisi sitten käyttää imetysaikanakin - kun turvotus häviää ja maha kutistuu, raskauden myötä venynyt mekko näyttää aivan järkyttävältä päällä.
5. Jos joutuu jäämään sairaslomalle tai aloittamaan äitiyslomansa varhennettuna, aikaa olisi vaikka mihin, mutta keskittymiskykyä ei. Aivoista tulee raskauden myötä hattaraa, varsinkin loppusuoralla. Kannattaa siis valmistautua hoitamaan kaikki tärkeät ajatustoimintaa vaativat hommat pois etukäteen: mikään opiskelen, käyn töissä ja perehdyn vähän kasvatusoppaisiin siinä samalla -metodi ei todellakaan toimi.
6. Kaikki kanssaihmiset olettavat sinun olevan koko ajan onnesi kukkuloilla ja nauttivan kasvavasta mahasta varauksetta. Pahimpia ovat pienten vauvojen äidit - raskausajan vaivat tuntuvat unohtuvan kumman nopeasti kun se kitisevä käärö onkin kotona herättämässä uusia ihmetyksen aiheita. IHAN KAIKKI käskevät myös nauttimaan vauvamahasta vielä kun voit. En vieläkään voi käsittää, miten siitä olisi voinut esimerkiksi viimeisten neljän viikon ajan nauttia millään tavalla. Raskaana oleminen tuntuu kirjaimellisesti raskaalta!
Lopuksi. Mikään ei oikeastaan suju niin kuin odotit, eli kaikki suurimmat aikataulutukset ja suunnitelmat kannattaa unohtaa ja keskittyä vaan elelemään mahan kanssa päivä kerrallaan. Se tosin on helpommin sanottu kuin tehty. Lohdullista on, että kohta 6 pitää täysin paikkansa - ne vaivat ja harmitukset todellakin unohtuvat ihmeen nopeasti. Kuukauden päästä synnytyksestä et enää muistakaan, että raskaana oleminen joskus väsytti. Kohta huomaat katselevasi kaihoten raskausmahasta otettua valokuvaa, ja mietit, miten ihanaa oli kun vauva sai raivokohtauksen mahassa ja ilmaisi kiukkuaan pelkästään potkimalla kaikkiin ilmansuuntiin, ilman äänitehosteita. Sitäkään ei ikinä olisi osannut odottaa, että vauvakuume voi iskeä, vaikka kotona möllöttää yksi kaiken huomiosi vievä kolmikuukautinen pötkylä. Aika kultaa muistot jne.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste paksuna. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste paksuna. Näytä kaikki tekstit
1.4.2011
Sallitut aineet
Skidi täyttää tänään kolme viikkoa ja pääsee sen kunniaksi illaksi mummille hoitoon. J hoitaa kuljetukset ja on luvannut ottaa vetovastuun myös tulevasta yöstä. Mitä tekee huono äiti? No korkkaa tietenkin äitiysloman kunniaksi ostetun samppanjapullon, syö raskausaikana kiellettyjä herkkuja (homejuustoja, NAM), ja toivottavasti kaiken tämän lomassa kykenee unohtamaan vauvan edes pariksi minuutiksi.
Olen saattanut pitää hiukan meteliä siitä, mitä mieltä olen raskausajan alkoholirajoitteisuudesta. Osoituksena tästä sain vauvan syntymän johdosta lahjaksi peräti kolme vihertävää 0,75 litraa vetävää pulloa "ajattelin, että tää tulee varmaan tarpeeseen" -saatesanoilla varustettuna. Rohkaisin itseni avaamaan yhden näistä kun vauva oli puolitoista viikkoa vanha. Yhden punkkulasillisen jälkeen olinkin sitten niin tiloissa, etten enää uskaltanut jutella mitään, jottei J huomaisi mun sammaltavan. Siinä sitten vietettiin rauhallista perheiltaa - perheen miehet viihdyttivät toisiaan sohvalla ja äiti istui turvallisen välimatkan päässä lasi kädessä tuppisuuna. Toivon siis, että sietokyvyn palautuminen on suhteellisen nopea operaatio, tai muuten olen tänään parin lasillisen jälkeen konttauskunnossa.
Äitiydestä huolimatta elämääni kuuluu siis edelleen se, että ruoan kanssa voi juoda lasin viiniä, kavereiden kanssa käydä silloin tällöin ulkona, ja juhlissa skoolata muullakin kuin pommacilla. En ihan tajua näitä supermutseja, jotka eivät ikinä käytä alkoholia lastensa nähden tai joiden kotona ei koskaan ole tarjolla mitään alkoholipitoista juotavaa, edes juhlissa. En mäkään nyt niitä kaikkein kosteimpia pippaloita pitäisi skidin läsnäollessa (eli hyvän äidin tavoin veisin lapsen ensin isovanhemmille hoitoon), mutta kyllä musta lapsillekin tekee ihan hyvää huomata, että alkoholia voi käyttää fiksusti ja järkevästi. Että se viinipullo vain kuuluu osaksi aikuisten illanviettoja, tai että välillä äitiä voi huvittaa ottaa päivän päätteeksi muutama lasillinen.
Raskausaikanahan erehdyin tosiaan mainitsemaan neuvolassa, kuinka musta täysi alkoholittomuus on ollut aika turhauttavaa. Tämän jälkeen sain osakseni muutaman melko syyllistävän katseen ja hetken hiljaisuuden jälkeen sanat "mitäpä sitä ei lapsensa vuoksi tekisi". Joo-o, mitäpä ei, mutta edelleen peräänkuuluttaisin sitä, että äiti-nimikkeen ohella tottelen edelleen myös omaa etunimeäni. Raskausaikaani tosiaan osui pari suhteellisen lämmintä kesäkuukautta, isäni erittäin kosteat viisikymppiset, yhdet häät, kolmet valmistujaispippalot, parit muuten vaan kiinnostavat pirskeet sekä tällaiset perustapahtumat kuin joulu ja uusi vuosi. Siispä kuullessani, että sektion jälkeen ei missään tapauksessa tulisi hankkiutua uudelleen raskaaksi ainakaan vuoteen, vilisivät jo silmissäni kaikki ne tulossa olevat juhlat ja tapahtumat, joissa saan varmasti luvan kanssa kilistellä kunnon kuohujuomalla. Ihan mahtavaa, etten siis edes missään tilapäisessä mielenhäiriössä voi päättää pykätä toista muksua alulle tässä seuraavan vuoden kuluessa!
Aiemmista kokemuksista viisastuneena, en edes viitsinyt kysellä neuvolatädiltä, miten alkoholi vaikuttaa imetykseen. Ystävämme Google sen sijaan johdatti minut artikkeliin "Tupakka, viina ja villit mammat", josta opin, että äidinmaidossa on promilleja tasan yhtä paljon kuin maidonlähteen verenkierrossakin. Toisin sanoen yhden, tai jopa kahden, alkoholiannoksen nauttiminen juuri ennen imetystä on ihan ok, eikä siitä aiheudu vauvalle mitään vahinkoa. Olen nyt kuitenkin kaiken ylimääräisen paheksunnan välttämiseksi päättänyt ottaa ainakin aluksi sen linjan, että imetän vain vesiselvänä. Onneksi siis on se rintapumppu ja äidinmaidonkorvike! Oletan että korvikemutsi on kuitenkin parempi vaihtoehto, kuin viinihuuruissaan tissiä suuhun tunkeva äiti?
Kuva: http://www.artisanalcheese.com/
Olen saattanut pitää hiukan meteliä siitä, mitä mieltä olen raskausajan alkoholirajoitteisuudesta. Osoituksena tästä sain vauvan syntymän johdosta lahjaksi peräti kolme vihertävää 0,75 litraa vetävää pulloa "ajattelin, että tää tulee varmaan tarpeeseen" -saatesanoilla varustettuna. Rohkaisin itseni avaamaan yhden näistä kun vauva oli puolitoista viikkoa vanha. Yhden punkkulasillisen jälkeen olinkin sitten niin tiloissa, etten enää uskaltanut jutella mitään, jottei J huomaisi mun sammaltavan. Siinä sitten vietettiin rauhallista perheiltaa - perheen miehet viihdyttivät toisiaan sohvalla ja äiti istui turvallisen välimatkan päässä lasi kädessä tuppisuuna. Toivon siis, että sietokyvyn palautuminen on suhteellisen nopea operaatio, tai muuten olen tänään parin lasillisen jälkeen konttauskunnossa.
Äitiydestä huolimatta elämääni kuuluu siis edelleen se, että ruoan kanssa voi juoda lasin viiniä, kavereiden kanssa käydä silloin tällöin ulkona, ja juhlissa skoolata muullakin kuin pommacilla. En ihan tajua näitä supermutseja, jotka eivät ikinä käytä alkoholia lastensa nähden tai joiden kotona ei koskaan ole tarjolla mitään alkoholipitoista juotavaa, edes juhlissa. En mäkään nyt niitä kaikkein kosteimpia pippaloita pitäisi skidin läsnäollessa (eli hyvän äidin tavoin veisin lapsen ensin isovanhemmille hoitoon), mutta kyllä musta lapsillekin tekee ihan hyvää huomata, että alkoholia voi käyttää fiksusti ja järkevästi. Että se viinipullo vain kuuluu osaksi aikuisten illanviettoja, tai että välillä äitiä voi huvittaa ottaa päivän päätteeksi muutama lasillinen.
Raskausaikanahan erehdyin tosiaan mainitsemaan neuvolassa, kuinka musta täysi alkoholittomuus on ollut aika turhauttavaa. Tämän jälkeen sain osakseni muutaman melko syyllistävän katseen ja hetken hiljaisuuden jälkeen sanat "mitäpä sitä ei lapsensa vuoksi tekisi". Joo-o, mitäpä ei, mutta edelleen peräänkuuluttaisin sitä, että äiti-nimikkeen ohella tottelen edelleen myös omaa etunimeäni. Raskausaikaani tosiaan osui pari suhteellisen lämmintä kesäkuukautta, isäni erittäin kosteat viisikymppiset, yhdet häät, kolmet valmistujaispippalot, parit muuten vaan kiinnostavat pirskeet sekä tällaiset perustapahtumat kuin joulu ja uusi vuosi. Siispä kuullessani, että sektion jälkeen ei missään tapauksessa tulisi hankkiutua uudelleen raskaaksi ainakaan vuoteen, vilisivät jo silmissäni kaikki ne tulossa olevat juhlat ja tapahtumat, joissa saan varmasti luvan kanssa kilistellä kunnon kuohujuomalla. Ihan mahtavaa, etten siis edes missään tilapäisessä mielenhäiriössä voi päättää pykätä toista muksua alulle tässä seuraavan vuoden kuluessa!
Aiemmista kokemuksista viisastuneena, en edes viitsinyt kysellä neuvolatädiltä, miten alkoholi vaikuttaa imetykseen. Ystävämme Google sen sijaan johdatti minut artikkeliin "Tupakka, viina ja villit mammat", josta opin, että äidinmaidossa on promilleja tasan yhtä paljon kuin maidonlähteen verenkierrossakin. Toisin sanoen yhden, tai jopa kahden, alkoholiannoksen nauttiminen juuri ennen imetystä on ihan ok, eikä siitä aiheudu vauvalle mitään vahinkoa. Olen nyt kuitenkin kaiken ylimääräisen paheksunnan välttämiseksi päättänyt ottaa ainakin aluksi sen linjan, että imetän vain vesiselvänä. Onneksi siis on se rintapumppu ja äidinmaidonkorvike! Oletan että korvikemutsi on kuitenkin parempi vaihtoehto, kuin viinihuuruissaan tissiä suuhun tunkeva äiti?
Kuva: http://www.artisanalcheese.com/
9.3.2011
Po-po-po-poing-poing!
Mulla on jokseenkin pompoteltu olo. Olen kuluneen kahden viikon aikana keskustellut joko puhelimessa tai kasvotusten neljänkymmenenviiden eri terveydenhuollon ammattilaisen kanssa yhteensä yli viidenkymmenen yksittäisen kerran aikana. Kuudellatoista näistä kerroista olen itkenyt, neljästi huutanut ja kerran käyttänyt voimasanoja. Tilastojen perusteella voisi kuvitella, että olisin jo saanut hyvinkin perusteellista hoitoa monelta eri taholta. Mutta ei, päällimmäinen tuntemukseni tällä hetkellä on turhautuminen, hyvinä kakkosina seuraavatkin sitten epätietoisuus ja kiukku.
Koko rumba alkoi edellä mainitusta kasvohermohalvauksesta ja vauvan suurehkosta painoarviosta. Huolestuneena soitin neuvolaan ja sain saman tien kiireellisen lähetteen synnytyssairaalan pelkopoliklinikalle. Naistenklinikka reagoi palauttamalla lähetteen neuvolaan, minkä jälkeen alkoi puhelinrumban ensimmäinen vaihe. Kahden vuorokauden aikana keskustelin yli kymmenen eri ihmisen kanssa siitä, milloin ja millä perusteilla pääsen tapaamaan lääkäriä. Syyksi ei riittänyt se, että olin nukkunut neljän vuorokauden aikana yhteensä vain kymmenen tuntia, eikä edes se, että valtameren lailla kyynelehtien valitin olevani aivan loppu, puhki, väsynyt ja tarvitsevani apua heti. Monien vaiheiden jälkeen sain lääkäriajan viikon päähän lähetteen päiväyksestä. Aika perustui pelkästään vauvan kokoarvioon, eikä sitäkään tosiaan olisi annettu, jos en itse olisi jaksanut vaatia useamman päivän ajan.
Korvalääkärissä sujui sentään paremmin, huoliani rauhoiteltiin ja halvauksenkin pitäisi olla täysin ohimenevä tila. Valitettavasti positiiviset uutiset eivät jatkuneet Naistenklinikalla. Vauvan painoarvio viisi vuorokautta lasketun ajan jälkeen oli jo 4,7 kg. Käynnin aikana kohtasin kolme lääkäriä ja kaksi kätilöä, jotka kaikki olivat sitä mieltä, että mulla on edessä 90-prosenttisen varma sektio. Ennen virallista päätöstä pitäisi kuitenkin tehdä vielä sokerirasituskoe, johon voisin mennä heti seuraavana päivänä ilman ajanvarausta.
Sitten ylivoimainen suosikkivaiheeni, eli eilisen ja tämän päivän tapahtumat:
1) Paastottuani 12 tuntia sokerirasitusta varten labrassa ilmenee, ettei sitä tehdä ilman ajanvarausta. Ensimmäinen vapaa aika olisi kahden viikon kuluttua, vesiputousefekti taattu.
2) Itkustani hätääntynyt laboratoriohoitaja ottaa suppean verikokeen ja soittaa äitiyspoliklinikalle, josta pyydetään kertomaan potilaalle, ettei sokerirasitukseen enää tarvitse mennä. Lähden kotiin odottamaan lääkärin soittoa ja vahvistusta luvatusta sektiosta.
3) Soittaja onkin äitiyspoliklinikan kätilö, joka ei ole lukenut potilaskansiotani, eikä ole tietoinen labran aamuisista tapahtumista. Kätilö kehottaa närkästyneenä varaamaan vain aikaa sokerirasitukseen. Menetän hermoni ensimmäistä kertaa kunnolla, ja rumien sanojen kera pyydän vilkaisemaan tietoja tarkemmin. Hetken päästä kätilö pahoittelee ja lupaa lääkärin soittavan pian.
4) Lääkäri soittaa kertoakseen, että vielä odotetaan verikokeen tulosta.
5) Sama lääkäri soittaa varoitellakseen, että saattaa mennä myöhään iltaan tai seuraavaan aamuun, ennen kuin mitään tietoa jatkosta on. Verikokeen tulokset eivät ole vielä tulleet, mulle luvataan "soitella sitten joskus".
6) Lääkäri soittaa illalla. Verikokeessa ei ole mitään poikkeavaa, eikä mikään muukaan viittaa raskausdiabetekseen. Painoarviokin saattaa heittää 15 % vauvan kippuraisen asennon vuoksi. Lähes varma sektio on siis alle vuorokaudessa muuttunut huonoksi vaihtoehdoksi, ja nyt sitten vaan taas odotellaan ja toivotaan synnytyksen käynnistyvän itsekseen pikimmiten. Tietoihin merkitään epäily vauvan suuresta koosta - synnytyksen ei siis anneta edetä teurastukseksi, vaan leikkaussaliin siirrytään tarvittaessa nopeasti. Kyynelehdin taas vähän ja ystävällinen lääkäri takaa, ettei viikonlopun yli tarvitse elää epätietoisuudessa, vaan saan varata seuraavan kontrolliajan perjantaille.
7) Soitan seuraavana aamuna äitiyspoliklinikalle varatakseni kontrolliaikaa. Aikoja ei enää ole, ja hoitaja ehdottaa maanantaita. Hermostuneiden vaatimusteni jälkeen hoitaja suostuu "etsimään jonkun ajan jostain", äitiyspolille sitä ei kuulemma millään voi saada. Jään odottamaan puhelinsoittoa.
8) Kolme tuntia myöhemmin sama hoitaja soittaa, pahoittelee aiempaa reaktiotaan ja ilmoittaa, että tietojani pari tuntia palloteltuaan, on saanut varattua ajan äitiyspoliklinikalle perjantaiksi. Samalla saan (taas kerran) kattavan ja selkeän kuvauksen tulevasta hoitosuunnitelmasta. Valitettavasti tämä on vain noin viidestoista kerta kahden viikon aikana, kun saan varman lupauksen siitä, miten tilanteessa edetään. Yleensä tämä varma lupaus on ollut täysin yhdentekevä siinä vaiheessa, kun puhelimen toisessa päässä vastaa joku uusi henkilö
Ymmärrän täysin, että julkista terveydenhuoltoa vaivaa resurssipula ja kiire on kova. Sairaaloissa vuorot vaihtuvat ja ihmiset siinä samalla, enkä tietenkään odota, että keskustellessani ekaa kertaa uuden ihmisen kanssa, hän on välittömästi täysin tilanteen tasalla Mutta jollain tasolla silti kummastuttaa se, että tieto ei kulje yhden sairaalan, eikä edes siellä yksittäisen osaston sisällä lainkaan. Että niitä potilastiedoissa lukevia huomautuksia ei joko lueta, tai oteta vakavasti. Kurjalta tuntuu myös se, että vain pari kertaa näiden kahden viikon aikana vastaus kysymyksiini ja huoliini on ollut "odota hetki, tarkistan asian joltain joka voisi tietää". Sen sijaan enemmän kuin usein ollaan kyllä annettu tilannearviota, mielipidettä ja kärkkäitä neuvoja perehtymättä millään tavalla siihen, mistä oikein on kyse. Kenelläkään ei tunnu olevan aikaa kuunnella tai selvittää asioita, saati sitten, että kukaan ottaisi lopullista vastuuta siitä, mitä nyt oikein tapahtuu ja miten tästä edetään. Ja sitten pahoitellaan ja voivotellaan jälkeenpäin. Jos pahoitellaan.
Ja sitten loppukevennyksen pariin:
Koko rumba alkoi edellä mainitusta kasvohermohalvauksesta ja vauvan suurehkosta painoarviosta. Huolestuneena soitin neuvolaan ja sain saman tien kiireellisen lähetteen synnytyssairaalan pelkopoliklinikalle. Naistenklinikka reagoi palauttamalla lähetteen neuvolaan, minkä jälkeen alkoi puhelinrumban ensimmäinen vaihe. Kahden vuorokauden aikana keskustelin yli kymmenen eri ihmisen kanssa siitä, milloin ja millä perusteilla pääsen tapaamaan lääkäriä. Syyksi ei riittänyt se, että olin nukkunut neljän vuorokauden aikana yhteensä vain kymmenen tuntia, eikä edes se, että valtameren lailla kyynelehtien valitin olevani aivan loppu, puhki, väsynyt ja tarvitsevani apua heti. Monien vaiheiden jälkeen sain lääkäriajan viikon päähän lähetteen päiväyksestä. Aika perustui pelkästään vauvan kokoarvioon, eikä sitäkään tosiaan olisi annettu, jos en itse olisi jaksanut vaatia useamman päivän ajan.
Korvalääkärissä sujui sentään paremmin, huoliani rauhoiteltiin ja halvauksenkin pitäisi olla täysin ohimenevä tila. Valitettavasti positiiviset uutiset eivät jatkuneet Naistenklinikalla. Vauvan painoarvio viisi vuorokautta lasketun ajan jälkeen oli jo 4,7 kg. Käynnin aikana kohtasin kolme lääkäriä ja kaksi kätilöä, jotka kaikki olivat sitä mieltä, että mulla on edessä 90-prosenttisen varma sektio. Ennen virallista päätöstä pitäisi kuitenkin tehdä vielä sokerirasituskoe, johon voisin mennä heti seuraavana päivänä ilman ajanvarausta.
Sitten ylivoimainen suosikkivaiheeni, eli eilisen ja tämän päivän tapahtumat:
1) Paastottuani 12 tuntia sokerirasitusta varten labrassa ilmenee, ettei sitä tehdä ilman ajanvarausta. Ensimmäinen vapaa aika olisi kahden viikon kuluttua, vesiputousefekti taattu.
2) Itkustani hätääntynyt laboratoriohoitaja ottaa suppean verikokeen ja soittaa äitiyspoliklinikalle, josta pyydetään kertomaan potilaalle, ettei sokerirasitukseen enää tarvitse mennä. Lähden kotiin odottamaan lääkärin soittoa ja vahvistusta luvatusta sektiosta.
3) Soittaja onkin äitiyspoliklinikan kätilö, joka ei ole lukenut potilaskansiotani, eikä ole tietoinen labran aamuisista tapahtumista. Kätilö kehottaa närkästyneenä varaamaan vain aikaa sokerirasitukseen. Menetän hermoni ensimmäistä kertaa kunnolla, ja rumien sanojen kera pyydän vilkaisemaan tietoja tarkemmin. Hetken päästä kätilö pahoittelee ja lupaa lääkärin soittavan pian.
4) Lääkäri soittaa kertoakseen, että vielä odotetaan verikokeen tulosta.
5) Sama lääkäri soittaa varoitellakseen, että saattaa mennä myöhään iltaan tai seuraavaan aamuun, ennen kuin mitään tietoa jatkosta on. Verikokeen tulokset eivät ole vielä tulleet, mulle luvataan "soitella sitten joskus".
6) Lääkäri soittaa illalla. Verikokeessa ei ole mitään poikkeavaa, eikä mikään muukaan viittaa raskausdiabetekseen. Painoarviokin saattaa heittää 15 % vauvan kippuraisen asennon vuoksi. Lähes varma sektio on siis alle vuorokaudessa muuttunut huonoksi vaihtoehdoksi, ja nyt sitten vaan taas odotellaan ja toivotaan synnytyksen käynnistyvän itsekseen pikimmiten. Tietoihin merkitään epäily vauvan suuresta koosta - synnytyksen ei siis anneta edetä teurastukseksi, vaan leikkaussaliin siirrytään tarvittaessa nopeasti. Kyynelehdin taas vähän ja ystävällinen lääkäri takaa, ettei viikonlopun yli tarvitse elää epätietoisuudessa, vaan saan varata seuraavan kontrolliajan perjantaille.
7) Soitan seuraavana aamuna äitiyspoliklinikalle varatakseni kontrolliaikaa. Aikoja ei enää ole, ja hoitaja ehdottaa maanantaita. Hermostuneiden vaatimusteni jälkeen hoitaja suostuu "etsimään jonkun ajan jostain", äitiyspolille sitä ei kuulemma millään voi saada. Jään odottamaan puhelinsoittoa.
8) Kolme tuntia myöhemmin sama hoitaja soittaa, pahoittelee aiempaa reaktiotaan ja ilmoittaa, että tietojani pari tuntia palloteltuaan, on saanut varattua ajan äitiyspoliklinikalle perjantaiksi. Samalla saan (taas kerran) kattavan ja selkeän kuvauksen tulevasta hoitosuunnitelmasta. Valitettavasti tämä on vain noin viidestoista kerta kahden viikon aikana, kun saan varman lupauksen siitä, miten tilanteessa edetään. Yleensä tämä varma lupaus on ollut täysin yhdentekevä siinä vaiheessa, kun puhelimen toisessa päässä vastaa joku uusi henkilö
Ymmärrän täysin, että julkista terveydenhuoltoa vaivaa resurssipula ja kiire on kova. Sairaaloissa vuorot vaihtuvat ja ihmiset siinä samalla, enkä tietenkään odota, että keskustellessani ekaa kertaa uuden ihmisen kanssa, hän on välittömästi täysin tilanteen tasalla Mutta jollain tasolla silti kummastuttaa se, että tieto ei kulje yhden sairaalan, eikä edes siellä yksittäisen osaston sisällä lainkaan. Että niitä potilastiedoissa lukevia huomautuksia ei joko lueta, tai oteta vakavasti. Kurjalta tuntuu myös se, että vain pari kertaa näiden kahden viikon aikana vastaus kysymyksiini ja huoliini on ollut "odota hetki, tarkistan asian joltain joka voisi tietää". Sen sijaan enemmän kuin usein ollaan kyllä annettu tilannearviota, mielipidettä ja kärkkäitä neuvoja perehtymättä millään tavalla siihen, mistä oikein on kyse. Kenelläkään ei tunnu olevan aikaa kuunnella tai selvittää asioita, saati sitten, että kukaan ottaisi lopullista vastuuta siitä, mitä nyt oikein tapahtuu ja miten tästä edetään. Ja sitten pahoitellaan ja voivotellaan jälkeenpäin. Jos pahoitellaan.
Ja sitten loppukevennyksen pariin:
1.3.2011
Hiiohoi ja rommia pullo!
Hämmentyneenä tiedustelujen huikeasta määrästä (kuinka paljon tällä blogilla oikein on lukijoita?) koin nyt velvollisuudekseni ilmoittaa, että blogihiljaisuudesta huolimatta en ole vielä jakautunut kahdeksi. Kirjoittelufiilikset ovat vain loistaneet poissaolollaan lauantaista lähtien, koska olen keskittynyt uuteen lupaavaan uraani merirosvona. Valitettavasti rommi ja railakas elämä eivät vielä sisälly toimenkuvaani, vaan se näkyy lähinnä ulkoisessa olemuksessani silmälapun muodossa.
Lyhyesti: Lauantai-iltana en parin päivän korva- ja päänsäryn jälkeen enää saanut toista silmää kiinni, verenpaineet huitelivat pilvissä ja olo oli kaikinpuolin omituinen. Viiden yöpäivystyksessä vietetyn tunnin jälkeen diagnoosiksi saatiin toispuoleinen kasvohermohalvaus. Tila on raskaudesta johtuva, inhottava, turhauttava ja raivostuttava, mutta onneksi myös mitä suurimmalla todennäköisyydellä täysin ohimenevä. Nukun silmä teipattuna (tai siis yritän nukkua, viimeisten kolmen yön saldon ollessa 2h + 4h + 3,5h unta) ja päivisin hengailen merirosvolookissani mustan silmälapun kera vinosti irvistellen. Enää en myöskään juurikaan juo ilman pilliä ja ruokailun jälkeen näytän lähinnä tältä:
En ehkä ole normaalioloissakaan mikään optimismin keulakuva, mutta nyt positiivisia tuntemuksia saa kyllä etsiä kissojen ja koirien kanssa. Olen a) kipeä, b) väsynyt, c) hysteerinen ja d) ehkä pysyvästi kasvohalvaantunut, mitä en tietenkään kykene unohtamaan, vaikka kuinka kuuntelisin vakuutteluja siitä, että valtaosa ihmisistä toipuu vastaavasta vaivasta täydellisesti. Lisäarvoa tilanteeseen tuo vielä vauvan lauantainen 4,1 kg:n painoarvio. Eikä mitään merkkejä synnytyksen käynnistymisestä vieläkään ollut. Todennäköisesti pääsen siis ponnistamaan jättivauvaa parin viikon unettomuuden jälkeen naama roikkuen. Ei houkuttele ihan hirveästi. Ja lienee sanomattakin selvää, että nyt vituttaa. Olisipa edes sitä rommia.
Kuva: http://www.baby-pictures.org
Lyhyesti: Lauantai-iltana en parin päivän korva- ja päänsäryn jälkeen enää saanut toista silmää kiinni, verenpaineet huitelivat pilvissä ja olo oli kaikinpuolin omituinen. Viiden yöpäivystyksessä vietetyn tunnin jälkeen diagnoosiksi saatiin toispuoleinen kasvohermohalvaus. Tila on raskaudesta johtuva, inhottava, turhauttava ja raivostuttava, mutta onneksi myös mitä suurimmalla todennäköisyydellä täysin ohimenevä. Nukun silmä teipattuna (tai siis yritän nukkua, viimeisten kolmen yön saldon ollessa 2h + 4h + 3,5h unta) ja päivisin hengailen merirosvolookissani mustan silmälapun kera vinosti irvistellen. Enää en myöskään juurikaan juo ilman pilliä ja ruokailun jälkeen näytän lähinnä tältä:
En ehkä ole normaalioloissakaan mikään optimismin keulakuva, mutta nyt positiivisia tuntemuksia saa kyllä etsiä kissojen ja koirien kanssa. Olen a) kipeä, b) väsynyt, c) hysteerinen ja d) ehkä pysyvästi kasvohalvaantunut, mitä en tietenkään kykene unohtamaan, vaikka kuinka kuuntelisin vakuutteluja siitä, että valtaosa ihmisistä toipuu vastaavasta vaivasta täydellisesti. Lisäarvoa tilanteeseen tuo vielä vauvan lauantainen 4,1 kg:n painoarvio. Eikä mitään merkkejä synnytyksen käynnistymisestä vieläkään ollut. Todennäköisesti pääsen siis ponnistamaan jättivauvaa parin viikon unettomuuden jälkeen naama roikkuen. Ei houkuttele ihan hirveästi. Ja lienee sanomattakin selvää, että nyt vituttaa. Olisipa edes sitä rommia.
Kuva: http://www.baby-pictures.org
24.2.2011
Keskiviikko, torstai: ei mittään...
Vauvoillahan on tapana syntyä aina silloin kun ei pitäisi. Tällaista mahdollisimman epäsopivaa ajankohtaa on povailtu myös meillä. Ensin ohitettiin turvallisesti kaikki tärkeät juhlapyhät, kuten joulu ja uusi vuosi. Sitten myös ne viikonloput, jolloin J:lla oli ohjelmassa varpajaisia tai muita tilanteita, joissa yleensä on tapana olla alkoholin vaikutuksen alaisena. En synnyttänyt silloin kun tuleva ukki risteili Suomenlahdella, enkä myöskään J:n siskon lomaillessa Amsterdamissa. Tiedossa olleet häät ehdittiin juhlia ilman, että uuteen mekkoon tuhlatut rahat menivät hukkaan. Ja se täysikuukin oli jo, eikä ilmapiirissä havaittu mitään normaalia levottomampaa.
Alan olla vähitellen aika vakuuttunut, että tälle tuloillaan olevalle vauvalle on ihan turha puhua mistään suunnitelmista tai aikatauluista. Olen lääkärin kehotuksesta ottanut rauhallisesti raskauden puolivälistä asti, jottei vauva vaan syntyisi ennen aikojaan. Lokakuussa meidän piti olla onnekkaita, jos vauva pysyy mahassa niin pitkään, että se voisi edes selvitä hengissä. Marraskuussa näytti siltä, että vuoteen 2011 on ihan turha odotella. Vuodenvaihteen jälkeen piti jo olla koko ajan hälytysvalmiudessa, koska lähtö voisi tulla koska tahansa.
Nyt laskettuun aikaan on alle viikko ja viimeisimmän tuomion mukaan yli mennään ja pahasti. Mihin hävisi se "kyllä tämä syntyy ihan hetkenä minä hyvänsä" -puhe? Nyt varaillaan neuvola-aikoja jo kolmen viikon päähän, kun vielä pari viikkoa sitten poistuin terveydenhoitajan huoneesta aina niiden "seuraavalla kerralla nähdäänkin varmaan jo vauvan kanssa" -tervehdysten saattelemana.
Tässä vaiheessa kaikki, mukaan lukien se neuvolan terkka, jaksavat tietysti muistutella siitä kuinka pitää olla kiitollinen, että vauva syntyy täysiaikaisena, normaalikokoisena ja todennäköisesti terveenä. Ja onhan se tietysti mahtava juttu, että loppuun saakka päästiin. Varsinkin kun jossain vaiheessa mielessä käväisivät jo uhkakuvat voipaketin kokoisesta pienestä ihmisestä. MUTTA. En nyt vain kykene löytämään itsestäni sitä yltiöpositiivista huippumutsia, joka hihkuu onnesta kun vauva ja maha kasvaa, viikkoja kertyy ja vaivat lisääntyy, jes! Tyyppi olisi nyt täysin kypsä selviämään, niin eikö se vaan voisi jo syntyä?
Olenkin tehnyt listan päivistä, jolloin olisi hyvä syntyä, jos vaikka jälkeläisemme onkin keskivertolapsia tottelevaisempi ja kuuliaampi yksilö:
- 27.2. Silloin on sunnuntai, ja sunnuntailapsethan ovat hyviä, kauniita ja huolettomia. Lienee muuten tarpeetonta mainita, että itsekin olen syntynyt sunnuntaina..?
- 28.2. Silloin liputetaan ja Kalevalan päivä olisi ainakin mun mielestä aika kolee päivä juhlia synttäreitä!
- 2.3. Virallinen laskettu aika. Täsmällisyys ja aikatauluissa pysyminen olisi ihan toivottavia ominaisuuksia tälle lapselle, koska sellaisia ei ilmene kummallakaan raukan vanhemmista.
- 3.3. Numerosarja 03.03.11 näyttää kivalta paperilla. Enkä varmaan tässä tapauksessa onnistuisi unohtamaan lapseni synttäreitä.
Pidemmälle en sitten edes halua ajatella. Vielä.
Alan olla vähitellen aika vakuuttunut, että tälle tuloillaan olevalle vauvalle on ihan turha puhua mistään suunnitelmista tai aikatauluista. Olen lääkärin kehotuksesta ottanut rauhallisesti raskauden puolivälistä asti, jottei vauva vaan syntyisi ennen aikojaan. Lokakuussa meidän piti olla onnekkaita, jos vauva pysyy mahassa niin pitkään, että se voisi edes selvitä hengissä. Marraskuussa näytti siltä, että vuoteen 2011 on ihan turha odotella. Vuodenvaihteen jälkeen piti jo olla koko ajan hälytysvalmiudessa, koska lähtö voisi tulla koska tahansa.
Nyt laskettuun aikaan on alle viikko ja viimeisimmän tuomion mukaan yli mennään ja pahasti. Mihin hävisi se "kyllä tämä syntyy ihan hetkenä minä hyvänsä" -puhe? Nyt varaillaan neuvola-aikoja jo kolmen viikon päähän, kun vielä pari viikkoa sitten poistuin terveydenhoitajan huoneesta aina niiden "seuraavalla kerralla nähdäänkin varmaan jo vauvan kanssa" -tervehdysten saattelemana.
Tässä vaiheessa kaikki, mukaan lukien se neuvolan terkka, jaksavat tietysti muistutella siitä kuinka pitää olla kiitollinen, että vauva syntyy täysiaikaisena, normaalikokoisena ja todennäköisesti terveenä. Ja onhan se tietysti mahtava juttu, että loppuun saakka päästiin. Varsinkin kun jossain vaiheessa mielessä käväisivät jo uhkakuvat voipaketin kokoisesta pienestä ihmisestä. MUTTA. En nyt vain kykene löytämään itsestäni sitä yltiöpositiivista huippumutsia, joka hihkuu onnesta kun vauva ja maha kasvaa, viikkoja kertyy ja vaivat lisääntyy, jes! Tyyppi olisi nyt täysin kypsä selviämään, niin eikö se vaan voisi jo syntyä?
Olenkin tehnyt listan päivistä, jolloin olisi hyvä syntyä, jos vaikka jälkeläisemme onkin keskivertolapsia tottelevaisempi ja kuuliaampi yksilö:
- 27.2. Silloin on sunnuntai, ja sunnuntailapsethan ovat hyviä, kauniita ja huolettomia. Lienee muuten tarpeetonta mainita, että itsekin olen syntynyt sunnuntaina..?
- 28.2. Silloin liputetaan ja Kalevalan päivä olisi ainakin mun mielestä aika kolee päivä juhlia synttäreitä!
- 2.3. Virallinen laskettu aika. Täsmällisyys ja aikatauluissa pysyminen olisi ihan toivottavia ominaisuuksia tälle lapselle, koska sellaisia ei ilmene kummallakaan raukan vanhemmista.
- 3.3. Numerosarja 03.03.11 näyttää kivalta paperilla. Enkä varmaan tässä tapauksessa onnistuisi unohtamaan lapseni synttäreitä.
Pidemmälle en sitten edes halua ajatella. Vielä.
19.2.2011
Hyvät hermot ja pitkä pinna
Tänään voisi olla hyvä päivä synnyttää, koska
a) mulla on koko päivän soinut päässä Meiju Suvaksen tuotannon erinäiset helmet. Niistä varmaan saisi ihan erityistä voimaa ponnistusvaiheessa.
b) Mao päätti eilen kusaista turvakaukalon pehmusteille, joten viimeinenkin ennen vauvan tuloa suoritettava askare tuli sitten tehtyä, kun aamulla jynssäsin kankaita puhtaiksi (Meiju Suvaksen tahtiin luonnollisesti).
c) J on poissa kaupungista ja juuri nyt olisi suorastaan hulvatonta, jos se joutuisi vähän stressaamaan, ehtiikö ajoissa paikalle.
d) on täydenkuun aika, eli kaikkien uskomusten mukaan synnytyssairaaloissa pitäisi nyt olla vipinää ja vilskettä. Mäkin voisin hyvin mahtua joukkoon.
e) en vaan yksinkertaisesti jaksaisi enää näitä kipuja ja kolotuksia, haluan lenkille ja jollekin perslihakset puuduttavalle jumppatunnille! En myöskään malta odottaa, että pääsen korkkaamaan jääkaapissa odottavan samppanjapullon, joka on kohta viikon ajan kuiskutellut mulle houkuttelevasti joka kerta kun avaan jääkaapin oven.
f) saan käydä aika monta kertaa siellä hikijumpassa, jos jatkan tätä kaiken kielletyn korvikkeena toimivaa pullan mussutusta vielä pitkään. J:n äitikin oli eilen ihmetellyt, miksi ihmeessä me nyt jo tarvitaan kilotolkulla mansikkahilloa, kun eihän laskiainen vielä ole. Voin kertoa, että oli tai ei, pulla maistuu silti!
g) alan jo pelätä, miten reagoin, jos joku uskaltaa lähestyä mua sellaisin termein kuin sisäinen rauha, kärsivällisyyden hyve tai maltti on valttia. Pahoittelen muuten, ettei viimeisen käsitteen yhteyteen löytynyt syvällisempää linkkiä. Vahva veikkaukseni on, että tästä on kuitenkin lukijoilleni enemmän käytännön hyötyä kuin kahdesta ensimmäisestä.
Eräs kaverini ajatteli ilmeisesti helpottaa odottelun tuottamaa tuskaa, ja ystävällisesti vinkkasi mulle National Institute of Healthin tutkimuksesta, jonka mukaan vihamieliset ja kärsimättömät nuoret aikuiset aiheuttavat itselleen sydän- tai munuaistaudin muita 84 % suuremmalla todennäköisyydellä. Voitte vain kuvitella, kuinka mielialani tämän tiedon myötä suorastaan koheni silmissä!
a) mulla on koko päivän soinut päässä Meiju Suvaksen tuotannon erinäiset helmet. Niistä varmaan saisi ihan erityistä voimaa ponnistusvaiheessa.
b) Mao päätti eilen kusaista turvakaukalon pehmusteille, joten viimeinenkin ennen vauvan tuloa suoritettava askare tuli sitten tehtyä, kun aamulla jynssäsin kankaita puhtaiksi (Meiju Suvaksen tahtiin luonnollisesti).
c) J on poissa kaupungista ja juuri nyt olisi suorastaan hulvatonta, jos se joutuisi vähän stressaamaan, ehtiikö ajoissa paikalle.
d) on täydenkuun aika, eli kaikkien uskomusten mukaan synnytyssairaaloissa pitäisi nyt olla vipinää ja vilskettä. Mäkin voisin hyvin mahtua joukkoon.
e) en vaan yksinkertaisesti jaksaisi enää näitä kipuja ja kolotuksia, haluan lenkille ja jollekin perslihakset puuduttavalle jumppatunnille! En myöskään malta odottaa, että pääsen korkkaamaan jääkaapissa odottavan samppanjapullon, joka on kohta viikon ajan kuiskutellut mulle houkuttelevasti joka kerta kun avaan jääkaapin oven.
f) saan käydä aika monta kertaa siellä hikijumpassa, jos jatkan tätä kaiken kielletyn korvikkeena toimivaa pullan mussutusta vielä pitkään. J:n äitikin oli eilen ihmetellyt, miksi ihmeessä me nyt jo tarvitaan kilotolkulla mansikkahilloa, kun eihän laskiainen vielä ole. Voin kertoa, että oli tai ei, pulla maistuu silti!
g) alan jo pelätä, miten reagoin, jos joku uskaltaa lähestyä mua sellaisin termein kuin sisäinen rauha, kärsivällisyyden hyve tai maltti on valttia. Pahoittelen muuten, ettei viimeisen käsitteen yhteyteen löytynyt syvällisempää linkkiä. Vahva veikkaukseni on, että tästä on kuitenkin lukijoilleni enemmän käytännön hyötyä kuin kahdesta ensimmäisestä.
Eräs kaverini ajatteli ilmeisesti helpottaa odottelun tuottamaa tuskaa, ja ystävällisesti vinkkasi mulle National Institute of Healthin tutkimuksesta, jonka mukaan vihamieliset ja kärsimättömät nuoret aikuiset aiheuttavat itselleen sydän- tai munuaistaudin muita 84 % suuremmalla todennäköisyydellä. Voitte vain kuvitella, kuinka mielialani tämän tiedon myötä suorastaan koheni silmissä!
17.2.2011
VALI VALI VALI
Tunnustan. Vetoan usein törkeästi raskauteen ja raskausvaivoihini silloin kun laiskottaa. J:n näkökulmasta voisin ottaa osaa ruikutuksen maailmanmestaruuskilpailuihin loistosijoitusten toivossa. Valtaosa valituksistani ei siis täällä yleensä mene läpi, koska en ole kauhean hyvä valehtelemaan, ja J on taitavasti oppinut tunnistamaan sen pienen ilkikurisen pilkkeen silmäkulmassani. Mutta aina kannattaa yrittää!
Aloittelijan kannattaa lähteä liikkeelle vaivihkaa. Ensin tulee ehdottomasti touhottaa näkyvästi ja kuuluvasti esimerkiksi siivouksen parissa. Sen jälkeen sieltä tiskipöydän takaa voi vähän valittaa, kuinka selkää särkee ja oikeastaan jalatkin ovat niin tosi turvonneet, että pelkkä seisominenkin tekee kipeää. Sitten odotellaan vartti, asemoidutaan sohvalle makuuasentoon ja haetaan kasvoille mahdollisimman kärsivä ilme. Pian voi jo pyytää, josko "kulta mitenkään jaksaisit ihan vähän edes hieroa mun hartioita?"
Näin raskauden viimeisillä viikoilla tämänkaltaiset kesyimmät menetelmät mies on kuitenkin oppinut jo tunnistamaan. Arka pyyntö saakin yleensä vastaukseksi vain närkästynyttä tuhahtelua. On siis aika ottaa järeämmät aseet käyttöön! Hyviksi havaittuja lausahduksia ovat "sä et vaan voi ymmärtää, miltä musta tuntuu" tai "mieti, kuinka paljon sua siellä synnytyssalissa kaduttaa, ettet tehnyt kaikkeasi mun eteen silloin kun vielä olisit voinut!" Ensimmäiseen lauseeseen turvauduttaessa vaikutelmaa voi tehostaa juttelemalla ensin syvällisesti aiheesta "raskauden tuomat muutokset naisen kehossa" ja jälkimmäisen kohdalla avuksi voi ottaa vaikka jonkun tehokkaan (ja äänekkään) synnytysvideon. Toimii lähes varmasti!
Jos kohdalle on osunut harvinaisen vaikeasti hämäytettävä yksilö, viimeinen ja tehokkain ase on itku. Yhtä päteviksi on havaittu sekä äänettömät kyyneleet surullisilla kasvoilla, kuin se raivokkaampi versiokin, jossa pää punaisena ja räkä poskella karjutaan tunnistamattomia sanoja hyperventiloimiseen saakka. Harva mies kykenee - tai uskaltaa - enää tässä kohtaa paljon vastustella.
Mutta vakavasti ottaen, kyllä mun mielestä raskaana ollessa on oikeutettu pieneen hemmotteluun ja ylimääräiseen laiskotteluun silloin tällöin. Tai aika usein. Loppujen lopuksi ne hetket, kun selkää särkee, jalkoja kolottaa ja vatsassa juilii ovat kuitenkin melko yleisiä, eikä sen toisen osapuolen niistä tosiaan tarvitse kärsiä. Muista asioista, joista raskaana oleva nainen saa luopua, olenkin kirjoitellut jo aiemmin - eikö ole vain kohtuullista, että muuttuneen ruokavalion, menetettyjen harrastusten ja vieraalta näyttävän kehon tilalle saa jotain korvaustakin?
Ihan totta on sekin, että kaikkia tuntemuksia tuleva isä ei vain voi ymmärtää. Raskausaika on varmasti rankkaa, vaikeaa ja täynnä muutoksia myös isän näkökulmasta. Silti en taaskaan voi olla ajattelematta, että miehillä on kuitenkin yleensä mahdollisuus valita, miten paljon, usein ja millaisella antaumuksella siihen osallistuu. Jos väsyttää ja seuraavana aamuna on aikainen herätys, voi J aina halutessaan kääntää kylkeä ja nukahtaa uudelleen, riippumatta siitä, miten raivokkaasti vauva vatsassa myllertää. Vaikka olisi suunnitellut ottavansa vain yhden ja lähtevänsä autolla kotiin, on J:lla myös mahdollisuus muuttaa suunnitelmia, jos bileet ovatkin odotettua paremmat.
Uskallan myös väittää, että harva mies tietää, miltä tuntuu se hallitsematon itku, joka ei vaan ikinä lopu. J:kin taisi ymmärtää oman tietämättömyytensä viimeistään toissailtana, kun seurasi avuttomana vieressä vartin kestänyttä itkukohtaustani. Syy tälle sessiolle oli niinkin raju kuin Bambin äidin kuolema. Nyyhkytyksen rauhoituttua sainkin sitten eteeni valmiit voileivät ja vielä puolen tunnin hartiahieronnan - pyytämättä ja täysin ilman ruikutusta.
Aloittelijan kannattaa lähteä liikkeelle vaivihkaa. Ensin tulee ehdottomasti touhottaa näkyvästi ja kuuluvasti esimerkiksi siivouksen parissa. Sen jälkeen sieltä tiskipöydän takaa voi vähän valittaa, kuinka selkää särkee ja oikeastaan jalatkin ovat niin tosi turvonneet, että pelkkä seisominenkin tekee kipeää. Sitten odotellaan vartti, asemoidutaan sohvalle makuuasentoon ja haetaan kasvoille mahdollisimman kärsivä ilme. Pian voi jo pyytää, josko "kulta mitenkään jaksaisit ihan vähän edes hieroa mun hartioita?"
Näin raskauden viimeisillä viikoilla tämänkaltaiset kesyimmät menetelmät mies on kuitenkin oppinut jo tunnistamaan. Arka pyyntö saakin yleensä vastaukseksi vain närkästynyttä tuhahtelua. On siis aika ottaa järeämmät aseet käyttöön! Hyviksi havaittuja lausahduksia ovat "sä et vaan voi ymmärtää, miltä musta tuntuu" tai "mieti, kuinka paljon sua siellä synnytyssalissa kaduttaa, ettet tehnyt kaikkeasi mun eteen silloin kun vielä olisit voinut!" Ensimmäiseen lauseeseen turvauduttaessa vaikutelmaa voi tehostaa juttelemalla ensin syvällisesti aiheesta "raskauden tuomat muutokset naisen kehossa" ja jälkimmäisen kohdalla avuksi voi ottaa vaikka jonkun tehokkaan (ja äänekkään) synnytysvideon. Toimii lähes varmasti!
Jos kohdalle on osunut harvinaisen vaikeasti hämäytettävä yksilö, viimeinen ja tehokkain ase on itku. Yhtä päteviksi on havaittu sekä äänettömät kyyneleet surullisilla kasvoilla, kuin se raivokkaampi versiokin, jossa pää punaisena ja räkä poskella karjutaan tunnistamattomia sanoja hyperventiloimiseen saakka. Harva mies kykenee - tai uskaltaa - enää tässä kohtaa paljon vastustella.
Mutta vakavasti ottaen, kyllä mun mielestä raskaana ollessa on oikeutettu pieneen hemmotteluun ja ylimääräiseen laiskotteluun silloin tällöin. Tai aika usein. Loppujen lopuksi ne hetket, kun selkää särkee, jalkoja kolottaa ja vatsassa juilii ovat kuitenkin melko yleisiä, eikä sen toisen osapuolen niistä tosiaan tarvitse kärsiä. Muista asioista, joista raskaana oleva nainen saa luopua, olenkin kirjoitellut jo aiemmin - eikö ole vain kohtuullista, että muuttuneen ruokavalion, menetettyjen harrastusten ja vieraalta näyttävän kehon tilalle saa jotain korvaustakin?
Ihan totta on sekin, että kaikkia tuntemuksia tuleva isä ei vain voi ymmärtää. Raskausaika on varmasti rankkaa, vaikeaa ja täynnä muutoksia myös isän näkökulmasta. Silti en taaskaan voi olla ajattelematta, että miehillä on kuitenkin yleensä mahdollisuus valita, miten paljon, usein ja millaisella antaumuksella siihen osallistuu. Jos väsyttää ja seuraavana aamuna on aikainen herätys, voi J aina halutessaan kääntää kylkeä ja nukahtaa uudelleen, riippumatta siitä, miten raivokkaasti vauva vatsassa myllertää. Vaikka olisi suunnitellut ottavansa vain yhden ja lähtevänsä autolla kotiin, on J:lla myös mahdollisuus muuttaa suunnitelmia, jos bileet ovatkin odotettua paremmat.
Uskallan myös väittää, että harva mies tietää, miltä tuntuu se hallitsematon itku, joka ei vaan ikinä lopu. J:kin taisi ymmärtää oman tietämättömyytensä viimeistään toissailtana, kun seurasi avuttomana vieressä vartin kestänyttä itkukohtaustani. Syy tälle sessiolle oli niinkin raju kuin Bambin äidin kuolema. Nyyhkytyksen rauhoituttua sainkin sitten eteeni valmiit voileivät ja vielä puolen tunnin hartiahieronnan - pyytämättä ja täysin ilman ruikutusta.
13.2.2011
Levottomat unet
Raskaana olevat naiset kärsivät ilmeisen usein ns. katastrofiunista. Neuvolalähteiden mukaan tyypillisiä aiheita tällaisille unille ovat esimerkiksi kuolleena syntynyt lapsi, jatkuvasti itkevä vauva tai poikkeuksellisen kivulias synnytys. Jo syksyllä neuvolatäti tiedusteli, olenko nähnyt paljon painajaisia. Huono äiti -fiiliksissäni vastasin tietysti, että enpä ole, vaikka todellisuudessa yöllisiä katastrofeja oli tapahtunut jo useampia. Päiväkirjamerkintöjeni mukaan marras-joulukuulle osui oikein unien kultakausi, ja näin mm. seuraavia sattumia sisältäneet unet:
- J yritti tappaa mut ketsuppipulloon rakennetulla pommilla kylpylässä
- synnytin lapsen, jonka ÄITI olikin J:n ISÄ (herää kysymys, miten tämä on mahdollista)
- synnytin kahvipaketin (en tiedä, oliko se Presidenttiä vai Juhla Mokkaa)
- hengailin keskellä 3D-miinakenttää, jossa tehtävänäni oli purkaa pommi pujottelemalla liikkuvien lasersäteiden lomassa
- Pohjois-Korea ja USA hyökkäsivät Suomeen ydinasein, pakenin Jugoslaviaan (en tiedä, mikä tässä unessa hämmentää eniten - maailman epätodennäköisin liittoutuma, vielä epätodennäköisempi hyökkäyskohde vai se, että valitsin pakokohteeksi valtion, jota ei enää ole olemassa)
- varastin Jari Sarasvuon mönkijän ja ajoin sillä moottoritiellä kyydissäni iltapukuun pukeutunut paleleva Virpi Sarasvuo
Selkeästi käsitykseni katastrofista on siis jotain suurempaa kuin nälkäänsä itkevä vauva. En silti tiedä, olisiko mua neuvolassa pidetty enää lainkaan täysjärkisenä, jos olisin ilmoittanut, että ei mua vauvanhoito jännitä, vaan esimerkiksi ydinsota, Jari Sarasvuon kosto tai Kauniista ja rohkeista juonenkäänteensä ammentavat ihmissuhdekuviot.
Viime yönä tapahtui kuitenkin jotain kummallista. Näin ihan tavallista vauvaunta! Synnytin sairaalaolosuhteissa täysin normaalilta ihmislapselta näyttävän tyttövauvan, joka painoi 3,4 kg ja oli 49 cm pitkä. Sain vauvan syliin ja J:kin hengaili jossain lähistöllä. Nyt pitäisi vain muistaa mainita tästä seuraavalla neuvolakäynnillä, niin hyvä äiti -pisteitä satelee roppakaupalla!
- J yritti tappaa mut ketsuppipulloon rakennetulla pommilla kylpylässä
- synnytin lapsen, jonka ÄITI olikin J:n ISÄ (herää kysymys, miten tämä on mahdollista)
- synnytin kahvipaketin (en tiedä, oliko se Presidenttiä vai Juhla Mokkaa)
- hengailin keskellä 3D-miinakenttää, jossa tehtävänäni oli purkaa pommi pujottelemalla liikkuvien lasersäteiden lomassa
- Pohjois-Korea ja USA hyökkäsivät Suomeen ydinasein, pakenin Jugoslaviaan (en tiedä, mikä tässä unessa hämmentää eniten - maailman epätodennäköisin liittoutuma, vielä epätodennäköisempi hyökkäyskohde vai se, että valitsin pakokohteeksi valtion, jota ei enää ole olemassa)
- varastin Jari Sarasvuon mönkijän ja ajoin sillä moottoritiellä kyydissäni iltapukuun pukeutunut paleleva Virpi Sarasvuo
Selkeästi käsitykseni katastrofista on siis jotain suurempaa kuin nälkäänsä itkevä vauva. En silti tiedä, olisiko mua neuvolassa pidetty enää lainkaan täysjärkisenä, jos olisin ilmoittanut, että ei mua vauvanhoito jännitä, vaan esimerkiksi ydinsota, Jari Sarasvuon kosto tai Kauniista ja rohkeista juonenkäänteensä ammentavat ihmissuhdekuviot.
Viime yönä tapahtui kuitenkin jotain kummallista. Näin ihan tavallista vauvaunta! Synnytin sairaalaolosuhteissa täysin normaalilta ihmislapselta näyttävän tyttövauvan, joka painoi 3,4 kg ja oli 49 cm pitkä. Sain vauvan syliin ja J:kin hengaili jossain lähistöllä. Nyt pitäisi vain muistaa mainita tästä seuraavalla neuvolakäynnillä, niin hyvä äiti -pisteitä satelee roppakaupalla!
9.2.2011
Mielitekoja
Yksi raskausklisee taitaa olla erinäiset kummalliset ruoat tai ruokayhdistelmät, joita odottavat äidit himoitsevat. Itse olen päässyt aika vähällä, joskaan en onnistunut välttymään ilmiöltä kokonaan. Himoitsen nimittäin jääpaloja. Jatkuvasti, koko ajan ja mielellään ilman mitään juotavaa, eli ihan vaan sellaisenaan suoraan muotista suuhun. Olen aika varma, että tällä on jotain tekemistä suunnattoman janon tunteen kanssa. Kun mahassa on kolme kiloa vauvaa, yksi istukka ja metri napanuoraa, ei vatsalaukkuun vaan enää mahdu ihan loputtomia määriä vettä. Kylmän jääpalan rouskuttelu pelastaa siis tilanteen takuuvarmasti.
Muitakin mielitekoja on toki ollut. Tietysti kaikki kiellettyjen ruoka-aineiden listalla oleva himottaa. Tänään kamppailin lisäksi ekaa kertaa elämässäni sellaisen tunteen kanssa, että vaikka maha on aivan täysi ja takana suhteellisen kattava aamupala, tekee silti vain mieli syödä. Jotain, ihan mitä tahansa ja paljon. Koko raskausajan kaikki makea on myös maistunut aika antaumuksella, mutta ei sentään ole vielä johtanut mihinkään älyttömyyksiin. (Paitsi ehkä syksyllä kun himoitsin viikon ajan pelkkiä korvapuusteja.) Raskauden alkumetreillä kehitin himon mansikkajogurttiin, ja sitä menikin helposti litra päivässä. Tämä on sikäli kummallista, etten ole koskaan juuri tykännyt mistään, mikä ei ole mansikkaa, mutta yrittää maistua siltä. Tällä hetkellä mun ja mansikkajogurtin suhde on jo ihan normaali, mutta siedätyshoidolla oli seurauksensa, ja moni mansikkainen juttu maistuu nykyään ihan hyvältä.
Jääpaloja voittanutta ei kuitenkaan ole vielä tullut vastaan. Viikonlopun ykkösjuttu oli, kun sain isäni naisystävältä kolmannen jääpalamuotin - entiset kaksi eivät yleensä ehtineet jäätyä kunnolla kun tyhjennystahtini on sen verran kova. Kertakäyttöisiä jääpalapussejahan en voi ekologisista syistä edes harkita. Jäänhimoni on paisunut jo sille asteelle, että viime viikolla löysin itseni jopa ystävän synttärijuhlissa pakastelokerolta jääpalojen kimpusta. Tosin kaikki mahdolliset tilanteet on hyödynnettävä, koska J ei voi sietää rouskutteluani. Jääpalat ovatkin antaneet aihetta jo pariin lähes veriseen perheriitaan. Kuulemma rouskutteluakin pahempaa on, jos imeskelen, lonksuttelen tai kolisuttelen jääpaloja suussa - puhumattakaan siitä, jos rohkenen yrittää puhua jääpalaa syödessä. Olenkin parhaani mukaan yrittänyt nauttia jääni toisessa huoneessa tai J:n ollessa poissa kotoa. Valitettavasti himoilleen ei silti vaan aina voi mitään.
Muitakin mielitekoja on toki ollut. Tietysti kaikki kiellettyjen ruoka-aineiden listalla oleva himottaa. Tänään kamppailin lisäksi ekaa kertaa elämässäni sellaisen tunteen kanssa, että vaikka maha on aivan täysi ja takana suhteellisen kattava aamupala, tekee silti vain mieli syödä. Jotain, ihan mitä tahansa ja paljon. Koko raskausajan kaikki makea on myös maistunut aika antaumuksella, mutta ei sentään ole vielä johtanut mihinkään älyttömyyksiin. (Paitsi ehkä syksyllä kun himoitsin viikon ajan pelkkiä korvapuusteja.) Raskauden alkumetreillä kehitin himon mansikkajogurttiin, ja sitä menikin helposti litra päivässä. Tämä on sikäli kummallista, etten ole koskaan juuri tykännyt mistään, mikä ei ole mansikkaa, mutta yrittää maistua siltä. Tällä hetkellä mun ja mansikkajogurtin suhde on jo ihan normaali, mutta siedätyshoidolla oli seurauksensa, ja moni mansikkainen juttu maistuu nykyään ihan hyvältä.
Jääpaloja voittanutta ei kuitenkaan ole vielä tullut vastaan. Viikonlopun ykkösjuttu oli, kun sain isäni naisystävältä kolmannen jääpalamuotin - entiset kaksi eivät yleensä ehtineet jäätyä kunnolla kun tyhjennystahtini on sen verran kova. Kertakäyttöisiä jääpalapussejahan en voi ekologisista syistä edes harkita. Jäänhimoni on paisunut jo sille asteelle, että viime viikolla löysin itseni jopa ystävän synttärijuhlissa pakastelokerolta jääpalojen kimpusta. Tosin kaikki mahdolliset tilanteet on hyödynnettävä, koska J ei voi sietää rouskutteluani. Jääpalat ovatkin antaneet aihetta jo pariin lähes veriseen perheriitaan. Kuulemma rouskutteluakin pahempaa on, jos imeskelen, lonksuttelen tai kolisuttelen jääpaloja suussa - puhumattakaan siitä, jos rohkenen yrittää puhua jääpalaa syödessä. Olenkin parhaani mukaan yrittänyt nauttia jääni toisessa huoneessa tai J:n ollessa poissa kotoa. Valitettavasti himoilleen ei silti vaan aina voi mitään.
8.2.2011
Todistettavasti syyllinen
Huono äiti -sanaparia kuulee käytettävän aika herkästi monissa eri yhteyksissä. Googlen ensimmäisten kymmenen hakutuloksen joukkoon mahtuvat mm. tämä ja tämä keskustelupalstaketju. Mutta entä sitten todellisuudessa? Mitkä asiat saavat huono äiti -tuntemukset pinnalle, tai ainakin kanssaihmiset höristämään korviaan? Kokemukseni mukaan "on täysin käsittämätöntä, että meille todellakin on tulossa lapsi vaikka":
1. Emme omista asuntoa tai autoa. Vuokrakämppämme ei ole "kiva kolmio lapsiystävällisellä alueella", vaan kompakti kolmannen kerroksen kaksio Helsingin kantakaupungissa. Eikä taloyhtiössä ole edes hissiä saati vaunuvarastoa! Ai niin, meillä on myös viisivuotias lapsiin tottumaton kissa, joka ihan varmasti repii vauvalta silmät päästä. Ja (siksikään) perhepetiä meillä ei muuten edes harkita.
2. Olemme J:n kanssa molemmat opiskelijoita, eikä meillä ole vakituisia työpaikkoja. Onneksi J sentään on jo lähellä valmistumista ja tulevana insinöörinä saa varmasti helposti hyvän duunipaikan, jotta voi elättää perheensä. Minä kuitenkin olen melkoinen kummajainen, koska en ole ajatellut lapsen vaikuttavan urasuunnitelmiini millään tavoin. Ovathan neljä-viisi vuotta yliopisto-opintoja sekä urakeskeiset haaveet kuitenkin selkeä merkki siitä, että huono äiti on taas vauhdissa. Kyllä tässä kohtaa pitäisi unohtaa moiset suunnitelmat ja tyytyä johonkin 8-16 -työhön. Tai sitten alkaa kokopäiväiseksi kotiäidiksi.
3. Siinä vaiheessa kun vauva syntyy, olemme seurustelleet noin vuoden. Emmekä tietenkään suunnitelleet perheenlisäystä tässä vaiheessa suhdetta, vaan vauvauutinen oli melkoinen yllätys kaikille (vahinkovauvojahan ei synny, pelkästään yllätysvauvoja, ainakin jos lukee iltapäivälehtiä). Tätä tuskin tarvitsee selventää enempää - onhan sanomattakin selvää, ettei yksikään yllätysvauva voi saada onnellista ja tasapainoista perhe-elämää. Parisuhteemmekin on kariutuva viimeistään kahden ja puolen vuoden kuluttua.
4. Olen vasta 23-vuotias, eli ehdottomasti liian nuori äidiksi. Tämä tulee harvinaisen selväksi aina neuvolan odotusaulassa 30+ -äitien kanssa istuskellessa. Helsingin hintatasosta johtuen harvalla alle kolmekymppisellä parilla on varaa kivaan perheasuntoon asuinalueeltamme, ja muut vauvaperheethän eivät tietenkään asu missään kompakteissa kaksioissa. Taidan olla ylivoimaisesti nuorin odottava äiti neuvola-alueellamme, minkä terveydenhoitajakin taannoin varsin tahdikkaasti ilmaisi. "Siellä taitaa sitten olla tapana hankkia lapset TOSI NUORINA!", kuului hämmästelevä kommentti, kun kerroin, että entisessä kotikaupungissani moni tuttu on raskaana samaan aikaan kanssani. Toisaalta ikäkysymyksessä lieventävinä seikkoina voidaan huomioida se, että J on kuitenkin jo 27-vuotias, enkä itsekään sentään ole yli nelikymppinen ensiodottaja. Liian vanhahan on vähintään yhtä huono äiti kuin liian nuori.
5. En jaksa perehtyä lastentarvikemaailman ihmeellisyksiin tai ole varustanut kotiamme kaikilla mahdollisilla apuvälineillä. Meillä ei ole täriseviä, soivia ja aisteja stimuloivia sittereitä, tuttipullon steriloijaa, kohtuammetta tai vuoden 2011 uutuuskuosilla varustettuja tuhannen euron kaupunkirattaita. Valtaosa vauvanvaatteista ja -tarvikkeista on saatu tai hankittu käytettyinä ja kestovaippailukin kiinnostaa lähinnä ympäristösyistä.
6. Raskausaika on mielestäni ollut aika kaukana siunatusta tilasta. En juurikaan diggaile liki viidestätoista lisäkilostani, tukalasta olosta, vatsakivuista, suonenvedoista, turvonneista jaloista ja sormista, omaa elämäänsä elävästä ihosta tai siitä etten enää meinaa ylettää koskettamaan varpaitani. Sen sijaan mulla on hitonmoinen ikävä kunnon hikijumppaa, alkoholipitoisia juomia, raakaa kalaa, kypsentämättömiä juustoja ja maksalaatikkoa.
Entäs sitten? Pärjäämme varmasti 45 neliöllä niin kauan kuin lapsia on vain yksi, eikä sekään hirveästi liikuskele. En kaipaa esikaupunkialueelle, maalle, luonnonhelmaan enkä edes rivitaloon, ja luotan siihen, että vauvan ja kauppakassien kantaminen kolmanteen kerrokseen menee mainiosti hyötyliikunnasta. Pinnasängyssä on kissan varalta suojaverkko ja taaperoikäisen puolestaan on jo hyvä oppia, ettei eläimille voi tehdä ihan mitä huvittaa. En kykene ymmärtämään, miksi lapset ja ura olisi mahdoton yhtälö. Jos niin silti käy, miksei J voisi yhtä lailla jäädä kotiin? Parempi koti-isä siitä sitä paitsi tulisi, kuin musta kotiäiti! Vahinkolapsia on syntynyt ihmisille ennenkin (myös niille pitkään yhdessä olleille pareille), ja toisaalta avioliittojakin päättynyt pari kuukautta lapsen syntymän jälkeen. Luotan siihen, että olen seitsemän vuotta omillani asuneena, joskin vasta 23-vuotiaana, kykenevä huolehtimaan vauvasta. Ja toisaalta epäilen, että lasten suunniteltu hankkiminen on asia, mihin en vaan olisi ikinä ollut sen valmiimpi, vaikka olisin miten odotellut "sopivaa" ikää. Lastentarvikeliikkeet ovat auki vauvan syntymän jälkeenkin, jos vaikka se kohtuamme osoittautuu välttämättömäksi - epäilen silti. Ja siitä huolimatta, ettei paksuna oleminen ole mielestäni mitään herkkua, tykkään kyllä mahassa kasvavasta tyypistä jo nyt ihan tosi paljon. Eli ehkä tästä kaikesta selvitään.
Toisaalta edessä ovat vielä ekat leikkipuistokokemukset (odotan jo innolla sitä kun joku täydellinen äiti huomauttaa lapsellani olevan töppöset käsissä, tumput jaloissa jne.), kestovaippakokeilun tulokset, itse synnytystapahtuma, imetysongelmat ja hoitoonjättökeskustelut. Eli vaikka vielä nyt kykenenkin kuittaamaan kaikki ihmettelyt sarkasmin voimin, taitaa vielä paljon lisää olla luvassa. Sitä odotellessa!
1. Emme omista asuntoa tai autoa. Vuokrakämppämme ei ole "kiva kolmio lapsiystävällisellä alueella", vaan kompakti kolmannen kerroksen kaksio Helsingin kantakaupungissa. Eikä taloyhtiössä ole edes hissiä saati vaunuvarastoa! Ai niin, meillä on myös viisivuotias lapsiin tottumaton kissa, joka ihan varmasti repii vauvalta silmät päästä. Ja (siksikään) perhepetiä meillä ei muuten edes harkita.
2. Olemme J:n kanssa molemmat opiskelijoita, eikä meillä ole vakituisia työpaikkoja. Onneksi J sentään on jo lähellä valmistumista ja tulevana insinöörinä saa varmasti helposti hyvän duunipaikan, jotta voi elättää perheensä. Minä kuitenkin olen melkoinen kummajainen, koska en ole ajatellut lapsen vaikuttavan urasuunnitelmiini millään tavoin. Ovathan neljä-viisi vuotta yliopisto-opintoja sekä urakeskeiset haaveet kuitenkin selkeä merkki siitä, että huono äiti on taas vauhdissa. Kyllä tässä kohtaa pitäisi unohtaa moiset suunnitelmat ja tyytyä johonkin 8-16 -työhön. Tai sitten alkaa kokopäiväiseksi kotiäidiksi.
3. Siinä vaiheessa kun vauva syntyy, olemme seurustelleet noin vuoden. Emmekä tietenkään suunnitelleet perheenlisäystä tässä vaiheessa suhdetta, vaan vauvauutinen oli melkoinen yllätys kaikille (vahinkovauvojahan ei synny, pelkästään yllätysvauvoja, ainakin jos lukee iltapäivälehtiä). Tätä tuskin tarvitsee selventää enempää - onhan sanomattakin selvää, ettei yksikään yllätysvauva voi saada onnellista ja tasapainoista perhe-elämää. Parisuhteemmekin on kariutuva viimeistään kahden ja puolen vuoden kuluttua.
4. Olen vasta 23-vuotias, eli ehdottomasti liian nuori äidiksi. Tämä tulee harvinaisen selväksi aina neuvolan odotusaulassa 30+ -äitien kanssa istuskellessa. Helsingin hintatasosta johtuen harvalla alle kolmekymppisellä parilla on varaa kivaan perheasuntoon asuinalueeltamme, ja muut vauvaperheethän eivät tietenkään asu missään kompakteissa kaksioissa. Taidan olla ylivoimaisesti nuorin odottava äiti neuvola-alueellamme, minkä terveydenhoitajakin taannoin varsin tahdikkaasti ilmaisi. "Siellä taitaa sitten olla tapana hankkia lapset TOSI NUORINA!", kuului hämmästelevä kommentti, kun kerroin, että entisessä kotikaupungissani moni tuttu on raskaana samaan aikaan kanssani. Toisaalta ikäkysymyksessä lieventävinä seikkoina voidaan huomioida se, että J on kuitenkin jo 27-vuotias, enkä itsekään sentään ole yli nelikymppinen ensiodottaja. Liian vanhahan on vähintään yhtä huono äiti kuin liian nuori.
5. En jaksa perehtyä lastentarvikemaailman ihmeellisyksiin tai ole varustanut kotiamme kaikilla mahdollisilla apuvälineillä. Meillä ei ole täriseviä, soivia ja aisteja stimuloivia sittereitä, tuttipullon steriloijaa, kohtuammetta tai vuoden 2011 uutuuskuosilla varustettuja tuhannen euron kaupunkirattaita. Valtaosa vauvanvaatteista ja -tarvikkeista on saatu tai hankittu käytettyinä ja kestovaippailukin kiinnostaa lähinnä ympäristösyistä.
6. Raskausaika on mielestäni ollut aika kaukana siunatusta tilasta. En juurikaan diggaile liki viidestätoista lisäkilostani, tukalasta olosta, vatsakivuista, suonenvedoista, turvonneista jaloista ja sormista, omaa elämäänsä elävästä ihosta tai siitä etten enää meinaa ylettää koskettamaan varpaitani. Sen sijaan mulla on hitonmoinen ikävä kunnon hikijumppaa, alkoholipitoisia juomia, raakaa kalaa, kypsentämättömiä juustoja ja maksalaatikkoa.
Entäs sitten? Pärjäämme varmasti 45 neliöllä niin kauan kuin lapsia on vain yksi, eikä sekään hirveästi liikuskele. En kaipaa esikaupunkialueelle, maalle, luonnonhelmaan enkä edes rivitaloon, ja luotan siihen, että vauvan ja kauppakassien kantaminen kolmanteen kerrokseen menee mainiosti hyötyliikunnasta. Pinnasängyssä on kissan varalta suojaverkko ja taaperoikäisen puolestaan on jo hyvä oppia, ettei eläimille voi tehdä ihan mitä huvittaa. En kykene ymmärtämään, miksi lapset ja ura olisi mahdoton yhtälö. Jos niin silti käy, miksei J voisi yhtä lailla jäädä kotiin? Parempi koti-isä siitä sitä paitsi tulisi, kuin musta kotiäiti! Vahinkolapsia on syntynyt ihmisille ennenkin (myös niille pitkään yhdessä olleille pareille), ja toisaalta avioliittojakin päättynyt pari kuukautta lapsen syntymän jälkeen. Luotan siihen, että olen seitsemän vuotta omillani asuneena, joskin vasta 23-vuotiaana, kykenevä huolehtimaan vauvasta. Ja toisaalta epäilen, että lasten suunniteltu hankkiminen on asia, mihin en vaan olisi ikinä ollut sen valmiimpi, vaikka olisin miten odotellut "sopivaa" ikää. Lastentarvikeliikkeet ovat auki vauvan syntymän jälkeenkin, jos vaikka se kohtuamme osoittautuu välttämättömäksi - epäilen silti. Ja siitä huolimatta, ettei paksuna oleminen ole mielestäni mitään herkkua, tykkään kyllä mahassa kasvavasta tyypistä jo nyt ihan tosi paljon. Eli ehkä tästä kaikesta selvitään.
Toisaalta edessä ovat vielä ekat leikkipuistokokemukset (odotan jo innolla sitä kun joku täydellinen äiti huomauttaa lapsellani olevan töppöset käsissä, tumput jaloissa jne.), kestovaippakokeilun tulokset, itse synnytystapahtuma, imetysongelmat ja hoitoonjättökeskustelut. Eli vaikka vielä nyt kykenenkin kuittaamaan kaikki ihmettelyt sarkasmin voimin, taitaa vielä paljon lisää olla luvassa. Sitä odotellessa!
2.2.2011
CTRL (+ ALT + DEL)
Näin kahdeksan kokonaisen raskauskuukauden jälkeen uskallan väittää, että ylivoimaisesti rankinta raskaudessa ja äidiksi tulemisessa, on tietynlainen kontrollin puute. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen sellaisten asioiden ja ajatusten äärellä, mihin itsellä ei loppujen lopuksi ole juuri mitään mahdollisuutta vaikuttaa, vaikka parhaansa yrittäisi.
Oma keho tuntuu (ja näyttää) vieraalta, ei tottele, ja reagoi noin kaikkeen ihan kummallisilla tavoilla. Raskauden myötä on pitänyt luopua paljosta, muuttaa omia elämäntapoja ja tehdä päätöksiä, jotka eivät enää perustukaan pelkästään siihen mitä minä haluan. Elämä on kyllä tiukastikin hallinnassa, mutta naruista tuntuu pitelevän kiinni joku ihan muu kuin minä. Kuukauden päästä sylissä on pieni, avuton lapsi, joka on vain otettava vastaan sellaisena kuin se on, kävi miten kävi ja tuntui miltä tuntui. Kehossa ja mielessä tapahtuu siis jatkuvasti jotain "ulkokohtaista", jotain, mitä niin valtavasti tekisi mieli suunnitella, ohjata ja valvoa. Sen hyväksyminen, ettei niin vain voi tehdä, on ollut aika kova paikka.
Neuvolassa, netin vauvasivuilla, Väestöliiton vauvaoppaassa - oikeastaan kaikilla mahdollisilla virallisilla ja epävirallisillakin tahoilla - puhutaan aivan liian vähän siitä, ettei raskaus aina ole sitä elämän parasta aikaa. Liian usein tulee törmättyä paheksuviin ja syyllistäviin katseisiin, jos myöntää rehellisesti kaipaavansa illanviettoon kuuluvaa viinilasillista, tai kertoo, että kasvava vatsa ärsyttää ja vauva-arjen mukanaan tuoma oman ajan väheneminen stressaa jo etukäteen. Neuvolassa aletaan välittömästi puhua kasvaneesta riskistä sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja tarjotaan lähetettä psykiatrille. Raskaana olevat tuttavat tai pienten lasten vanhemmat vihjailevat itsekkyydestä. Netin keskustelupalstat tursuavat "iih, lääh, ihanaa ja vaaleanpunaista" -asennetta ja valtaosa raskausblogeistakin keskittyy hehkuttamaan sitä, kuinka maailmassa ei ole mitään hienompaa kuin vatsan sisällä kasvava vauva. Tuntuu, että koko ilmiötä ympäröi joku pyhä äitiys -kultti, jossa negatiivisille (= itsekkäille?) ajatuksille ei yksinkertaisesti ole tilaa.
Ajatus tästä blogista onkin kypsynyt vähitellen raskauden edetessä, samoin kuin ajatus siitä, että odottava äitikin on vain ihminen, jolla on omat tarpeensa ja mielitekonsa. Niiden tuntemiseen pitäisi olla oikeus ilman mitään "huono äiti" -syyllistyksiä. Yhtään parempaa äitiä musta ei tule, vaikka nimeäisin jokaisen raskausarpeni ja suonikohjuni, ja hoivaisin niitä hellästi aamuin illoin. Myöskään sen viinilasillisen, raa'an kalan ja pehmeiden juustojen himoitseminen ei ole keneltäkään mitään pois - ei, vaikka jo malttamattomana odottaisinkin, että raskausaika olisi ohi ja pääsisin korkkaamaan kaapissa odottavan samppanjapullon. Olen myös aika varma, etten voi olla yksin näiden ajatusteni kanssa!
Siispä näin viimeisillään raskaana olevan naisen näkökulmasta toteankin, että on enemmän kuin tervettä, jos raskausaikana tai vauvan ensimmäisinä kuukausina kykenee edes joskus ajattelemaan itseään ensisijaisesti jonain muuna kuin äitinä. Näin ollen paheksunnasta ja epäilevistä katseista huolimatta pyrinkin pitämään kiinni siitä, että elämäni, harrastukseni ja tapani olisivat edes suunnilleen oman kontrollini alaisia. Myös kaikkien niiden äitiyden ihmeiden keskellä.
Oma keho tuntuu (ja näyttää) vieraalta, ei tottele, ja reagoi noin kaikkeen ihan kummallisilla tavoilla. Raskauden myötä on pitänyt luopua paljosta, muuttaa omia elämäntapoja ja tehdä päätöksiä, jotka eivät enää perustukaan pelkästään siihen mitä minä haluan. Elämä on kyllä tiukastikin hallinnassa, mutta naruista tuntuu pitelevän kiinni joku ihan muu kuin minä. Kuukauden päästä sylissä on pieni, avuton lapsi, joka on vain otettava vastaan sellaisena kuin se on, kävi miten kävi ja tuntui miltä tuntui. Kehossa ja mielessä tapahtuu siis jatkuvasti jotain "ulkokohtaista", jotain, mitä niin valtavasti tekisi mieli suunnitella, ohjata ja valvoa. Sen hyväksyminen, ettei niin vain voi tehdä, on ollut aika kova paikka.
Neuvolassa, netin vauvasivuilla, Väestöliiton vauvaoppaassa - oikeastaan kaikilla mahdollisilla virallisilla ja epävirallisillakin tahoilla - puhutaan aivan liian vähän siitä, ettei raskaus aina ole sitä elämän parasta aikaa. Liian usein tulee törmättyä paheksuviin ja syyllistäviin katseisiin, jos myöntää rehellisesti kaipaavansa illanviettoon kuuluvaa viinilasillista, tai kertoo, että kasvava vatsa ärsyttää ja vauva-arjen mukanaan tuoma oman ajan väheneminen stressaa jo etukäteen. Neuvolassa aletaan välittömästi puhua kasvaneesta riskistä sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja tarjotaan lähetettä psykiatrille. Raskaana olevat tuttavat tai pienten lasten vanhemmat vihjailevat itsekkyydestä. Netin keskustelupalstat tursuavat "iih, lääh, ihanaa ja vaaleanpunaista" -asennetta ja valtaosa raskausblogeistakin keskittyy hehkuttamaan sitä, kuinka maailmassa ei ole mitään hienompaa kuin vatsan sisällä kasvava vauva. Tuntuu, että koko ilmiötä ympäröi joku pyhä äitiys -kultti, jossa negatiivisille (= itsekkäille?) ajatuksille ei yksinkertaisesti ole tilaa.
Ajatus tästä blogista onkin kypsynyt vähitellen raskauden edetessä, samoin kuin ajatus siitä, että odottava äitikin on vain ihminen, jolla on omat tarpeensa ja mielitekonsa. Niiden tuntemiseen pitäisi olla oikeus ilman mitään "huono äiti" -syyllistyksiä. Yhtään parempaa äitiä musta ei tule, vaikka nimeäisin jokaisen raskausarpeni ja suonikohjuni, ja hoivaisin niitä hellästi aamuin illoin. Myöskään sen viinilasillisen, raa'an kalan ja pehmeiden juustojen himoitseminen ei ole keneltäkään mitään pois - ei, vaikka jo malttamattomana odottaisinkin, että raskausaika olisi ohi ja pääsisin korkkaamaan kaapissa odottavan samppanjapullon. Olen myös aika varma, etten voi olla yksin näiden ajatusteni kanssa!
Siispä näin viimeisillään raskaana olevan naisen näkökulmasta toteankin, että on enemmän kuin tervettä, jos raskausaikana tai vauvan ensimmäisinä kuukausina kykenee edes joskus ajattelemaan itseään ensisijaisesti jonain muuna kuin äitinä. Näin ollen paheksunnasta ja epäilevistä katseista huolimatta pyrinkin pitämään kiinni siitä, että elämäni, harrastukseni ja tapani olisivat edes suunnilleen oman kontrollini alaisia. Myös kaikkien niiden äitiyden ihmeiden keskellä.
Tilaa:
Kommentit (Atom)