Suu kiinni!

Sampolla oli tässä hiljattain kausi, johon liittyi syömisongelmia. Siis sellaisia, että ruoka ei kiinnostanut, pää kääntyi kaikkialle muualle paitsi lusikan suuntaan, suuta ei avattu, lapsi huusi hysteerisenä jo syöttötuolin nähdessään ja niin edelleen. Jos joku vahingossa onnistui ujuttamaan sosetta muksun suuhun, se yleensä joko aivastettiin, päristettiin tai syljettiin ulos. Ennen kuin opin ottamaan rennosti, kokeilin tyypillisen tuoreen äidin tapaan kaikki mahdolliset viihdytys- ja huijauskeinot, joilla saisin lapsen syömään edes vähän enemmän. Meillä on ruokailuhetkinä mm.:

- laulettu miljoona kertaa joku hyvä biisi (eli Autolla ajetaan varovarovasti)
- annettu Sampon leikkiä kaikilla mahdollisilla leluilla, lusikoilla, kupeilla, kipoilla, serveteillä, kännykällä, kaukosäätimellä, kissan hännällä jne. jne.
- kiinnitetty huomio johonkin vilkkuvaan, välkkyvään tai ääntä pitävään
- katsottu telkkaria tai kuunneltu Youtubesta joku hyvä biisi (eli Autolla ajetaan varovarovasti)
- syöty omin sormin
- syöty pelkkiä herkkuruokia
- lisätty kaikkeen ruokaan soijamaitoa tai mangoa
- kutiteltu jalkapohjia
- heiluteltu harsoa kaikkien läsnäolijoiden voimin
- tarjottu joka toisella lusikallisella vettä (toimii parin lusikallisen ajan hätätoimenpiteenä)
- dipattu lusikallinen ruokaa nopeasti vesikuppiin ja sitten suuhun (tämä muuten toimii aina. Uskomatonta.)
- huijattu Sampoa avaamaan suu esim. lääkeruiskun, keksin, viinirypäleen, hammasharjan ja mikrofonin avulla
- houkuteltu Sampoa avaamaan suu samaan tahtiin syöttäjän kanssa. Syöttäjä pitää yleensä myös namnam-, mumsmums- ja maiskutusäänteitä. Huom! Tämä ei ole johtanut tuloksiin.

Popsi, popsi porkkanaa ja muuta mukavaa.

Nykyään Sampo syö ihan hyvin ilman kikkailuja. Jos näin ei käy, niin sitten se ei vaan syö ja seuraavalla ruoka-ajalla yritetään uudelleen. Mutta jotain on silti jäänyt tästä kaikesta häsläyksestä. Pääasiallinen syöttäjä, eli tässä tapauksessa meitsi, avaa edelleen uskollisesti suunsa aina kun ipanankin pitäisi, maiskuttaa pöljästi ja venyttelee naamaansa kummallisiin ilmeisiin. Tosi siistiä varsinkin julkisilla paikoilla... Tällä hetkellä meillä ei siis opetella sitä, että Sampo avaisi suunsa lusikan nähdessään, vaan sitä että äiti voisi joskus pitää omansa kiinni. Vielä ei ole raportoitu onnistumisia.

Siis mutsi sä näytät niiiiiin urpolta!

Sormiruokailun iloja

Ruisleivän syöminen voi olla näinkin riemastuttavaa:

Sampo on viime päivinä maistellut useampaa eri ruoka-ainetta sormin, ja tähän mennessä leipä on kohonnut meidän suosikiksi. En tiedä onko Sampo samaa mieltä makukokemusten perusteella, mutta äiti kyllä arvostaa sitä, että sotkun määrä on suht minimaalinen ja tukehtumisvaarakin pienehkö. Musta sormiruokailu meinaan on aika pelottavaa - en todellakaan tiedä, mitä tekisin jos joku ihana ruoanpala takertuisi muksun kurkkuun kiinni. Todennäköisesti juoksisin hysteerisenä ympäri kämppää ja soittaisin varmuuden vuoksi hätänumeroon siinä vaiheessa kun vauva olisi jo itsekseen kakonut palasen ulos...

Voisin joskus laatia tästä aiheesta vähän kattavammankin jutun, mutta nyt jätän bloggailut tähän kuvailotteluun. Meillä on viime aikoina ollut aika kiire erään Nelosen Hurja remontti -ohjelmaa muistuttavan taloprojektin parissa. Tosin tässä remontissa valmista ei tule viikossa, eikä kukaan pääse limusiinikyydillä kylpylään odottelemaan rempan valmistumista. Harmi.

Asiaa imetyksestä

Tällä viikolla Pohjoismaissa vietetään kansainvälistä imetysviikkoa. Aamu-tv:n haastattelussa aiheesta jorisivat Imetyksen tuki ry:n toiminnanjohtaja Maarit Kuoppala ja Imetyksen edistämisen työryhmän asiantuntijajäsen Sirpa Sarlio-Lähteenkorva sosiaali- ja terveysministeriöstä. Tällä kertaa keskityttiin syyllistämisen ja fanaattisen vouhottamisen sijaan itse asiaan - eli siihen, miksi suomalaisäitien imetystilastot ovat Pohjoismaiden heikoimmat, vaikka moni äiti haluaisi tutkimusten mukaan imettää lastaan pidempään. Tässä vielä linkki Aamu-tv:n juttuun.

Minäkin olisin halunnut imettää pidempään. Mielestäni äidinmaito on vauvalle parasta mahdollista ravintoa, ja lisäksi imetys on taloudellista, ekologista, vaivatonta ja hetkittäin ihan mukavaakin. En silti kestä ylenpalttista imetyksestä kohkaamista ja äitien syyllistämistä - kukin ruokkikoon lapsensa miten lystää, kunhan ruokkii. Ymmärrän täysin, jos joku kokee imetyksen niin ahdistavaksi, että valitsee mieluummin pulloruokinnan. Imetys on haastavaa. Varsinkin aluksi se sattuu, vie aikaa, turhauttaa, vaatii opettelua niin äidiltä kuin lapseltakin ja usein myös vaikka mitä erityisiä järjestelyjä ja hankintoja. Jokaisella äidillä pitää olla oikeus päättää, kokeeko imetyksen kaiken sen vaivan arvoiseksi. Ilman niitä syyllistäviä kommentteja.

Me selvittiin Sampon kanssa alkuhankaluuksien yli, ja imetys sujui mallikkaasti ehkä kuukauden. Sitten Sampo päätti ryhtyä totaalikieltäytyjäksi. Neuvolassa sanottiin, että se on ihan normaalia ja mun pitää oman hyvinvointini mukaan arvioida, kuinka kauan jaksan taistella imetyksen kanssa. Sain "hyväksynnän" pullolle ja kehuja siitä, että olin jaksanut imettää edes kaksi kuukautta. Kukaan ei syyllistänyt. Halusin silti yrittää edelleen, ja pari viikkoa huudettiin ja itkettiin Sampon kanssa kilpaa kun syömisestä ei tullut mitään. Neuvolassa ei vieläkään osattu auttaa tarkemmin, mutta sain terveydenhoitajalta imetystukipuhelimen numeron. Siinä vaiheessa kun mulla oli oma imetystukihenkilö, tuntui, että lasten kasvattaminen taitaa olla rakettitiedettä.

Imetyksen tuki ry:n ylläpitämä puhelin pyrkii tietenkin edistämään imetystä, joten oli odotettavissa, että saamani neuvot olivat osastoa "yritä vielä ja älä missään tapauksessa luovuta". Toki sain ihan hyödyllisiäkin vinkkejä, mitä voisin tehdä toisin ja mikä voisi ehkä auttaa, mutta kaikki neuvot keskittyivät siihen, mitä minä olen äitinä tehnyt väärin. Suurin pahe oli tietenkin tuttipullo, johon meillä oli ensiviikkoina totuttu ja jonka käyttöä jatkettiin myös imetyksen ohella, koska halusin välillä käydä kodin ulkopuolella ilman vauvaa. Imetystukihenkilöni oli täysin varma, että Sampo hylkii rintaa, koska on tottunut pulloon (ja tuttiin), ja että nyt mulla on kyllä kova työ korjata tämä suuri erehdykseni. Imetyksen jatkuminen olisi silti mahdollista, kunhan vain sitkeästi yrittäisin ja lopettaisin pullon tarjoamisen.

Viikon kuluttua meni hermo valvomiseen, itkevään vauvaan ja omaan herkistyneeseen mielentilaan. J:kin alkoi vähitellen turhautua vouhottamiseeni ja vihjaili, että mitäs jos nyt vaan annettaisiin sitä korviketta. Tuotin pettymyksen imetystukihenkilölleni ja ostin Tuttelia - kaksi viikkoa sujui taas ihan hyvin. Sitten ei kelvannut pullokaan, vauva alkoi olla täynnä punaisia näppylöitä ja itkua riitti aamusta iltaan. Sampolla todettiin maitoallergia ja mä tunsin itseni aivan idiootiksi muistellessani kaikkia epätoivoisia imetysyrityksiäni (mm. pimeä kylpyhuone, erilaiset akrobaattiset asennot, hörpytysmuki, peiton alla vauvan kanssa vietetty vuorokausi). Voi kun joku olisi edes kerran sanonut, ettei lakkoilu välttämättä johdu tuttipullosta tai muusta mun tekemästä virheestä!

Imetyksen tuki ry tekee ihan varmasti tosi tärkeää työtä ja imetykseen kannustaminenkin on tärkeää. Yleensä imetysongelmat ovat ohimeneviä ja vaativat vain äidiltä kärsivällisyyttä ja hyviä hermoja. Siihen vertaistuki on varmasti usein hyödyllisintä apua. Väittäisin kuitenkin, että jos imetystä oikeasti halutaan edistää, pitäisi voimavaroja suunnata enemmän terveydenhuoltohenkilökunnan kouluttamiseen ja imetysohjauksen parantamiseen erityisesti neuvoloissa. Ainakin Aamu-tv:n keskustelun perusteella tuntui, että suunta olisikin vihdoin tämä ainaisen pulloruokinnan paheksumisen sijaan. Toivottavasti kaikesta puheesta ja tohinasta seuraisi kerrankin jotain konkreettisia toimia ja imetysohjaus sairaaloissa ja neuvoloissa tehostuisi. Ilman fanaattista ja syyllistävää otetta.

Koiranruokaa vauvalle?

Kirjoittelin viime viikolla pikaisesti teollisista vauvanruoista ja jäin sen jälkeen pohtimaan asiaa enemmänkin. Meillä kun ei todellakaan syödä pelkästään itsetehtyjä ruokia, vaan Sampo saa purkkiruokaa päivittäin hedelmien osalta ja kylässä, matkoilla ym. myös niitä muita kaupan mössöjä.

Tämän viikon Silminnäkijässä sattuukin olemaan sen verran ajankohtainen aihe, että se on pakko katsoa. Ohjelmassa pohditaan valmisruokien suosiota ja täyssäilykkeiden vaikutusta mm. vastustuskykyyn, atopioiden ja allergioiden yleistymiseen sekä lasten makutottumusten muutokseen. Lisäksi ainakin nettisivujen perusteella aihelistalle pääsee myös se, miksi koko Pohjoismaissa on vain yksi lastenruokatehdas (tämä on siis se Turussa sijaitseva, jossa Bonat ja Piltit purkitetaan). Ohjelman lähtökohtana on hätkähdyttävä havainto: lemmikkien valmisruuassa on kielletty 180 sellaista lisäainetta, joita ihmispennun ruuassa saa käyttää. Kuulostaa hurjalta!

Katso siis Silminnäkijä YLE TV 2:lta, keskiviikkona klo 22.05. Tässä vielä linkki ohjelman nettisivuille.

Ruokaa tuokaa, vatsa huokaa

Porkkanasuikaleita omin sormin syötynä vai sileääkin sileämpää sosetta äidin tarjoamana lusikasta? Kotiruokaa vai kaupan purkista? Lihaa vai kasvista? Vauvan ruokailuissa on yllättävän paljon pohdittavaa, kun rintamaidon tai korvikkeen ohella pitäisi alkaa maistella muutakin sapuskaa. Meillä soseita on syöty jo useampi kuukausi, Sampo kun aloitti ruokailunsa kolmen kuukauden iässä päärynän voimin. Sittemmin olemme siirtyneet päärynästä eteenpäin ja nyt puolivuotiaana päivän aikana syödään neljä ateriaa. Aamuisin ja iltaisin puuroa hedelmä- tai marjasoseella, lounaaksi ja päivälliseksi jotain kasvissosetta, joskus myös lihaa. Sormiruokaakin syödään välillä, mutta nimenomaan vain välillä, koska olen laiska enkä jaksa siivota ihan koko ajan.

Kasvissoseet olen alusta asti väkertänyt itse - peruna, porkkana, kukka- ja parsakaali, bataatti ja kumppanit kun ovat halpoja ja helppoja valmistaa. Kuorin, pilkon, keitän ja soseutan niitä aina vähän isomman erän kerralla ja isken pilttipurkeissa pakkaseen erilaisina sekoituksina. Näin olen ajatellut toimia myös lihamössöjen kanssa, koska ne kaupan lihasoseet haisee, näyttää ja maistuu niin karmivalle, etten oikein hennoisi syöttää niitä edes pahimmalle vihamiehelleni. Hedelmäsoseiden suhteen en ole jaksanut noudattaa samanlaista kodinhengetär-linjaa, vaan ne meillä on banaania lukuunottamatta syöty purkista. Kerran yritin soseuttaa Sampolle iltapuuron kaveriksi päärynää. Siinä vaiheessa kun olin kymmenen minuuttia pilkkonut ja kuorinut ja muussannut niitä saakelin minikokoisia kotimaisia päärynöitä, päätin, että Sampo saa jatkossa päärynänsä pilttipurkista niin kauan kunnes sillä on riittävästi purukalustoa jyrsiä lohkoja pienemmäksi ihan itse.

Tänään havahduin siihen, etten ole kaikesta tästä vaivannäöstä huolimatta edes ajatellut, mitä lapseni oikeasti syö. Joo, tiedän, että se on allerginen omenalle ja siksi välttelen kaikkia omppua sisältäviä juttuja, samoin tarkistan aina, ettei ruoassa ole maitoproteiinia. Tiedän myös tasan tarkkaan, mitä eri ruoka-aineita Sampo on maistanut, mistä se tykkää ja mistä ei. Tänään kuitenkin pyörittelin kädessä Sampon suurta suosikkia, eli Nutrician Muksu päärynäsosetta, ja tajusin purkin kyljessä lukevan, että se on valmistettu Tsekissä. Eli lappaan siis lapseni suuhun Keski-Euroopassa purkitettua päärynämössöä, jonka parasta ennen päivämäärä on joskus vuoden 2013 puolella. Lastenruoistahan valtaosa valmistetaan UHT-kuumennuskäsittelymenetelmällä, jonka ansiosta ruoka säilyy tuoreena ja hyvänmakuisena pitkään, eikä lisä- tai säilöntäaineita tarvita. En varsinaisesti epäile, etteikö teollinen lastenruoka olisi turvallista ja korkealaatuista - se kun taitaa olla yksi tutkituimpia ja valvotuimpia elintarvikeryhmiä kauppojen hyllyillä. Enemmän mua mietityttää tuo alkuperä. Haluaisin tukea sekä omia että Sampon ruokia ostaessa kotimaista työtä, mahdollisuuksien mukaan myös kotimaisia raaka-aineita, ekologista tuotantoa ja erityisesti välttää turhia kuljetusmatkoja. Tsekki on aika kaukana, vaikka Muksu-soseet yllättäen ovatkin yleensä kaupan hyllyn halvin vaihtoehto.

Pikaisen googlettelun jälkeen selvisi, että Piltti- ja Bona-lastenruoat valmistetaan Suomessa Turun lastenruokatehtaalla. Lisäksi ainakin Piltin tuotekehitys on täysin kotimaista, samoin kuin suuri osa raaka-aineista. Kuulostaa hyvältä, mutta. Sekä Piltti että Bona ovat osa Nestlé-konsernia, jota kohtaan mulla on periaatteellinen asennevamma (lue lisää). Kotimaisuus taitaa kuitenkin nyt ajaa Nestlé-kammojeni edelle, ja ainakin ne Muksu-soseet jatkossa jäädä kaupassa hyllyyn. Muksua valmistava Nutricia Baby Oy on muuten osa Danone-konsernia.

Muut vaihtoehdot ovatkin mulle aika vieraita. Semper taitaa olla ruotsalainen firma, ja niillä oli joku kiva uudehko luomusarja, joka vaikutti ihan lupaavalta. Semperiä ei vaan saa ainakaan meidän lähikaupasta. HiPP-lastenruoat ovat aina luomua ja jokaisen purkin kannesta löytyy tuotantoerän numero, jonka perusteella koko valmistusprosessi on jäljitettävissä aina siitä lähtien, miltä pellolta raaka-aineet on kerätty. Ylipäätään HiPP-ruokien tuotantoprosessi vaikuttaa ainakin nettisivujen infon perusteella ekologiselta ja järkevältä. Hinta onkin sitten aika suolainen, eikä näitäkään löydy joka kaupan hyllyltä.

Näin ollen taidan vaan koittaa jaksaa itse muussailla jatkossa edes silloin tällöin niitä hedelmiäkin soseeksi, ja koittaa vaan kärsivällisesti luututa lattioilta vauvan käsistä luiskahtaneita kuolaisia hedelmäpaloja. Tai sitten se banaani nousee ratkaisevasti suurempaan rooliin Sampon ruokavaliossa...


Lisää aiheesta:
Nutricia Baby Oy
Pilttipiirin lastenruokasivut
Nestlé Bona
Semper
Hipp

Ojasta allikkoon

Vetäisin tässä näköjään kuukauden mittaisen päivityskatkon kehiin. Siitä lienee helppo päätellä, että kuluneet neljä viikkoa ovat vaatineet Supermutsin läsnäoloa kaikkialla muualla paitsi tietokoneen ääressä. Alle puolivuotias vauva voi kokemukseni mukaan oppia kuukaudessa muun muassa:

- kääntymään selältä vatsalleen ja huutamaan kuin syötävä, koska ei muista, miten käännytään takaisin selälleen
- etenemään mittarimatotyylillä enemmän ja vähemmän pitkiä matkoja
- vieroksumaan kaikkea syötävää niin, että rauhalliset ruokailuhetket ovat muisto vain, ja ruokailun jälkeinen siivous kestää ainakin seuraavaan ruoka-aikaan asti.

Myös maitoallergia ja atooppinen iho ovat aiheuttaneet haasteita. Soijamaito ei vissiin ole mitään herkkua päätellen siitä, kuinka paljon tuttipullon kanssa saa taistella, eikä kaksi kertaa päivässä toistuva rasvaaminenkaan taida olla parasta ajanvietettä. Sairaaloissa on ravattu urakalla sopivaa maidotonta korviketta kokeiltaessa. Sopivan merkin löydyttyä itkuisuus ja jatkuva huuto, josta taannoin saatoin hieman valittaa, on kyllä loppunut ja meillä asuu nykyään pääsääntöisesti ihan tyytyväinen pikkumies. Valitettavasti tyyppi on vaan keskittänyt aiemmin huutamiseen kuluneen energiansa uusien taitojen optteluun, ja vaatii jatkuvaa tarkkailua ja leikkiseuraa.

Toimenkuvani on siis laajentunut hyssyttelystä ja heiluttelusta uusien lelujen esittelyyn, hihkumiseen, irvistelyyn, päristelyyn sekä muiden hulvattomien äänien ja ilmeiden tuottamiseen, ryömintä- ja kierintäkoordinaattorina toimimiseen sekä jatkuvaan jutusteluun. Ja tarvitaan sitä heijaamistakin joskus - jos ei muulloin niin ainakin ruokahetkinä, kun mikään ei suju ja kaikki paitsi oma nyrkki maistuu pahalta. Ne ajat kun Sampo nukkuu päiväunia, käytän porkkanaroiskeiden siivoamiseen.

Viikolla kädet siis on kirjaimellisesti täynnä töitä. Ja koska on kesä, eikä J:lla yhtään lomaa, olemme viettäneet viikonloput maalla isovanhempien hoitoavusta nauttien ja rentoutuen. Toisin sanoen lauantaisin on valvottu aamuneljään ja sunnuntai-iltaisin riidelty verisesti siitä, kumman väsymystila on pahempi. Tosi rentouttavaa.

Naminami naminami päärynää

Sampo päätti juhannuksena siirtyä elämässään yhden vaiheen eteenpäin ja mutustelee nykyään iltapalaksi hedelmäsosetta ja aamupalaksi velliä. Kuten kaikissa muissakin asioissa, joihin neuvola antaa ohjeistuksia, skitsoilin aluksi kiinteiden aloittamisessa ja kuvittelin vauvan suunnilleen räjähtävän, jos se nielaisee jotain muuta kuin maitoa tai D-vitamiinia ennen neljän kuukauden ikää. Sittemmin on tullut todettua, että se ei räjähdä. Sen sijaan se pysyy huomattavan paremmin tyytyväisenä, nukkuu pidempiä yö- ja päiväunia, eikä ole juurikaan kärsinyt edes mahakivuista (toisin kuin sillon kun pieneen vatsaan ahdetaan puolitoista litraa maitoa päivässä). Yritänpä siis jatkossa muistaa, etten kuuntele enää neuvolan ohjeistuksia yhtään mistään, koska kaikki lapset ovat yksilöitä ja me J:n kanssa vanhempina kuitenkin tiedetään paremmin kuin yksikään neuvolantäti.

Sampo aloitti uransa soseiden parissa kaikkien ohjeiden vastaisesti päärynäsoseesta, joten kohta meillä varmaan on lapsi, jolle mikään kunnon ruoka ei kelpaa. Kaikkia pottusoseen puolestapuhujia kehottaisin silti maistamaan joskus sitä äidinmaitoa tai korviketta, jolla pikkuvauvojen pitäisi elämänsä ensimmäiset 4-6 kuukautta elää. Sehän tosiaan maistuu nimenomaan makealta, ihan kuten ne paljon parjatut hedelmäsoseetkin. Jotenkin mun järki sanoo, että niin kauan kuin lapsi ei vielä tajua yhtään mistään yhtään mitään, olisi ihan suotavaa kuormittaa sitä lähinnä asioilla, jotka on mieluisia ja mukavia. Enkä mäkään söisi perunaa ilta- tai aamupalaksi, joten miksi Sampon pitäisi? Meillä perunat ja porkkanat jäävät siis vielä hetkeksi odottelemaan aikaa, jolloin lusikalla syöminen on aavistuksen tutumpaa puuhaa.

Ensin kaipasin myös jotain kaikenkattavaa opasta aiheesta kiinteisiin ruokiin totuttelu. Epätoivoisten googlettelujen jälkeen tajusin, että mulla on omatkin aivot, joilla voi ajatella. Sose sulaa ymmärrettävästi hitaammin kuin maito, joten sitä kannattaa varmaan antaa silloin kun toivoisi vauvan olevan pidemmän aikaa syömättä (lue: ennen yöunia + tarpeen mukaan ennen päiväunia). Uusista ruoka-aineista voi tulla maha kipeäksi, joten koko purkillista ei kantsi syöttää kerralla, vaikka vauva aukoisikin suutaan toiveikkaana. Lapsi saattaa olla jollekin raaka-aineelle allerginen, joten maistelu kannattaa rajoittaa muutamaan makuun kerrallaan, jotta ne epäsopivat voi sitten sieltä poimia pois. Ja kun homma alkaa olla hanskassa, eikä mitään mainittavia vaivoja tule, voi antaa kerralla vähän enemmän, ja vähitellen useammalla aterialla päivän aikana.

Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin vain ruoasta, ei mistään rakettitieteestä, eli eiköhän me selviydytä ilman mitään yksityiskohtaista syöttöopasta. Jotain kirjallista kuitenkin vielä kaipailisin - nimittäin hyviä ja helppoja ohjeita vähän isomman lapsen ruokaa varten. Mitä yrttejä tai mausteita kannattaa käyttää soseita maustamaan, mitkä kasvikset maistuvat erityisen hyvältä yhdessä ja ennen kaikkea: missä iässä lasta voi alkaa totuttaa syömään valkosipulia? Meillä sitä tungetaan suunnilleen kaikkiin mahdollisiin ruokiin (lisäksi J höystää kaiken sitruunalla), joten ipanankin olisi syytä tottua makuun mahdollisimman nopeasti, jos meinaa joskus vedellä samoja pöperöitä vanhempiensa kanssa. Eli jos tiedätte jotain loistavaa keittokirjaa, jonka avulla lapset voi totuttaa syömään muutakin kuin nakkeja ranskalaisilla, ilmoittakaa välittömästi!

Hyvä ruoka, parempi mieli

Suomalaisäidit taitavat edelleen imettää vähemmän ja lyhyempiä aikoja kuin äidit Pohjoismaissa keskimäärin, eivätkä kansalliset imetystavoitteetkaan täyty. Voin näin parin viikon kokemuksella sanoa, etten yhtään ihmettele, miksi. Imetys on hiton rasittavaa. Se sattuu, stressaa, vie järjettömästi aikaa, vaatii erityisiä vaatteita ja apuvälineitä, ja on ainakin meillä sitonut äidin täysin kiinni vauvaan tai rintapumppuun. Millään ei voi arvioida, kuinka paljon maitoa tulee, tai onko vauva varmasti syönyt riittävästi. Meidän skidi ainakin kitisee kaikkea muutakin kuin nälkää, enkä rehellisesti sanottuna vielä näin kahden ja puolen viikon jälkeen voi sanoa, että olisin aina, tai juuri koskaan, ehdottoman varma, mikä minkäkin itkun taustalla on.

En ikinä ajatellut, että musta voisi kehittyä minkään asteen imetysfanaatikkoa. Raskausaikana en pahemmin miettinyt, miten vauvan ruokkimispolitiikan hoitaisin - ajattelin vain, että jos homma ei suju, syödään sitten korviketta. Sairaalassakin kaikki eteni vielä omalla painollaan. Vauva veteli maitonsa tyytyväisenä, ja kun mustakaan ei ollut juuri muuhun kuin makaamaan sängyssä syöttökoneena, oli maidontuotanto taattu. Ajattelin, että tämähän sujuu hienosti ja harmittelin jo tuttipulloihin käytettyjä ylimääräisiä rahoja.

Kukaan ei tosiaan kertonut etukäteen, että vauva voi tosiaan syödä tunnin välein. Tai neljän tunnin välein, mutta kolme tuntia putkeen. Kuitenkaan vauva ei ikinä halua syödä silloin, kun maidonlähteen tarjoajalle kävisi, joten mitään suunnitelmia ei oikein voi tehdä, tai muutenkaan elämää etukäteen ennakoida. Imetyksen lisäksi aikaa kuluu vähintään yhtä paljon röyhtäytyksiin, puklujen siivoamiseen ja masuvaivojaan kitisevän vauvan rauhoitteluun. Kun siitä rumbasta on selvitty, onkin todennäköisesti taas aika syödä.

Ennen syöttöä nälkä on niin kova, ettei aterian nauttimista voi aloittaa välittömästi, vaan pitää huutaa pää punaisena pari minuuttia, hakata nyrkeillä, nenällä ja otsalla rintaa ja potkia samanaikaisesti jaloilla kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. Pari viikkoa menee siihen, että oppii sekä itselle että vauvalle mukavat imetysasennot, se kun ei myöskään ole mikään itsestäänselvä juttu. Lisää riemua touhuun saadaan, jos vauva on tyyppiä tissitakiainen, eli on havainnut, että naisten rinnoissa on muitakin iloja kuin maito. Rinnalle on siis tosi kiva esim. nukahtaa, ja sitten kymmenen minuutin torkkujen jälkeen jatkaa taas syömistä hetken aikaa. Yleensä nälkä ei ikinä mene ohi näistä maratonsessioista huolimatta, ja koska vauvan pitäisi saada syödä niin paljon kuin se haluaa, joudutaan meillä melko säännöllisesti antamaan lisämaitoa pullolla. Tämähän johtaa kivaan kierteeseen, jossa imetyshetkien lisäksi aikaa kuluu myös maidon lämmittelyyn, pullojen pesuun ja keittelyyn.

Ja se kipu. Nyt aihe ei enää ole niin ajankohtainen kuin vielä viikko sitten, ensipäivistä puhumattakaan. Rintakumeista, lampaanvillavoiteista ja muista härpäkkeistä huolimatta olisin aluksi tarvinnut imetyksen ajaksi jonkun suukapulan pureskeltavaksi. Se siitä herkästä hetkestä vauvan ja äidin välillä. Oma juttunsa on se hirvittävä paineen tunne, kun syystä tai toisesta maitoa ei pääse tyhjentämään kohteeseen, ja rinnat alkavat muistuttaa kahta valtavaa ilmapalloa. Äitien avuksi on toki kehitelty sellainen loistava väline kuin rintapumppu. On kieltämättä aika mahtavaa, että tarvittaessa voin tyhjentää maitovarastot etukäteen, eikä vieraiden aikana tarvitse vetäytyä toiseen huoneeseen syöttämään - mä kun en todellakaan ole mitään julki-imettäjätyyppiä. Pumpun avulla saa myös välillä sitä paljon kaivattua omaa aikaa, kun J voi hoitaa syötöt ja itse pääsee vaikkapa suihkuun! Mutta ei se pumppaaminenkaan mitään huippuajanvietettä ole - fiilis on kuin lypsylehmällä.

Imetystä varten pitää olla myös etumuksesta aukeavia vaatteita, ellei sitten joka kerta halua riisua koko yläkehoa paljaaksi. Imetysvaatteet ovat tietenkin aivan törkeän kalliita ja valikoimaa on yhtä vähän kuin äitiysvaatepuolella. Kun on viimeisen yhdeksän kuukauden aikana investoinut vaatevarastolliseen mammavaatteita, ei paljon huvittaisi täydentää kaappia enempää. Näin ollen sitä kulkee päivät pitkät niissä muutamassa tarkoitukseen sopivassa paidassa ja pyörittää pyykkikonetta aamusta iltaan. Sohvatyynytkin ovat saaneet uuden elämän, kun niistä pitää kerta toisensa jälkeen muotoilla sopiva löhöilynurkkaus ennen imetyssessioita. Ympäri kämppää lojuvia puklurättejä ei kukaan enää jaksa viikkailla siististi tuolin selkänojille odottamaan, vaan niitä löytyy kaikista kuviteltavissa olevista paikoista.

Kaikesta yllä mainitusta, useista tissiraivareista (sekä mun että vauvan), valvotuista öistä ja epätietoisuuden hetkistä huolimatta musta tosiaan on tainnut kehkeytyä imetysfanaatikko, koska en vieläkään ole luovuttamassa. Epäilen itsekin jo järjenjuoksuani, mutta haluaisin todellakin täysimetyksen sujuvan, koska se on niin helppoa ja vaivatonta. Siis onnistuessaan. Imettäessä ruoka kulkee aina mukana, vauva nauttii sylissä olemisesta, maito on varmasti puhdasta ja ravitsevaa, pullorumba jää pois päiväjärjestyksestä ja öiset syötökin sujuvat ilman, että aina ehtii edes tajuta heränneensä. Ja koska olen vähän hörhö, en voi olla huomioimatta äidinmaidon taloudellisuutta ja ympäristöystävällisyyttä korvikkeeseen verrattuna.

Meillä siis yritetään vielä sitkeästi ainakin pari viikkoa, vaikka olen edelleenkin sitä mieltä, että korvikkeellakin kasvaa järkeviä, terveitä ja tasapainoisia ihmisiä, kuten esim. MINÄ. Ylipäätään koko imetyskysymys pyörii turhan usein sen hyvä äiti - huono äiti -vastakkainasettelun ympärillä, ja varmaan siksi aiheeseen liittyvistä ongelmista ei kauheasti kohistakaan. Musta se on sääli, olisi nimittäin ihan kiva välillä kuulla, että maailmassa on muitakin kuin minä, joiden mielestä imetys ei todellakaan ole aina niin helppoa ja hauskaa.

Hyvät hermot ja pitkä pinna

Tänään voisi olla hyvä päivä synnyttää, koska 

a) mulla on koko päivän soinut päässä Meiju Suvaksen tuotannon erinäiset helmet. Niistä varmaan saisi ihan erityistä voimaa ponnistusvaiheessa.

b) Mao päätti eilen kusaista turvakaukalon pehmusteille, joten viimeinenkin ennen vauvan tuloa suoritettava askare tuli sitten tehtyä, kun aamulla jynssäsin kankaita puhtaiksi (Meiju Suvaksen tahtiin luonnollisesti).

c) J on poissa kaupungista ja juuri nyt olisi suorastaan hulvatonta, jos se joutuisi vähän stressaamaan, ehtiikö ajoissa paikalle.

d) on täydenkuun aika, eli kaikkien uskomusten mukaan synnytyssairaaloissa pitäisi nyt olla vipinää ja vilskettä. Mäkin voisin hyvin mahtua joukkoon.

e) en vaan yksinkertaisesti jaksaisi enää näitä kipuja ja kolotuksia, haluan lenkille ja jollekin perslihakset puuduttavalle jumppatunnille! En myöskään malta odottaa, että pääsen korkkaamaan jääkaapissa odottavan samppanjapullon, joka on kohta viikon ajan kuiskutellut mulle houkuttelevasti joka kerta kun avaan jääkaapin oven.

f) saan käydä aika monta kertaa siellä hikijumpassa, jos jatkan tätä kaiken kielletyn korvikkeena toimivaa pullan mussutusta vielä pitkään. J:n äitikin oli eilen ihmetellyt, miksi ihmeessä me nyt jo tarvitaan kilotolkulla mansikkahilloa, kun eihän laskiainen vielä ole. Voin kertoa, että oli tai ei, pulla maistuu silti!

g) alan jo pelätä, miten reagoin, jos joku uskaltaa lähestyä mua sellaisin termein kuin sisäinen rauha, kärsivällisyyden hyve tai maltti on valttia. Pahoittelen muuten, ettei viimeisen käsitteen yhteyteen löytynyt syvällisempää linkkiä. Vahva veikkaukseni on, että tästä on kuitenkin lukijoilleni enemmän käytännön hyötyä kuin kahdesta ensimmäisestä.

Eräs kaverini ajatteli ilmeisesti helpottaa odottelun tuottamaa tuskaa, ja ystävällisesti vinkkasi mulle National Institute of Healthin tutkimuksesta, jonka mukaan vihamieliset ja kärsimättömät nuoret aikuiset aiheuttavat itselleen sydän- tai munuaistaudin muita 84 % suuremmalla todennäköisyydellä. Voitte vain kuvitella, kuinka mielialani tämän tiedon myötä suorastaan koheni silmissä!

Mielitekoja

Yksi raskausklisee taitaa olla erinäiset kummalliset ruoat tai ruokayhdistelmät, joita odottavat äidit himoitsevat. Itse olen päässyt aika vähällä, joskaan en onnistunut välttymään ilmiöltä kokonaan. Himoitsen nimittäin jääpaloja. Jatkuvasti, koko ajan ja mielellään ilman mitään juotavaa, eli ihan vaan sellaisenaan suoraan muotista suuhun. Olen aika varma, että tällä on jotain tekemistä suunnattoman janon tunteen kanssa. Kun mahassa on kolme kiloa vauvaa, yksi istukka ja metri napanuoraa, ei vatsalaukkuun vaan enää mahdu ihan loputtomia määriä vettä. Kylmän jääpalan rouskuttelu pelastaa siis tilanteen takuuvarmasti.

Muitakin mielitekoja on toki ollut. Tietysti kaikki kiellettyjen ruoka-aineiden listalla oleva himottaa. Tänään kamppailin lisäksi ekaa kertaa elämässäni sellaisen tunteen kanssa, että vaikka maha on aivan täysi ja takana suhteellisen kattava aamupala, tekee silti vain mieli syödä. Jotain, ihan mitä tahansa ja paljon. Koko raskausajan kaikki makea on myös maistunut aika antaumuksella, mutta ei sentään ole vielä johtanut mihinkään älyttömyyksiin. (Paitsi ehkä syksyllä kun himoitsin viikon ajan pelkkiä korvapuusteja.) Raskauden alkumetreillä kehitin himon mansikkajogurttiin, ja sitä menikin helposti litra päivässä. Tämä on sikäli kummallista, etten ole koskaan juuri tykännyt mistään, mikä ei ole mansikkaa, mutta yrittää maistua siltä. Tällä hetkellä mun ja mansikkajogurtin suhde on jo ihan normaali, mutta siedätyshoidolla oli seurauksensa, ja moni mansikkainen juttu maistuu nykyään ihan hyvältä.

Jääpaloja voittanutta ei kuitenkaan ole vielä tullut vastaan. Viikonlopun ykkösjuttu oli, kun sain isäni naisystävältä kolmannen jääpalamuotin - entiset kaksi eivät yleensä ehtineet jäätyä kunnolla kun tyhjennystahtini on sen verran kova. Kertakäyttöisiä jääpalapussejahan en voi ekologisista syistä edes harkita. Jäänhimoni on paisunut jo sille asteelle, että viime viikolla löysin itseni jopa ystävän synttärijuhlissa pakastelokerolta jääpalojen kimpusta. Tosin kaikki mahdolliset tilanteet on hyödynnettävä, koska J ei voi sietää rouskutteluani. Jääpalat ovatkin antaneet aihetta jo pariin lähes veriseen perheriitaan. Kuulemma rouskutteluakin pahempaa on, jos imeskelen, lonksuttelen tai kolisuttelen jääpaloja suussa - puhumattakaan siitä, jos rohkenen yrittää puhua jääpalaa syödessä. Olenkin parhaani mukaan yrittänyt nauttia jääni toisessa huoneessa tai J:n ollessa poissa kotoa. Valitettavasti himoilleen ei silti vaan aina voi mitään.