Naistenklinikalla tutustumiskäynnillä pyörähtäessä, tuli vastaan aika monta tuoretta vanhempaa onnellinen hymy kasvoillaan. Jos törmäsin käytävällä isään pienen vauvan kanssa, huomasin jostain syystä reagoivani aina hieman voimakkaammin. Vaistomaisesti sitä vain hymyilee isälle ja vauvalle ainakin pari milliä leveämmin kuin äidille ja vauvalle, hakee katsekontaktia ja alkaa ajatella niitä surullisenkuuluisia pastellinsävyisiä vauva-ajatuksia. Kaupungilla tai kaupassa käydessä huomaan aina ensin ne kantoreppujen tai vaunujen kanssa seikkailevat isät, puhumattakaan siitä, miten positiivisesti reagoin kuullessani tutun miehen päätöksestä jäädä hoitovapaalle, tai toisen suunnitelmista hakea lapsen huoltajuutta erotilanteessa. Jumankauta, eilen sympatiseerasin jo Esko Eerikäistäkin, joka Maria!:ssa avautui huoltajuusajatuksistaan. Joku raja sentään!
Itsekin yksinhuoltajaisän kanssa kasvaneena tunnistan hyvin sen ilmiön, kun hämmentyneenä kysellään, asutko ihan todella isän kanssa. Ja hetken kuluttua kasvot hehkuen julistetaan, kuinka hienoa on, kun isä ottaa vastuuta ja hakeutuu aktiiviseen rooliin. Toki 80-luvulla moni asia oli toisin kuin nykyään, ja isäni on saanut osakseen myös ennakkoluuloja ja epäilyksiä kyvyistään hoitaa pientä vauvaa, vieläpä tyttöä. Siitä huolimatta ihmisten suhtautuminen koti- tai yksinhuoltajaisään tuntui, ja tuntuu yhä, olevan ensisijaisesti yltiöpositiivista ja -innostunutta. Kuinka usein yksinhuoltajaäitien päätöstä "osallistua lapsensa elämään" hehkutetaan? Tai muistetaan kiitellä, miten hienoa on, jos äiti jää hoitamaan lasta kotiin sysäten uransa hetkeksi sivuun? Miksi lastensa kuvia työpöydällä pitävää äitiä katsotaan kieroon, mutta päiväkodin kevätjuhlaa varten töistä omaa lomaa ottava isä onkin työkaverien (ja varsinkin naispuolisten) silmissä niin mahtava tyyppi?
Eilen juttelin lyhyesti täällä kotona majailevan tulevan isän kanssa tuosta kontrollin puutteen tunteesta. J muistutti, että onhan hänkin, ja muut tuttavapiirimme isät, tehneet paljon myönnytyksiä ja tukeneet äitiä raskausaikana kaikin mahdollisin tavoin, ilman suurempia ärsytyksen tunteita. Tulimme aika pian siihen tulokseen, että kyse onkin lähinnä niiden valintojen vapaaehtoisuudesta. Isä voi itse päättää (paitsi jos kotona odottaa raskaushormonien raivostuttama pirttihirmu - silloin päätös ei taida olla kovin vapaaehtoinen), vähentääkö alkoholinkäyttöään raskausaikana, keventääkö työtahtia ja kuinka paljon päivästään kuluttaa tulevaa vauvaa ajatellen. Ja silloin tällöin korkealentoisista suunnitelmista voi vähän lipsahtaakin ilman pysyviä vahinkoja. Äidillä niitä vaihtoehtoja ei oikein ole. Silti tuntuu hurjalta, että isyys ilmiönä olisi muka jotenkin valintakysymys. Eikö nykypäivänä isyyden ja isien osallistumisen pitäisi olla ihan automaattista ja luonnollista siinä missä äidinkin?
Mikä ihme siinä sitten on, että isät herättävät niin paljon myönteisempiä tunteita kuin äidit? Ja kuvittelenko vain, vai pääsevätkö isät monessa asiassa paljon äitejä helpommalla? Enkä puhu nyt pelkästään raskausvaivoista, synnytyskivuista ja kehon muutoksista, vaan asenteista, mielipiteistä ja ennakkoluuloista. Huonoja äitejä vaikuttaisi olevan aika paljon enemmän kuin huonoja isiä, eikö? Usein isyys tuntuu joltain aivan eri tason ilmiöltä kuin äitiys. Mutta eikö molemmissa kuitenkin pitäisi olla kyse aivan samasta asiasta, vanhemmuudesta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti