Varpajaiset

Kaveripiiriimme syntyi hiljattain ihana, pieni tyttövauva. Sairaalavierailujen, kotiutumisuutisten sekä ilmeisen sutjakkaasti startanneen vauva-arjen myötä tuli tietysti myös J:lle kutsu varpajaisiin. Pikkutunneille venähtäneen juhlinnan jälkeen tuore isä päätyi kaikista mahdollisista vaihtoehdoista valitsemaan yösijakseen meidän sohvan – siis ainoan paikan, jossa takuuvarmasti joutuu heräämään lapsen takia kukonlaulun aikaan. Kerrassaan fiksu veto!

Mä jäin pippaloiden jälkeen miettimään tätä varpajaisperinnettä yleisemmin. Ilmeisesti moni äiti kokee varpajaiset jotenkin loukkaavana, osa jopa hylkäämisenä. Mä en ihan ymmärrä, miksi. Musta on vain normaalia, että lapsen syntymää haluaa juhlistaa myös ystäviensä kanssa, ja juhlissahan alkoholilla on usein oma roolinsa. Olen myös käsittänyt, että varpajaisissa ihan oikeasti puhutaan siitä vauvasta, vanhemmuudesta ja uusista tuntemuksista. Varmasti kavereiden tapaaminen, rentoutuminen ja muidenkin asioiden ajatteleminen tekee hyvää väsyneille ja toisten huomioimiseen keskittyneille isille. Mun tuttavapiirissä voi toki olla poikkeuksellisen fiksua porukkaa, mutta en ole kuullut yhdestäkään isästä, joka karkaisi sairaalan perhehuoneesta järjestämään varpajaisia, saapuisi – tai jättäisi kokonaan saapumatta – sairaalaan krapulaisena jälkikasvuaan kylvettämään tai hylkäisi tuoreen äidin ja vastasyntyneen kaksin kotiin silloin kun apukäsiä vielä tarvitaan. Isille siis suotakoon varpajaisensa!

Mutta mutta. Jotain tässä jutussa en tajua. Miksi ne varpajaiset ovat vain miehille ja mistä ihmeestä sellainen tapa on saanut alkunsa? Miksei äideille ole samankaltaista perinnettä? Joo, tajuan että harva äiti voi tai haluaa lähteä pari päivää synnytyksen jälkeen humppaamaan. Mutta vaikka sitten paria kuukautta myöhemmin? Heti kun omat housut mahtuvat jalkaan, vauva pärjää myös tuttipullolla tai kunhan yösyötöt tai imetys kokonaan loppuvat? Yleinen ja yhtäläinen varpajaisoikeus heti käyttöön, tasa-arvon nimissä!

En nyt jaksanut sen kummemmin perehtyä varpajaisperinteen historiaan, mutta osaako joku kertoa, mistä moinen tapa on lähtöisin tai miten se on aikojen saatossa muuttunut? Entä tunnustaako joku kieltäneensä mieheltään varpajaiset tai pitäneensä omat pippalot vauvan ja äitiyden kunniaksi?

Kuin raivo härkä

Rankan vauvavuoden jälkeen piti helpottaa. Yksi jos toinenkin asiantunteva taho on hehkuttanut, kuinka maagisen yhden vuoden rajapyykin jälkeen lapsen kanssa on helpompaa kommunikoida, helpompaa toimia, helpompaa liikkua jne. Kaiken piti olla helpompaa, siis siihen asti kunnes koittaisi uhmaikä.

En tiedä oliko mulla vain odotukset liian korkealla vai onko Sampo jotenkin varhaiskypsä, mutta kuluneen viikon perusteella olen vetänyt johtopäätöksen, että mikään ei todellakaan helpota. Sampo on nyt yksi vuotta ja yksi kuukautta, ja voi saada maailmanloppua enteilevät raivarit asiasta kuin asiasta. Lapsi on jatkuvassa valmiustilassa, jossa pieninkin väärä liike sytyttää uhmakohtauksen ketjun. Se alkaa sydäntäsärkevästä parkaisusta ja valtavista krokotiilinkyynelistä. Seuraavaksi vedetään henkeä p-i-t-k-ä-ä-n ja päästetään ilmoille huuto, joka muistuttaa etäisesti jonkin lehmää suuremman eläimen teurastusta. Huudon myötä naama muuttuu punaiseksi ja otsa menee kurttuun. Sitten tulee heittäytyminen maahan, lattian hakkaaminen nyrkeillä ja muut väkivaltaiset piirteet. Jos lähistölle osuu esim. lohduttamista yrittävä äiti tai muu olento, voidaan tarvittaessa myös purra, raapia, potkia ja hakata. Hetken päästä itku on jo lohdutonta nyyhkytystä ja lapsen silmissä on valtavan syyllistävä katse: "Etkö sä nyt jumalauta tajua et mä haluan syliin?!"

Raivarit tosiaan voi saada mistä tahansa pienestäkin sattumuksesta. Yleisimpiä syitä ovat kieltäminen, komentaminen, nostaminen pois kielletystä paikasta, vaarallisen / tärkeän tavaran pelastaminen pois lapsen ulottuvilta. Siis nämä perusjutut. Muita suuria tunteita aiheuttavia tapahtumia ovat ruokailu, nukkumaanmeno, pesu, pukeminen, hiusten harjaaminen, hampaiden pesu, vaipan vaihtaminen, syliin ottaminen väärällä hetkellä, tyhmä lelu, väärä tv-kanava, pään / jalan / käden / muun ruumiinosan kolauttaminen johonkin, tiellä oleva tuoli / kaappi / sänky / muu huonekalu, jalassa oleva sukka, vääränvärinen paita ja oikeastaan ihan mikä tahansa kuviteltavissa oleva asia.

Tässä otoksessa esiintyy viisikuisen vauvan raivo. Tuoreemmasta ei toistaiseksi ole todistusaineistoa. Seuraavien kilarien yllättäessä aion kyllä olla kamera kädessä valmiina. Ajattelin tallentaa myös videokuvaa, jota voin sitten vahingoniloisena esitellä hamassa tulevaisuudessa Sampon ensimmäiselle seurustelukumppanille. Tällä hetkellä en kuitenkaan voi kuin iloita siitä, että touko-kesäkuussa on tiedossa tiivis opintokokonaisuus, joka tarkoittaa edes muutamaa vapaailtaa tästä residenssistä. Äitiys ei meinaan ole kovin kivaa just nyt.

Eka kerta

Meidän perheessä on ollut lähiaikoina monta ekaa kertaa. Laskiaistiistaina juhlimme J:n kanssa ensimmäistä hääpäiväämme. Siis tiistaina, koska menimme naimisiin epäromanttisesti maanantaina. Täytyy tosin mainita, että vielä viikonpäivääkin epäromanttisempi oli hääpaikkana toiminut Helsingin käräjäoikeus. Puhumattakaan todistaja-kummisedästä, joka asteli tyytyväisenä vihkitilaisuuteemme - ja turvatarkastukseen - ruuvimeisseli taskussa.

Hääpäivä sujui sekin vähän epäromanttisissa merkeissä. Olin järjestänyt J:lle yllätyksen, mutta kunnon supermutsin tavoin aloin tuntea itseni kipeäksi heti kun Sampon hoitoon hakeneen ukin auton perävalot hävisivät näköpiiristä. Kestin kuitenkin kuin mies ja pääsimme J:n kanssa leffaan (tämä oli muuten eka kerta kun oltiin leffassa kaksin, uskomatonta) ja lemppariravintolaamme syömään. Yöllä mulla olikin kuumetta jo melkein 40 astetta.

Viime sunnuntaina oli ehkä vielä ensimmäistä hääpäivääkin tärkeämpi eka kerta - Sampon eka synttäripäivä! Kunnon supermutsin tavoin olin edelleen kipeä sekä synttärivalmisteluja tehdessä, että koko kaksipäiväisten juhlien ajan. Oli muuten aika hehkeää leipoa kuumeessa 45 ihmiselle ja samalla vahtia melko touhukasta Sampoa. En suosittele kenellekään. Mainittakoon myös, että ensi vuonna meillä on vähän pienemmät bileet.

Juhlat sujuivat kuitenkin olosuhteisiin nähden hienosti, ruokaa oli riittävästi ja se oli hyvää. Sampo sai hirveästi lahjoja ja oli selvästi onnellinen kaikesta saamastaan huomiosta. Tosin välillä piti karata eteiseen tai makkariin pakoon meluavaa vierasjoukkoa. Päiväunet jäivät molempina päivinä vähän lyhyiksi, joten varsinainen synttärihetki sunnuntai-iltana klo 19.05 vastaanotettiin juurikin sellaisissa merkeissä kuin ennustelin: Sampo huutaa isin kanssa pää punaisena puurolautasen äärellä ja äiti valmistautuu korkkaamaan viinipulloa viimeisten vieraiden kanssa. Koska siis onhan synttäripäivä paljon kovempi juttu äidille kuin lapselle ja vähintään viinilasillisen arvoinen. Hyvänen aika, eihän se muksu edes muista itse asiasta mitään!

Siis mä oon näin monta vuotta!

Mä sen sijaan muistan. Viikonlopun aikana tuli aika monta kertaa katsottua kelloa ja pohdittua, mitä viime vuonna juuri tähän aikaan tapahtui. Muistelin sitä kun lapsivesi meni ja oivalsin, että tätä ei kyllä enää voi perua. Kuinka pitkältä torstaipäivä tuntuikaan, kun odottelin supistuksia kotona ja toivoin, että kello olisi jo kuusi ja voisin lähteä sairaalaan. Perjantaina söin osastolla aamupalaa ja katselin uutisia Japanin tsunamista. Sampo saisi aika hurjan syntymäpäivän. Samana iltana leikkaussaliin meno tuntui omituiselta ja jännittävältä, puudutuspiikki sattui tuhottomasti ja J meinasi myöhästyä synnytyksestä. Muistan, kuinka Sampo itki kovaa ja näin vilauksen jostain pienestä ja punaisesta mytystä. Heti perään joku leikkaussalin hoitaja huudahti spontaanisti, että no on se nyt ainakin neljä ja puoli kiloa! Sunnuntai-illan viinilasillisen äärellä tuntui vähän haikealtakin miettiä, että tasan vuosi sitten pitelin tuota nyt jo niin isoa poikaa sylissä. Ensimmäistä kertaa.

Tässä mä oon vielä aika pieni. Ehkä kolme tuntii vanha. Sillon mä nukuin aika paljon.

Sormiruokailun iloja

Ruisleivän syöminen voi olla näinkin riemastuttavaa:

Sampo on viime päivinä maistellut useampaa eri ruoka-ainetta sormin, ja tähän mennessä leipä on kohonnut meidän suosikiksi. En tiedä onko Sampo samaa mieltä makukokemusten perusteella, mutta äiti kyllä arvostaa sitä, että sotkun määrä on suht minimaalinen ja tukehtumisvaarakin pienehkö. Musta sormiruokailu meinaan on aika pelottavaa - en todellakaan tiedä, mitä tekisin jos joku ihana ruoanpala takertuisi muksun kurkkuun kiinni. Todennäköisesti juoksisin hysteerisenä ympäri kämppää ja soittaisin varmuuden vuoksi hätänumeroon siinä vaiheessa kun vauva olisi jo itsekseen kakonut palasen ulos...

Voisin joskus laatia tästä aiheesta vähän kattavammankin jutun, mutta nyt jätän bloggailut tähän kuvailotteluun. Meillä on viime aikoina ollut aika kiire erään Nelosen Hurja remontti -ohjelmaa muistuttavan taloprojektin parissa. Tosin tässä remontissa valmista ei tule viikossa, eikä kukaan pääse limusiinikyydillä kylpylään odottelemaan rempan valmistumista. Harmi.

Rok-rok-rokko

Sampolla on vesirokko. Kuukausi sitten sillä oli vauvarokko. Ja äijä on seitsemän kuukautta vanha. Huoh.

Tietämykseni erilaisista lastentaudeista on varsin rajanainen, mikä tuli ilmi vauvarokon aikaan, kun tuttava ehdotti sitä selitykseksi Sampon kuumeiluun ja näppyläiseen ihoon. Olin kyllä tietoinen, että on olemassa erilaisia rokkoja, jotka tarttuvat herkästi ja joista seuraa näppylöitä. Vesirokko oli tuttu juttu, sen kun olen sairastanut joskus itsekin. Sitten kelailin, että mitäs muita niitä nyt olikaan. Tuhkarokko? Hui. Tulirokko, enterorokko, parvorokko? Mikään niistä ei sanonut mulle mitään, enkä todellakaan olisi osannut tunnistaa oireita ilman ystäväämme Googlea. Vauvarokko kuulosti niiden rinnalla vähän nössöltä, ja sellaiseksi tauti (jota tosiaan ensin luulin ihottumaksi) osoittautuikin. Sampolla oli kolme päivää kuumetta, kaksi päivää ihottumaa ja missään vaiheessa ei varsinaisesti voinut havaita, että lapsi olisi ollut kipeä. Vai mitä sanotte tästä sohvalla lekottelevasta kuumeilijasta (joka muuten näyttää vähintään puoli metriä todellista pidemmältä kuvakulman ansiosta)?

Selvästi hurjan rokkotaudin kynsissä, eikö? Ainakin Sampo tuntui ymmärtävän, että kipeänä kannattaa ottaa rennosti.

Vesirokko tuntuu kuitenkin olevan vähän kurjempi tauti. Kitisty ja vikisty on paljon, yksi yö valvottiin ja näppylät, joita onneksi ei ole kovin montaa, syyhyävät taukoamatta. Sampo on kyllä aika kumma tyyppi, koska kaiken sairastelun keskellä se tuntuu päättäneen, että nytpä just nyt ja tässä opettelen konttaamaan. Seurauksena rokkoinen vauva teloo päätään kaikkiin mahdollisiin kulmiin ja turhautuu, kun jalat ja kädet ei toimi samaa tahtia. Ihanaa.

Arvatkaa vaan, kumpi ehti ensin lelun luokse (ja mikä parku siitä sitten syntyi)..!

Vanhassa vara parempi

Löysin lapsuudenkodista vintin raivauksen yhteydessä kassillisen omia vanhoja pehmolelujani. Heitin nallet, hylkeet, koirat ja kumppanit kotona pyykkikoneeseen ja iskin narulle kuivumaan. Kissan mielestä tämä vaihe oli erityisen pelottava. Yläilmoista tuijottaneet nallensilmät olivat ilmeisesti karmivia. Narun vasemmassa reunassa roikkuva piskuinen koira oli muuten oma suurin suosikkini. Sen nimi oli Pikku Koira, mikä kertonee kaiken mielikuvitukseni laadusta.

Sampo tykkäsi pehmoleluista ihan hulluna. Se vähän yllätti, sillä yleensä viihdyttäviksi leluiksi on todettu vain kaikki sellaiset, joita on kiva hakata lattiaa vasten tai joissa on mahdollisimman kova ääni ja paljon vilkkuvia valoja. Ehkä siis Sampon mielestä pehmolelujen kuuluukin olla vähän nuhjaantuneita ja käytössä kuluneita? Tai sitten mä en vaan enää osaa valita lapsia innostavia pehmoja. Valkoinen Silja Line -hylje kun ei ehkä olisi se, minkä nykyään kaupan hyllyltä mukaan nappaisin...

Ruokaa tuokaa, vatsa huokaa

Porkkanasuikaleita omin sormin syötynä vai sileääkin sileämpää sosetta äidin tarjoamana lusikasta? Kotiruokaa vai kaupan purkista? Lihaa vai kasvista? Vauvan ruokailuissa on yllättävän paljon pohdittavaa, kun rintamaidon tai korvikkeen ohella pitäisi alkaa maistella muutakin sapuskaa. Meillä soseita on syöty jo useampi kuukausi, Sampo kun aloitti ruokailunsa kolmen kuukauden iässä päärynän voimin. Sittemmin olemme siirtyneet päärynästä eteenpäin ja nyt puolivuotiaana päivän aikana syödään neljä ateriaa. Aamuisin ja iltaisin puuroa hedelmä- tai marjasoseella, lounaaksi ja päivälliseksi jotain kasvissosetta, joskus myös lihaa. Sormiruokaakin syödään välillä, mutta nimenomaan vain välillä, koska olen laiska enkä jaksa siivota ihan koko ajan.

Kasvissoseet olen alusta asti väkertänyt itse - peruna, porkkana, kukka- ja parsakaali, bataatti ja kumppanit kun ovat halpoja ja helppoja valmistaa. Kuorin, pilkon, keitän ja soseutan niitä aina vähän isomman erän kerralla ja isken pilttipurkeissa pakkaseen erilaisina sekoituksina. Näin olen ajatellut toimia myös lihamössöjen kanssa, koska ne kaupan lihasoseet haisee, näyttää ja maistuu niin karmivalle, etten oikein hennoisi syöttää niitä edes pahimmalle vihamiehelleni. Hedelmäsoseiden suhteen en ole jaksanut noudattaa samanlaista kodinhengetär-linjaa, vaan ne meillä on banaania lukuunottamatta syöty purkista. Kerran yritin soseuttaa Sampolle iltapuuron kaveriksi päärynää. Siinä vaiheessa kun olin kymmenen minuuttia pilkkonut ja kuorinut ja muussannut niitä saakelin minikokoisia kotimaisia päärynöitä, päätin, että Sampo saa jatkossa päärynänsä pilttipurkista niin kauan kunnes sillä on riittävästi purukalustoa jyrsiä lohkoja pienemmäksi ihan itse.

Tänään havahduin siihen, etten ole kaikesta tästä vaivannäöstä huolimatta edes ajatellut, mitä lapseni oikeasti syö. Joo, tiedän, että se on allerginen omenalle ja siksi välttelen kaikkia omppua sisältäviä juttuja, samoin tarkistan aina, ettei ruoassa ole maitoproteiinia. Tiedän myös tasan tarkkaan, mitä eri ruoka-aineita Sampo on maistanut, mistä se tykkää ja mistä ei. Tänään kuitenkin pyörittelin kädessä Sampon suurta suosikkia, eli Nutrician Muksu päärynäsosetta, ja tajusin purkin kyljessä lukevan, että se on valmistettu Tsekissä. Eli lappaan siis lapseni suuhun Keski-Euroopassa purkitettua päärynämössöä, jonka parasta ennen päivämäärä on joskus vuoden 2013 puolella. Lastenruoistahan valtaosa valmistetaan UHT-kuumennuskäsittelymenetelmällä, jonka ansiosta ruoka säilyy tuoreena ja hyvänmakuisena pitkään, eikä lisä- tai säilöntäaineita tarvita. En varsinaisesti epäile, etteikö teollinen lastenruoka olisi turvallista ja korkealaatuista - se kun taitaa olla yksi tutkituimpia ja valvotuimpia elintarvikeryhmiä kauppojen hyllyillä. Enemmän mua mietityttää tuo alkuperä. Haluaisin tukea sekä omia että Sampon ruokia ostaessa kotimaista työtä, mahdollisuuksien mukaan myös kotimaisia raaka-aineita, ekologista tuotantoa ja erityisesti välttää turhia kuljetusmatkoja. Tsekki on aika kaukana, vaikka Muksu-soseet yllättäen ovatkin yleensä kaupan hyllyn halvin vaihtoehto.

Pikaisen googlettelun jälkeen selvisi, että Piltti- ja Bona-lastenruoat valmistetaan Suomessa Turun lastenruokatehtaalla. Lisäksi ainakin Piltin tuotekehitys on täysin kotimaista, samoin kuin suuri osa raaka-aineista. Kuulostaa hyvältä, mutta. Sekä Piltti että Bona ovat osa Nestlé-konsernia, jota kohtaan mulla on periaatteellinen asennevamma (lue lisää). Kotimaisuus taitaa kuitenkin nyt ajaa Nestlé-kammojeni edelle, ja ainakin ne Muksu-soseet jatkossa jäädä kaupassa hyllyyn. Muksua valmistava Nutricia Baby Oy on muuten osa Danone-konsernia.

Muut vaihtoehdot ovatkin mulle aika vieraita. Semper taitaa olla ruotsalainen firma, ja niillä oli joku kiva uudehko luomusarja, joka vaikutti ihan lupaavalta. Semperiä ei vaan saa ainakaan meidän lähikaupasta. HiPP-lastenruoat ovat aina luomua ja jokaisen purkin kannesta löytyy tuotantoerän numero, jonka perusteella koko valmistusprosessi on jäljitettävissä aina siitä lähtien, miltä pellolta raaka-aineet on kerätty. Ylipäätään HiPP-ruokien tuotantoprosessi vaikuttaa ainakin nettisivujen infon perusteella ekologiselta ja järkevältä. Hinta onkin sitten aika suolainen, eikä näitäkään löydy joka kaupan hyllyltä.

Näin ollen taidan vaan koittaa jaksaa itse muussailla jatkossa edes silloin tällöin niitä hedelmiäkin soseeksi, ja koittaa vaan kärsivällisesti luututa lattioilta vauvan käsistä luiskahtaneita kuolaisia hedelmäpaloja. Tai sitten se banaani nousee ratkaisevasti suurempaan rooliin Sampon ruokavaliossa...


Lisää aiheesta:
Nutricia Baby Oy
Pilttipiirin lastenruokasivut
Nestlé Bona
Semper
Hipp

Sampo < 3 Sophie

Kaikki supertrendikkäät äidit ovat ilmeisesti jo jonkin aikaa kohisseet 50-vuotiaasta Sophie the Giraffe -purulelusta, joka on luonnonmukainen, vauvaystävällinen, kehittävä, valmistettu käsityönä, tyylikäs ja ihan helvetin kallis. Suhtauduin tähän design-leluun yhtä skeptisesti kuin kaikkiin muihinkin pikkuvauvoille tarkoitettuihin leluihin, koska kokemukseni mukaan kaksi kuukautta vanhalle vauvalle kelpaa leluksi ja tuijoteltavaksi nallen tai kirahvin sijaan ihan hyvin vaikka rätti tai äidin naama.

Viikko sitten meillekin silti muutti oma Sophie, koska varhaiskypsä lapseni päätti alkaa tehdä hampaita ja huuto oli sitten sen mukaista. Äitiyspakkauksessahan tuli se kiva viilentävä purulelu - kerronpa vaan, että kannattaa lukea käyttöohjeet ennen kuin upottaa sen kiehuvaan veteen..! J lähti sitten huudosta väsyneenä (purulelun muututtua käyttökelvottomaksi) apteekkiin hakemaan vastaavaa tilalle, mutta saapuikin kotiin Sophien kanssa.

En tiedä, kumpi hämmentää mua enemmän: se, että J tietää yhtään mitään ranskalaisista design-kirahveista, vai se, että se todellakin toimii. Jätkä pitelee tyytyväisenä kirahvia kätösissään ja jäytää jalkoja hymy huulillaan. Hammaskaan ei enää vaivaa. Lisää näitä meille!

Kirahvin nettisivuille voi muuten lähettää kuvan omasta vauvasta ikuistettuna Sophien kanssa. Samalla osallistuu kilpailuun, jossa arvotaan lisää Sophie-tuotteita. Itsehän ryntäsin toimimaan juurikin näin - kalliit design-lelut kun ei tässä perheessä ole mitään arkipäivää.

P.S. Kuten otsikosta joku saattoikin jo huomata, sai meidän pikkumies lauantaina nimen. Toistaiseksi nimetön tunnetaan siis nykyään Sampona, alias S-miehenä. Wikipedia tietää kertoa, että Sampo on mm. esihistoriallinen lonkerojalkaisiin kuuluva suku, konekivääri, jäänmurtaja, pankki, lentopallojoukkue Pielavedellä sekä Suomen paras muikkuravintola. Löytyypä avaruudesta myös asteroidi nimeltä 2091 Sampo. Me J:n kanssa ajateltiin nimeä valitessa lähinnä tätä Kalevalan Sampoa, rikkauksia tekevää ihme-esinettä. Plus että Sampo vaan kuulostaa niin kivalta!

Supernalle

Päiväuniongelmaan löytyi ratkaisu; nalle. Äijä nukahtaa kiltisti omaan sänkyynsä ja herättyäänkin vilkaisee vain nopeasti ympärilleen simahtaen uudelleen hymyssä suin, kunhan nalle on vieressä naama vauvaan päin seuraavalla tavalla:

Luonnollisesti mikä tahansa nalle ei kelpaa. Ainoa oikea yksilö on tämä kyseinen nalle, joka ei tähän saakka ole skidiä kiinnostanut millään tavalla. Yritin pitkään tuputtaa myös sänkyyn muutoin suosikkileluksi osoittautunutta Mauno-pupua (kuva alla), mutta eipä kelvannut Mauno tähän tarkoitukseen. Ilmeisesti Vaaleansinisen Nallen piirteissä on siis enemmän äidin näköä, toimiihan uninalle tässä tapauksessa äidin korvikkeena.

Ratkaistavaksi jää enää se, mistä näitä saa ostaa lisää. Nallen rauhoittava vaikutus kun lakkaa heti skidin kääntäessä unissaan katseensa toiseen suuntaan.

Kryptoniittia!

Huono äiti on nykyään Supermutsi, mutta varsinaisia supervoimia ei silti vielä ole havaittu. Tilaukseen laitetaan erityisesti "näin nukutat unta vastaan taistelevan kiukkuisen vauvan" -taito, sekä viisi ylimääräistä kättä, jotta kaikki kotityöt tulisivat tehtyä sillä aikaa kun Supermutsi keskittyy antamaan kaiken huomionsa jälkikasvulleen.

Teräsmiehellä taisi myös olla vähän päheemmät apurit. Puhemies Mao kun on viime aikoina keskittynyt lähinnä huutamaan aina silloin kun vauva ei huuda, varsinkin aamuviiden ja -kuuden välillä. Oli aika masentavaa käväistä ekaa kertaa kylässä vauvan tulevalla kummitädillä, ja havaita että kaikki maailman kissat eivät kammoa pieniä huutavia miehiä:

Miksi meidän kissa ei voi olla yhtä tyhmänrohkea?

Meidän äiti on parempi kuin teidän äiti

Äidiksi tuleminen on kummallinen juttu. Sitä huomaa olevansa ihan uudenlaisten paineiden ympäröimä. Sen lisäksi, että kotona asustaa kärsimätön viisikiloinen tyyppi, jolla on vielä jonkin aikaa vähän kommunikaatiovaikeuksia, tulee kaikenlaisia vaatimuksia muiltakin tahoilta. Arjen pyörittämiseen menee yhtäkkiä tuplasti aikaa, kun aina pitää miettiä, mitä vauva tekee "sillä aikaa kun." Sukulaisia pitäisi ehtiä nähdä tasaisin väliajoin, kavereita ravaa kylässä, välillä pitäisi ehtiä viettää aikaa niiden ystävien kanssa myös ilman vauvaa, jottei ole ihan surkea elämätön luuseri, ja puolisoa pitäisi huomioida muillakin kuin kakkavaippauutisilla.

Aikataulullisten ja sosiaalisten haasteiden lisäksi omat kommervenkkinsä äitiyteen tuo yleinen ympäristön asettama paine. Yhtäkkiä lokeroituukin sen mukaan käyttääkö kesto- vai kertavaippoja, imettääkö vai syöttääkö korviketta, ja jos syöttää, millaisesta tuttipullosta, kuskaako lastaan kantoliinassa ihokontaktissa, vai hylkääkö vauvan tylysti sitteriin jne. Vauvoille (ja äideille) on kehitelty vaikka mitä hyödyllisiä ja hyödyttömiä härpäkkeittä. Lapsensa voi pukea Burberryn ruutukuosiin, eikä pinnasänky ole mitään, jos siellä ei ole Pupujussikat-reunapehmustetta. Kaupungilla kyylätään muiden vaunuja sillä silmällä, onko tuulensuojaharso kiinnitetty asiaan tarkoitetuilla klipseillä vai tavallisilla pyykkipojilla, ja onko hoitolaukkuna se synnytyssairaalasta saatu Liberon vihreä pussukka, vai kenties vedenpitävällä vuorilla varustettu nahkalaukku, jossa on vakiovarusteina sisäänrakennettu itkuhälytin, tuttipullonlämmitin ja kokoontaittuva hoitopöytä.

Äitiys on siis selkeästi aikamoista kilpavarustelua. Ensimmäiset merkit ilmenevät jo raskausaikana vaatteiden, ruokavalion, vitamiinivalmisteiden, fyysisen jaksamisen ja niiden vauvantarvikkeiden muodossa. Vauvan syntymän jälkeen vertailun kohteeksi otetaan arjessa selviytymisen taidot. On helppo myhäillä tyytyväisenä, kun jonkun toisen lapsi itkeskelee kauppajonossa tai heittäytyy karkkihyllyn kohdalla selälleen lattialla kurkku suorana huutaen. Toisaalta silloin ei paljon naurata, kun itse istuu siinä Prisman viereisellä penkillä syöttämässä vauvalle lämmittämätöntä Tuttelia vastaostetusta tuttipullosta kun, hups, hoitolaukku jäi kotiin.

Luulisi, että nämä tuntemukset ovat yhteisiä kaikille maailman äideille. Mutta miten sitten voikin olla niin hankalaa myöntää, että väsyttää, viime yönä ei nukuttu kunnolla, vauva on kitissyt koko aamun, eikä puoliltapäivinkään ole saanut itselle edes leipäpalaa suuhun tai päivävaatteita vaihdettua? Jostain huulien välistä aina vain lipsahtaa se "meillä menee hienosti, vauva on niin helppo, ei kitise juuri koskaan ja nukkuu yönsäkin hyvin". Otan siis askelen eteenpäin ja tunnustan, että mulle ei ainakaan kuulu koko ajan pelkkää hyvää, vauva ei ole täydellisen helppo tapaus ja hetkittäin tunnen itseni melko riittämättömäksi ihan kaikin puolin.

Aivan oma ilmiönsä on tietysti se, kun kilpavarustelu kohdistuu tarvikkeiden ja äitiyden lisäksi niihin lapsiin. Skidi täytti tänään kuukauden ja jo nyt olen vastannut sataan kyselyyn koskien sitä, joko se hymyilee, naureskelee, kannattelee päätään, ottaa kontaktia tai kierähtää kyljeltä toiselle. Tietysti olen itsekin ehinyt kehuskella sillä, kuinka taitava meidän vauva onkaan, ja kytännyt kamera kädessä odottamassa, että saisin sen hymyn vangittua todistusaineistoksi sukulaisia varten.

Kauhulla odotan myös ensi viikolla olevaa lääkärintarkastusta, jossa saa kuulla, millainen oma lapsi on suhteessa muihin, kasvukäyrään, keskiarvoihin, tilastoihin, edelliseen kävijään ja niin edelleen. Eli jos on vähän rankkaa tämä äitiys, niin eipä helpolla päästetä lapsiakaan. Onneksi meidän vauva on niin jääräpäinen tapaus, että todennäköisesti se ei koko neuvolakäynnin aikana avaa silmiään, päästä inahdustakaan, vahingossakaan esitä merkkejä mistään motorisista taidoista ja todennäköisesti vaikka paskoo lääkärin päälle käynnin päätteeksi. Taidan siis ottaa varmuuden vuoksi mukaan seuraavan valokuvan, ihan vain omaa egoa pönkittääkseni. "Kyllä se kotona vielä onnistui."

Where I End and You Begin

Kuluneet kolmetoista vuorokautta ovat ihan varmasti olleet tähänastisen elämäni jännittävimmät, kiireisimmät ja hämmentävimmät. Varmasti onnellisimmatkin, mutta hetkittäin sitä on ollut aika vaikea muistaa, koska myös vähäunisimmissa on tehty uusia ennätyksiä.

Viimekertaisen valituskonsertin jälkeen alkoi tosiaan tapahtua. Torstaiaamu starttasi lapsivesien menolla ja siitähän alkoikin melkoinen touhotus ja valmistautuminen. Valitettavasti seuraavaan kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin ei sitten edettykään mihinkään muualle kuin sairaalan petiin yöpymään. Ja odottelemaan.

Lopulta perjantaina 11.3. puoli seiskan aikaan illalla käpsyttelin omin jaloin Naistenklinikan hissiin ja hurautin hoitajan kanssa pohjakerroksen leikkaussaliin. Fiilis oli aika hämmentynyt, varsinkin siinä vaiheessa kun leikkausvalmisteluja alettiin tehdä, valot ja musiikit raikasi ja mietin, että onpas jännää kun synnyttäminen tuntuu lähinnä siltä, kuin olisi menossa umpisuolileikkaukseen. Hyvin sujuneen operaation jälkeen lopputulos oli nähtävillä klo 19.05, ja siinä vaiheessa kolahti sitten vähän isommin tajuntaan, mitä tässä nyt oikein tapahtuikaan. J-raukalla taisi myös kolahtaa, mies kun päätyi vahingossa näkemään mut vatsanpeitteet auki. No, ainakin se on nyt kirjaimellisesti nähnyt syvälle mun sisimpään...

Huomattavissa määrin isäänsä muistuttava poikavauva oli loppujen lopuksi syntyessään 54 cm pitkä ja painoi  4540 g. Ihan hyvä siis, että leikkauspöydälle päädyttiin, vaikka mun olo ei näinä sektion jälkeisinä päivinä järin huikea olekaan ollut. Alkuun tuntui aika rankaltakin, kun ei itse pystynyt huolehtimaan omasta lapsestaan, ja pelkkään kyljen kääntämiseen tai vauvan asennon korjaamiseen piti joka kerta pyytää apua. Homma alkoi kuitenkin helpottaa kun kotiuduttiin sairaalasta, vaikka aikamoisten mietteiden äärellä sitä on oltu täälläkin. Voisin varmaan kirjoittaa kirjan pelkistä tyhmistä hakusanoista, joilla ensipäivien aikana tuli Googlea koeteltua. Malliesimerkkeinä seuraavat yhdistelmät ja niiden eri sovellukset:

- vauva + ruoka + määrä
- miksi vauva syö koko ajan
- miksi vauva ei syö
- vauva + uni + määrä
- miksi vauva nukkuu koko ajan
- miksi vauva ei nuku

Lisäksi pinnalla ovat olleet kaikenlaiset kakkaan, pieruun, vaippaan ja ilmavaivoihin liittyvät jutut sekä imetys ja siihen liittyvät oheistoiminnot. Elämäni pyörii siis lähes kokonaan jonkun toisen tyypin ruokailun, nukkumisen ja eritteiden tuotannon ympärillä, mikä käväisi kyllä mielessä raskausaikanakin. Mutta eipä sitä vauva-arjen todellisuutta silti pystynyt edes kuvittelemaan ennen omakohtaista kokemusta... Toisaalta vauvaeloon mahtuu myös todellisia huippuhetkiä, kuten nämä isin masun päällä nautitut iltatorkut:

Mietin jonkun aikaa, onko tuo otsikon Radiohead-lainaus vähän turhan imelää kamaa, mutta aika nopeasti tajusin, että ei tässä kohtaa mikään oikein voi olla. Kaikkien pissa- & kakkavaippojen, tissiraivareiden ja mahakitinöidensä keskellä toi pieni mies on kyllä onnistunut sulattamaan mun, ja aika monen muunkin, sydämen melko totaalisesti. Ja sellaisella tavalla, mitä ei myöskään olisi ikinä voinut kuvitella.

Joka ilta kun lamppu sammuu...

Meille täytyy varmaan ostaa toinenkin pinnasänky. Ei, en odota kaksosia, eikä meillä ole päätetty pyöräyttää toista lasta heti ensimmäisen perään. En myöskään ole suunnitellut J:n majoittamista jatkossa pinnasänkyyn, vaikka laidoilla varustettu sänky varmaan joskus (esim. erinäisten kavereiden varpajaisten jälkeen) tulisikin ihan tarpeeseen, saati koe itse tarvitsevani häkkimajoitusta jatkossakaan.

Vauvan sänky on vaan tällä hetkellä vallattu aika totaalisesti muuhun käyttöön:

 

Eikä sitä tietysti millään hennoisi kieltää.