Näin kahdeksan kokonaisen raskauskuukauden jälkeen uskallan väittää, että ylivoimaisesti rankinta raskaudessa ja äidiksi tulemisessa, on tietynlainen kontrollin puute. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen sellaisten asioiden ja ajatusten äärellä, mihin itsellä ei loppujen lopuksi ole juuri mitään mahdollisuutta vaikuttaa, vaikka parhaansa yrittäisi.
Oma keho tuntuu (ja näyttää) vieraalta, ei tottele, ja reagoi noin kaikkeen ihan kummallisilla tavoilla. Raskauden myötä on pitänyt luopua paljosta, muuttaa omia elämäntapoja ja tehdä päätöksiä, jotka eivät enää perustukaan pelkästään siihen mitä minä haluan. Elämä on kyllä tiukastikin hallinnassa, mutta naruista tuntuu pitelevän kiinni joku ihan muu kuin minä. Kuukauden päästä sylissä on pieni, avuton lapsi, joka on vain otettava vastaan sellaisena kuin se on, kävi miten kävi ja tuntui miltä tuntui. Kehossa ja mielessä tapahtuu siis jatkuvasti jotain "ulkokohtaista", jotain, mitä niin valtavasti tekisi mieli suunnitella, ohjata ja valvoa. Sen hyväksyminen, ettei niin vain voi tehdä, on ollut aika kova paikka.
Neuvolassa, netin vauvasivuilla, Väestöliiton vauvaoppaassa - oikeastaan kaikilla mahdollisilla virallisilla ja epävirallisillakin tahoilla - puhutaan aivan liian vähän siitä, ettei raskaus aina ole sitä elämän parasta aikaa. Liian usein tulee törmättyä paheksuviin ja syyllistäviin katseisiin, jos myöntää rehellisesti kaipaavansa illanviettoon kuuluvaa viinilasillista, tai kertoo, että kasvava vatsa ärsyttää ja vauva-arjen mukanaan tuoma oman ajan väheneminen stressaa jo etukäteen. Neuvolassa aletaan välittömästi puhua kasvaneesta riskistä sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja tarjotaan lähetettä psykiatrille. Raskaana olevat tuttavat tai pienten lasten vanhemmat vihjailevat itsekkyydestä. Netin keskustelupalstat tursuavat "iih, lääh, ihanaa ja vaaleanpunaista" -asennetta ja valtaosa raskausblogeistakin keskittyy hehkuttamaan sitä, kuinka maailmassa ei ole mitään hienompaa kuin vatsan sisällä kasvava vauva. Tuntuu, että koko ilmiötä ympäröi joku pyhä äitiys -kultti, jossa negatiivisille (= itsekkäille?) ajatuksille ei yksinkertaisesti ole tilaa.
Ajatus tästä blogista onkin kypsynyt vähitellen raskauden edetessä, samoin kuin ajatus siitä, että odottava äitikin on vain ihminen, jolla on omat tarpeensa ja mielitekonsa. Niiden tuntemiseen pitäisi olla oikeus ilman mitään "huono äiti" -syyllistyksiä. Yhtään parempaa äitiä musta ei tule, vaikka nimeäisin jokaisen raskausarpeni ja suonikohjuni, ja hoivaisin niitä hellästi aamuin illoin. Myöskään sen viinilasillisen, raa'an kalan ja pehmeiden juustojen himoitseminen ei ole keneltäkään mitään pois - ei, vaikka jo malttamattomana odottaisinkin, että raskausaika olisi ohi ja pääsisin korkkaamaan kaapissa odottavan samppanjapullon. Olen myös aika varma, etten voi olla yksin näiden ajatusteni kanssa!
Siispä näin viimeisillään raskaana olevan naisen näkökulmasta toteankin, että on enemmän kuin tervettä, jos raskausaikana tai vauvan ensimmäisinä kuukausina kykenee edes joskus ajattelemaan itseään ensisijaisesti jonain muuna kuin äitinä. Näin ollen paheksunnasta ja epäilevistä katseista huolimatta pyrinkin pitämään kiinni siitä, että elämäni, harrastukseni ja tapani olisivat edes suunnilleen oman kontrollini alaisia. Myös kaikkien niiden äitiyden ihmeiden keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti