Varpajaiset

Kaveripiiriimme syntyi hiljattain ihana, pieni tyttövauva. Sairaalavierailujen, kotiutumisuutisten sekä ilmeisen sutjakkaasti startanneen vauva-arjen myötä tuli tietysti myös J:lle kutsu varpajaisiin. Pikkutunneille venähtäneen juhlinnan jälkeen tuore isä päätyi kaikista mahdollisista vaihtoehdoista valitsemaan yösijakseen meidän sohvan – siis ainoan paikan, jossa takuuvarmasti joutuu heräämään lapsen takia kukonlaulun aikaan. Kerrassaan fiksu veto!

Mä jäin pippaloiden jälkeen miettimään tätä varpajaisperinnettä yleisemmin. Ilmeisesti moni äiti kokee varpajaiset jotenkin loukkaavana, osa jopa hylkäämisenä. Mä en ihan ymmärrä, miksi. Musta on vain normaalia, että lapsen syntymää haluaa juhlistaa myös ystäviensä kanssa, ja juhlissahan alkoholilla on usein oma roolinsa. Olen myös käsittänyt, että varpajaisissa ihan oikeasti puhutaan siitä vauvasta, vanhemmuudesta ja uusista tuntemuksista. Varmasti kavereiden tapaaminen, rentoutuminen ja muidenkin asioiden ajatteleminen tekee hyvää väsyneille ja toisten huomioimiseen keskittyneille isille. Mun tuttavapiirissä voi toki olla poikkeuksellisen fiksua porukkaa, mutta en ole kuullut yhdestäkään isästä, joka karkaisi sairaalan perhehuoneesta järjestämään varpajaisia, saapuisi – tai jättäisi kokonaan saapumatta – sairaalaan krapulaisena jälkikasvuaan kylvettämään tai hylkäisi tuoreen äidin ja vastasyntyneen kaksin kotiin silloin kun apukäsiä vielä tarvitaan. Isille siis suotakoon varpajaisensa!

Mutta mutta. Jotain tässä jutussa en tajua. Miksi ne varpajaiset ovat vain miehille ja mistä ihmeestä sellainen tapa on saanut alkunsa? Miksei äideille ole samankaltaista perinnettä? Joo, tajuan että harva äiti voi tai haluaa lähteä pari päivää synnytyksen jälkeen humppaamaan. Mutta vaikka sitten paria kuukautta myöhemmin? Heti kun omat housut mahtuvat jalkaan, vauva pärjää myös tuttipullolla tai kunhan yösyötöt tai imetys kokonaan loppuvat? Yleinen ja yhtäläinen varpajaisoikeus heti käyttöön, tasa-arvon nimissä!

En nyt jaksanut sen kummemmin perehtyä varpajaisperinteen historiaan, mutta osaako joku kertoa, mistä moinen tapa on lähtöisin tai miten se on aikojen saatossa muuttunut? Entä tunnustaako joku kieltäneensä mieheltään varpajaiset tai pitäneensä omat pippalot vauvan ja äitiyden kunniaksi?

Muoti-isä

Isyydestä on tullut trendikästä, ainakin jos kysytään ruotsalaisilta. Hesari uutisoi ruotsalaisisien saaneen oman Pappa-lehtensä, jonka kohderyhmää ovat coolit isät. Siis ne, jotka heijaavat lapsiaan juoksurattaissa, bloggaavat isyydestä ja nauttivat sumppinsa luomukahvilassa. HS:n mukaan lehdessä käsitellään mm. vanhempainvapaan hakemista, silmäpussien hoitoa sekä pohditaan, miltä seksi viimeisillään raskaana olevan kanssa tuntuu. Tärkeitä isyyden aiheita siis. Perinteinen, perheen taloudesta ja logistiikkapuolesta huolehtiva isä taitaa sen sijaan olla täysin poissa muodista. Isien pitäisi olla entistä osallistuvampia, enemmän läsnä sekä huolehtia lapsista ja kodista siinä missä äitikin.

Vanhempien välinen työnjako ja sukupuolten tasa-arvo on usein keskustelunaiheena myös meidän perheen kahvipöydässä. Ollaan J:n kanssa samoilla linjoilla siitä, että lapsen hoitovastuu saisi jakautua mahdollisimman tasaisesti ja isän rooli olla ihan yhtä tärkeä kuin äidinkin. Hesarista löytyi pohdittavaa tähänkin keskusteluun. HS-raadilta oli tiedusteltu, kantavatko isät nykyisin riittävän suurta vastuuta lapsistaan. 48 prosenttia raadista vastasi kysymykseen kyllä. Perusteluissa oli muuten paljon mielenkiintoisia huomioita, kannattaa lukea.

Mutta mikä sitten on rittävästi? Tai mikä tasapuolista? Se, että molemmat osapuolet vaihtavat tismalleen yhtä monta vaippaa päivän aikana? Se, että vanhempainvapaat jaetaan tasan kahtia? Entä jos se ei ole taloudellisesti mahdollista? Meillä ainakaan ei ollut mitään muuta ratkaisua kuin se, että minä jään kotiin ja J menee töihin. Jo pelkän täyspitkän (18 vrk) isyysloman pitäminen oli hankalaa, koska Sampon syntymän aikoihin J oli edelleen opiskelija. Lakimuutos, joka salli opiskelijalle oikeuden isyyslomaan ja -rahaan, astui voimaan vasta tämän vuoden elokuussa. Maaliskuussa kun J huolehti kotona musta ja vastasyntyneestä vauvasta, eikä reiluun viikkoon saanut mitään tuloja, tuntui, että tästä ainakin on tasa-arvo kaukana.

Kaikista hienoista suunnitelmista huolimatta olemme nyt kahdeksan kuukautta vanhan vauvan kanssa tilanteessa, jossa yhä useammin äidin syli onkin se parempi syli. Ainakin silloin kun yön pimeydessä itketään kipeitä hampaita. Pari päivää sitten huomattiin, ettei J tiedä juuri mitään siitä, mitä Sampo syö, kuinka paljon ja mihin kellonaikaan. Ensimmäisen isänpäivänsä J viettää lentokoneessa välillä Helsinki-Lontoo-Boston (hieno ajankohta työmatkalle muuten) ja mua stressaa tulevassa viikossa vain se, miten ihmeessä saan auton pysäköityä. Villi veikkaus on, että jos mä olisin nyt kuusi vuorokautta poissa, saattaisi J:n mielessä pyöriä vähän muut jännityksen aiheet.

Kaikesta huolimatta meillä ollaan mun mielestä silti tasavertaisia vanhempia. Hommat ei aina jakaudu tasan, eikä vastuu tai varsinkaan lapsen kanssa vietetty aika, mutta olennaisinta onkin se tieto, että me oltaisiin ihan hyvin voitu valita toisinkin. Jos mulla olisi ollut työpaikka johon palata äitiysloman jälkeen, olisi J ihan varmasti voinut jäädä kotiin hoitamaan Sampoa pidemmäksikin aikaa. Jos mulla on menoa illalla, pärjää J ja Sampo kahdestaan. Kakkavaipan vaihtaja määrittyy sen mukaan, kuka ehtii ja jaksaa - ei sen perusteella, kumman vuoro on tai kumpi osaa paremmin. Se jos mikä on musta riittävää ja tasapuolista vastuun kantamista. (Paitsi et yksi toive mulla on: puuroa voisi joskus keitellä joku muukin kuin minä. Kiitos!)

VALI VALI VALI

Tunnustan. Vetoan usein törkeästi raskauteen ja raskausvaivoihini silloin kun laiskottaa. J:n näkökulmasta voisin ottaa osaa ruikutuksen maailmanmestaruuskilpailuihin loistosijoitusten toivossa. Valtaosa valituksistani ei siis täällä yleensä mene läpi, koska en ole kauhean hyvä valehtelemaan, ja J on taitavasti oppinut tunnistamaan sen pienen ilkikurisen pilkkeen silmäkulmassani. Mutta aina kannattaa yrittää!

Aloittelijan kannattaa lähteä liikkeelle vaivihkaa. Ensin tulee ehdottomasti touhottaa näkyvästi ja kuuluvasti esimerkiksi siivouksen parissa. Sen jälkeen sieltä tiskipöydän takaa voi vähän valittaa, kuinka selkää särkee ja oikeastaan jalatkin ovat niin tosi turvonneet, että pelkkä seisominenkin tekee kipeää. Sitten odotellaan vartti, asemoidutaan sohvalle makuuasentoon ja haetaan kasvoille mahdollisimman kärsivä ilme. Pian voi jo pyytää, josko "kulta mitenkään jaksaisit ihan vähän edes hieroa mun hartioita?"

Näin raskauden viimeisillä viikoilla tämänkaltaiset kesyimmät menetelmät mies on kuitenkin oppinut jo tunnistamaan. Arka pyyntö saakin yleensä vastaukseksi vain närkästynyttä tuhahtelua. On siis aika ottaa järeämmät aseet käyttöön! Hyviksi havaittuja lausahduksia ovat "sä et vaan voi ymmärtää, miltä musta tuntuu" tai "mieti, kuinka paljon sua siellä synnytyssalissa kaduttaa, ettet tehnyt kaikkeasi mun eteen silloin kun vielä olisit voinut!" Ensimmäiseen lauseeseen turvauduttaessa vaikutelmaa voi tehostaa juttelemalla ensin syvällisesti aiheesta "raskauden tuomat muutokset naisen kehossa" ja jälkimmäisen kohdalla avuksi voi ottaa vaikka jonkun tehokkaan (ja äänekkään) synnytysvideon. Toimii lähes varmasti!

Jos kohdalle on osunut harvinaisen vaikeasti hämäytettävä yksilö, viimeinen ja tehokkain ase on itku. Yhtä päteviksi on havaittu sekä äänettömät kyyneleet surullisilla kasvoilla, kuin se raivokkaampi versiokin, jossa pää punaisena ja räkä poskella karjutaan tunnistamattomia sanoja hyperventiloimiseen saakka. Harva mies kykenee - tai uskaltaa - enää tässä kohtaa paljon vastustella.

Mutta vakavasti ottaen, kyllä mun mielestä raskaana ollessa on oikeutettu pieneen hemmotteluun ja ylimääräiseen laiskotteluun silloin tällöin. Tai aika usein. Loppujen lopuksi ne hetket, kun selkää särkee, jalkoja kolottaa ja vatsassa juilii ovat kuitenkin melko yleisiä, eikä sen toisen osapuolen niistä tosiaan tarvitse kärsiä. Muista asioista, joista raskaana oleva nainen saa luopua, olenkin kirjoitellut jo aiemmin - eikö ole vain kohtuullista, että muuttuneen ruokavalion, menetettyjen harrastusten ja vieraalta näyttävän kehon tilalle saa jotain korvaustakin?

Ihan totta on sekin, että kaikkia tuntemuksia tuleva isä ei vain voi ymmärtää. Raskausaika on varmasti rankkaa, vaikeaa ja täynnä muutoksia myös isän näkökulmasta. Silti en taaskaan voi olla ajattelematta, että miehillä on kuitenkin yleensä mahdollisuus valita, miten paljon, usein ja millaisella antaumuksella siihen osallistuu. Jos väsyttää ja seuraavana aamuna on aikainen herätys, voi J aina halutessaan kääntää kylkeä ja nukahtaa uudelleen, riippumatta siitä, miten raivokkaasti vauva vatsassa myllertää. Vaikka olisi suunnitellut ottavansa vain yhden ja lähtevänsä autolla kotiin, on J:lla myös mahdollisuus muuttaa suunnitelmia, jos bileet ovatkin odotettua paremmat.

Uskallan myös väittää, että harva mies tietää, miltä tuntuu se hallitsematon itku, joka ei vaan ikinä lopu. J:kin taisi ymmärtää oman tietämättömyytensä viimeistään toissailtana, kun seurasi avuttomana vieressä vartin kestänyttä itkukohtaustani. Syy tälle sessiolle oli niinkin raju kuin Bambin äidin kuolema. Nyyhkytyksen rauhoituttua sainkin sitten eteeni valmiit voileivät ja vielä puolen tunnin hartiahieronnan - pyytämättä ja täysin ilman ruikutusta.

Isä meidän

Naistenklinikalla tutustumiskäynnillä pyörähtäessä, tuli vastaan aika monta tuoretta vanhempaa onnellinen hymy kasvoillaan. Jos törmäsin käytävällä isään pienen vauvan kanssa, huomasin jostain syystä reagoivani aina hieman voimakkaammin. Vaistomaisesti sitä vain hymyilee isälle ja vauvalle ainakin pari milliä leveämmin kuin äidille ja vauvalle, hakee katsekontaktia ja alkaa ajatella niitä surullisenkuuluisia pastellinsävyisiä vauva-ajatuksia. Kaupungilla tai kaupassa käydessä huomaan aina ensin ne kantoreppujen tai vaunujen kanssa seikkailevat isät, puhumattakaan siitä, miten positiivisesti reagoin kuullessani tutun miehen päätöksestä jäädä hoitovapaalle, tai toisen suunnitelmista hakea lapsen huoltajuutta erotilanteessa. Jumankauta, eilen sympatiseerasin jo Esko Eerikäistäkin, joka Maria!:ssa avautui huoltajuusajatuksistaan. Joku raja sentään!

Itsekin yksinhuoltajaisän kanssa kasvaneena tunnistan hyvin sen ilmiön, kun hämmentyneenä kysellään, asutko ihan todella isän kanssa. Ja hetken kuluttua kasvot hehkuen julistetaan, kuinka hienoa on, kun isä ottaa vastuuta ja hakeutuu aktiiviseen rooliin. Toki 80-luvulla moni asia oli toisin kuin nykyään, ja isäni on saanut osakseen myös ennakkoluuloja ja epäilyksiä kyvyistään hoitaa pientä vauvaa, vieläpä tyttöä. Siitä huolimatta ihmisten suhtautuminen koti- tai yksinhuoltajaisään tuntui, ja tuntuu yhä, olevan ensisijaisesti yltiöpositiivista ja -innostunutta. Kuinka usein yksinhuoltajaäitien päätöstä "osallistua lapsensa elämään" hehkutetaan? Tai muistetaan kiitellä, miten hienoa on, jos äiti jää hoitamaan lasta kotiin sysäten uransa hetkeksi sivuun? Miksi lastensa kuvia työpöydällä pitävää äitiä katsotaan kieroon, mutta päiväkodin kevätjuhlaa varten töistä omaa lomaa ottava isä onkin työkaverien (ja varsinkin naispuolisten) silmissä niin mahtava tyyppi?

Eilen juttelin lyhyesti täällä kotona majailevan tulevan isän kanssa tuosta kontrollin puutteen tunteesta. J muistutti, että onhan hänkin, ja muut tuttavapiirimme isät, tehneet paljon myönnytyksiä ja tukeneet äitiä raskausaikana kaikin mahdollisin tavoin, ilman suurempia ärsytyksen tunteita. Tulimme aika pian siihen tulokseen, että kyse onkin lähinnä niiden valintojen vapaaehtoisuudesta. Isä voi itse päättää (paitsi jos kotona odottaa raskaushormonien raivostuttama pirttihirmu - silloin päätös ei taida olla kovin vapaaehtoinen), vähentääkö alkoholinkäyttöään raskausaikana, keventääkö työtahtia ja kuinka paljon päivästään kuluttaa tulevaa vauvaa ajatellen. Ja silloin tällöin korkealentoisista suunnitelmista voi vähän lipsahtaakin ilman pysyviä vahinkoja. Äidillä niitä vaihtoehtoja ei oikein ole. Silti tuntuu hurjalta, että isyys ilmiönä olisi muka jotenkin valintakysymys. Eikö nykypäivänä isyyden ja isien osallistumisen pitäisi olla ihan automaattista ja luonnollista siinä missä äidinkin?

Mikä ihme siinä sitten on, että isät herättävät niin paljon myönteisempiä tunteita kuin äidit? Ja kuvittelenko vain, vai pääsevätkö isät monessa asiassa paljon äitejä helpommalla? Enkä puhu nyt pelkästään raskausvaivoista, synnytyskivuista ja kehon muutoksista, vaan asenteista, mielipiteistä ja ennakkoluuloista. Huonoja äitejä vaikuttaisi olevan aika paljon enemmän kuin huonoja isiä, eikö? Usein isyys tuntuu joltain aivan eri tason ilmiöltä kuin äitiys. Mutta eikö molemmissa kuitenkin pitäisi olla kyse aivan samasta asiasta, vanhemmuudesta?