Todistettavasti syyllinen

Huono äiti -sanaparia kuulee käytettävän aika herkästi monissa eri yhteyksissä. Googlen ensimmäisten kymmenen hakutuloksen joukkoon mahtuvat mm. tämä ja tämä keskustelupalstaketju. Mutta entä sitten todellisuudessa? Mitkä asiat saavat huono äiti -tuntemukset pinnalle, tai ainakin kanssaihmiset höristämään korviaan? Kokemukseni mukaan "on täysin käsittämätöntä, että meille todellakin on tulossa lapsi vaikka":

1. Emme omista asuntoa tai autoa. Vuokrakämppämme ei ole "kiva kolmio lapsiystävällisellä alueella", vaan kompakti kolmannen kerroksen kaksio Helsingin kantakaupungissa. Eikä taloyhtiössä ole edes hissiä saati vaunuvarastoa! Ai niin, meillä on myös viisivuotias lapsiin tottumaton kissa, joka ihan varmasti repii vauvalta silmät päästä. Ja (siksikään) perhepetiä meillä ei muuten edes harkita.

2. Olemme J:n kanssa molemmat opiskelijoita, eikä meillä ole vakituisia työpaikkoja. Onneksi J sentään on jo lähellä valmistumista ja tulevana insinöörinä saa varmasti helposti hyvän duunipaikan, jotta voi elättää perheensä. Minä kuitenkin olen melkoinen kummajainen, koska en ole ajatellut lapsen vaikuttavan urasuunnitelmiini millään tavoin. Ovathan neljä-viisi vuotta yliopisto-opintoja sekä urakeskeiset haaveet kuitenkin selkeä merkki siitä, että huono äiti on taas vauhdissa. Kyllä tässä kohtaa pitäisi unohtaa moiset suunnitelmat ja tyytyä johonkin 8-16 -työhön. Tai sitten alkaa kokopäiväiseksi kotiäidiksi.

3. Siinä vaiheessa kun vauva syntyy, olemme seurustelleet noin vuoden. Emmekä tietenkään suunnitelleet perheenlisäystä tässä vaiheessa suhdetta, vaan vauvauutinen oli melkoinen yllätys kaikille (vahinkovauvojahan ei synny, pelkästään yllätysvauvoja, ainakin jos lukee iltapäivälehtiä). Tätä tuskin tarvitsee selventää enempää - onhan sanomattakin selvää, ettei yksikään yllätysvauva voi saada onnellista ja tasapainoista perhe-elämää. Parisuhteemmekin on kariutuva viimeistään kahden ja puolen vuoden kuluttua.

4. Olen vasta 23-vuotias, eli ehdottomasti liian nuori äidiksi. Tämä tulee harvinaisen selväksi aina neuvolan odotusaulassa 30+ -äitien kanssa istuskellessa. Helsingin hintatasosta johtuen harvalla alle kolmekymppisellä parilla on varaa kivaan perheasuntoon asuinalueeltamme, ja muut vauvaperheethän eivät tietenkään asu missään kompakteissa kaksioissa. Taidan olla ylivoimaisesti nuorin odottava äiti neuvola-alueellamme, minkä terveydenhoitajakin taannoin varsin tahdikkaasti ilmaisi. "Siellä taitaa sitten olla tapana hankkia lapset TOSI NUORINA!", kuului hämmästelevä kommentti, kun kerroin, että entisessä kotikaupungissani moni tuttu on raskaana samaan aikaan kanssani. Toisaalta ikäkysymyksessä lieventävinä seikkoina voidaan huomioida se, että J on kuitenkin jo 27-vuotias, enkä itsekään sentään ole yli nelikymppinen ensiodottaja. Liian vanhahan on vähintään yhtä huono äiti kuin liian nuori.

5. En jaksa perehtyä lastentarvikemaailman ihmeellisyksiin tai ole varustanut kotiamme kaikilla mahdollisilla apuvälineillä. Meillä ei ole täriseviä, soivia ja aisteja stimuloivia sittereitä, tuttipullon steriloijaa, kohtuammetta tai vuoden 2011 uutuuskuosilla varustettuja tuhannen euron kaupunkirattaita. Valtaosa vauvanvaatteista ja -tarvikkeista on saatu tai hankittu käytettyinä ja kestovaippailukin kiinnostaa lähinnä ympäristösyistä.

6. Raskausaika on mielestäni ollut aika kaukana siunatusta tilasta. En juurikaan diggaile liki viidestätoista lisäkilostani, tukalasta olosta, vatsakivuista, suonenvedoista, turvonneista jaloista ja sormista, omaa elämäänsä elävästä ihosta tai siitä etten enää meinaa ylettää koskettamaan varpaitani. Sen sijaan mulla on hitonmoinen ikävä kunnon hikijumppaa, alkoholipitoisia juomia, raakaa kalaa, kypsentämättömiä juustoja ja maksalaatikkoa.

Entäs sitten? Pärjäämme varmasti 45 neliöllä niin kauan kuin lapsia on vain yksi, eikä sekään hirveästi liikuskele. En kaipaa esikaupunkialueelle, maalle, luonnonhelmaan enkä edes rivitaloon, ja luotan siihen, että vauvan ja kauppakassien kantaminen kolmanteen kerrokseen menee mainiosti hyötyliikunnasta. Pinnasängyssä on kissan varalta suojaverkko ja taaperoikäisen puolestaan on jo hyvä oppia, ettei eläimille voi tehdä ihan mitä huvittaa. En kykene ymmärtämään, miksi lapset ja ura olisi mahdoton yhtälö. Jos niin silti käy, miksei J voisi yhtä lailla jäädä kotiin? Parempi koti-isä siitä sitä paitsi tulisi, kuin musta kotiäiti! Vahinkolapsia on syntynyt ihmisille ennenkin (myös niille pitkään yhdessä olleille pareille), ja toisaalta avioliittojakin päättynyt pari kuukautta lapsen syntymän jälkeen. Luotan siihen, että olen seitsemän vuotta omillani asuneena, joskin vasta 23-vuotiaana, kykenevä huolehtimaan vauvasta. Ja toisaalta epäilen, että lasten suunniteltu hankkiminen on asia, mihin en vaan olisi ikinä ollut sen valmiimpi, vaikka olisin miten odotellut "sopivaa" ikää. Lastentarvikeliikkeet ovat auki vauvan syntymän jälkeenkin, jos vaikka se kohtuamme osoittautuu välttämättömäksi - epäilen silti. Ja siitä huolimatta, ettei paksuna oleminen ole mielestäni mitään herkkua, tykkään kyllä mahassa kasvavasta tyypistä jo nyt ihan tosi paljon. Eli ehkä tästä kaikesta selvitään.

Toisaalta edessä ovat vielä ekat leikkipuistokokemukset (odotan jo innolla sitä kun joku täydellinen äiti huomauttaa lapsellani olevan töppöset käsissä, tumput jaloissa jne.), kestovaippakokeilun tulokset, itse synnytystapahtuma, imetysongelmat ja hoitoonjättökeskustelut. Eli vaikka vielä nyt kykenenkin kuittaamaan kaikki ihmettelyt sarkasmin voimin, taitaa vielä paljon lisää olla luvassa. Sitä odotellessa!