"Onhan teillä vakuutus?"

Meidän perhe kuuluu tuttavapiirissämme vähemmistöön, ainakin mitä tulee vauvan vakuuttamiseen. Sampoa ei ole vakuutettu ennen syntymää eikä vauva-aikana, mikä tuntuu nykyään olevan aika harvinaista. Tämä alkaa jo näkyä terveyskeskuksessakin, jossa vain harvoin on pikkulapsia jonottamassa lääkärin vastaanotolle neuvolan käytävää lukuun ottamatta.

Sampoa ei ole vakuutettu siksi, että mulla on periaatteita. Musta julkisen terveydenhuollon pitäisi toimia niin hyvin, ettei yksityisen tarvitsisi olla ainoa järkevä vaihtoehto. Palveluiden pitäisi siis julkisella puolella olla tarpeeksi halpoja tai täysin ilmaisia, laadukkaita, eikä jonotusajan tulisi olla aivan älytön. Erityislääkärille lähetteen saaminen ei saisi olla viiden vastaanottokäynnin takana ja lääkäriaika pitäisi saada varattua samalle päivälle sen sijaan että jo aamulla myydään ei oota. Tiedostan, etteivät nämä ehdot monilla terveysasemilla toteudu, mutta ajattelen myös, että eipä se systeemi siitä kehity jos kukaan ei sitä käytä. Tai anna siitä palautetta.

"Onhan teillä vakuutus?" -kysymykseen törmäsin ekan kerran silloin kun Sampon maitoallergia todettiin. Erityiskorvikkeet, rasvat ja lääkärikulut tulisivat kuulemma tosi kalliiksi ja kirosin jo mielessäni kaikki periaatteeni alimpaan helvettiin. Sitten ne laskut kolahtivat postiluukusta. Allergiasairaalassa käynnistä veloitettiin parikymppiä ja Kelan vaatimasta lääkärintodistuksesta reilu kymppi. Kallista? Ei mun mielestä. Maitoallergisen korvikehan tietty maksaa ihan tuhottomasti jos sitä ostaa ilman reseptiä, mutta laskeskelin pikaisesti, että Kela-korvauksen jälkeen se tulee jopa halvemmaksi kuin Tuttelin juottaminen. Reseptillä määrätyistä perusrasvoistakin korvataan 42 %, joten puolen vuoden rasvat ovat tulleet maksamaan alle 60 euroa. Jotenkin musta tuntuu, että vakuutusmaksuja olisin saanut maksaa tähän mennessä aika paljon enemmän.

Ooo, sikakallista rasvaa..!

Aika usein saan osakseni myös vienoja hymyjä ja kaikkitietäviä katseita, kun vastaan vakutuuskyselyihin, että me ei (mun) periaatteesta käytetä yksityisiä terveydenhuoltopalveluja. Avoimesti ääneen ihmettelevät toteavat sen jälkeen, että yksityisellä käyminen on niin helppoa kun ei tarvitse jonottaa. Eihän pienen lapsen kanssa terveyskeskuksessa odottelu tietysti mitään herkkua ole, mutta ehkä silti ihan perusteltua. Oman vuoron odottamisen taito on varmaan ihan hyvä ominaisuus ihmisessä? Miksi kaiken edes pitäisi tapahtua juuri silloin kuin itselle parhaiten sopii? Ja kyllä siellä julkisella puolellakin lääkäriin pääsee tarvittaessa nopeasti - me ollaan Sampon kanssa ohitettu Lastenklinikan viikonloppupäivystyksessä koko jono, kun Sampo vaikutti oireiden perusteella tosi kipeältä. Hälytys oli onneksi väärä, mutta hoito supertehokasta.

Toisaalta me taidetaan asua julkisen terveydenhuollon kannalta parhaalla mahdollisella paikalla. Terveysasema on kävelymatkan päässä ja Lastenklinikka, jonne Helsingissä on keskitetty lasten ja nuorten ilta- ja viikonloppupäivystys, vielä lähempänä. Maitoallergiaa hoidetaan Iho- ja allergiasairaalassa, jonne myös pääsee nopeasti kävellen (ja kohta meidän oven takana varmaan vaanii lauma stalkkereita kun paljastelen kotimme sijaintia näin radikaalisti). Ravitsemusterapiaa Sampo saa suoraan terveyskeskuksen kautta aina tarvittaessa. Lähetteistä ei ole tarvinnut tapella, koska lähetteen kirjoittaneella terveyskeskuslääkärillä oli itsellä maitoallergisia lapsia ja oireet tuoreessa muistissa.

Voi kun siihen rasvaamiseen suhtauduttaisiin joskus yhtä suurella mielenkiinnolla kuin purkkeihin.

Ehkä meillä siis on vain käynyt hyvä tuuri, ja asuinpaikkakin on osaltaan avittanut. Voi olla, että toisenlaisiakin kokemuksia ilmenee kunhan Hurja Remontti joskus valmistuu ja muutamme pois Helsingistä. Vauvavakuutus saattaa olla kova juttu siinä vaiheessa, kun perjantai-iltana ajelee kuumeisen lapsen kanssa 45 kilometrin päähän viikonloppupäivystykseen, tai kun oma terveyskeskus arkena ilmoittaa, ettei aikoja ole. Toisaalta on lähimmälle yksityiselle lääkärillekin matkaa 30 kilometriä ja koska meillä on vain yksi auto, joka on päivät J-miehen käytössä, saisin tukea julkista liikennettä matkallani yksityiselle terveysasemalle. Kuinka hölmöä se sitten olisi?

Koska mulla on jotain tilastollisia pakkomielteitä, niin voisin vaikka jonain päivänä laskeskella täällä bloginkin puolella Samposta aiheutuneita sairaskuluja ja vertailla samalla eri vakuutusyhtiöiden tarjoamia korvausehtoja. Niissä vakuutuksissakin kun taitaa olla melkoisia eroja - kuulemani mukaan moni vanhempi on pettynyt pahasti ostaessaan ensimmäisen tarjotun sen kummemmin ehtoihin tutustumatta.
 

Millaisia vakuutuskokemuksia muilla on? Entä onko täällä muita periaateurpoja, jotka ovat jättäneet vauvavakuutukset kokonaan ottamatta?

Muoti-isä

Isyydestä on tullut trendikästä, ainakin jos kysytään ruotsalaisilta. Hesari uutisoi ruotsalaisisien saaneen oman Pappa-lehtensä, jonka kohderyhmää ovat coolit isät. Siis ne, jotka heijaavat lapsiaan juoksurattaissa, bloggaavat isyydestä ja nauttivat sumppinsa luomukahvilassa. HS:n mukaan lehdessä käsitellään mm. vanhempainvapaan hakemista, silmäpussien hoitoa sekä pohditaan, miltä seksi viimeisillään raskaana olevan kanssa tuntuu. Tärkeitä isyyden aiheita siis. Perinteinen, perheen taloudesta ja logistiikkapuolesta huolehtiva isä taitaa sen sijaan olla täysin poissa muodista. Isien pitäisi olla entistä osallistuvampia, enemmän läsnä sekä huolehtia lapsista ja kodista siinä missä äitikin.

Vanhempien välinen työnjako ja sukupuolten tasa-arvo on usein keskustelunaiheena myös meidän perheen kahvipöydässä. Ollaan J:n kanssa samoilla linjoilla siitä, että lapsen hoitovastuu saisi jakautua mahdollisimman tasaisesti ja isän rooli olla ihan yhtä tärkeä kuin äidinkin. Hesarista löytyi pohdittavaa tähänkin keskusteluun. HS-raadilta oli tiedusteltu, kantavatko isät nykyisin riittävän suurta vastuuta lapsistaan. 48 prosenttia raadista vastasi kysymykseen kyllä. Perusteluissa oli muuten paljon mielenkiintoisia huomioita, kannattaa lukea.

Mutta mikä sitten on rittävästi? Tai mikä tasapuolista? Se, että molemmat osapuolet vaihtavat tismalleen yhtä monta vaippaa päivän aikana? Se, että vanhempainvapaat jaetaan tasan kahtia? Entä jos se ei ole taloudellisesti mahdollista? Meillä ainakaan ei ollut mitään muuta ratkaisua kuin se, että minä jään kotiin ja J menee töihin. Jo pelkän täyspitkän (18 vrk) isyysloman pitäminen oli hankalaa, koska Sampon syntymän aikoihin J oli edelleen opiskelija. Lakimuutos, joka salli opiskelijalle oikeuden isyyslomaan ja -rahaan, astui voimaan vasta tämän vuoden elokuussa. Maaliskuussa kun J huolehti kotona musta ja vastasyntyneestä vauvasta, eikä reiluun viikkoon saanut mitään tuloja, tuntui, että tästä ainakin on tasa-arvo kaukana.

Kaikista hienoista suunnitelmista huolimatta olemme nyt kahdeksan kuukautta vanhan vauvan kanssa tilanteessa, jossa yhä useammin äidin syli onkin se parempi syli. Ainakin silloin kun yön pimeydessä itketään kipeitä hampaita. Pari päivää sitten huomattiin, ettei J tiedä juuri mitään siitä, mitä Sampo syö, kuinka paljon ja mihin kellonaikaan. Ensimmäisen isänpäivänsä J viettää lentokoneessa välillä Helsinki-Lontoo-Boston (hieno ajankohta työmatkalle muuten) ja mua stressaa tulevassa viikossa vain se, miten ihmeessä saan auton pysäköityä. Villi veikkaus on, että jos mä olisin nyt kuusi vuorokautta poissa, saattaisi J:n mielessä pyöriä vähän muut jännityksen aiheet.

Kaikesta huolimatta meillä ollaan mun mielestä silti tasavertaisia vanhempia. Hommat ei aina jakaudu tasan, eikä vastuu tai varsinkaan lapsen kanssa vietetty aika, mutta olennaisinta onkin se tieto, että me oltaisiin ihan hyvin voitu valita toisinkin. Jos mulla olisi ollut työpaikka johon palata äitiysloman jälkeen, olisi J ihan varmasti voinut jäädä kotiin hoitamaan Sampoa pidemmäksikin aikaa. Jos mulla on menoa illalla, pärjää J ja Sampo kahdestaan. Kakkavaipan vaihtaja määrittyy sen mukaan, kuka ehtii ja jaksaa - ei sen perusteella, kumman vuoro on tai kumpi osaa paremmin. Se jos mikä on musta riittävää ja tasapuolista vastuun kantamista. (Paitsi et yksi toive mulla on: puuroa voisi joskus keitellä joku muukin kuin minä. Kiitos!)

Aivot huttua

Käväisin viikonloppuna aikani ratoksi töissä, koska näin vanhempainvapaalla ei luonnollisesti ole muutakaan tekemistä. Olen koko äitiysloman ajan tehnyt yhden sunnuntaityöpäivän kuussa, ja samalla huomannut, että yksinkertaisista asioista voi tehdä uskomattoman vaikeita. Työ itsessään on niinkin haastavaa kuin tanssikoulun kuukausittain ilmestyvän nelisivuisen oppilastiedotteen laatiminen (eli ei haastavaa). Nyt homma sujui ihan mallikkaasti, toisin kuin kuukautta aiemmin. Silloin tuli todettua, että työnantajani ei ehkä olisi kannattanut palkata tähän tehtävään äitiyslomalaista.

On aika uskomatonta, mitä lapsen saaminen voi tehdä ihmisen normaalille aivotoiminnalle. Taantumahan alkoi jo synnytyssairaalassa, jossa kätilö sai toistella mulle samat jutut kolmeen kertaan, enkä silti sisäistänyt niistä puoliakaan. On ollut huojentavaa kuulla, etten ole ainoa, jolle on käynyt näin - mä kun ehdin pari kuukautta ajatella, että olen varmasti maailman ainoa ihminen, jolla aivot ei vaan enää pelaa. Että ehkä ne siellä leikkaussalissa imaisi letkulla mahan kautta pois jonkun olennaisen aivohärpäkkeen?

Toisaalta mitäpä muuta kun hidastunutta aivotoimintaa voisi odottaa ihmiseltä, jonka päivät täyttyvät kakasta, puklusta ja ruoan lämmittämisestä. Olen alkanut epäillä, että kaikki kehittävät ja ajatusta vaativat vauvanlelut onkin oikeesti suunnattu lasten sijaan niiden äideille. Mun on ainakin muutaman kerran pitänyt ihan työn ja tuskan kanssa miettiä, että mites tää lelu nyt toimiikaan.

Ja mitä siellä töissä sitten taannoin tapahtui? Kaikki alkoi siitä, ettei mulla ollut työavaimia mukana. Mihinkäs sellaisia nyt tarvitsisikaan. Kun ovi lopulta saatiin auki, tuotti haasteita muun muassa sellaiset monimutkaiset tekniset laitteet kuin tietokone, tulostin ja kopiokone. Kaksipuolisen kopion ottaminen on muuten yllättävän vaikeaa, jos ei ensin käynnistä kopiokonetta. Ensimmäisessä tulostetussa versiossa luki "Lokakuu 2010". Korjasin päiväyksen ja kopioin parikymmentä kappaletta tiedotetta syyskuulle 2010. Huomasin virheen, lisäsin vähän väripaperia ja kopioin taas kaksikymmentä 09/2010 -tiedotetta. Pidin puolen tunnin mietintätauon.

Lopulta tiedote oli valmis, kuukausi ja vuosilukukin oikein ja tekniset laitteet hallinnassa. Muistin ottaa avaimen mukaan kun poistuin toimistolta. Pääsin kotiin ja siirryin prosessin haastavimpaan osuuteen eli tiedotteen lähettämiseen sähköpostitse. Vuorokauden ajan ihmettelin, miksei kukaan kommentoi mitään. Totuus paljastui kun käväisin lukemassa yliopiston sähköpostini - olin toimittanut kuukausitiedotteen kaikkiin mahdollisiin omiin sähköpostiosoitteisiini, mutten yhdellekään varsinaiselle vastaanottajalle. Aika kova suoritus kyllä!

Tässä kuussa en sitten vahingosta viisastuneena enää mokaillut. Paitsi että kopiointiprosessi oli ehkä vähän hidas, koska tein useammankin kopion yksi kerrallaan ennen kuin oivalsin syöttää isomman kokonaismäärän. Ah sitä riemun määrää kun oivalsin, että ai niin näitä voi kopioida myös monta kerrallaan! \o/

Nyt toivon enää, että kukaan mulle palkkaa maksava ei lue tätä kirjoitusta...