"Onhan teillä vakuutus?"

Meidän perhe kuuluu tuttavapiirissämme vähemmistöön, ainakin mitä tulee vauvan vakuuttamiseen. Sampoa ei ole vakuutettu ennen syntymää eikä vauva-aikana, mikä tuntuu nykyään olevan aika harvinaista. Tämä alkaa jo näkyä terveyskeskuksessakin, jossa vain harvoin on pikkulapsia jonottamassa lääkärin vastaanotolle neuvolan käytävää lukuun ottamatta.

Sampoa ei ole vakuutettu siksi, että mulla on periaatteita. Musta julkisen terveydenhuollon pitäisi toimia niin hyvin, ettei yksityisen tarvitsisi olla ainoa järkevä vaihtoehto. Palveluiden pitäisi siis julkisella puolella olla tarpeeksi halpoja tai täysin ilmaisia, laadukkaita, eikä jonotusajan tulisi olla aivan älytön. Erityislääkärille lähetteen saaminen ei saisi olla viiden vastaanottokäynnin takana ja lääkäriaika pitäisi saada varattua samalle päivälle sen sijaan että jo aamulla myydään ei oota. Tiedostan, etteivät nämä ehdot monilla terveysasemilla toteudu, mutta ajattelen myös, että eipä se systeemi siitä kehity jos kukaan ei sitä käytä. Tai anna siitä palautetta.

"Onhan teillä vakuutus?" -kysymykseen törmäsin ekan kerran silloin kun Sampon maitoallergia todettiin. Erityiskorvikkeet, rasvat ja lääkärikulut tulisivat kuulemma tosi kalliiksi ja kirosin jo mielessäni kaikki periaatteeni alimpaan helvettiin. Sitten ne laskut kolahtivat postiluukusta. Allergiasairaalassa käynnistä veloitettiin parikymppiä ja Kelan vaatimasta lääkärintodistuksesta reilu kymppi. Kallista? Ei mun mielestä. Maitoallergisen korvikehan tietty maksaa ihan tuhottomasti jos sitä ostaa ilman reseptiä, mutta laskeskelin pikaisesti, että Kela-korvauksen jälkeen se tulee jopa halvemmaksi kuin Tuttelin juottaminen. Reseptillä määrätyistä perusrasvoistakin korvataan 42 %, joten puolen vuoden rasvat ovat tulleet maksamaan alle 60 euroa. Jotenkin musta tuntuu, että vakuutusmaksuja olisin saanut maksaa tähän mennessä aika paljon enemmän.

Ooo, sikakallista rasvaa..!

Aika usein saan osakseni myös vienoja hymyjä ja kaikkitietäviä katseita, kun vastaan vakutuuskyselyihin, että me ei (mun) periaatteesta käytetä yksityisiä terveydenhuoltopalveluja. Avoimesti ääneen ihmettelevät toteavat sen jälkeen, että yksityisellä käyminen on niin helppoa kun ei tarvitse jonottaa. Eihän pienen lapsen kanssa terveyskeskuksessa odottelu tietysti mitään herkkua ole, mutta ehkä silti ihan perusteltua. Oman vuoron odottamisen taito on varmaan ihan hyvä ominaisuus ihmisessä? Miksi kaiken edes pitäisi tapahtua juuri silloin kuin itselle parhaiten sopii? Ja kyllä siellä julkisella puolellakin lääkäriin pääsee tarvittaessa nopeasti - me ollaan Sampon kanssa ohitettu Lastenklinikan viikonloppupäivystyksessä koko jono, kun Sampo vaikutti oireiden perusteella tosi kipeältä. Hälytys oli onneksi väärä, mutta hoito supertehokasta.

Toisaalta me taidetaan asua julkisen terveydenhuollon kannalta parhaalla mahdollisella paikalla. Terveysasema on kävelymatkan päässä ja Lastenklinikka, jonne Helsingissä on keskitetty lasten ja nuorten ilta- ja viikonloppupäivystys, vielä lähempänä. Maitoallergiaa hoidetaan Iho- ja allergiasairaalassa, jonne myös pääsee nopeasti kävellen (ja kohta meidän oven takana varmaan vaanii lauma stalkkereita kun paljastelen kotimme sijaintia näin radikaalisti). Ravitsemusterapiaa Sampo saa suoraan terveyskeskuksen kautta aina tarvittaessa. Lähetteistä ei ole tarvinnut tapella, koska lähetteen kirjoittaneella terveyskeskuslääkärillä oli itsellä maitoallergisia lapsia ja oireet tuoreessa muistissa.

Voi kun siihen rasvaamiseen suhtauduttaisiin joskus yhtä suurella mielenkiinnolla kuin purkkeihin.

Ehkä meillä siis on vain käynyt hyvä tuuri, ja asuinpaikkakin on osaltaan avittanut. Voi olla, että toisenlaisiakin kokemuksia ilmenee kunhan Hurja Remontti joskus valmistuu ja muutamme pois Helsingistä. Vauvavakuutus saattaa olla kova juttu siinä vaiheessa, kun perjantai-iltana ajelee kuumeisen lapsen kanssa 45 kilometrin päähän viikonloppupäivystykseen, tai kun oma terveyskeskus arkena ilmoittaa, ettei aikoja ole. Toisaalta on lähimmälle yksityiselle lääkärillekin matkaa 30 kilometriä ja koska meillä on vain yksi auto, joka on päivät J-miehen käytössä, saisin tukea julkista liikennettä matkallani yksityiselle terveysasemalle. Kuinka hölmöä se sitten olisi?

Koska mulla on jotain tilastollisia pakkomielteitä, niin voisin vaikka jonain päivänä laskeskella täällä bloginkin puolella Samposta aiheutuneita sairaskuluja ja vertailla samalla eri vakuutusyhtiöiden tarjoamia korvausehtoja. Niissä vakuutuksissakin kun taitaa olla melkoisia eroja - kuulemani mukaan moni vanhempi on pettynyt pahasti ostaessaan ensimmäisen tarjotun sen kummemmin ehtoihin tutustumatta.
 

Millaisia vakuutuskokemuksia muilla on? Entä onko täällä muita periaateurpoja, jotka ovat jättäneet vauvavakuutukset kokonaan ottamatta?

Vanhassa vara parempi

Löysin lapsuudenkodista vintin raivauksen yhteydessä kassillisen omia vanhoja pehmolelujani. Heitin nallet, hylkeet, koirat ja kumppanit kotona pyykkikoneeseen ja iskin narulle kuivumaan. Kissan mielestä tämä vaihe oli erityisen pelottava. Yläilmoista tuijottaneet nallensilmät olivat ilmeisesti karmivia. Narun vasemmassa reunassa roikkuva piskuinen koira oli muuten oma suurin suosikkini. Sen nimi oli Pikku Koira, mikä kertonee kaiken mielikuvitukseni laadusta.

Sampo tykkäsi pehmoleluista ihan hulluna. Se vähän yllätti, sillä yleensä viihdyttäviksi leluiksi on todettu vain kaikki sellaiset, joita on kiva hakata lattiaa vasten tai joissa on mahdollisimman kova ääni ja paljon vilkkuvia valoja. Ehkä siis Sampon mielestä pehmolelujen kuuluukin olla vähän nuhjaantuneita ja käytössä kuluneita? Tai sitten mä en vaan enää osaa valita lapsia innostavia pehmoja. Valkoinen Silja Line -hylje kun ei ehkä olisi se, minkä nykyään kaupan hyllyltä mukaan nappaisin...

Turhuuksien turhuus

Tuskailin eilen vauvanvaatteista ja ylimääräisistä hilavitkuttimista täyttyviä vähäisiä säilytystilojamme, ja päätin tehdä inventaariota siitä, kuinka paljon täysin turhaa vauvatavaraa meillä oikeastaan onkaan. Vaatekaapista löytyi pari pahvilaatikollista käyttämättömiä pieneksi jääneitä vaatteita sekä yksi laatikollinen sellaisia vaatteita, jotka vielä mahtuvat, mutta joita käytetään todennäköisesti kerta tai pari. Sampolla on muun muassa neljä samankokoista toppahaalaria. On siis ensi talvena ainakin ulkovaatteissa valinnanvaraa.

Toisesta komerosta löytyi hyllyllinen raskausaikana hamstrattuja huopia ja peittoja, joiden päällä kuvittelin Sampon tykkäävän pötkötellä. Sittemmin on todettu, että lapsemme on suhteellisen kuumaverinen tapaus ja vihaa villaa, fleecea ja muuta hiostavaa tai lämmittävää materiaalia. Lisäksi omistamme kolme kertaa käytetyn unipussin, hirveän määrän kaikkia kylpemiseen, pesemiseen ym. tarkoitettuja purkkeja ja purtiloita, joita ei ole korkattukaan, läjän tuttipulloja, joista lapsi ei suostu juomaan, sekä yhden hyödyttömäksi todetun kantopussin. Oma lukunsa ovat sitten kaikki ne tarvikkeet, joista Sampo ei vielä edes ymmärrä mitään. Kotona on mm. jakkara valmiina odottamassa, jos vauvalle tulee äkillinen tarve pestä omat kätensä lavuaarin ääressä.

Kuvittelin tämän inventaarion jälkeen, että meillä on aivan valtavasti turhaa tavaraa, ja olin jo valmis maksamaan jollekin, joka tulisi hakemaan ne pois. Sitten törmäsin eräässä lastentarvikkeita myyvässä nettikaupassa tähän ja häkellyin. Mihin hävisi mikro? Entä vesihaude? Jos joku todellakin kokee tarvitsevansa digitaalista pullon ja vauvanruoan lämmitintä, ilmoittautukoon välittömästi! Tarvitsen suunnattoman hyvät perustelut vakuuttuakseni kyseisen turhakkeen tarpeellisuudesta, enkä todennäköisesti siltikään suostu uskomaan, että se olisi välttämätön tai edes hyödyllinen vauvaperheen apuväline.

Enää musta ei kuitenkaan tunnu siltä, että meillä olisi jotenkin ylenmäärin turhia kapistuksia. Pari pahvilaatikollista vaatetta menee äkkiä kaupaksi kirpparilla ja peittoja voi hyödyntää vaikka kissanpetinä. Taisin selvitä suhteellisen helpolla ensisynnyttäjiin iskevästä tarvikehuumasta! Näin ollen voin ihan hyvällä mielellä tilata sieltä samaisesta verkkokaupasta pari uutta bodya ja supersöpön Brion kävelyvaunun (kuva vieressä), jolla Sampo ei tee mitään ainakaan puoleen vuoteen. Mutta hei, siihen vaunuun voi odotteluajaksi kasata kaikki muut kehittävät (ja tarpeettomat) nurkissa lojuvat lelut. Kyse ei siis missään tapauksessa ole turhakkeesta!

(Kuva: www.brio.fi)

Tätä en osannut odottaa, osa 1: paksuna

Raskausaikaan, vauvan syntymään ja sen jälkeiseen elämään mahtuu miljoona asiaa, jota en ikinä olisi osannut odottaa. Niistä valtaosa on sellaisia, joista kuka tahansa lapsen saanut ihminen olisi varmasti voinut vinkata, ja elämä olisi taas ollut aavistuksen helpompaa. Jokunen odottamattomista seikoista saattaa perustua ihan vain subjektiiviseen kokemukseeni, mutta koinpa silti aiheelliseksi laatia näistä jymy-ylläreistä lyhyen listan. On nimittäin paljon mukavampi tulla sieltä synnytyslaitokselta kotiin kun kaapista löytyy riittävästi terveyssiteitä äidille ja vaippoja lapselle. Potan, syöttötuolin ja ne koon 74-80 cm vaatteet ehtii kyllä hankkia myöhemminkin.

1. Raskaus ei todellakaan saa kaikkia naisia hehkumaan. Esim. minua. Sen sijaan iho kyllä kukki, tukka rasvoittui (tosin ei sentään tippunut päästä, siihen kun olin varautunut) ja turvotus lisääntyi. Ei todellakaan mikään hehkeä fiilis. Lisäksi raskauskilot kertyvät salakavalasti ja niiden pois karistaminen ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Pullan syöntiä kannattaa siis rajoittaa!

2. Kaikki tietävät, että raskausaikana voi olla väsymystä, huonovointisuutta, selkäkipuja ja muita fyysisiä vaivoja. Silti aika yllärinä tuli, että väsymys on sitä luokkaa, että voisi nukkua kellon ympäri, ja kun oksettaa, ei kannata koko päivänä poistua vessasta tai ämpärin lähettyviltä. Lisää yllätyksiä tuovat kaikki hämmentävät komplikaatiot, mistä et ole ikinä kuullutkaan. Raskaana ollessa voi esimerkiksi saada kasvohermohalvauksen, ja sehän vasta lystiä on. Ihan oma lukunsa on myös se tunne, kun loppuraskaudesta ei enää kykene leikkaamaan omia varpaankynsiään...

3. Neuvolassa ei välttämättä saa niitä kuuluisia neuvoja. Sen sijaan voi saada pimahtaneen maineen, jos uskaltaa avautua siitä, miltä oikeasti tuntuu. Keskusteluapua tarjotaan turhankin hanakasti, ainakin jos myöntää jännittävänsä ajatusta äitiydestä. Ihan sama, vaikka kuinka yrittäisi kertoa, että osaa käsitellä niitä tuntemuksia itsenäisesti. Tulevia isiä ei myöskään neuvolassa juuri huomioida. Käynnit on aikalailla optimoitu äideille ja ainakaan meidän neuvolantäti ei kertaakaan edes ehdottanut, että J voisi tulla mukaan. Toisaalta mitä enemmän neuvolakäyntejä oli takana, sitä turhemmalta J:n läsnäolo olisi varmasti tuntunut - tuskinpa sitä isää hirveästi kiinnostaa äidin verenpaine, kuukausittainen painonnousu tai suonikohjujen hoito-ohjeet.

4. Äitiysvaatteet ovat sikakalliita ja valikoima surkea. Uusia rintaliivejä pitää ostaa kuukausittain, jos haluaa kaapista löytyvän sopivan kokoiset. Eikä muuten kannata erehtyä kuvittelemaan, että sitä samaa raskausmekkoa voisi sitten käyttää imetysaikanakin - kun turvotus häviää ja maha kutistuu, raskauden myötä venynyt mekko näyttää aivan järkyttävältä päällä.

5. Jos joutuu jäämään sairaslomalle tai aloittamaan äitiyslomansa varhennettuna, aikaa olisi vaikka mihin, mutta keskittymiskykyä ei. Aivoista tulee raskauden myötä hattaraa, varsinkin loppusuoralla. Kannattaa siis valmistautua hoitamaan kaikki tärkeät ajatustoimintaa vaativat hommat pois etukäteen: mikään opiskelen, käyn töissä ja perehdyn vähän kasvatusoppaisiin siinä samalla -metodi ei todellakaan toimi.

6. Kaikki kanssaihmiset olettavat sinun olevan koko ajan onnesi kukkuloilla ja nauttivan kasvavasta mahasta varauksetta. Pahimpia ovat pienten vauvojen äidit - raskausajan vaivat tuntuvat unohtuvan kumman nopeasti kun se kitisevä käärö onkin kotona herättämässä uusia ihmetyksen aiheita. IHAN KAIKKI käskevät myös nauttimaan vauvamahasta vielä kun voit. En vieläkään voi käsittää, miten siitä olisi voinut esimerkiksi viimeisten neljän viikon ajan nauttia millään tavalla. Raskaana oleminen tuntuu kirjaimellisesti raskaalta!

Lopuksi. Mikään ei oikeastaan suju niin kuin odotit, eli kaikki suurimmat aikataulutukset ja suunnitelmat kannattaa unohtaa ja keskittyä vaan elelemään mahan kanssa päivä kerrallaan. Se tosin on helpommin sanottu kuin tehty. Lohdullista on, että kohta 6 pitää täysin paikkansa - ne vaivat ja harmitukset todellakin unohtuvat ihmeen nopeasti. Kuukauden päästä synnytyksestä et enää muistakaan, että raskaana oleminen joskus väsytti. Kohta huomaat katselevasi kaihoten raskausmahasta otettua valokuvaa, ja mietit, miten ihanaa oli kun vauva sai raivokohtauksen mahassa ja ilmaisi kiukkuaan pelkästään potkimalla kaikkiin ilmansuuntiin, ilman äänitehosteita. Sitäkään ei ikinä olisi osannut odottaa, että vauvakuume voi iskeä, vaikka kotona möllöttää yksi kaiken huomiosi vievä kolmikuukautinen pötkylä. Aika kultaa muistot jne.

Sampo < 3 Sophie

Kaikki supertrendikkäät äidit ovat ilmeisesti jo jonkin aikaa kohisseet 50-vuotiaasta Sophie the Giraffe -purulelusta, joka on luonnonmukainen, vauvaystävällinen, kehittävä, valmistettu käsityönä, tyylikäs ja ihan helvetin kallis. Suhtauduin tähän design-leluun yhtä skeptisesti kuin kaikkiin muihinkin pikkuvauvoille tarkoitettuihin leluihin, koska kokemukseni mukaan kaksi kuukautta vanhalle vauvalle kelpaa leluksi ja tuijoteltavaksi nallen tai kirahvin sijaan ihan hyvin vaikka rätti tai äidin naama.

Viikko sitten meillekin silti muutti oma Sophie, koska varhaiskypsä lapseni päätti alkaa tehdä hampaita ja huuto oli sitten sen mukaista. Äitiyspakkauksessahan tuli se kiva viilentävä purulelu - kerronpa vaan, että kannattaa lukea käyttöohjeet ennen kuin upottaa sen kiehuvaan veteen..! J lähti sitten huudosta väsyneenä (purulelun muututtua käyttökelvottomaksi) apteekkiin hakemaan vastaavaa tilalle, mutta saapuikin kotiin Sophien kanssa.

En tiedä, kumpi hämmentää mua enemmän: se, että J tietää yhtään mitään ranskalaisista design-kirahveista, vai se, että se todellakin toimii. Jätkä pitelee tyytyväisenä kirahvia kätösissään ja jäytää jalkoja hymy huulillaan. Hammaskaan ei enää vaivaa. Lisää näitä meille!

Kirahvin nettisivuille voi muuten lähettää kuvan omasta vauvasta ikuistettuna Sophien kanssa. Samalla osallistuu kilpailuun, jossa arvotaan lisää Sophie-tuotteita. Itsehän ryntäsin toimimaan juurikin näin - kalliit design-lelut kun ei tässä perheessä ole mitään arkipäivää.

P.S. Kuten otsikosta joku saattoikin jo huomata, sai meidän pikkumies lauantaina nimen. Toistaiseksi nimetön tunnetaan siis nykyään Sampona, alias S-miehenä. Wikipedia tietää kertoa, että Sampo on mm. esihistoriallinen lonkerojalkaisiin kuuluva suku, konekivääri, jäänmurtaja, pankki, lentopallojoukkue Pielavedellä sekä Suomen paras muikkuravintola. Löytyypä avaruudesta myös asteroidi nimeltä 2091 Sampo. Me J:n kanssa ajateltiin nimeä valitessa lähinnä tätä Kalevalan Sampoa, rikkauksia tekevää ihme-esinettä. Plus että Sampo vaan kuulostaa niin kivalta!

Supernalle

Päiväuniongelmaan löytyi ratkaisu; nalle. Äijä nukahtaa kiltisti omaan sänkyynsä ja herättyäänkin vilkaisee vain nopeasti ympärilleen simahtaen uudelleen hymyssä suin, kunhan nalle on vieressä naama vauvaan päin seuraavalla tavalla:

Luonnollisesti mikä tahansa nalle ei kelpaa. Ainoa oikea yksilö on tämä kyseinen nalle, joka ei tähän saakka ole skidiä kiinnostanut millään tavalla. Yritin pitkään tuputtaa myös sänkyyn muutoin suosikkileluksi osoittautunutta Mauno-pupua (kuva alla), mutta eipä kelvannut Mauno tähän tarkoitukseen. Ilmeisesti Vaaleansinisen Nallen piirteissä on siis enemmän äidin näköä, toimiihan uninalle tässä tapauksessa äidin korvikkeena.

Ratkaistavaksi jää enää se, mistä näitä saa ostaa lisää. Nallen rauhoittava vaikutus kun lakkaa heti skidin kääntäessä unissaan katseensa toiseen suuntaan.

Meidän äiti on parempi kuin teidän äiti

Äidiksi tuleminen on kummallinen juttu. Sitä huomaa olevansa ihan uudenlaisten paineiden ympäröimä. Sen lisäksi, että kotona asustaa kärsimätön viisikiloinen tyyppi, jolla on vielä jonkin aikaa vähän kommunikaatiovaikeuksia, tulee kaikenlaisia vaatimuksia muiltakin tahoilta. Arjen pyörittämiseen menee yhtäkkiä tuplasti aikaa, kun aina pitää miettiä, mitä vauva tekee "sillä aikaa kun." Sukulaisia pitäisi ehtiä nähdä tasaisin väliajoin, kavereita ravaa kylässä, välillä pitäisi ehtiä viettää aikaa niiden ystävien kanssa myös ilman vauvaa, jottei ole ihan surkea elämätön luuseri, ja puolisoa pitäisi huomioida muillakin kuin kakkavaippauutisilla.

Aikataulullisten ja sosiaalisten haasteiden lisäksi omat kommervenkkinsä äitiyteen tuo yleinen ympäristön asettama paine. Yhtäkkiä lokeroituukin sen mukaan käyttääkö kesto- vai kertavaippoja, imettääkö vai syöttääkö korviketta, ja jos syöttää, millaisesta tuttipullosta, kuskaako lastaan kantoliinassa ihokontaktissa, vai hylkääkö vauvan tylysti sitteriin jne. Vauvoille (ja äideille) on kehitelty vaikka mitä hyödyllisiä ja hyödyttömiä härpäkkeittä. Lapsensa voi pukea Burberryn ruutukuosiin, eikä pinnasänky ole mitään, jos siellä ei ole Pupujussikat-reunapehmustetta. Kaupungilla kyylätään muiden vaunuja sillä silmällä, onko tuulensuojaharso kiinnitetty asiaan tarkoitetuilla klipseillä vai tavallisilla pyykkipojilla, ja onko hoitolaukkuna se synnytyssairaalasta saatu Liberon vihreä pussukka, vai kenties vedenpitävällä vuorilla varustettu nahkalaukku, jossa on vakiovarusteina sisäänrakennettu itkuhälytin, tuttipullonlämmitin ja kokoontaittuva hoitopöytä.

Äitiys on siis selkeästi aikamoista kilpavarustelua. Ensimmäiset merkit ilmenevät jo raskausaikana vaatteiden, ruokavalion, vitamiinivalmisteiden, fyysisen jaksamisen ja niiden vauvantarvikkeiden muodossa. Vauvan syntymän jälkeen vertailun kohteeksi otetaan arjessa selviytymisen taidot. On helppo myhäillä tyytyväisenä, kun jonkun toisen lapsi itkeskelee kauppajonossa tai heittäytyy karkkihyllyn kohdalla selälleen lattialla kurkku suorana huutaen. Toisaalta silloin ei paljon naurata, kun itse istuu siinä Prisman viereisellä penkillä syöttämässä vauvalle lämmittämätöntä Tuttelia vastaostetusta tuttipullosta kun, hups, hoitolaukku jäi kotiin.

Luulisi, että nämä tuntemukset ovat yhteisiä kaikille maailman äideille. Mutta miten sitten voikin olla niin hankalaa myöntää, että väsyttää, viime yönä ei nukuttu kunnolla, vauva on kitissyt koko aamun, eikä puoliltapäivinkään ole saanut itselle edes leipäpalaa suuhun tai päivävaatteita vaihdettua? Jostain huulien välistä aina vain lipsahtaa se "meillä menee hienosti, vauva on niin helppo, ei kitise juuri koskaan ja nukkuu yönsäkin hyvin". Otan siis askelen eteenpäin ja tunnustan, että mulle ei ainakaan kuulu koko ajan pelkkää hyvää, vauva ei ole täydellisen helppo tapaus ja hetkittäin tunnen itseni melko riittämättömäksi ihan kaikin puolin.

Aivan oma ilmiönsä on tietysti se, kun kilpavarustelu kohdistuu tarvikkeiden ja äitiyden lisäksi niihin lapsiin. Skidi täytti tänään kuukauden ja jo nyt olen vastannut sataan kyselyyn koskien sitä, joko se hymyilee, naureskelee, kannattelee päätään, ottaa kontaktia tai kierähtää kyljeltä toiselle. Tietysti olen itsekin ehinyt kehuskella sillä, kuinka taitava meidän vauva onkaan, ja kytännyt kamera kädessä odottamassa, että saisin sen hymyn vangittua todistusaineistoksi sukulaisia varten.

Kauhulla odotan myös ensi viikolla olevaa lääkärintarkastusta, jossa saa kuulla, millainen oma lapsi on suhteessa muihin, kasvukäyrään, keskiarvoihin, tilastoihin, edelliseen kävijään ja niin edelleen. Eli jos on vähän rankkaa tämä äitiys, niin eipä helpolla päästetä lapsiakaan. Onneksi meidän vauva on niin jääräpäinen tapaus, että todennäköisesti se ei koko neuvolakäynnin aikana avaa silmiään, päästä inahdustakaan, vahingossakaan esitä merkkejä mistään motorisista taidoista ja todennäköisesti vaikka paskoo lääkärin päälle käynnin päätteeksi. Taidan siis ottaa varmuuden vuoksi mukaan seuraavan valokuvan, ihan vain omaa egoa pönkittääkseni. "Kyllä se kotona vielä onnistui."

Nukkumatin armoilla

Koko raskausajan olen kuunnellut avuliaita neuvoja, kuinka kannattaa varautua siihen, ettei se vauva sitten nuku ikinä. Tai ainakaan silloin kun pitäisi, vaan herättelee kymmeniä kertoja yössä ja vetelee tyytyväisenä sikeitä aina kun innokkaat sukulaiset haluaisivat kyläillä. Kehoni onkin alkanut jo pari kuukautta sitten tehokkaasti valmistautua tulossa olevaan univajeeseen (terveisin nimim. "Miksei uni tuu -88???"), mutta miksi kukaan ei ole ikinä varoittanut siitä, miten monimutkaisiksi vauvan nukkumajärjestelyt voi viritellä? Pää pyörällä olen tutkaillut mitä kummallisempia pehmusteita ja pakkauksia yrittäen ymmärtää, mitä niistä vauva voisi oikeasti tarvita.

Olen aina elänyt sellaisessa uskossa, että vauvat nukkuvat pinnasängyissä. En yllättynyt yhtään havaitessani, että pinnasänkyjä on tarjolla kaikilla mahdollisilla herkuilla. Meiltäkin löytyy sellainen, jossa pohjaa ja laitoja voi nostaa tai laskea ja jalkoihin saa halutessaan kiinni kumiset pompulat, jolloin sänky muuttuu heijattavaksi keinuksi. Sisäinen sisustushifistelijäni muistutteli olemassaolostaan myös pinnasänkymarkkinoilla, ja ehdin hetken aikaa haaveilla tästä pinnasänkyjen Ferrarista. Hinta palautti aika nopeasti takaisin maanpinnalle ja tyydyin sittenkin Volvo-luokkaan.

Nyt Vauva-lehden artikkeli kuitenkin iski suoraan tajuntaani ilmaisemalla, että vauva tarvitsee ensisängyn. Pitää olla kehto, kori, laatikko tai muu boksi, jossa vauva voi pötkötellä turvallisemmassa ympäristössä ensimmäiset kuukautensa. Mä en edes tiedä, mistä sellaisia saa! Aloin myös välittömästi pohtia, missä kaupassa muka myydään niin pieniä patjoja, peittoja, tyynyjä tai lakanoita, kunnes joku lastenhoito-opas heitti taas sisuskaluni ympäri ilmoittaen, ettei pienen vauvan sänkyyn saa laittaa tyynyä. (Hei, tiesin kuitenkin sen, että vauva pitäisi nukuttaa selällään, eli ihan uuno en ole!) Siirryin sitten tutkailemaan tarkemmin Ikeasta ostettua pinnasängyn peittoa ja havaitsin, että siinä on +1year -merkintä. Eikö vastasyntyneitä siis peitellä? Millä ne pysyy lämpinä, jos ei täkin alla? Ja miksi pinnasänkyihin tarkoitetut lakanasetit, myös ne Ikeassa myytävät, sitten on niin selkeästi kuosiensa perusteella tarkoitettu alle vuoden ikäisille vauvoille? Voin kertoa, että täällä on nyt yksi huono äiti ihan ymmällään!

Ja entäs kaikki muut oheistarpeet sitten. Löytyy muovifroteeta (käyttötarkoitus tosin on jopa mun mielestä melko selkeä, mutta miksi ne lakanat ovat aina pienempiä kuin pinnasänkyjen patjat?), reunapehmustetta kaikilla mahdollisilla kuoseilla ja malleilla, unipussia, katosta, suojaverkkoa, ja jotain pinnoihin kiinnitettäviä kepukoita, joihin ilmeisesti olisi tarkoitus ripustaa mobile tai muu vauvaa viihdyttävä härpäke - mutta mihin se vauva sitäkin tarvitsee? Eikö sängyssä yleensä nukuta? Ja miksei siinä unipussin pakkauksessa voida kertoa, minkä ikäisen lapsen siihen saa tunkea???

Tietysti voisin aina luopua kylmästä ja kovasta arvomaailmastani ja päättää, että meillä nukutaan sulassa sovussa perhepedissä. Mutta vaikka muita pehmoilun merkkejä olenkin viime aikoina jo osoittanut, en kuitenkaan taida olla valmis etenemään ihan niin pitkälle. Meidän sänky on tästä eteenpäinkin varattu ihan vaan mulle ja J:lle, sekä satunnaisesti jalkopäässä viihtyvälle Maolle. Uskoakseni pelkkä vauvan pinnansängyn sijainti samassa huoneessa on parisuhteen hyvinvoinnin kannalta riittävän haasteellista. Mua ei myöskään huvita pestä parisängyn lakanoita parin päivän välein pissa- ja pukluvahinkojen takia, saati nukkua itse sen muovitetun froteen päällä. Lisäksi pelkäisin varmaan kuollakseni, että joku yö riittävän väsyneenä simahtaisin vauvan päälle - se siitä perhepedissä nukkuvien vauvojen vähentyneestä kätkytkuoleman riskistä.

Näin ollen mulla ei siis liene muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa kamppailua pinnasänkyviidakossa. Onneksi voin aina myös toivoa, että jälkikasvuni perisi isänsä unenlahjat. Siinä tapauksessa ei nimittäin paljon peitoilla tai tyynyillä ole väliä - kunhan alla on jotain vähänkin pehmeää (esim. matto riittää hyvin), homma sujuu mainiosti!

Joka ilta kun lamppu sammuu...

Meille täytyy varmaan ostaa toinenkin pinnasänky. Ei, en odota kaksosia, eikä meillä ole päätetty pyöräyttää toista lasta heti ensimmäisen perään. En myöskään ole suunnitellut J:n majoittamista jatkossa pinnasänkyyn, vaikka laidoilla varustettu sänky varmaan joskus (esim. erinäisten kavereiden varpajaisten jälkeen) tulisikin ihan tarpeeseen, saati koe itse tarvitsevani häkkimajoitusta jatkossakaan.

Vauvan sänky on vaan tällä hetkellä vallattu aika totaalisesti muuhun käyttöön:

 

Eikä sitä tietysti millään hennoisi kieltää.

Todistettavasti syyllinen

Huono äiti -sanaparia kuulee käytettävän aika herkästi monissa eri yhteyksissä. Googlen ensimmäisten kymmenen hakutuloksen joukkoon mahtuvat mm. tämä ja tämä keskustelupalstaketju. Mutta entä sitten todellisuudessa? Mitkä asiat saavat huono äiti -tuntemukset pinnalle, tai ainakin kanssaihmiset höristämään korviaan? Kokemukseni mukaan "on täysin käsittämätöntä, että meille todellakin on tulossa lapsi vaikka":

1. Emme omista asuntoa tai autoa. Vuokrakämppämme ei ole "kiva kolmio lapsiystävällisellä alueella", vaan kompakti kolmannen kerroksen kaksio Helsingin kantakaupungissa. Eikä taloyhtiössä ole edes hissiä saati vaunuvarastoa! Ai niin, meillä on myös viisivuotias lapsiin tottumaton kissa, joka ihan varmasti repii vauvalta silmät päästä. Ja (siksikään) perhepetiä meillä ei muuten edes harkita.

2. Olemme J:n kanssa molemmat opiskelijoita, eikä meillä ole vakituisia työpaikkoja. Onneksi J sentään on jo lähellä valmistumista ja tulevana insinöörinä saa varmasti helposti hyvän duunipaikan, jotta voi elättää perheensä. Minä kuitenkin olen melkoinen kummajainen, koska en ole ajatellut lapsen vaikuttavan urasuunnitelmiini millään tavoin. Ovathan neljä-viisi vuotta yliopisto-opintoja sekä urakeskeiset haaveet kuitenkin selkeä merkki siitä, että huono äiti on taas vauhdissa. Kyllä tässä kohtaa pitäisi unohtaa moiset suunnitelmat ja tyytyä johonkin 8-16 -työhön. Tai sitten alkaa kokopäiväiseksi kotiäidiksi.

3. Siinä vaiheessa kun vauva syntyy, olemme seurustelleet noin vuoden. Emmekä tietenkään suunnitelleet perheenlisäystä tässä vaiheessa suhdetta, vaan vauvauutinen oli melkoinen yllätys kaikille (vahinkovauvojahan ei synny, pelkästään yllätysvauvoja, ainakin jos lukee iltapäivälehtiä). Tätä tuskin tarvitsee selventää enempää - onhan sanomattakin selvää, ettei yksikään yllätysvauva voi saada onnellista ja tasapainoista perhe-elämää. Parisuhteemmekin on kariutuva viimeistään kahden ja puolen vuoden kuluttua.

4. Olen vasta 23-vuotias, eli ehdottomasti liian nuori äidiksi. Tämä tulee harvinaisen selväksi aina neuvolan odotusaulassa 30+ -äitien kanssa istuskellessa. Helsingin hintatasosta johtuen harvalla alle kolmekymppisellä parilla on varaa kivaan perheasuntoon asuinalueeltamme, ja muut vauvaperheethän eivät tietenkään asu missään kompakteissa kaksioissa. Taidan olla ylivoimaisesti nuorin odottava äiti neuvola-alueellamme, minkä terveydenhoitajakin taannoin varsin tahdikkaasti ilmaisi. "Siellä taitaa sitten olla tapana hankkia lapset TOSI NUORINA!", kuului hämmästelevä kommentti, kun kerroin, että entisessä kotikaupungissani moni tuttu on raskaana samaan aikaan kanssani. Toisaalta ikäkysymyksessä lieventävinä seikkoina voidaan huomioida se, että J on kuitenkin jo 27-vuotias, enkä itsekään sentään ole yli nelikymppinen ensiodottaja. Liian vanhahan on vähintään yhtä huono äiti kuin liian nuori.

5. En jaksa perehtyä lastentarvikemaailman ihmeellisyksiin tai ole varustanut kotiamme kaikilla mahdollisilla apuvälineillä. Meillä ei ole täriseviä, soivia ja aisteja stimuloivia sittereitä, tuttipullon steriloijaa, kohtuammetta tai vuoden 2011 uutuuskuosilla varustettuja tuhannen euron kaupunkirattaita. Valtaosa vauvanvaatteista ja -tarvikkeista on saatu tai hankittu käytettyinä ja kestovaippailukin kiinnostaa lähinnä ympäristösyistä.

6. Raskausaika on mielestäni ollut aika kaukana siunatusta tilasta. En juurikaan diggaile liki viidestätoista lisäkilostani, tukalasta olosta, vatsakivuista, suonenvedoista, turvonneista jaloista ja sormista, omaa elämäänsä elävästä ihosta tai siitä etten enää meinaa ylettää koskettamaan varpaitani. Sen sijaan mulla on hitonmoinen ikävä kunnon hikijumppaa, alkoholipitoisia juomia, raakaa kalaa, kypsentämättömiä juustoja ja maksalaatikkoa.

Entäs sitten? Pärjäämme varmasti 45 neliöllä niin kauan kuin lapsia on vain yksi, eikä sekään hirveästi liikuskele. En kaipaa esikaupunkialueelle, maalle, luonnonhelmaan enkä edes rivitaloon, ja luotan siihen, että vauvan ja kauppakassien kantaminen kolmanteen kerrokseen menee mainiosti hyötyliikunnasta. Pinnasängyssä on kissan varalta suojaverkko ja taaperoikäisen puolestaan on jo hyvä oppia, ettei eläimille voi tehdä ihan mitä huvittaa. En kykene ymmärtämään, miksi lapset ja ura olisi mahdoton yhtälö. Jos niin silti käy, miksei J voisi yhtä lailla jäädä kotiin? Parempi koti-isä siitä sitä paitsi tulisi, kuin musta kotiäiti! Vahinkolapsia on syntynyt ihmisille ennenkin (myös niille pitkään yhdessä olleille pareille), ja toisaalta avioliittojakin päättynyt pari kuukautta lapsen syntymän jälkeen. Luotan siihen, että olen seitsemän vuotta omillani asuneena, joskin vasta 23-vuotiaana, kykenevä huolehtimaan vauvasta. Ja toisaalta epäilen, että lasten suunniteltu hankkiminen on asia, mihin en vaan olisi ikinä ollut sen valmiimpi, vaikka olisin miten odotellut "sopivaa" ikää. Lastentarvikeliikkeet ovat auki vauvan syntymän jälkeenkin, jos vaikka se kohtuamme osoittautuu välttämättömäksi - epäilen silti. Ja siitä huolimatta, ettei paksuna oleminen ole mielestäni mitään herkkua, tykkään kyllä mahassa kasvavasta tyypistä jo nyt ihan tosi paljon. Eli ehkä tästä kaikesta selvitään.

Toisaalta edessä ovat vielä ekat leikkipuistokokemukset (odotan jo innolla sitä kun joku täydellinen äiti huomauttaa lapsellani olevan töppöset käsissä, tumput jaloissa jne.), kestovaippakokeilun tulokset, itse synnytystapahtuma, imetysongelmat ja hoitoonjättökeskustelut. Eli vaikka vielä nyt kykenenkin kuittaamaan kaikki ihmettelyt sarkasmin voimin, taitaa vielä paljon lisää olla luvassa. Sitä odotellessa!