"Onhan teillä vakuutus?"

Meidän perhe kuuluu tuttavapiirissämme vähemmistöön, ainakin mitä tulee vauvan vakuuttamiseen. Sampoa ei ole vakuutettu ennen syntymää eikä vauva-aikana, mikä tuntuu nykyään olevan aika harvinaista. Tämä alkaa jo näkyä terveyskeskuksessakin, jossa vain harvoin on pikkulapsia jonottamassa lääkärin vastaanotolle neuvolan käytävää lukuun ottamatta.

Sampoa ei ole vakuutettu siksi, että mulla on periaatteita. Musta julkisen terveydenhuollon pitäisi toimia niin hyvin, ettei yksityisen tarvitsisi olla ainoa järkevä vaihtoehto. Palveluiden pitäisi siis julkisella puolella olla tarpeeksi halpoja tai täysin ilmaisia, laadukkaita, eikä jonotusajan tulisi olla aivan älytön. Erityislääkärille lähetteen saaminen ei saisi olla viiden vastaanottokäynnin takana ja lääkäriaika pitäisi saada varattua samalle päivälle sen sijaan että jo aamulla myydään ei oota. Tiedostan, etteivät nämä ehdot monilla terveysasemilla toteudu, mutta ajattelen myös, että eipä se systeemi siitä kehity jos kukaan ei sitä käytä. Tai anna siitä palautetta.

"Onhan teillä vakuutus?" -kysymykseen törmäsin ekan kerran silloin kun Sampon maitoallergia todettiin. Erityiskorvikkeet, rasvat ja lääkärikulut tulisivat kuulemma tosi kalliiksi ja kirosin jo mielessäni kaikki periaatteeni alimpaan helvettiin. Sitten ne laskut kolahtivat postiluukusta. Allergiasairaalassa käynnistä veloitettiin parikymppiä ja Kelan vaatimasta lääkärintodistuksesta reilu kymppi. Kallista? Ei mun mielestä. Maitoallergisen korvikehan tietty maksaa ihan tuhottomasti jos sitä ostaa ilman reseptiä, mutta laskeskelin pikaisesti, että Kela-korvauksen jälkeen se tulee jopa halvemmaksi kuin Tuttelin juottaminen. Reseptillä määrätyistä perusrasvoistakin korvataan 42 %, joten puolen vuoden rasvat ovat tulleet maksamaan alle 60 euroa. Jotenkin musta tuntuu, että vakuutusmaksuja olisin saanut maksaa tähän mennessä aika paljon enemmän.

Ooo, sikakallista rasvaa..!

Aika usein saan osakseni myös vienoja hymyjä ja kaikkitietäviä katseita, kun vastaan vakutuuskyselyihin, että me ei (mun) periaatteesta käytetä yksityisiä terveydenhuoltopalveluja. Avoimesti ääneen ihmettelevät toteavat sen jälkeen, että yksityisellä käyminen on niin helppoa kun ei tarvitse jonottaa. Eihän pienen lapsen kanssa terveyskeskuksessa odottelu tietysti mitään herkkua ole, mutta ehkä silti ihan perusteltua. Oman vuoron odottamisen taito on varmaan ihan hyvä ominaisuus ihmisessä? Miksi kaiken edes pitäisi tapahtua juuri silloin kuin itselle parhaiten sopii? Ja kyllä siellä julkisella puolellakin lääkäriin pääsee tarvittaessa nopeasti - me ollaan Sampon kanssa ohitettu Lastenklinikan viikonloppupäivystyksessä koko jono, kun Sampo vaikutti oireiden perusteella tosi kipeältä. Hälytys oli onneksi väärä, mutta hoito supertehokasta.

Toisaalta me taidetaan asua julkisen terveydenhuollon kannalta parhaalla mahdollisella paikalla. Terveysasema on kävelymatkan päässä ja Lastenklinikka, jonne Helsingissä on keskitetty lasten ja nuorten ilta- ja viikonloppupäivystys, vielä lähempänä. Maitoallergiaa hoidetaan Iho- ja allergiasairaalassa, jonne myös pääsee nopeasti kävellen (ja kohta meidän oven takana varmaan vaanii lauma stalkkereita kun paljastelen kotimme sijaintia näin radikaalisti). Ravitsemusterapiaa Sampo saa suoraan terveyskeskuksen kautta aina tarvittaessa. Lähetteistä ei ole tarvinnut tapella, koska lähetteen kirjoittaneella terveyskeskuslääkärillä oli itsellä maitoallergisia lapsia ja oireet tuoreessa muistissa.

Voi kun siihen rasvaamiseen suhtauduttaisiin joskus yhtä suurella mielenkiinnolla kuin purkkeihin.

Ehkä meillä siis on vain käynyt hyvä tuuri, ja asuinpaikkakin on osaltaan avittanut. Voi olla, että toisenlaisiakin kokemuksia ilmenee kunhan Hurja Remontti joskus valmistuu ja muutamme pois Helsingistä. Vauvavakuutus saattaa olla kova juttu siinä vaiheessa, kun perjantai-iltana ajelee kuumeisen lapsen kanssa 45 kilometrin päähän viikonloppupäivystykseen, tai kun oma terveyskeskus arkena ilmoittaa, ettei aikoja ole. Toisaalta on lähimmälle yksityiselle lääkärillekin matkaa 30 kilometriä ja koska meillä on vain yksi auto, joka on päivät J-miehen käytössä, saisin tukea julkista liikennettä matkallani yksityiselle terveysasemalle. Kuinka hölmöä se sitten olisi?

Koska mulla on jotain tilastollisia pakkomielteitä, niin voisin vaikka jonain päivänä laskeskella täällä bloginkin puolella Samposta aiheutuneita sairaskuluja ja vertailla samalla eri vakuutusyhtiöiden tarjoamia korvausehtoja. Niissä vakuutuksissakin kun taitaa olla melkoisia eroja - kuulemani mukaan moni vanhempi on pettynyt pahasti ostaessaan ensimmäisen tarjotun sen kummemmin ehtoihin tutustumatta.
 

Millaisia vakuutuskokemuksia muilla on? Entä onko täällä muita periaateurpoja, jotka ovat jättäneet vauvavakuutukset kokonaan ottamatta?

Koiranruokaa vauvalle?

Kirjoittelin viime viikolla pikaisesti teollisista vauvanruoista ja jäin sen jälkeen pohtimaan asiaa enemmänkin. Meillä kun ei todellakaan syödä pelkästään itsetehtyjä ruokia, vaan Sampo saa purkkiruokaa päivittäin hedelmien osalta ja kylässä, matkoilla ym. myös niitä muita kaupan mössöjä.

Tämän viikon Silminnäkijässä sattuukin olemaan sen verran ajankohtainen aihe, että se on pakko katsoa. Ohjelmassa pohditaan valmisruokien suosiota ja täyssäilykkeiden vaikutusta mm. vastustuskykyyn, atopioiden ja allergioiden yleistymiseen sekä lasten makutottumusten muutokseen. Lisäksi ainakin nettisivujen perusteella aihelistalle pääsee myös se, miksi koko Pohjoismaissa on vain yksi lastenruokatehdas (tämä on siis se Turussa sijaitseva, jossa Bonat ja Piltit purkitetaan). Ohjelman lähtökohtana on hätkähdyttävä havainto: lemmikkien valmisruuassa on kielletty 180 sellaista lisäainetta, joita ihmispennun ruuassa saa käyttää. Kuulostaa hurjalta!

Katso siis Silminnäkijä YLE TV 2:lta, keskiviikkona klo 22.05. Tässä vielä linkki ohjelman nettisivuille.

Ruokaa tuokaa, vatsa huokaa

Porkkanasuikaleita omin sormin syötynä vai sileääkin sileämpää sosetta äidin tarjoamana lusikasta? Kotiruokaa vai kaupan purkista? Lihaa vai kasvista? Vauvan ruokailuissa on yllättävän paljon pohdittavaa, kun rintamaidon tai korvikkeen ohella pitäisi alkaa maistella muutakin sapuskaa. Meillä soseita on syöty jo useampi kuukausi, Sampo kun aloitti ruokailunsa kolmen kuukauden iässä päärynän voimin. Sittemmin olemme siirtyneet päärynästä eteenpäin ja nyt puolivuotiaana päivän aikana syödään neljä ateriaa. Aamuisin ja iltaisin puuroa hedelmä- tai marjasoseella, lounaaksi ja päivälliseksi jotain kasvissosetta, joskus myös lihaa. Sormiruokaakin syödään välillä, mutta nimenomaan vain välillä, koska olen laiska enkä jaksa siivota ihan koko ajan.

Kasvissoseet olen alusta asti väkertänyt itse - peruna, porkkana, kukka- ja parsakaali, bataatti ja kumppanit kun ovat halpoja ja helppoja valmistaa. Kuorin, pilkon, keitän ja soseutan niitä aina vähän isomman erän kerralla ja isken pilttipurkeissa pakkaseen erilaisina sekoituksina. Näin olen ajatellut toimia myös lihamössöjen kanssa, koska ne kaupan lihasoseet haisee, näyttää ja maistuu niin karmivalle, etten oikein hennoisi syöttää niitä edes pahimmalle vihamiehelleni. Hedelmäsoseiden suhteen en ole jaksanut noudattaa samanlaista kodinhengetär-linjaa, vaan ne meillä on banaania lukuunottamatta syöty purkista. Kerran yritin soseuttaa Sampolle iltapuuron kaveriksi päärynää. Siinä vaiheessa kun olin kymmenen minuuttia pilkkonut ja kuorinut ja muussannut niitä saakelin minikokoisia kotimaisia päärynöitä, päätin, että Sampo saa jatkossa päärynänsä pilttipurkista niin kauan kunnes sillä on riittävästi purukalustoa jyrsiä lohkoja pienemmäksi ihan itse.

Tänään havahduin siihen, etten ole kaikesta tästä vaivannäöstä huolimatta edes ajatellut, mitä lapseni oikeasti syö. Joo, tiedän, että se on allerginen omenalle ja siksi välttelen kaikkia omppua sisältäviä juttuja, samoin tarkistan aina, ettei ruoassa ole maitoproteiinia. Tiedän myös tasan tarkkaan, mitä eri ruoka-aineita Sampo on maistanut, mistä se tykkää ja mistä ei. Tänään kuitenkin pyörittelin kädessä Sampon suurta suosikkia, eli Nutrician Muksu päärynäsosetta, ja tajusin purkin kyljessä lukevan, että se on valmistettu Tsekissä. Eli lappaan siis lapseni suuhun Keski-Euroopassa purkitettua päärynämössöä, jonka parasta ennen päivämäärä on joskus vuoden 2013 puolella. Lastenruoistahan valtaosa valmistetaan UHT-kuumennuskäsittelymenetelmällä, jonka ansiosta ruoka säilyy tuoreena ja hyvänmakuisena pitkään, eikä lisä- tai säilöntäaineita tarvita. En varsinaisesti epäile, etteikö teollinen lastenruoka olisi turvallista ja korkealaatuista - se kun taitaa olla yksi tutkituimpia ja valvotuimpia elintarvikeryhmiä kauppojen hyllyillä. Enemmän mua mietityttää tuo alkuperä. Haluaisin tukea sekä omia että Sampon ruokia ostaessa kotimaista työtä, mahdollisuuksien mukaan myös kotimaisia raaka-aineita, ekologista tuotantoa ja erityisesti välttää turhia kuljetusmatkoja. Tsekki on aika kaukana, vaikka Muksu-soseet yllättäen ovatkin yleensä kaupan hyllyn halvin vaihtoehto.

Pikaisen googlettelun jälkeen selvisi, että Piltti- ja Bona-lastenruoat valmistetaan Suomessa Turun lastenruokatehtaalla. Lisäksi ainakin Piltin tuotekehitys on täysin kotimaista, samoin kuin suuri osa raaka-aineista. Kuulostaa hyvältä, mutta. Sekä Piltti että Bona ovat osa Nestlé-konsernia, jota kohtaan mulla on periaatteellinen asennevamma (lue lisää). Kotimaisuus taitaa kuitenkin nyt ajaa Nestlé-kammojeni edelle, ja ainakin ne Muksu-soseet jatkossa jäädä kaupassa hyllyyn. Muksua valmistava Nutricia Baby Oy on muuten osa Danone-konsernia.

Muut vaihtoehdot ovatkin mulle aika vieraita. Semper taitaa olla ruotsalainen firma, ja niillä oli joku kiva uudehko luomusarja, joka vaikutti ihan lupaavalta. Semperiä ei vaan saa ainakaan meidän lähikaupasta. HiPP-lastenruoat ovat aina luomua ja jokaisen purkin kannesta löytyy tuotantoerän numero, jonka perusteella koko valmistusprosessi on jäljitettävissä aina siitä lähtien, miltä pellolta raaka-aineet on kerätty. Ylipäätään HiPP-ruokien tuotantoprosessi vaikuttaa ainakin nettisivujen infon perusteella ekologiselta ja järkevältä. Hinta onkin sitten aika suolainen, eikä näitäkään löydy joka kaupan hyllyltä.

Näin ollen taidan vaan koittaa jaksaa itse muussailla jatkossa edes silloin tällöin niitä hedelmiäkin soseeksi, ja koittaa vaan kärsivällisesti luututa lattioilta vauvan käsistä luiskahtaneita kuolaisia hedelmäpaloja. Tai sitten se banaani nousee ratkaisevasti suurempaan rooliin Sampon ruokavaliossa...


Lisää aiheesta:
Nutricia Baby Oy
Pilttipiirin lastenruokasivut
Nestlé Bona
Semper
Hipp

Maalle meidän landelle

Epäilen, että kuuma kesäkuun aurinko on tehnyt aivoistani lopullisesti huttua, sillä olen viime päivät pyöritellyt päässäni ajatusta, johon liittyy oma talo, pieni kasvimaa, pari omenapuuta ja ennen kaikkea Karkkila, elämän kokoinen kaupunki tunnin ajomatkan päässä Helsingistä. Itsehän olen viettänyt elämäni ensimmäiset kuusitoista vuotta Karkkilassa ja muutettuani sieltä pääkaupungin humuun, taisin vannoa, etten ikinä palaa takaisin, ainakaan pysyvästi.

Sampon syntymän jälkeen olen kuitenkin säännöllisen epäsäännöllisesti tullut ajatelleeksi, kuinka mukavaa olisi, jos olisi oma auto, oma talo, lastenhoitoapua lähellä, samassa elämäntilanteessa olevaa seuraa, vähemmän ruuhkaa ruokakaupassa, enemmän puita ja puistoja jne. Kaupunkikaksiommekin alkaa käydä ahtaaksi viimeistään siinä vaiheessa kun ipana oppii kävelemään, hissittömyys ja säilytystilan puute turhauttaa jo nyt. Karkkila alkoi houkuttaa viimeistään siinä vaiheessa kun havaitsin, että sieltä todellakin saa omakotitalon samalla hinnalla, millä Helsingistä kämäisen kerrostalokolmion jostain lähiöstä. Oivalsin myös, että mun pitäisi jo puolen vuoden päästä alkaa kuluttaa yliopiston luentosalien penkkejä aika antaumuksella - ja jos joskus kuvittelin kykeneväni siihen samalla kun hoidan lasta, olen nyt avannut silmäni todellisuudelle ja todennut, että eipä onnistu moinen. Karkkilasta löytyisi isovanhempien ja tätskämummeleiden tarjoamaa lastenhoitoapua parina päivänä viikossa, eikä Sampon tarvitsisi mennä vielä alle yksivuotiaana päivähoitoon.

Vaihtoehdon Karkkila kykenen siis perustelemaan itselleni järjellä, mutta että omakotitalo. Vaikka olen vuosikaudet ajatellut, että omakotitalossa asuminen on hölmöä energian tuhlausta? Vaikka en ole ikinä jaksanut kiinnostua kukkapenkeistä, remontoinnista, nurmikon leikkaamisesta enkä varsinkaan lumitöistä? Koko vimma taitaakin siis perustua siihen, mikä olisi parasta Sampon kannalta. Kuinka hauskaa olisikaan, jos voisi levittää heti aamusta viltin nurmikolle ja viipottaa omalla pihalla vaikka kalsareissa? Ettei aina tarvitsisi ensin tuntikausia tehdä lähtöä puistoon, ja sitten kun lopulta on sinne päässyt, alkaa valmistautua kotimatkaan? Sinne takapihalle voisi pykätä kesäksi majan, talveksi lumilinnan ja kutsua kaikki kaverit leikkimään. Niin, ja äitikin saisi sen yrittipuutarhansa, jota kerrostalokodin ikkunalaudalle ei voi perustaa puhemies Maon hortonomisten taipumusten vuoksi.

Ennen kuin kaikki tätä lukevat sukulaiseni lähtevät selailemaan etuovi.com -sivustoa, muistutan, että Karkkila on vasta hyväksytty mukaan potentiaalisten vaihtoehtojen listalle. Harkinnassa ovat myös se sikahintainen helsinkiläiskolmio, sekä tällaiset lähipitäjät kuin Espoo ja Vantaa. Huussi, kasvimaa ja elämän kokoinen kaupunki ovat varmasti ihan jees näin kesäaikaan, mutta talvella saattaisi alkaa ahdistaa. Ainakin ne lumityöt.

Deitti-ilmoitus

Nimimerkki huonoäiti_88 etsii sanavalmista, päämäärätietoista, opiskelijoiden ja lapsiperheiden etuja ajavaa eduskuntavaaliehdokasta Helsingin vaalipiiristä! Olethan suvaitsevainen ja ennakkoluuloton, 25-60-vuotias, mielellään naispuolinen ja omaat sopivan punavihreät arvot. Korkeakoulutausta ei välttämätön, mutta kaikki opinnot lasketaan eduksi, samoin tuoreet kokemukset julkisen terveydenhuollon tai Kansaneläkelaitoksen kanssa asioimisesta.

Vaalipäivä lähestyy ja mulle on tosiaan vielä vähän epäselvää, ketä äänestäisin. Mielenkiinnolla olen seurannut, millainen hullunmylly näidenkin vaalien ympärillä on pyörinyt - valitettavasti valtaosa keskustelusta on taas käyty (mulle)  täysin yhdentekeviin asioihin liittyen. Vaalit siis kiinnostavat, mutta eivät ole herättäneet sen suurempia tunteita. Puoluekantoihin tai poliittisiin näkemyksiin sen enempää puuttumatta täytyy kuitenkin todeta, että vielä en ole siirtynyt äänestämään Keskustaa huolimatta siitä, että olen nyt liittynyt maidontuottajien joukkoon. Kiitos vain J ehdotuksesta! Myös persujen tähänastinen voittokulku vähän kauhistuttaa. Mielipiteeni kyseisen puolueen linjasta nimittäin tiivistyy Facebook-lähteistä bongattuun sanaan ulostemassapieru, joka tosiaan on myös samaisen puolueen anagrammi. Melko kuvaavaa.

Perinteisesti olen aina äänestänyt ehdokasta, joka lupaa huolehtia niiden oikeuksista, joilla menee vielä vähän huonommin kuin mulla. Jossain helmikuisessa Nyt-liitteessä oli samaisesta aiheesta Anu Silfverbergin hyvä kolumni "Ne toiset". Suosittelen perehtymään tarkemmin! Näissä vaaleissa taidan silti poiketa totutusta linjastani, ja lähteä ensisijaisesti etsimään ehdokasta, joka ajaisi nimenomaan minun etujani. Tässä elämäntilanteessa se tarkoittaa siis ihmistä, joka on kiinnostunut opiskelevien lapsiperheiden asemasta.

Tässä kevään mittaan on sosiaalietuuksia hakiessa tullut törmättyä mitä uskomattomimpiin säädöksiin. Ihan suosikkini on se, jonka mukaan samassa taloudessa alaikäisen lapsensa kanssa asuva henkilö ei ole oikeutettu opintotuen asumislisään, vaan kuuluu yleisen asumistuen piiriin. Meidän taloudessamme, jossa molemmat aikuiset ovat osa-aikaisissa töissä käyviä päätoimisia opiskelijoita, tämä tarkoittaa asumisen tukien pienenemistä radikaalisti. Tulkitsen tällaisen linjanvedon niin, että koska mulla on lapsi, olen yliopiston näkökulmasta opiskelijana vähäpätöisempi kuin lapseton henkilö. Se tuntuu aika epäreilulta.

Ajattelen asian siis jotenkin niin, että mun etu on myös mun lapsen etu. Siinäpä vasta yksi täysin viaton tyyppi, joka ei mitään muuta kautta saa ääntään kuuluviin. Tälle viiden viikon ikäiselle vauvalle kun voisi olla ihan hyvä juttu, jos sen äidille jäisi kuussa vuokranmaksun jälkeen enemmän kuin 150 euroa rahaa käteen.

Pentti Saarikoskea siteeraten:

Minulla menee huonosti.
Kaikilla menee huonosti.
Mutta joillakin menee hyvin.

Hyvä ruoka, parempi mieli

Suomalaisäidit taitavat edelleen imettää vähemmän ja lyhyempiä aikoja kuin äidit Pohjoismaissa keskimäärin, eivätkä kansalliset imetystavoitteetkaan täyty. Voin näin parin viikon kokemuksella sanoa, etten yhtään ihmettele, miksi. Imetys on hiton rasittavaa. Se sattuu, stressaa, vie järjettömästi aikaa, vaatii erityisiä vaatteita ja apuvälineitä, ja on ainakin meillä sitonut äidin täysin kiinni vauvaan tai rintapumppuun. Millään ei voi arvioida, kuinka paljon maitoa tulee, tai onko vauva varmasti syönyt riittävästi. Meidän skidi ainakin kitisee kaikkea muutakin kuin nälkää, enkä rehellisesti sanottuna vielä näin kahden ja puolen viikon jälkeen voi sanoa, että olisin aina, tai juuri koskaan, ehdottoman varma, mikä minkäkin itkun taustalla on.

En ikinä ajatellut, että musta voisi kehittyä minkään asteen imetysfanaatikkoa. Raskausaikana en pahemmin miettinyt, miten vauvan ruokkimispolitiikan hoitaisin - ajattelin vain, että jos homma ei suju, syödään sitten korviketta. Sairaalassakin kaikki eteni vielä omalla painollaan. Vauva veteli maitonsa tyytyväisenä, ja kun mustakaan ei ollut juuri muuhun kuin makaamaan sängyssä syöttökoneena, oli maidontuotanto taattu. Ajattelin, että tämähän sujuu hienosti ja harmittelin jo tuttipulloihin käytettyjä ylimääräisiä rahoja.

Kukaan ei tosiaan kertonut etukäteen, että vauva voi tosiaan syödä tunnin välein. Tai neljän tunnin välein, mutta kolme tuntia putkeen. Kuitenkaan vauva ei ikinä halua syödä silloin, kun maidonlähteen tarjoajalle kävisi, joten mitään suunnitelmia ei oikein voi tehdä, tai muutenkaan elämää etukäteen ennakoida. Imetyksen lisäksi aikaa kuluu vähintään yhtä paljon röyhtäytyksiin, puklujen siivoamiseen ja masuvaivojaan kitisevän vauvan rauhoitteluun. Kun siitä rumbasta on selvitty, onkin todennäköisesti taas aika syödä.

Ennen syöttöä nälkä on niin kova, ettei aterian nauttimista voi aloittaa välittömästi, vaan pitää huutaa pää punaisena pari minuuttia, hakata nyrkeillä, nenällä ja otsalla rintaa ja potkia samanaikaisesti jaloilla kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. Pari viikkoa menee siihen, että oppii sekä itselle että vauvalle mukavat imetysasennot, se kun ei myöskään ole mikään itsestäänselvä juttu. Lisää riemua touhuun saadaan, jos vauva on tyyppiä tissitakiainen, eli on havainnut, että naisten rinnoissa on muitakin iloja kuin maito. Rinnalle on siis tosi kiva esim. nukahtaa, ja sitten kymmenen minuutin torkkujen jälkeen jatkaa taas syömistä hetken aikaa. Yleensä nälkä ei ikinä mene ohi näistä maratonsessioista huolimatta, ja koska vauvan pitäisi saada syödä niin paljon kuin se haluaa, joudutaan meillä melko säännöllisesti antamaan lisämaitoa pullolla. Tämähän johtaa kivaan kierteeseen, jossa imetyshetkien lisäksi aikaa kuluu myös maidon lämmittelyyn, pullojen pesuun ja keittelyyn.

Ja se kipu. Nyt aihe ei enää ole niin ajankohtainen kuin vielä viikko sitten, ensipäivistä puhumattakaan. Rintakumeista, lampaanvillavoiteista ja muista härpäkkeistä huolimatta olisin aluksi tarvinnut imetyksen ajaksi jonkun suukapulan pureskeltavaksi. Se siitä herkästä hetkestä vauvan ja äidin välillä. Oma juttunsa on se hirvittävä paineen tunne, kun syystä tai toisesta maitoa ei pääse tyhjentämään kohteeseen, ja rinnat alkavat muistuttaa kahta valtavaa ilmapalloa. Äitien avuksi on toki kehitelty sellainen loistava väline kuin rintapumppu. On kieltämättä aika mahtavaa, että tarvittaessa voin tyhjentää maitovarastot etukäteen, eikä vieraiden aikana tarvitse vetäytyä toiseen huoneeseen syöttämään - mä kun en todellakaan ole mitään julki-imettäjätyyppiä. Pumpun avulla saa myös välillä sitä paljon kaivattua omaa aikaa, kun J voi hoitaa syötöt ja itse pääsee vaikkapa suihkuun! Mutta ei se pumppaaminenkaan mitään huippuajanvietettä ole - fiilis on kuin lypsylehmällä.

Imetystä varten pitää olla myös etumuksesta aukeavia vaatteita, ellei sitten joka kerta halua riisua koko yläkehoa paljaaksi. Imetysvaatteet ovat tietenkin aivan törkeän kalliita ja valikoimaa on yhtä vähän kuin äitiysvaatepuolella. Kun on viimeisen yhdeksän kuukauden aikana investoinut vaatevarastolliseen mammavaatteita, ei paljon huvittaisi täydentää kaappia enempää. Näin ollen sitä kulkee päivät pitkät niissä muutamassa tarkoitukseen sopivassa paidassa ja pyörittää pyykkikonetta aamusta iltaan. Sohvatyynytkin ovat saaneet uuden elämän, kun niistä pitää kerta toisensa jälkeen muotoilla sopiva löhöilynurkkaus ennen imetyssessioita. Ympäri kämppää lojuvia puklurättejä ei kukaan enää jaksa viikkailla siististi tuolin selkänojille odottamaan, vaan niitä löytyy kaikista kuviteltavissa olevista paikoista.

Kaikesta yllä mainitusta, useista tissiraivareista (sekä mun että vauvan), valvotuista öistä ja epätietoisuuden hetkistä huolimatta musta tosiaan on tainnut kehkeytyä imetysfanaatikko, koska en vieläkään ole luovuttamassa. Epäilen itsekin jo järjenjuoksuani, mutta haluaisin todellakin täysimetyksen sujuvan, koska se on niin helppoa ja vaivatonta. Siis onnistuessaan. Imettäessä ruoka kulkee aina mukana, vauva nauttii sylissä olemisesta, maito on varmasti puhdasta ja ravitsevaa, pullorumba jää pois päiväjärjestyksestä ja öiset syötökin sujuvat ilman, että aina ehtii edes tajuta heränneensä. Ja koska olen vähän hörhö, en voi olla huomioimatta äidinmaidon taloudellisuutta ja ympäristöystävällisyyttä korvikkeeseen verrattuna.

Meillä siis yritetään vielä sitkeästi ainakin pari viikkoa, vaikka olen edelleenkin sitä mieltä, että korvikkeellakin kasvaa järkeviä, terveitä ja tasapainoisia ihmisiä, kuten esim. MINÄ. Ylipäätään koko imetyskysymys pyörii turhan usein sen hyvä äiti - huono äiti -vastakkainasettelun ympärillä, ja varmaan siksi aiheeseen liittyvistä ongelmista ei kauheasti kohistakaan. Musta se on sääli, olisi nimittäin ihan kiva välillä kuulla, että maailmassa on muitakin kuin minä, joiden mielestä imetys ei todellakaan ole aina niin helppoa ja hauskaa.