Tämä tuli tänään telkkarista. Jossain 01:50 tienoilla Sampo osoitti ruutua sormella ja totesi ilahtuneen oloisena taikasanan. Äiti.
Välillä mietin, mistä näitä oikein tulee. Yhdennäköisyytemme Madonnan kanssa kun ei ole kovin ilmeinen. Tai no, sellaista ei oikeastaan ole. Voi tietty olla että Sampo lamaantui tanssiliikkeistä: mulla kun on tosi usein tapana heittää jalkaa korvan viereen ja vetäistä parit voltit ja spagaatit päivän ratoksi. Asukin on sellainen tyypillinen keskiviikkoaamun kotiasu.
Tai ehkä Sampo tarkoitti, että tollainen äidistä sitten joskus tulee. No, voisi 53-vuotiaana kai huonomminkin mennä. Onneksi tässä on vielä 29 vuotta aikaa aloittaa jumppaaminen ja hurahtaa juutalaiseen mystiikkaan.
Hei kaikki tuoreet ja tulevat äidit. Älkää ikinä tehkö samaa virhettä kuin minä. Kymmenen kuukauden ikäistä lasta ei missään olosuhteissa pidä tutustuttaa Munamiehen tuotantoon. Yksi kuuntelukerta saa todistettavasti aikaan täydellisen koukuttumisen ja sitten sitä pitää saada lisää. Pomppufiilis on kuin huumetta.
Muutama viikko sitten raportoin Sampon syömisongelmien poistumisesta. Tällä hetkellä tilanne on se, että oman suuni tila on huolenaiheista pienin ja käytössä on taas kaikki mahdolliset keinot jotta edes osa lautasen annista päätyisi Sampon mahaan saakka. Keinoista paras - ja ainoa - on Munamies. Hetken kelpasi pelkkä musavideo ilman ääniä. Sitten kokeiltiin lisätä taustalle jotain muuta musiikkia. Munamiehen pärstäkerroin yhdistettynä Lou Reedin ääneen oli muuten aikamoinen elämys. Lopulta todettiin että ei tässä auta mikään, ja nyt Pomppufiilis soi uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja Sampolla on hauskaa.
Sinulle, joka olet yhtä epätoivoinen kuin minä, muuten vaan tyhmänrohkea tai ihmettelet nyt, että mikä hiton Pomppufiilis (tällaisiakin ihmisiä olen kohdannut, ja lyhyen näytteen jälkeen yhä useampi on ollut aidosti huolissaan Sampon musiikkimaun kehityksestä), ole hyvä:
Vähintään kerran vuodessa iskee sellainen parin viikon ajanjakso, jolloin vuorokausissa on auttamatta liian vähän tunteja, tehtävien asioiden lista kasvaa ja yleisin mieleen putkahtava ajatus on "mä en vaan selviä tästä." Meidän perheen tämän vuoden kaaosjakso osui muutenkin niin ihanan seesteiseen joulunalusaikaan. Kuluneiden viikkojen aikana on tapahtunut muun muassa seuraavaa:
- Sampolle puhkesi yhdessä yössä neljä hammasta. Samalla sillä oli korvatulehdus molemmissa korvissa. Voitte vain kuvitella sitä itkun ja yöherätysten määrää. Tuttuun tapaansa se myös päätti kipeänä opetella uuden taidon ja osaa nyt seistä tukea vasten. Tai no, ei se aina osaa, mutta yrittää sitäkin sitkeämmin ja itkee tietysti aina kun ei onnistu.
- J:n keskimääräisen työpäivän pituus on ollut 10 tuntia, ellei enemmän. Tunnelma kotona ei ole ollut kovin katossa, kun kukaan ei ole nukkunut paria tuntia kauempaa ja sitten koko perheen yhteistä aikaa jää hyvällä tuurilla ehkä tunti illassa. Raivarit voi muuten saada tietyssä mielentilassa ihan mistä tahansa aiheesta. Havaittu on.
- Hurja remontti oli muutaman viikon ajan hiukan stressaavassa vaiheessa: talosta puuttui katto ja useampi metri seinää. En ole koskaan ollut näin onnellinen lumettomasta joulukuusta.
- Joululahjalista tuntui (ja tuntuu edelleen) loputtoman pitkältä. Jossain tilapäisessä mielenhäiriössä olin vielä päättänyt tehdä harvinaisen monta lahjaa itse. Mainittakoon, etten todellakaan ole omimmillani tällaisissa projekteissa.
- Kissallakin taitaa olla joulustressiä, ainakin päätellen siitä, millä tarmolla se terrorisoi kotia. Olen viikon aikana pessyt pari koneellista pissaisia vuodevaatteita, jynssännyt etikalla lätäköitä parkettilattialta ja heittänyt roskiin kolme kuolleeksi syötyä viherkasvia. Sampokin on saanut muutaman osuman avotassusta naamalle, tosin niistä ei voi syyttää kuin Sampoa itseään.
Kaiken tämän keskellä mulla alkoi viime viikolla soida päässä maailman kamalin joululaulu. En vaan voi käsittää, kuka haluaa vapaaehtoisesti kuunnella tällaista ADHD-biisiä silloin, kun elämä saattaa olla muutenkin vähän hektistä. Karseudestaan huolimatta, tai ehkä juuri siksi, se on myös ainoa joululaulu joka vuodesta toiseen junnaa viikkotolkulla mun päässä. Tällä kertaa ajattelin jakaa mielipahani myös täällä blogin puolella.
Siispä villiä melskettä, helinää helskettä ja letkeää joulun odotusta teille kaikille! Toivottavasti osaatte stressata vähän vähemmän kuin minä.
Mulla on jokseenkin pompoteltu olo. Olen kuluneen kahden viikon aikana keskustellut joko puhelimessa tai kasvotusten neljänkymmenenviiden eri terveydenhuollon ammattilaisen kanssa yhteensä yli viidenkymmenen yksittäisen kerran aikana. Kuudellatoista näistä kerroista olen itkenyt, neljästi huutanut ja kerran käyttänyt voimasanoja. Tilastojen perusteella voisi kuvitella, että olisin jo saanut hyvinkin perusteellista hoitoa monelta eri taholta. Mutta ei, päällimmäinen tuntemukseni tällä hetkellä on turhautuminen, hyvinä kakkosina seuraavatkin sitten epätietoisuus ja kiukku.
Koko rumba alkoi edellä mainitusta kasvohermohalvauksesta ja vauvan suurehkosta painoarviosta. Huolestuneena soitin neuvolaan ja sain saman tien kiireellisen lähetteen synnytyssairaalan pelkopoliklinikalle. Naistenklinikka reagoi palauttamalla lähetteen neuvolaan, minkä jälkeen alkoi puhelinrumban ensimmäinen vaihe. Kahden vuorokauden aikana keskustelin yli kymmenen eri ihmisen kanssa siitä, milloin ja millä perusteilla pääsen tapaamaan lääkäriä. Syyksi ei riittänyt se, että olin nukkunut neljän vuorokauden aikana yhteensä vain kymmenen tuntia, eikä edes se, että valtameren lailla kyynelehtien valitin olevani aivan loppu, puhki, väsynyt ja tarvitsevani apua heti. Monien vaiheiden jälkeen sain lääkäriajan viikon päähän lähetteen päiväyksestä. Aika perustui pelkästään vauvan kokoarvioon, eikä sitäkään tosiaan olisi annettu, jos en itse olisi jaksanut vaatia useamman päivän ajan.
Korvalääkärissä sujui sentään paremmin, huoliani rauhoiteltiin ja halvauksenkin pitäisi olla täysin ohimenevä tila. Valitettavasti positiiviset uutiset eivät jatkuneet Naistenklinikalla. Vauvan painoarvio viisi vuorokautta lasketun ajan jälkeen oli jo 4,7 kg. Käynnin aikana kohtasin kolme lääkäriä ja kaksi kätilöä, jotka kaikki olivat sitä mieltä, että mulla on edessä 90-prosenttisen varma sektio. Ennen virallista päätöstä pitäisi kuitenkin tehdä vielä sokerirasituskoe, johon voisin mennä heti seuraavana päivänä ilman ajanvarausta.
Sitten ylivoimainen suosikkivaiheeni, eli eilisen ja tämän päivän tapahtumat:
1) Paastottuani 12 tuntia sokerirasitusta varten labrassa ilmenee, ettei sitä tehdä ilman ajanvarausta. Ensimmäinen vapaa aika olisi kahden viikon kuluttua, vesiputousefekti taattu.
2) Itkustani hätääntynyt laboratoriohoitaja ottaa suppean verikokeen ja soittaa äitiyspoliklinikalle, josta pyydetään kertomaan potilaalle, ettei sokerirasitukseen enää tarvitse mennä. Lähden kotiin odottamaan lääkärin soittoa ja vahvistusta luvatusta sektiosta.
3) Soittaja onkin äitiyspoliklinikan kätilö, joka ei ole lukenut potilaskansiotani, eikä ole tietoinen labran aamuisista tapahtumista. Kätilö kehottaa närkästyneenä varaamaan vain aikaa sokerirasitukseen. Menetän hermoni ensimmäistä kertaa kunnolla, ja rumien sanojen kera pyydän vilkaisemaan tietoja tarkemmin. Hetken päästä kätilö pahoittelee ja lupaa lääkärin soittavan pian.
4) Lääkäri soittaa kertoakseen, että vielä odotetaan verikokeen tulosta.
5) Sama lääkäri soittaa varoitellakseen, että saattaa mennä myöhään iltaan tai seuraavaan aamuun, ennen kuin mitään tietoa jatkosta on. Verikokeen tulokset eivät ole vielä tulleet, mulle luvataan "soitella sitten joskus".
6) Lääkäri soittaa illalla. Verikokeessa ei ole mitään poikkeavaa, eikä mikään muukaan viittaa raskausdiabetekseen. Painoarviokin saattaa heittää 15 % vauvan kippuraisen asennon vuoksi. Lähes varma sektio on siis alle vuorokaudessa muuttunut huonoksi vaihtoehdoksi, ja nyt sitten vaan taas odotellaan ja toivotaan synnytyksen käynnistyvän itsekseen pikimmiten. Tietoihin merkitään epäily vauvan suuresta koosta - synnytyksen ei siis anneta edetä teurastukseksi, vaan leikkaussaliin siirrytään tarvittaessa nopeasti. Kyynelehdin taas vähän ja ystävällinen lääkäri takaa, ettei viikonlopun yli tarvitse elää epätietoisuudessa, vaan saan varata seuraavan kontrolliajan perjantaille.
7) Soitan seuraavana aamuna äitiyspoliklinikalle varatakseni kontrolliaikaa. Aikoja ei enää ole, ja hoitaja ehdottaa maanantaita. Hermostuneiden vaatimusteni jälkeen hoitaja suostuu "etsimään jonkun ajan jostain", äitiyspolille sitä ei kuulemma millään voi saada. Jään odottamaan puhelinsoittoa.
8) Kolme tuntia myöhemmin sama hoitaja soittaa, pahoittelee aiempaa reaktiotaan ja ilmoittaa, että tietojani pari tuntia palloteltuaan, on saanut varattua ajan äitiyspoliklinikalle perjantaiksi. Samalla saan (taas kerran) kattavan ja selkeän kuvauksen tulevasta hoitosuunnitelmasta. Valitettavasti tämä on vain noin viidestoista kerta kahden viikon aikana, kun saan varman lupauksen siitä, miten tilanteessa edetään. Yleensä tämä varma lupaus on ollut täysin yhdentekevä siinä vaiheessa, kun puhelimen toisessa päässä vastaa joku uusi henkilö
Ymmärrän täysin, että julkista terveydenhuoltoa vaivaa resurssipula ja kiire on kova. Sairaaloissa vuorot vaihtuvat ja ihmiset siinä samalla, enkä tietenkään odota, että keskustellessani ekaa kertaa uuden ihmisen kanssa, hän on välittömästi täysin tilanteen tasalla Mutta jollain tasolla silti kummastuttaa se, että tieto ei kulje yhden sairaalan, eikä edes siellä yksittäisen osaston sisällä lainkaan. Että niitä potilastiedoissa lukevia huomautuksia ei joko lueta, tai oteta vakavasti. Kurjalta tuntuu myös se, että vain pari kertaa näiden kahden viikon aikana vastaus kysymyksiini ja huoliini on ollut "odota hetki, tarkistan asian joltain joka voisi tietää". Sen sijaan enemmän kuin usein ollaan kyllä annettu tilannearviota, mielipidettä ja kärkkäitä neuvoja perehtymättä millään tavalla siihen, mistä oikein on kyse. Kenelläkään ei tunnu olevan aikaa kuunnella tai selvittää asioita, saati sitten, että kukaan ottaisi lopullista vastuuta siitä, mitä nyt oikein tapahtuu ja miten tästä edetään. Ja sitten pahoitellaan ja voivotellaan jälkeenpäin. Jos pahoitellaan.
