Tukka hyvin, kaikki hyvin

Käväisin lauantaina kampaajalla siistimässä karmeaan tilaan päässyttä kuontaloani. Vartin istuskelun jälkeen kampaamon lattia alkoi täyttyä parikymmentä senttiä pitkistä keskiruskeista hiustupsuista ja mun pää muuttui samalla varmaan kilon kevyemmäksi. En ollut tällaista radikaalia muutosta etukäteen suunnitellut, mutta viimeistään tällä viikolla hiustenpesun yhteydessä on käynyt selväksi, että se oli ehkä paras ideani ikinä. Äitiys + lyhyt tukka = toimiva ratkaisu. Tänäänkin suhasin tukkani minuutissa puhtaaksi, hypistelin sitä toisen minuutin ja annoin kuivua vartin - lopputuloksen kanssa kehtaisin lähteä vaikka isompiinkin pippaloihin. Ihan huippua! Aiemmin joka-aamuiseen tukkaoperaatioon sai helposti kulutettua tunnin ja senkin jälkeen hiustyylin virkaa toimitti hätäponnari.

Suosittelen siis kaikille tuoreille äideille kampaajakäyntiä. Vaikka pitkistä hiuksista ei huvittaisikaan luopua, tekee pelkkä hapsuisten latvojen siistiminen, uusi väri ja tukan föönaaminen muotoon (siis mitä, eikö kaikilla äideillä muka ole aikaa laittaa tukkaa joka aamu???) ihmeitä peilikuvalle. Puhumattakaan siitä, kuinka ihanaa on istahtaa pariksi tunniksi alas, saada päähierontaa ja hemmottelua, lukea lehti ihan rauhassa ilman yhtään kiljuvaa kakaraa tai kesken päiväunien heräävää vauvaa. Ai ai.

Raskaudenhan sanotaan muuttavan naisen hiuslaatua. Tällaisesta ei itseni kohdalla aiemmin ollut merkkejä, joten suhtauduin koko juttuun urbaanina legendana. Mutta. Mulla on ilmeisesti ollut tähän saakka liikaa hiusta päässä, koska nyt lyhentämisen yhteydessä tapahtui myös radikaali kihartuminen. Ennen aavistuksen verran taipuisa tukkani onkin yhtäkkiä sähäkän käkkärä. Sehän ei menoa haittaa, kiharat hiukset kun ovat olleet haavelistani kärjessä pienen ikuisuuden. Nyt mietin enää, saisinko esim. afron, jos tekaisisin tässä lähiaikoina toisen muksun..?! Siinä tapauksessa moista toimintaa voisi nimittäin melkein jo harkita.

Tätä en osannut odottaa, osa 1: paksuna

Raskausaikaan, vauvan syntymään ja sen jälkeiseen elämään mahtuu miljoona asiaa, jota en ikinä olisi osannut odottaa. Niistä valtaosa on sellaisia, joista kuka tahansa lapsen saanut ihminen olisi varmasti voinut vinkata, ja elämä olisi taas ollut aavistuksen helpompaa. Jokunen odottamattomista seikoista saattaa perustua ihan vain subjektiiviseen kokemukseeni, mutta koinpa silti aiheelliseksi laatia näistä jymy-ylläreistä lyhyen listan. On nimittäin paljon mukavampi tulla sieltä synnytyslaitokselta kotiin kun kaapista löytyy riittävästi terveyssiteitä äidille ja vaippoja lapselle. Potan, syöttötuolin ja ne koon 74-80 cm vaatteet ehtii kyllä hankkia myöhemminkin.

1. Raskaus ei todellakaan saa kaikkia naisia hehkumaan. Esim. minua. Sen sijaan iho kyllä kukki, tukka rasvoittui (tosin ei sentään tippunut päästä, siihen kun olin varautunut) ja turvotus lisääntyi. Ei todellakaan mikään hehkeä fiilis. Lisäksi raskauskilot kertyvät salakavalasti ja niiden pois karistaminen ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Pullan syöntiä kannattaa siis rajoittaa!

2. Kaikki tietävät, että raskausaikana voi olla väsymystä, huonovointisuutta, selkäkipuja ja muita fyysisiä vaivoja. Silti aika yllärinä tuli, että väsymys on sitä luokkaa, että voisi nukkua kellon ympäri, ja kun oksettaa, ei kannata koko päivänä poistua vessasta tai ämpärin lähettyviltä. Lisää yllätyksiä tuovat kaikki hämmentävät komplikaatiot, mistä et ole ikinä kuullutkaan. Raskaana ollessa voi esimerkiksi saada kasvohermohalvauksen, ja sehän vasta lystiä on. Ihan oma lukunsa on myös se tunne, kun loppuraskaudesta ei enää kykene leikkaamaan omia varpaankynsiään...

3. Neuvolassa ei välttämättä saa niitä kuuluisia neuvoja. Sen sijaan voi saada pimahtaneen maineen, jos uskaltaa avautua siitä, miltä oikeasti tuntuu. Keskusteluapua tarjotaan turhankin hanakasti, ainakin jos myöntää jännittävänsä ajatusta äitiydestä. Ihan sama, vaikka kuinka yrittäisi kertoa, että osaa käsitellä niitä tuntemuksia itsenäisesti. Tulevia isiä ei myöskään neuvolassa juuri huomioida. Käynnit on aikalailla optimoitu äideille ja ainakaan meidän neuvolantäti ei kertaakaan edes ehdottanut, että J voisi tulla mukaan. Toisaalta mitä enemmän neuvolakäyntejä oli takana, sitä turhemmalta J:n läsnäolo olisi varmasti tuntunut - tuskinpa sitä isää hirveästi kiinnostaa äidin verenpaine, kuukausittainen painonnousu tai suonikohjujen hoito-ohjeet.

4. Äitiysvaatteet ovat sikakalliita ja valikoima surkea. Uusia rintaliivejä pitää ostaa kuukausittain, jos haluaa kaapista löytyvän sopivan kokoiset. Eikä muuten kannata erehtyä kuvittelemaan, että sitä samaa raskausmekkoa voisi sitten käyttää imetysaikanakin - kun turvotus häviää ja maha kutistuu, raskauden myötä venynyt mekko näyttää aivan järkyttävältä päällä.

5. Jos joutuu jäämään sairaslomalle tai aloittamaan äitiyslomansa varhennettuna, aikaa olisi vaikka mihin, mutta keskittymiskykyä ei. Aivoista tulee raskauden myötä hattaraa, varsinkin loppusuoralla. Kannattaa siis valmistautua hoitamaan kaikki tärkeät ajatustoimintaa vaativat hommat pois etukäteen: mikään opiskelen, käyn töissä ja perehdyn vähän kasvatusoppaisiin siinä samalla -metodi ei todellakaan toimi.

6. Kaikki kanssaihmiset olettavat sinun olevan koko ajan onnesi kukkuloilla ja nauttivan kasvavasta mahasta varauksetta. Pahimpia ovat pienten vauvojen äidit - raskausajan vaivat tuntuvat unohtuvan kumman nopeasti kun se kitisevä käärö onkin kotona herättämässä uusia ihmetyksen aiheita. IHAN KAIKKI käskevät myös nauttimaan vauvamahasta vielä kun voit. En vieläkään voi käsittää, miten siitä olisi voinut esimerkiksi viimeisten neljän viikon ajan nauttia millään tavalla. Raskaana oleminen tuntuu kirjaimellisesti raskaalta!

Lopuksi. Mikään ei oikeastaan suju niin kuin odotit, eli kaikki suurimmat aikataulutukset ja suunnitelmat kannattaa unohtaa ja keskittyä vaan elelemään mahan kanssa päivä kerrallaan. Se tosin on helpommin sanottu kuin tehty. Lohdullista on, että kohta 6 pitää täysin paikkansa - ne vaivat ja harmitukset todellakin unohtuvat ihmeen nopeasti. Kuukauden päästä synnytyksestä et enää muistakaan, että raskaana oleminen joskus väsytti. Kohta huomaat katselevasi kaihoten raskausmahasta otettua valokuvaa, ja mietit, miten ihanaa oli kun vauva sai raivokohtauksen mahassa ja ilmaisi kiukkuaan pelkästään potkimalla kaikkiin ilmansuuntiin, ilman äänitehosteita. Sitäkään ei ikinä olisi osannut odottaa, että vauvakuume voi iskeä, vaikka kotona möllöttää yksi kaiken huomiosi vievä kolmikuukautinen pötkylä. Aika kultaa muistot jne.

Muisto vain jää

Tämä kirjoitus on omistettu raskauskiloille, eikä otsikkoa todellakaan ole tarkoitettu tulkittavan positiivisissa merkeissä. Tällä kertaa muistoksi vain jäänee nimittäin se, että ikinä enää mahtuisin 25 tuuman farkkuihin, joita vaatekaappini on pullollaan. Synnytyksestä on nyt nelisen viikkoa, ja olen vähitellen alkanut kyllästyä niihin kaksiin mammahousuihin, joita olen kuluttanut viimeiset kuusi kuukautta. Tartuin siis rohkeasti ensimmäiseen käteen sattuneeseen tavalliseen farkkupariin kokeillakseni, hiertävätkö ne sektiohaavaa pahastikin. Vastaus oli ei, tosin syystä, etten saanut pöksyjä kiskottua reisiä ylemmäs. Kokeilin varmuuden vuoksi kaikki muutkin yksilöt, jos vaikka ensimmäiset olisivat vain kutistuneet pesussa. Loppupäätelmänä oli todettava, että olen ilmeisesti saanut ihan uusia naisellisia muotoja.

Seuraavaksi kipaisin kellariin hakemaan kassillisen kirpparille tarkoitettuja vaatteita. Jostain syystä omistan viidet 26-tuumaiset farkut, jotka ovat aina olleet mulle liian suuria ja jääneet siksi käyttämättä. Jäävät edelleen, koska ylläripylläri, enpä mahtunut niihinkään! Tiedossa on siis uusia ulottuvuuksia avaava shoppailureissu 27- tai jopa 28-tuumaisten farkkujen pariin. Myös joku stretch-ominaisuuksiin perehtyminen voisi olla tarpeen. Tilanne ei toki ole ihan niin paha, kuin se voisi olla. Raskausaikana kertyneistä seitsemästätoista (!) kilosta kymmenen jäi sairaalaan, ja pari tipahti ensimmäisten viikkojen aikana kotona. 4-5 kg aiempaa minääni painavampana mahdun edelleen painoindeksiltäni normaalin rajoihin, enkä varsinaisesti näytä miltään valaalta peiliin katsoessakaan. Aika on vain selkeästi kullannut muistot, koska kuvittelin jo olevani suunnilleen raskautta edeltävissä mitoissani. Valitettavasti oma vaatekaappi toi faktat melko raadollisesti esiin. Edessä taitaa olla jonkinlainen laihdutusprojekti.

Imetysaikanahan ruokaa pitää vedellä aika antaumuksella - syömisiä ei siis juuri voi karsia. Liikkuminen rajoittuu vielä kuukauden ajan rauhallisiin kävelylenkkeihin, jotka eivät tunnetusti kiloja vie mennessään. Mistään kiinteytysjumpista on turha haaveilla, vatsalihaksia saan alkaa tehdä varovasti kahden kuukauden kuluttua. Aikaisintaan. Taidan siis unohtaa kaikki kesäkuntoon 2011 -kampanjat. Nähtäväksi jää, onko sitä omissa mitoissaan vielä joulunakaan, jotta voisi sitten kerryttää niitä kinkkukiloja hyvällä omatunnolla. (Ja siis oikeesti, ulkonäkökeskeisen hömpötyksen ohella mun on ikävä liikkumista ihan liikkumisenkin takia. Se ei vaan ikinä herätä naisen elämässä niin suuria tunteita, kuin sopivien farkkujen puute..!)

J:n mielestä mussa kuitenkin on nyt jotain "uutta hehkua", ja olen kuulemma paljon kauniimpi äitiyden myötä kuin ikinä ennen. Epäilen tosin, että näihin kommentteihin päädyttiin ensisijaisesti itsesuojeluvaiston kannustamana.