Varpajaiset

Kaveripiiriimme syntyi hiljattain ihana, pieni tyttövauva. Sairaalavierailujen, kotiutumisuutisten sekä ilmeisen sutjakkaasti startanneen vauva-arjen myötä tuli tietysti myös J:lle kutsu varpajaisiin. Pikkutunneille venähtäneen juhlinnan jälkeen tuore isä päätyi kaikista mahdollisista vaihtoehdoista valitsemaan yösijakseen meidän sohvan – siis ainoan paikan, jossa takuuvarmasti joutuu heräämään lapsen takia kukonlaulun aikaan. Kerrassaan fiksu veto!

Mä jäin pippaloiden jälkeen miettimään tätä varpajaisperinnettä yleisemmin. Ilmeisesti moni äiti kokee varpajaiset jotenkin loukkaavana, osa jopa hylkäämisenä. Mä en ihan ymmärrä, miksi. Musta on vain normaalia, että lapsen syntymää haluaa juhlistaa myös ystäviensä kanssa, ja juhlissahan alkoholilla on usein oma roolinsa. Olen myös käsittänyt, että varpajaisissa ihan oikeasti puhutaan siitä vauvasta, vanhemmuudesta ja uusista tuntemuksista. Varmasti kavereiden tapaaminen, rentoutuminen ja muidenkin asioiden ajatteleminen tekee hyvää väsyneille ja toisten huomioimiseen keskittyneille isille. Mun tuttavapiirissä voi toki olla poikkeuksellisen fiksua porukkaa, mutta en ole kuullut yhdestäkään isästä, joka karkaisi sairaalan perhehuoneesta järjestämään varpajaisia, saapuisi – tai jättäisi kokonaan saapumatta – sairaalaan krapulaisena jälkikasvuaan kylvettämään tai hylkäisi tuoreen äidin ja vastasyntyneen kaksin kotiin silloin kun apukäsiä vielä tarvitaan. Isille siis suotakoon varpajaisensa!

Mutta mutta. Jotain tässä jutussa en tajua. Miksi ne varpajaiset ovat vain miehille ja mistä ihmeestä sellainen tapa on saanut alkunsa? Miksei äideille ole samankaltaista perinnettä? Joo, tajuan että harva äiti voi tai haluaa lähteä pari päivää synnytyksen jälkeen humppaamaan. Mutta vaikka sitten paria kuukautta myöhemmin? Heti kun omat housut mahtuvat jalkaan, vauva pärjää myös tuttipullolla tai kunhan yösyötöt tai imetys kokonaan loppuvat? Yleinen ja yhtäläinen varpajaisoikeus heti käyttöön, tasa-arvon nimissä!

En nyt jaksanut sen kummemmin perehtyä varpajaisperinteen historiaan, mutta osaako joku kertoa, mistä moinen tapa on lähtöisin tai miten se on aikojen saatossa muuttunut? Entä tunnustaako joku kieltäneensä mieheltään varpajaiset tai pitäneensä omat pippalot vauvan ja äitiyden kunniaksi?

Ihana, kamala blogi

Äitiysblogeissa taas tunteet kiehuu ja kuumenee. Viime päivinä on kohistu äidinmaidonkorvikkeista, bloggaamisesta ilmiönä, mainonnasta ja markkinoinnista, kaupallisuudesta ja syvällisyydestä, turhasta ja tarpeellisesta. Asiallisiin ja perusteltuihin keskustelunavauksiin tulee liuta enemmän ja vähemmän vihaisia kommentteja, joissa muiden sanomisia käännellään ja väännellään, yksi puolustaa kantaansa turhankin kärkkäästi ja toinen taas ymmärtää kaiken tahallaan väärin. Joku haluaa ilmaista tukensa, toinen myötätuntonsa ja kolmas ilmoittaa, ettei tajua miksi muita pitää arvostella. Eikö sitä voisi vain pysytellä poissa jos ärsyttää? Loppujen lopuksi kukaan ei uskalla olla enää mitään mieltä mistään. Sanonpa vaan että voi hyvät hyssykät! Eikö se nyt vaan ole ihan mahtavaa, jos onnistuu kirjoittamaan jotain, mihin toinen ihminen haluaa reagoida, on se mielipide sitten yhtenevä tai eriävä? Milloin erilaisen ajattelutavan suvaitsemista tuli niin vaikeaa?

Mä en ehkä ikinä ole hiffannut bloggaamisen perimmäistä olemusta, kun en osaa sen tarkemmin määritellä tai selittää, miksi bloggaan, mistä bloggaan ja miten bloggaan. Mulle on jossain määrin tärkeää dokumentoida mun ja Sampon elämää, joitain juttuja on kiva muistaa myöhemmin. Toisaalta en kirjoita säännöllisesti, pidän pitkiäkin päivitystaukoja ja jätän paljon (tylsää) arkista liirumlaarumia mainitsematta, eli ei täällä kai kovin päiväkirjamainen meininki ole. En ole myöskään ikinä tullut ajatelleeksi, että olisin velvollinen kirjoittamaan vähintään x kertaa viikossa, koska miellän bloggaamisen harrastukseksi, ajanviettotavaksi ja täysin omaehtoiseksi toiminnaksi, vaikka toki on mahtavaa, jos tätä joku jaksaa lukea ja kommentoidakin. En ole koskaan tavoitellut suurta lukijamäärää, mutta toisaalta blogin avoimuus ja julkisuus on tietoinen valinta, jolloin myös hyväksyn sen, että teoriassa täällä voisi olla yleisöä paljon enemmänkin. Suurin osa nykyisistä lukijoistani koostuu varmaan kavereista ja sukulaisista, eli jossain määrin suuntaan sanojani tietyille ihmisille. Pidän siis yhteyttä. Monista tutuista lukijoista en varmasti edes tiedä. Silloin tällöin tulee kirjoitettua tuotteista, tv-ohjelmista, tavaroista – en kuitenkaan halua mainostaa, mieluummin jaan informaatiota ja käyttäjäkokemuksia ihan viattomissa merkeissä. Kaikkein eniten taidan kuitenkin kirjoittaa jostain, mikä on herättänyt mussa ajatuksia. Jostain, mikä ihmetyttää, ilahduttaa, naurattaa tai ärsyttää.

Ja nyt ehkä vähän ärsyttää, blogimaailman ulkopuolellakin. Nimittäin se, että keskustelu ja ajatustenvaihto koetaan negatiivisena juttuna. Mä en tajuu. Jos puhutaan ilmiöistä, tulee pakosti otettua kantaa myös jonkun henkilökohtaisiin valintoihin. Mutta eihän sen nyt heti tartte mennä niin, että tarkoitus on samalla arvostella tai aiheuttaa pahennusta, jos haluaa kertoa mielipiteensä. Miksi siitä pitäisi hermostua, että on saanut toisen ihmisen pohtimaan omaa kantaansa?

Uudisraivaajien tiellä

Sampo on saanut kunnian olla monen aikuisen sylissä ihan eka pikkuvauva ikinä. Tarkalleen ottaen en itsekään ollut tehnyt tuttavuutta alle puolivuotiaiden kanssa, kunnes sairaalassa joku nosti vastasyntyneen käsiini ja totesi: "Tässä tämä nyt on." Ja voi että se jännitti - varmasti vielä enemmän kuin kaikkia meidän sohvalla hartiat korvissa saakka, vauva sylissä liikkumattomina nököttäneitä kavereita yhteensä. Monet kerrat on tullut pidettyä lyhyt oppimäärä lapsiperheen elämään -aiheisia perehdytyksiä ja vastailtua ihan käsittämättömiin kysymyksiin, joista "Joko se pian menee sinne päiväkotiin?" on ylivoimainen suosikkini. Sampo oli kysyttäessä pari kuukautta vanha. Me ollaan siis oltu kaveripiireissämme ensimmäisiä perheellisiä, ihan muutamia yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. Kaveriporukoiden ytimissä ajatus perheenlisäyksestä oli ennen meitä ihan ufojen hommaa, eikä ainakaan missään määrin ajankohtainen asia.

Näille samaisille kavereille onkin sitten sattunut meidän ansiostamme monta uutta tilannetta. Selvästi hämmentyneet - usein miespuoliset - kaverit ovat hiippailleet hiirenhiljaa ovesta sisään, tuijottaneet kopassaan nukkuvaa vauvaa hetken ja miettineet puoliääneen, mitä nyt pitäisi sanoa tai tehdä. Lähes kaikki ovat spontaanisti todenneet, että onpas se pieni ja avuton. Joku on pohtinut, eikö se todellakaan tee muuta kuin syö ja nukkuu. Naispuoliset vieraat ovat muutamia kuukausia myöhemmin saaneet huomata, ettei meillä käsilaukkua voikaan jättää rennosti lattialle, ja että kyläilyjä varten kannattaa pukeutua johonkin muuhun kuin minihameeseen.

Toisaalta ollaan mekin jouduttu tekemään paljon uusia asioita. Ollaan kieltäydytty lukuisista yllättävistä illanistujaisista, tehty viime hetken ohareita, jätetty suuriakin juhlia väliin lapsen ollessa sairaana, oltu lähes poikkeuksetta vähintään vartin sovitusta tapaamisajasta myöhässä ja toisaalta viety lasta (ja lelukassia) mitä kummallisempiin paikkoihin ystävien tapaamista varten. On vaihdettu monet harmittelut siitä, kuinka vaikeaa on löytää sopivaa aikaa tavata, suunniteltu kyläilyjä kuukaudenkin päähän etukäteen ja myös seurattu muutaman ystävyyssuhteen hiljaista hiipumista erilaisten elämäntilanteiden vuoksi.

Aika usein olen toivonut, että voi kun joku muu olisi jo tehnyt tämän kaiken. Lapsenvahtiapua ja leikkiseuraa olisi tarjolla ihan erilaisissa määrin, jos kavereilla olisi myös lapsia. Kyläpaikoissa olisi leluja, eikä ainakaan yhtään kallisarvoista lasikippoa liian matalalla pöydällä. Mun ei aina tarvitsisi olla se, jonka aikataulujen mukaan hommat suunnitellaan, ja joka silti todennäköisimmin ei pääse paikalle. Joku toinenkin saattaisi tuoda lapsensa juhannuksen viettoon mökille, eikä me siten oltaisi ainoat ilonpilaajat. Lapsettomat kaverit olisi valjastettu siihen, mitä lapsen syntymän myötä oikein tapahtuu, kun prosessia olisi pari kertaa aiemmin saanut seurata vierestä.

Tänä syksynä tapahtuukin ihan kummia - muutaman kuukauden kuluttua me ei enää ollakaan ne ainoat erilaiset kun kaveriperheeseen syntyy vauva! Olen jo innoissani miettinyt, kuinka voinkaan olla avuksi kaikessa siinä, mistä itse olen yön pimeinä tunteina ajatellut jääneeni paitsi. Ja nimenomaan tältä kantilta ajateltuna - pieni katkeruuden siemen rinnassani - toivonut kuulevani jossain vaiheessa ne "nyt mä ymmärrän teitä" -sanat. Mielellään pahoittelevalla ja anteeksiantoa anelevalla äänensävyllä, tietenkin. Mutta ennen kaikkea olen tosi onnellinen siitä, että kaksi mahtavaa tyyppiä pääsee kokemaan, kuinka kamalan ihanaa ja varsinkin mullistavaa se perhe-elämä onkaan.

(P.S. Pahoittelut päivityskatkosta! Tässä vaan nyt on ollut vähän kaikenlaista - perhepäivähoitoa, töiden aloittamista, 25 opintopistettä taidehistoriaa ja hurja remontti kaikkine surkuhupaisine vaiheineen - joten blogin puolelle tuli ihan vahingossa pieni kesätauko. Koitan aktivoitua syksyä kohti! :) )

Äiti, koita nyt käyttäytyä!

Kesäkelien myötä meistä on Sampon kanssa tullut ahkeria leikkipuistossa kävijöitä. Hiekkalaatikko, liukumäki ja keinu kiinnostavat vuoden ja kolmen kuukauden ikäistä lasta kovasti ja muiden lasten kanssa leikkimiseenkin tuntuu olevan jotain intressejä. Sampo on puistossa kuin kala vedessä, mutta äidistä ei voi sanoa ihan samaa. Leikkipuistoissa on nimittäin selvät käyttäytymissäännöt. Aikuisille.

Olen ilmeisen virheellisesti kuvitellut, että puistojen tarkoitus on tarjota lapsille mahdollisuus leikkiä ulkona ja  saada uusia kavereita. Muutaman ensimmäisen puistopäivän jälkeen havaitsin, että todellisuudessa puistoissa äidit kokoontuvat juttelemaan, lapset leikkivät siinä sivussa, eväitä syödään viltin päällä porukalla ja kaikilla on mukavaa. Paitsi ettei kukaan tietenkään leiki Sampon kanssa, koska muut muksut tuntevat jo toisensa - äideistä puhumattakaan. 

Kunnon mutsin tavoin olen yrittänyt (tuloksetta) viritellä keskustelua säästä, tv-ohjelmista, hiekkalelujen huonosta kunnosta, lähikaupan surkeasta hedelmävalikoimasta jne. Parin ensimmäisen viikon jälkeen tajusin kysyväni vääriä kysymyksiä. Leikkipuistossa korrektia on tiedustella (aikuiselta) lapsen ikää ja nimeä, sekä jatkaa siitä kuhunkin ikäkauteen sopivilla jatkotiedusteluilla, kuten nukutaanko öisin, joko tulee sanoja ja miten ruokailut sujuvat. Sanokaa mitä sanotte, mutta musta se on ihan häiriintynyttä. Mua ei juurikaan kiinnosta vieraiden lasten ruokavaliot tai hampaiden puhkeamiset ja vähän outoa on sekin, että keskustelukumppanini nimestä mulla ei ole hajuakaan, mutta hänen lapsensa osaisin luetella ikä- ja pituusjärjestyksessä.

Muutaman kuukauden puistoilun jälkeen ollaan edelleen aika lähtökuopissa: muilla on kivaa yhdessä ja me ollaan Sampon kanssa vähän ulkopuolisia. Ja se on kyllä aika kurjaa. Olisi kiva tuntea niitä muita vanhempia edes sen verran, ettei tarvitsisi hävetä silmiä päästään joka kerta kun Sampo paukuttaa toista lasta lapiolla päähän tai kiilaa liukumäkijonossa muiden ohi. Eikä juttuseurakaan tietysti olisi pahitteeksi. 

Toistaiseksi meillä on Sampon kanssa neljä puistokaveria, jotka tuntuvat olevan aina silminnähden ilahtuneita, jos osutaan puistoon samaan aikaan: vuoden ikäinen tyttö ja iskä, sekä puolitoistavuotias tyttö ja mummi. Ilmeisesti siis iskät ja mummit ovat yhtä pahasti pihalla leikkipuiston käytöstavoista kuin minäkin, koska kukaan meistä ei sinnikkäistä yrityksistä huolimatta ole saanut keskustelua avattua äiti-ihmisten suuntaan. Kertokaapas puistokonkarit nyt, miten tästä päästään yli? Miten puistossa ollaan ja kuinka niitä kuuluisan korvaamattomia puistoystävyyksiä luodaan? Vai oliko peli menetetty mun osalta siinä vaiheessa kun päätin olla menemättä perhevalmennukseen (josta suoraan jatkui äiti-vauvapiiri ja muita vastaavia), koska tuntui hassulta tutustua ihmisiin vain siksi että meidän mahat kasvaa samaa tahtia?

Avointa keskustelua

Suomesta puuttuu aidosti avoin keskustelukulttuuri. On sitten kyse politiikasta, luomuruoasta tai lastenkasvatuksesta, menee aikuisten ihmisten välinen keskustelu hirvittävän helposti jankkaamiseksi ja syyttelyksi, kunnes toisen mielipiteistä jo loukkaannutaankin. Viime viikkoina tämä on näkynyt tietenkin vaalikeskustelussa ja erityisesti sosiaalisessa mediassa. Mäkin mietin pitkään tämän kirjoituksen julkaisemista - en ollut ihan varma, haluanko enää aiheuttaa paheksuntaa. Sitten ajattelin, että keskustelun herättäminen on kuitenkin edelleen ensiarvoisen tärkeää, paheksunnan ja loukkaantumisen uhallakin.

Vaalikeskustelussa on mun mielestä tähän asti ollut vallalla muutama selkeä trendi. Ensin puhuttiin siitä, onko oikein taktikoida ekalla kierroksella - ja jos taktikoi, niin ketä vastaan tai kenen puolesta. Pian avainsana olikin jo homous ja puolisot - heti perään ulkopoliittinen osaaminen ja pätevyys. Yhtäkkiä trendikästä oli kertoa, ketä äänestää, miksi ja vähän hypettää omaa ehdokasta. Ehkä mollata vastustajaakin - tai ainakin vastaehdokkaan kannattajaa. Nyt uusin trendi taitaa olla vastustaa koko vaalikeskusteluun osallistumista, koska se on mennyt niin mauttomaksi. Aika moni tuntemani ihminen on kertonut vaihtaneensa ehdokasta tai jättävänsä äänestämisen kokonaan väliin, koska on niin turhautunut vaalikeskustelusta ja muiden äänestäjien yksipuolisesta julistamisesta.

Muakin on ärsyttänyt se, että näissä vaaleissa puhutaan enemmän ehdokkaiden seksuaalisesta suuntautumisesta, kumppaneista, tutkintotodistuksista, kouluarvosanoista ja kengännumeroista kuin siitä, mikä olisi olennaista ja tärkeää kun valitaan presidenttiä. Välillä on turhauttanut lukea Facebookista, kuinka joku on äänestänyt hinttejä vastaan tai kuinka toinen julistaa kaikkien Niinistön kannattajien olevan suvaitsemattomia sikoja, joille ei äänestysoikeutta pitäisi suoda ollenkaan. Mutta ylivoimaisesti eniten mua ärsyttää nämä mielensäpahoittajat, jotka ottavat muiden ihmisten innostuksesta niin pahasti nokkiinsa, että vaihtavat ehdokasta protestiksi tai eivät äänestä ollenkaan. Miten muiden äänestäjien mielipiteet tai kannanotot vaikuttavat ehdokkaiden pätevyyteen yhtään sen enempää kuin homous, puoliso tai muutkaan tapetilla olleet aiheet?

Mä tunnen tosi monta kotiäitiä, opiskelijaa, duunaria, insinööriä ja eläkeläistä, jotka eivät äänestä, koska eivät ymmärrä tai tiedä politiikasta mitään. Se on jotenkin surullista. Niinpä musta paras ilmiö näissä vaaleissa on ollut nimenomaan ihan uudenlainen aktiivisuus. Politiikasta on tullut taas kahvipöytään kelpaava keskustelunaihe, ihmiset ottavat kantaa ja seuraavat ajankohtaisia asioita. Moni katsoo voivansa äänestää omasta mielestään parasta mahdollista ehdokasta, vaikka ei olisi politiikkaa aktiivisesti seurannutkaan. Toivottavasti yhä useampi vaivautuu äänestyspaikallekin. Sosiaalisen median vaaliähkyn taas uskoisin viittaavan siihen, että nämä vaalit puhuttavat nuorimpia äänestäjiä (joiden äänestysaktiivisuus taitaa perinteisesti olla 10-15 prosenttiyksikköä muita ikäryhmiä alhaisempi) ja myös niitä, joilla äänioikeutta ei vielä edes ole. Eli vaikka puhuttaisiinkin vain siitä, onko oma ehdokas homo vai ei, niin musta sekin on tärkeämpää kuin ettei puhuta ollenkaan. Turhat keskustelut kun johtavat aina siihen, että joku muistuttaa, että onhan näissä vaaleissa kyse muustakin. Ja sitten taas joku toinen päätyy ottamaan asioista selvää, ja löytää ehkä muitakin perusteita omalle äänestysvalinnalleen.

Veikkaan että tämän illan tuloslähetystä seuraa aika suuri osa suomalaisista, ja oli lopputulos mikä tahansa, jäävät vaalit varmasti mieleen. Mä toivon kovasti, että aktiivisuus ja keskustelu ei jää pelkästään näiden vaalien ilmiöksi, vaan syksyn kunnallisvaaleissakin otetaan kantaa ja pohditaan omia äänestysperiaatteita. Se on mun mielestä demokratiaa parhaimmillaan.

"Onhan teillä vakuutus?"

Meidän perhe kuuluu tuttavapiirissämme vähemmistöön, ainakin mitä tulee vauvan vakuuttamiseen. Sampoa ei ole vakuutettu ennen syntymää eikä vauva-aikana, mikä tuntuu nykyään olevan aika harvinaista. Tämä alkaa jo näkyä terveyskeskuksessakin, jossa vain harvoin on pikkulapsia jonottamassa lääkärin vastaanotolle neuvolan käytävää lukuun ottamatta.

Sampoa ei ole vakuutettu siksi, että mulla on periaatteita. Musta julkisen terveydenhuollon pitäisi toimia niin hyvin, ettei yksityisen tarvitsisi olla ainoa järkevä vaihtoehto. Palveluiden pitäisi siis julkisella puolella olla tarpeeksi halpoja tai täysin ilmaisia, laadukkaita, eikä jonotusajan tulisi olla aivan älytön. Erityislääkärille lähetteen saaminen ei saisi olla viiden vastaanottokäynnin takana ja lääkäriaika pitäisi saada varattua samalle päivälle sen sijaan että jo aamulla myydään ei oota. Tiedostan, etteivät nämä ehdot monilla terveysasemilla toteudu, mutta ajattelen myös, että eipä se systeemi siitä kehity jos kukaan ei sitä käytä. Tai anna siitä palautetta.

"Onhan teillä vakuutus?" -kysymykseen törmäsin ekan kerran silloin kun Sampon maitoallergia todettiin. Erityiskorvikkeet, rasvat ja lääkärikulut tulisivat kuulemma tosi kalliiksi ja kirosin jo mielessäni kaikki periaatteeni alimpaan helvettiin. Sitten ne laskut kolahtivat postiluukusta. Allergiasairaalassa käynnistä veloitettiin parikymppiä ja Kelan vaatimasta lääkärintodistuksesta reilu kymppi. Kallista? Ei mun mielestä. Maitoallergisen korvikehan tietty maksaa ihan tuhottomasti jos sitä ostaa ilman reseptiä, mutta laskeskelin pikaisesti, että Kela-korvauksen jälkeen se tulee jopa halvemmaksi kuin Tuttelin juottaminen. Reseptillä määrätyistä perusrasvoistakin korvataan 42 %, joten puolen vuoden rasvat ovat tulleet maksamaan alle 60 euroa. Jotenkin musta tuntuu, että vakuutusmaksuja olisin saanut maksaa tähän mennessä aika paljon enemmän.

Ooo, sikakallista rasvaa..!

Aika usein saan osakseni myös vienoja hymyjä ja kaikkitietäviä katseita, kun vastaan vakutuuskyselyihin, että me ei (mun) periaatteesta käytetä yksityisiä terveydenhuoltopalveluja. Avoimesti ääneen ihmettelevät toteavat sen jälkeen, että yksityisellä käyminen on niin helppoa kun ei tarvitse jonottaa. Eihän pienen lapsen kanssa terveyskeskuksessa odottelu tietysti mitään herkkua ole, mutta ehkä silti ihan perusteltua. Oman vuoron odottamisen taito on varmaan ihan hyvä ominaisuus ihmisessä? Miksi kaiken edes pitäisi tapahtua juuri silloin kuin itselle parhaiten sopii? Ja kyllä siellä julkisella puolellakin lääkäriin pääsee tarvittaessa nopeasti - me ollaan Sampon kanssa ohitettu Lastenklinikan viikonloppupäivystyksessä koko jono, kun Sampo vaikutti oireiden perusteella tosi kipeältä. Hälytys oli onneksi väärä, mutta hoito supertehokasta.

Toisaalta me taidetaan asua julkisen terveydenhuollon kannalta parhaalla mahdollisella paikalla. Terveysasema on kävelymatkan päässä ja Lastenklinikka, jonne Helsingissä on keskitetty lasten ja nuorten ilta- ja viikonloppupäivystys, vielä lähempänä. Maitoallergiaa hoidetaan Iho- ja allergiasairaalassa, jonne myös pääsee nopeasti kävellen (ja kohta meidän oven takana varmaan vaanii lauma stalkkereita kun paljastelen kotimme sijaintia näin radikaalisti). Ravitsemusterapiaa Sampo saa suoraan terveyskeskuksen kautta aina tarvittaessa. Lähetteistä ei ole tarvinnut tapella, koska lähetteen kirjoittaneella terveyskeskuslääkärillä oli itsellä maitoallergisia lapsia ja oireet tuoreessa muistissa.

Voi kun siihen rasvaamiseen suhtauduttaisiin joskus yhtä suurella mielenkiinnolla kuin purkkeihin.

Ehkä meillä siis on vain käynyt hyvä tuuri, ja asuinpaikkakin on osaltaan avittanut. Voi olla, että toisenlaisiakin kokemuksia ilmenee kunhan Hurja Remontti joskus valmistuu ja muutamme pois Helsingistä. Vauvavakuutus saattaa olla kova juttu siinä vaiheessa, kun perjantai-iltana ajelee kuumeisen lapsen kanssa 45 kilometrin päähän viikonloppupäivystykseen, tai kun oma terveyskeskus arkena ilmoittaa, ettei aikoja ole. Toisaalta on lähimmälle yksityiselle lääkärillekin matkaa 30 kilometriä ja koska meillä on vain yksi auto, joka on päivät J-miehen käytössä, saisin tukea julkista liikennettä matkallani yksityiselle terveysasemalle. Kuinka hölmöä se sitten olisi?

Koska mulla on jotain tilastollisia pakkomielteitä, niin voisin vaikka jonain päivänä laskeskella täällä bloginkin puolella Samposta aiheutuneita sairaskuluja ja vertailla samalla eri vakuutusyhtiöiden tarjoamia korvausehtoja. Niissä vakuutuksissakin kun taitaa olla melkoisia eroja - kuulemani mukaan moni vanhempi on pettynyt pahasti ostaessaan ensimmäisen tarjotun sen kummemmin ehtoihin tutustumatta.
 

Millaisia vakuutuskokemuksia muilla on? Entä onko täällä muita periaateurpoja, jotka ovat jättäneet vauvavakuutukset kokonaan ottamatta?

Muoti-isä

Isyydestä on tullut trendikästä, ainakin jos kysytään ruotsalaisilta. Hesari uutisoi ruotsalaisisien saaneen oman Pappa-lehtensä, jonka kohderyhmää ovat coolit isät. Siis ne, jotka heijaavat lapsiaan juoksurattaissa, bloggaavat isyydestä ja nauttivat sumppinsa luomukahvilassa. HS:n mukaan lehdessä käsitellään mm. vanhempainvapaan hakemista, silmäpussien hoitoa sekä pohditaan, miltä seksi viimeisillään raskaana olevan kanssa tuntuu. Tärkeitä isyyden aiheita siis. Perinteinen, perheen taloudesta ja logistiikkapuolesta huolehtiva isä taitaa sen sijaan olla täysin poissa muodista. Isien pitäisi olla entistä osallistuvampia, enemmän läsnä sekä huolehtia lapsista ja kodista siinä missä äitikin.

Vanhempien välinen työnjako ja sukupuolten tasa-arvo on usein keskustelunaiheena myös meidän perheen kahvipöydässä. Ollaan J:n kanssa samoilla linjoilla siitä, että lapsen hoitovastuu saisi jakautua mahdollisimman tasaisesti ja isän rooli olla ihan yhtä tärkeä kuin äidinkin. Hesarista löytyi pohdittavaa tähänkin keskusteluun. HS-raadilta oli tiedusteltu, kantavatko isät nykyisin riittävän suurta vastuuta lapsistaan. 48 prosenttia raadista vastasi kysymykseen kyllä. Perusteluissa oli muuten paljon mielenkiintoisia huomioita, kannattaa lukea.

Mutta mikä sitten on rittävästi? Tai mikä tasapuolista? Se, että molemmat osapuolet vaihtavat tismalleen yhtä monta vaippaa päivän aikana? Se, että vanhempainvapaat jaetaan tasan kahtia? Entä jos se ei ole taloudellisesti mahdollista? Meillä ainakaan ei ollut mitään muuta ratkaisua kuin se, että minä jään kotiin ja J menee töihin. Jo pelkän täyspitkän (18 vrk) isyysloman pitäminen oli hankalaa, koska Sampon syntymän aikoihin J oli edelleen opiskelija. Lakimuutos, joka salli opiskelijalle oikeuden isyyslomaan ja -rahaan, astui voimaan vasta tämän vuoden elokuussa. Maaliskuussa kun J huolehti kotona musta ja vastasyntyneestä vauvasta, eikä reiluun viikkoon saanut mitään tuloja, tuntui, että tästä ainakin on tasa-arvo kaukana.

Kaikista hienoista suunnitelmista huolimatta olemme nyt kahdeksan kuukautta vanhan vauvan kanssa tilanteessa, jossa yhä useammin äidin syli onkin se parempi syli. Ainakin silloin kun yön pimeydessä itketään kipeitä hampaita. Pari päivää sitten huomattiin, ettei J tiedä juuri mitään siitä, mitä Sampo syö, kuinka paljon ja mihin kellonaikaan. Ensimmäisen isänpäivänsä J viettää lentokoneessa välillä Helsinki-Lontoo-Boston (hieno ajankohta työmatkalle muuten) ja mua stressaa tulevassa viikossa vain se, miten ihmeessä saan auton pysäköityä. Villi veikkaus on, että jos mä olisin nyt kuusi vuorokautta poissa, saattaisi J:n mielessä pyöriä vähän muut jännityksen aiheet.

Kaikesta huolimatta meillä ollaan mun mielestä silti tasavertaisia vanhempia. Hommat ei aina jakaudu tasan, eikä vastuu tai varsinkaan lapsen kanssa vietetty aika, mutta olennaisinta onkin se tieto, että me oltaisiin ihan hyvin voitu valita toisinkin. Jos mulla olisi ollut työpaikka johon palata äitiysloman jälkeen, olisi J ihan varmasti voinut jäädä kotiin hoitamaan Sampoa pidemmäksikin aikaa. Jos mulla on menoa illalla, pärjää J ja Sampo kahdestaan. Kakkavaipan vaihtaja määrittyy sen mukaan, kuka ehtii ja jaksaa - ei sen perusteella, kumman vuoro on tai kumpi osaa paremmin. Se jos mikä on musta riittävää ja tasapuolista vastuun kantamista. (Paitsi et yksi toive mulla on: puuroa voisi joskus keitellä joku muukin kuin minä. Kiitos!)

Aivot huttua

Käväisin viikonloppuna aikani ratoksi töissä, koska näin vanhempainvapaalla ei luonnollisesti ole muutakaan tekemistä. Olen koko äitiysloman ajan tehnyt yhden sunnuntaityöpäivän kuussa, ja samalla huomannut, että yksinkertaisista asioista voi tehdä uskomattoman vaikeita. Työ itsessään on niinkin haastavaa kuin tanssikoulun kuukausittain ilmestyvän nelisivuisen oppilastiedotteen laatiminen (eli ei haastavaa). Nyt homma sujui ihan mallikkaasti, toisin kuin kuukautta aiemmin. Silloin tuli todettua, että työnantajani ei ehkä olisi kannattanut palkata tähän tehtävään äitiyslomalaista.

On aika uskomatonta, mitä lapsen saaminen voi tehdä ihmisen normaalille aivotoiminnalle. Taantumahan alkoi jo synnytyssairaalassa, jossa kätilö sai toistella mulle samat jutut kolmeen kertaan, enkä silti sisäistänyt niistä puoliakaan. On ollut huojentavaa kuulla, etten ole ainoa, jolle on käynyt näin - mä kun ehdin pari kuukautta ajatella, että olen varmasti maailman ainoa ihminen, jolla aivot ei vaan enää pelaa. Että ehkä ne siellä leikkaussalissa imaisi letkulla mahan kautta pois jonkun olennaisen aivohärpäkkeen?

Toisaalta mitäpä muuta kun hidastunutta aivotoimintaa voisi odottaa ihmiseltä, jonka päivät täyttyvät kakasta, puklusta ja ruoan lämmittämisestä. Olen alkanut epäillä, että kaikki kehittävät ja ajatusta vaativat vauvanlelut onkin oikeesti suunnattu lasten sijaan niiden äideille. Mun on ainakin muutaman kerran pitänyt ihan työn ja tuskan kanssa miettiä, että mites tää lelu nyt toimiikaan.

Ja mitä siellä töissä sitten taannoin tapahtui? Kaikki alkoi siitä, ettei mulla ollut työavaimia mukana. Mihinkäs sellaisia nyt tarvitsisikaan. Kun ovi lopulta saatiin auki, tuotti haasteita muun muassa sellaiset monimutkaiset tekniset laitteet kuin tietokone, tulostin ja kopiokone. Kaksipuolisen kopion ottaminen on muuten yllättävän vaikeaa, jos ei ensin käynnistä kopiokonetta. Ensimmäisessä tulostetussa versiossa luki "Lokakuu 2010". Korjasin päiväyksen ja kopioin parikymmentä kappaletta tiedotetta syyskuulle 2010. Huomasin virheen, lisäsin vähän väripaperia ja kopioin taas kaksikymmentä 09/2010 -tiedotetta. Pidin puolen tunnin mietintätauon.

Lopulta tiedote oli valmis, kuukausi ja vuosilukukin oikein ja tekniset laitteet hallinnassa. Muistin ottaa avaimen mukaan kun poistuin toimistolta. Pääsin kotiin ja siirryin prosessin haastavimpaan osuuteen eli tiedotteen lähettämiseen sähköpostitse. Vuorokauden ajan ihmettelin, miksei kukaan kommentoi mitään. Totuus paljastui kun käväisin lukemassa yliopiston sähköpostini - olin toimittanut kuukausitiedotteen kaikkiin mahdollisiin omiin sähköpostiosoitteisiini, mutten yhdellekään varsinaiselle vastaanottajalle. Aika kova suoritus kyllä!

Tässä kuussa en sitten vahingosta viisastuneena enää mokaillut. Paitsi että kopiointiprosessi oli ehkä vähän hidas, koska tein useammankin kopion yksi kerrallaan ennen kuin oivalsin syöttää isomman kokonaismäärän. Ah sitä riemun määrää kun oivalsin, että ai niin näitä voi kopioida myös monta kerrallaan! \o/

Nyt toivon enää, että kukaan mulle palkkaa maksava ei lue tätä kirjoitusta...

Asiaa imetyksestä

Tällä viikolla Pohjoismaissa vietetään kansainvälistä imetysviikkoa. Aamu-tv:n haastattelussa aiheesta jorisivat Imetyksen tuki ry:n toiminnanjohtaja Maarit Kuoppala ja Imetyksen edistämisen työryhmän asiantuntijajäsen Sirpa Sarlio-Lähteenkorva sosiaali- ja terveysministeriöstä. Tällä kertaa keskityttiin syyllistämisen ja fanaattisen vouhottamisen sijaan itse asiaan - eli siihen, miksi suomalaisäitien imetystilastot ovat Pohjoismaiden heikoimmat, vaikka moni äiti haluaisi tutkimusten mukaan imettää lastaan pidempään. Tässä vielä linkki Aamu-tv:n juttuun.

Minäkin olisin halunnut imettää pidempään. Mielestäni äidinmaito on vauvalle parasta mahdollista ravintoa, ja lisäksi imetys on taloudellista, ekologista, vaivatonta ja hetkittäin ihan mukavaakin. En silti kestä ylenpalttista imetyksestä kohkaamista ja äitien syyllistämistä - kukin ruokkikoon lapsensa miten lystää, kunhan ruokkii. Ymmärrän täysin, jos joku kokee imetyksen niin ahdistavaksi, että valitsee mieluummin pulloruokinnan. Imetys on haastavaa. Varsinkin aluksi se sattuu, vie aikaa, turhauttaa, vaatii opettelua niin äidiltä kuin lapseltakin ja usein myös vaikka mitä erityisiä järjestelyjä ja hankintoja. Jokaisella äidillä pitää olla oikeus päättää, kokeeko imetyksen kaiken sen vaivan arvoiseksi. Ilman niitä syyllistäviä kommentteja.

Me selvittiin Sampon kanssa alkuhankaluuksien yli, ja imetys sujui mallikkaasti ehkä kuukauden. Sitten Sampo päätti ryhtyä totaalikieltäytyjäksi. Neuvolassa sanottiin, että se on ihan normaalia ja mun pitää oman hyvinvointini mukaan arvioida, kuinka kauan jaksan taistella imetyksen kanssa. Sain "hyväksynnän" pullolle ja kehuja siitä, että olin jaksanut imettää edes kaksi kuukautta. Kukaan ei syyllistänyt. Halusin silti yrittää edelleen, ja pari viikkoa huudettiin ja itkettiin Sampon kanssa kilpaa kun syömisestä ei tullut mitään. Neuvolassa ei vieläkään osattu auttaa tarkemmin, mutta sain terveydenhoitajalta imetystukipuhelimen numeron. Siinä vaiheessa kun mulla oli oma imetystukihenkilö, tuntui, että lasten kasvattaminen taitaa olla rakettitiedettä.

Imetyksen tuki ry:n ylläpitämä puhelin pyrkii tietenkin edistämään imetystä, joten oli odotettavissa, että saamani neuvot olivat osastoa "yritä vielä ja älä missään tapauksessa luovuta". Toki sain ihan hyödyllisiäkin vinkkejä, mitä voisin tehdä toisin ja mikä voisi ehkä auttaa, mutta kaikki neuvot keskittyivät siihen, mitä minä olen äitinä tehnyt väärin. Suurin pahe oli tietenkin tuttipullo, johon meillä oli ensiviikkoina totuttu ja jonka käyttöä jatkettiin myös imetyksen ohella, koska halusin välillä käydä kodin ulkopuolella ilman vauvaa. Imetystukihenkilöni oli täysin varma, että Sampo hylkii rintaa, koska on tottunut pulloon (ja tuttiin), ja että nyt mulla on kyllä kova työ korjata tämä suuri erehdykseni. Imetyksen jatkuminen olisi silti mahdollista, kunhan vain sitkeästi yrittäisin ja lopettaisin pullon tarjoamisen.

Viikon kuluttua meni hermo valvomiseen, itkevään vauvaan ja omaan herkistyneeseen mielentilaan. J:kin alkoi vähitellen turhautua vouhottamiseeni ja vihjaili, että mitäs jos nyt vaan annettaisiin sitä korviketta. Tuotin pettymyksen imetystukihenkilölleni ja ostin Tuttelia - kaksi viikkoa sujui taas ihan hyvin. Sitten ei kelvannut pullokaan, vauva alkoi olla täynnä punaisia näppylöitä ja itkua riitti aamusta iltaan. Sampolla todettiin maitoallergia ja mä tunsin itseni aivan idiootiksi muistellessani kaikkia epätoivoisia imetysyrityksiäni (mm. pimeä kylpyhuone, erilaiset akrobaattiset asennot, hörpytysmuki, peiton alla vauvan kanssa vietetty vuorokausi). Voi kun joku olisi edes kerran sanonut, ettei lakkoilu välttämättä johdu tuttipullosta tai muusta mun tekemästä virheestä!

Imetyksen tuki ry tekee ihan varmasti tosi tärkeää työtä ja imetykseen kannustaminenkin on tärkeää. Yleensä imetysongelmat ovat ohimeneviä ja vaativat vain äidiltä kärsivällisyyttä ja hyviä hermoja. Siihen vertaistuki on varmasti usein hyödyllisintä apua. Väittäisin kuitenkin, että jos imetystä oikeasti halutaan edistää, pitäisi voimavaroja suunnata enemmän terveydenhuoltohenkilökunnan kouluttamiseen ja imetysohjauksen parantamiseen erityisesti neuvoloissa. Ainakin Aamu-tv:n keskustelun perusteella tuntui, että suunta olisikin vihdoin tämä ainaisen pulloruokinnan paheksumisen sijaan. Toivottavasti kaikesta puheesta ja tohinasta seuraisi kerrankin jotain konkreettisia toimia ja imetysohjaus sairaaloissa ja neuvoloissa tehostuisi. Ilman fanaattista ja syyllistävää otetta.

Opiskelija + hoitovapaa = ?

Pyysin viime kuussa Suomen eduskuntapuolueiden puheenjohtajilta kannanottoja opiskelevien lapsiperheiden asemasta ja muutamasta epäkohdasta opintotukea rajaavassa yliopistolaissa sekä opintotukilaissa. Homma on edennyt hitaasti mutta epävarmasti: toistaiseksi kunnollinen vastaus on tullut vasta Päivi Räsäseltä. Timo Soini toimitti viestini eteenpäin asioihin perehtyneelle henkilölle, ja vastausta odottelen edelleen. Jyrki Kataisen eduskunta-avustaja taas pyysi tarkennusta varsinkin tähän hoitovapaalle jäämiseen - hänen käsityksensä hoitovapaan järjestämisestä opiskeluaikana kun oli erilainen kuin minulla. Muista tahoista ei ole kuulunut - ilmeisesti blogijulkisuudella uhkailu ei ollut riittävän pelottavaa. Pistän viestit menemään tänään vielä  uudestaan toisiin sähköpostiosoitteisiin, ja palaan asiaan täällä myöhemmin.

Tämä opiskelijan hoitovapaa on kuitenkin herättänyt keskustelua muidenkin kuin Jyrki Kataisen eduskunta-avustajan kanssa. Niin täällä blogissa kuin tuttavapiirissänikin on todettu, että kyllä se parin vuoden poissaolo yleensä järjestyy helposti. Hyvä niin ja ihan mahtavaa, mutta en kyllä silti tajua, miksi sitä ei voida tuoda selkeämmin opiskelijoiden tietoisuuteen. En tosiaan ole supertarkasti perehtynyt aiheeseen, koska se koskettaa mua vasta tammikuun alusta, mutta sekin vähä tieto, mitä olen selvittänyt, on pitänyt kaivaa esiin kissojen ja koirien kanssa.

Minua koskee 1.8.2005 jälkeen aloittaneiden opiskelijoiden tutkintoaikaa rajaava yliopistolaki, jossa tavoiteaika alemmalle ja ylemmälle korkeakoulututkinnolle on yhteensä viisi vuotta. Lisäaikaa annetaan käsittääkseni "automaattisesti" kaksi vuotta kaikille opiskelijoille, kunhan vaan tekee vähän opintosuunnitelmia laitoksen opinnoista vastaavalle häiskälle allekirjoitettavaksi. Äitiys-, isyys- tai vanhempainlomaa ei lasketa ollenkaan mukaan opintojen suoritusaikaan. Poissaolevana voi olla syystä kuin syystä kaksi vuotta. Tämä tekee laskujeni mukaan yhdeksän vuotta plus x-määrä n. 11-kuukautisia vanhempainvapaajaksoja. Tarkemmin opintojen suoritusajoista voi lukea mm. täältä.

Näiden lisäksi voi anoa erityistä jatkoaikaa kun opinto-oikeus alkaa lähestyä loppuaan. Jatkoajan saamiseen on aika suurpiirteiset perusteet, joten lähestyin opintoneuvojaani tarkemman tiedon toivossa. Hänen mukaansa lapsen hoitaminen kotona riittää syyksi, jos opinnot ovat jatkoaikaa anottaessa riittävän hyvässä vaiheessa, jotta ne voidaan katsoa mahdollisiksi suorittaa loppuun "kohtuullisessa ajassa". Minun tulisi myös hoitovapaan ajan ilmoittautua läsnäolevaksi (ja kuluttaa opinto-oikeuttani), varsinkin, jos kaksi poissaolovuotta olisi jo käytetty. Aika epämääräistä siis, enkä välttämättä luottaisi tähän lupaukseen siinä vaiheessa kun pähkäilen, voinko jäädä kotiin vai en. Vastauksesta jäi myös sellainen fiilis, että opiskelija, joka saa lapsensa opintojen loppuvaiheessa on tältä osin paremmassa asemassa kuin esimerkiksi ensimmäisenä opiskeluvuonnaan äitiyslomalle jäävä.

Mä saatan olla keskivertoa surkeampi opiskelija, mutta en kyllä voisi kuvitella valmistuvani alaltani tuossa viiden vuoden tavoiteajassa, oli mulla lapsia tai ei. Kuusi, seitsemän vuotta tulisi siis käytettyä opintoihin joka tapauksessa, varsinkin kun jo opiskeluaikana on käytännössä pakko hankkia jotain työkokemusta, jos aikoo myöhemmin saada mitään säädyllistä ja koulutustaan vastaavaa työtä. Vanhempainvapaan saan siis anteeksi, jolloin jäljelle jää ne kaksi vuotta poissaolevana. Se aika kattaakin Sampon hoitovapaan ajan. Jos meille sen jälkeen tulisi toinen lapsi ja haluaisin taas olla kotihoidontuella kotona, joutuisin ottamaan riskin ja luottamaan siihen lupaukseen, että ehkä saan joskus lisäaikaa hoitovastuuseen nojaten, samalla kun koko ajan kuluttaisin opinto-oikeuttani. Jos muksuja siunaantuisi enemmän, saisi saman homman käydä läpi aina uudestaan ja uudestaan. Olisi aika kurjaa palailla parin hoitovapaan jälkeen vaippahelvetistä takaisin normaalielämään, ja todeta että se siitä opiskelupaikasta.

Kommenttien perusteella, asia tosiaan käytännössä yleensä kallistuu opiskelijan eduksi, ja jatkoaikaa saa rutiinihakemuksella. Mutta ei sen mun mielestä pitäisi riittää, että ehkä saat lisäaikaa. Olisi kiva voida lukea jostain paperista, tai kuulla opintoneuvojan suusta sanat "älä huoli, opiskelupaikkasi odottaa hoitovapaasi jälkeen aivan kuten työpaikkakin, koska tästä säädetään yliopistolaissa se ja se." Eli kaipaisin siis tähän systeemiin jotain selkeyttä ja yhdenmukaisia käytäntöjä! Ja sama muuten tuossa asumislisähommassa - meillä talous ei siihen muutamaan sataseen kaadu, joten asia ahdistaa mua lähinnä periaatteen tasolla. Tiedän kuitenkin useammankin perheen, jossa ei ole yhtä itsestään selvää kuin meillä, että toisen töissä tienaamat rahat on myös kotona olevan puolison käytössä. Jos mun siis pitäisi pärjätä sillä 298 eurolla (miinus verot), niin aika tiukalle menisi, vaikka mies kuukausipalkastaan lasten menot maksaisikin. Silloin olisi aika tervetullutta, että mulla olisi itseäni varten käytössä se 201,60 euroa enemmän, kuten lapsettomallakin opiskelijalla.

Opiskelevien lapsiperheiden asemasta

Hyvä puoluejohtaja,

Lähitulevaisuudessa vanhempainvapaani päättävänä yliopisto-opiskelijana minua askarruttaa suuresti muutama opintotukilakiin liittyvä seikka. 

Opintotukilaissa samassa asunnossa lapsensa kanssa asuvat opiskelijat rajataan opintotuen asumislisän ulkopuolelle. Tämä on mielestäni epäoikeudenmukaista ja opiskelijoita eriarvoistavaa. Lastensa kanssa asuvat opiskelijat kuuluvat toki yleisen asumistuen piiriin, mutta esimerkiksi meidän perheemme kohdalla pian valmistuva, mutta jo työelämään siirtynyt aviopuolisoni on Kelan näkökulmasta liian hyvätuloinen, jotta olisimme oikeutettuja asumistukeen. Näin ollen minun tuloni vanhempainvapaan päättymisen jälkeen koostuvat pelkästä opintorahasta, ollen 298 euroa kuukaudessa ennen verotusta. Mikäli meillä ei puolisoni kanssa olisi lasta, saisin tämän lisäksi opintotuen asumislisää, puolison tuloja kun ei sitä myönnettäessä oteta huomioon. Tuloni kasvaisivat tällöin 201,60 euroa kuukausittain.

Lienee itsestään selvää, että kolmihenkinen perhe kuluttaa kaksihenkistä enemmän, joten mielestäni tulojen jakautumisessa on näiltä osin melkoinen epäkohta. Kyseenalaistaisin myös sen, että opiskelijat arvotetaan eri viivalle sen mukaan, onko heillä alaikäisiä huollettavia vai ei. Oma arvoni opiskelijana tuskin puolivuotiaan lapseni myötä kuitenkaan laskee?

Harva opiskelija voi myöskään jäädä hoitovapaalle vanhempainrahakauden jälkeen, vaikka se taloudellisesti olisikin mahdollista. Alle kolmen vuoden ikäisen lapsen vanhemmalla on työsopimuslain nojalla oikeus hoitaa lastaan kotona työsuhteen katkeamatta. Yliopistolta taas saa olla poissa korkeintaan kaksi vuotta, oli syy poissaoloon mikä tahansa. Opintoihin voi anoa lisäaikaa mikäli viivästymiselle on esittää hyvä syy, kuten lapsen hoitovastuu. Lisäaikaa ei kuitenkaan myönnetä, jos opinnot ovat pahasti kesken, eikä niitä voida katsoa suoritettavan loppuun kohtuullisessa ajassa. Näin ollen esimerkiksi kahden perättäisen hoitovapaan pitäminen opiskeluaikana on käytännössä mahdotonta, ellei sitten kykene edistymään opinnoissaan sivutoimisesti vanhempain- tai hoitovapaan aikana. Työpaikalla ketään vanhempain- tai hoitovapaalla olevaa ei kuitenkaan kysellä osa-aikaisesti töihin työpaikan menettämisen uhalla.

Nyt olisinkin kiinnostunut kuulemaan, mitä te puolueenne puheenjohtajana ajattelette näistä selkeistä epäkohdista opiskelevien lapsiperheiden oikeuksissa. Puolueenne pyrkii käsittääkseni useiden muiden tavoin parantamaan niin opiskelijoiden kuin lapsiperheidenkin asemaa. Aion kirjoittaa aiheesta äitiyttä käsittelevässä blogissani, jossa toivoisin voivani julkaista myös teidän vastauksenne tähän tiedusteluun.

Ystävällisin terveisin

Supermutsi
http://www.s-mutsi.blogspot.com


Mulla on selkeästi kova hinku Karpoksi Karpon paikalle. Nähtäväksi jää, saanko edes yhtään vastausta, mutta nyt oon ainakin yrittänyt! Sähköpostia lähti myös Libero-kerholle, jonka ilmaispakettien perässä hiihdeltiin eilen ympäri kaupunkia tuloksetta, siitä lisää myöhemmin.

Äitien sota

Noin yleisesti ottaen luulisi, että samassa elämäntilanteessa olevat, ja samojen ongelmien kanssa kamppailevat ihmiset ymmärtäisivät toisiaan. Toimisivat tarvittaessa vaikka vertaistukenakin. Pienten lasten äitien kohdallahan näin ei ole. Äidit ovat uskomattoman hanakoita puolustamaan omaa näkemystään, lyttäämään muiden valintoja ja saamaan aikaan riidan aiheesta kuin aiheesta silmänräpäyksessä. Jos hormonihuuruisia pikkuvauvojen äitejä suljettaisiin yhteen huoneeseen keskustelemaan näkemyseroistaan, tulisi ruumiita todennäköisesti nopeammin kuin ehdit sanoa kiintymysvanhemmuus.

Mun on hirveän vaikeaa käsittää, mikä siinä äitiydessä on niin pyhää, että sen varjolla olisi oikeus puuttua muiden ihmisten asioihin. Jokaisella äidillä tuntuu olevan mielipide, pitääkö lasta kantaa rinta- vai kantorepussa, onko parempi syödä sosetta vai sormiruokaa tai minkä ikäisenä vauva voi mennä ensimmäisen kerran yökylään. Eikä siinä mitään, mielipiteitähän on yhtä monta kuin ihmisiäkin ja se on vain hyvä juttu. Mutta minkä ihmeen takia mutsit kautta maan kuvittelevat, että se oma mielipide on ainoa oikea ja sen varjolla voi täysin varauksetta arvostella muiden ratkaisuja?

Erityisesti tämä oman asian julistaminen tuntuu pesiytyneen nettikeskusteluun, blogeihin ja mammapalstoille. Ja onhan se ihan ymmärrettävää, että nimettömänä ja kasvottomana on helpompaa arvostella. Itse sain viimeisimpään hiusaiheiseen kirjoitukseeni liittyen sähköpostia, jossa monisanaisesti ihmeteltiin, kuinka olen uskaltanut lyhentää tukkani vaikka mulla on pieni lapsi, kun vauvahan ei välttämättä olisi edes tunnistanut mua enää kampaajakäynnin jälkeen. Ja kun olin niin monta tuntia poissakin! Tiedoksesi sinä nimetön henkilö, että toistaiseksi lapseni tuntuu vielä ymmärtävän kuka olen. Huomenna tosin voi olla tiukat paikat, kun ajattelin kokeilla päälle punaista paitaa mustan sijaan.

Jonkun verran kyräilyä ja kannanottoja tulee silti vastaan ihan todellisessakin arjessa. Esimerkiksi neuvolan odotushuone on aika otollinen paikka. Siellä vertaillaan toki vauvoja toisiinsa (kenen vauva seisoo jo, kuka huutaa hysteerisenä koko neuvolakäynnin ajan ja kenellä on pahimmat reisikermut), mutta ennen kaikkea arvostellaan äitien tekemiä ratkaisuja aina vauvojen vaatteista ja vaunujen varustelusta siihen, kenen lapset käyttäytyvät rauhallisimmin ja kuka lepertelee sylivauvalleen eniten.

Omakohtaisten kokemusten perusteella olen pähkäillyt, että ehkä kaikki äitien keskinäinen kyräily on pelkkää epävarmuutta omasta vanhemmuudesta. Äitiys on niin älyttömän iso asia, että ei siitä yksinkertaisesti voi selvitä täydellisesti - usein tuntuu että pelkkä kohtuullisesti pärjääminenkin on turhan haastavaa. Sitten iskee tarve puolustella omia valintoja ja brassailla niillä asioilla, mihin itse on jaksanut ja viitsinyt keskittyä. Eräs kaverini sanoi aiheeseen liittyen tosi fiksusti, ettei varmasti ole paras mahdollinen äiti omalle lapselleen. Aina voisi olla esimerkiksi enemmän aikaa ja kärsivällisyyttä. Mutta hän nyt kuitenkin sattuu olemaan lapsensa ainoa äiti, ja sen kanssa vain on molempien pärjättävä. Täydellisiä ihmisiä kun ei ole, joten sellaisia on myös aika vaikea kasvattaa.

Turhuuksien turhuus

Tuskailin eilen vauvanvaatteista ja ylimääräisistä hilavitkuttimista täyttyviä vähäisiä säilytystilojamme, ja päätin tehdä inventaariota siitä, kuinka paljon täysin turhaa vauvatavaraa meillä oikeastaan onkaan. Vaatekaapista löytyi pari pahvilaatikollista käyttämättömiä pieneksi jääneitä vaatteita sekä yksi laatikollinen sellaisia vaatteita, jotka vielä mahtuvat, mutta joita käytetään todennäköisesti kerta tai pari. Sampolla on muun muassa neljä samankokoista toppahaalaria. On siis ensi talvena ainakin ulkovaatteissa valinnanvaraa.

Toisesta komerosta löytyi hyllyllinen raskausaikana hamstrattuja huopia ja peittoja, joiden päällä kuvittelin Sampon tykkäävän pötkötellä. Sittemmin on todettu, että lapsemme on suhteellisen kuumaverinen tapaus ja vihaa villaa, fleecea ja muuta hiostavaa tai lämmittävää materiaalia. Lisäksi omistamme kolme kertaa käytetyn unipussin, hirveän määrän kaikkia kylpemiseen, pesemiseen ym. tarkoitettuja purkkeja ja purtiloita, joita ei ole korkattukaan, läjän tuttipulloja, joista lapsi ei suostu juomaan, sekä yhden hyödyttömäksi todetun kantopussin. Oma lukunsa ovat sitten kaikki ne tarvikkeet, joista Sampo ei vielä edes ymmärrä mitään. Kotona on mm. jakkara valmiina odottamassa, jos vauvalle tulee äkillinen tarve pestä omat kätensä lavuaarin ääressä.

Kuvittelin tämän inventaarion jälkeen, että meillä on aivan valtavasti turhaa tavaraa, ja olin jo valmis maksamaan jollekin, joka tulisi hakemaan ne pois. Sitten törmäsin eräässä lastentarvikkeita myyvässä nettikaupassa tähän ja häkellyin. Mihin hävisi mikro? Entä vesihaude? Jos joku todellakin kokee tarvitsevansa digitaalista pullon ja vauvanruoan lämmitintä, ilmoittautukoon välittömästi! Tarvitsen suunnattoman hyvät perustelut vakuuttuakseni kyseisen turhakkeen tarpeellisuudesta, enkä todennäköisesti siltikään suostu uskomaan, että se olisi välttämätön tai edes hyödyllinen vauvaperheen apuväline.

Enää musta ei kuitenkaan tunnu siltä, että meillä olisi jotenkin ylenmäärin turhia kapistuksia. Pari pahvilaatikollista vaatetta menee äkkiä kaupaksi kirpparilla ja peittoja voi hyödyntää vaikka kissanpetinä. Taisin selvitä suhteellisen helpolla ensisynnyttäjiin iskevästä tarvikehuumasta! Näin ollen voin ihan hyvällä mielellä tilata sieltä samaisesta verkkokaupasta pari uutta bodya ja supersöpön Brion kävelyvaunun (kuva vieressä), jolla Sampo ei tee mitään ainakaan puoleen vuoteen. Mutta hei, siihen vaunuun voi odotteluajaksi kasata kaikki muut kehittävät (ja tarpeettomat) nurkissa lojuvat lelut. Kyse ei siis missään tapauksessa ole turhakkeesta!

(Kuva: www.brio.fi)

Tätä en osannut odottaa, osa 1: paksuna

Raskausaikaan, vauvan syntymään ja sen jälkeiseen elämään mahtuu miljoona asiaa, jota en ikinä olisi osannut odottaa. Niistä valtaosa on sellaisia, joista kuka tahansa lapsen saanut ihminen olisi varmasti voinut vinkata, ja elämä olisi taas ollut aavistuksen helpompaa. Jokunen odottamattomista seikoista saattaa perustua ihan vain subjektiiviseen kokemukseeni, mutta koinpa silti aiheelliseksi laatia näistä jymy-ylläreistä lyhyen listan. On nimittäin paljon mukavampi tulla sieltä synnytyslaitokselta kotiin kun kaapista löytyy riittävästi terveyssiteitä äidille ja vaippoja lapselle. Potan, syöttötuolin ja ne koon 74-80 cm vaatteet ehtii kyllä hankkia myöhemminkin.

1. Raskaus ei todellakaan saa kaikkia naisia hehkumaan. Esim. minua. Sen sijaan iho kyllä kukki, tukka rasvoittui (tosin ei sentään tippunut päästä, siihen kun olin varautunut) ja turvotus lisääntyi. Ei todellakaan mikään hehkeä fiilis. Lisäksi raskauskilot kertyvät salakavalasti ja niiden pois karistaminen ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Pullan syöntiä kannattaa siis rajoittaa!

2. Kaikki tietävät, että raskausaikana voi olla väsymystä, huonovointisuutta, selkäkipuja ja muita fyysisiä vaivoja. Silti aika yllärinä tuli, että väsymys on sitä luokkaa, että voisi nukkua kellon ympäri, ja kun oksettaa, ei kannata koko päivänä poistua vessasta tai ämpärin lähettyviltä. Lisää yllätyksiä tuovat kaikki hämmentävät komplikaatiot, mistä et ole ikinä kuullutkaan. Raskaana ollessa voi esimerkiksi saada kasvohermohalvauksen, ja sehän vasta lystiä on. Ihan oma lukunsa on myös se tunne, kun loppuraskaudesta ei enää kykene leikkaamaan omia varpaankynsiään...

3. Neuvolassa ei välttämättä saa niitä kuuluisia neuvoja. Sen sijaan voi saada pimahtaneen maineen, jos uskaltaa avautua siitä, miltä oikeasti tuntuu. Keskusteluapua tarjotaan turhankin hanakasti, ainakin jos myöntää jännittävänsä ajatusta äitiydestä. Ihan sama, vaikka kuinka yrittäisi kertoa, että osaa käsitellä niitä tuntemuksia itsenäisesti. Tulevia isiä ei myöskään neuvolassa juuri huomioida. Käynnit on aikalailla optimoitu äideille ja ainakaan meidän neuvolantäti ei kertaakaan edes ehdottanut, että J voisi tulla mukaan. Toisaalta mitä enemmän neuvolakäyntejä oli takana, sitä turhemmalta J:n läsnäolo olisi varmasti tuntunut - tuskinpa sitä isää hirveästi kiinnostaa äidin verenpaine, kuukausittainen painonnousu tai suonikohjujen hoito-ohjeet.

4. Äitiysvaatteet ovat sikakalliita ja valikoima surkea. Uusia rintaliivejä pitää ostaa kuukausittain, jos haluaa kaapista löytyvän sopivan kokoiset. Eikä muuten kannata erehtyä kuvittelemaan, että sitä samaa raskausmekkoa voisi sitten käyttää imetysaikanakin - kun turvotus häviää ja maha kutistuu, raskauden myötä venynyt mekko näyttää aivan järkyttävältä päällä.

5. Jos joutuu jäämään sairaslomalle tai aloittamaan äitiyslomansa varhennettuna, aikaa olisi vaikka mihin, mutta keskittymiskykyä ei. Aivoista tulee raskauden myötä hattaraa, varsinkin loppusuoralla. Kannattaa siis valmistautua hoitamaan kaikki tärkeät ajatustoimintaa vaativat hommat pois etukäteen: mikään opiskelen, käyn töissä ja perehdyn vähän kasvatusoppaisiin siinä samalla -metodi ei todellakaan toimi.

6. Kaikki kanssaihmiset olettavat sinun olevan koko ajan onnesi kukkuloilla ja nauttivan kasvavasta mahasta varauksetta. Pahimpia ovat pienten vauvojen äidit - raskausajan vaivat tuntuvat unohtuvan kumman nopeasti kun se kitisevä käärö onkin kotona herättämässä uusia ihmetyksen aiheita. IHAN KAIKKI käskevät myös nauttimaan vauvamahasta vielä kun voit. En vieläkään voi käsittää, miten siitä olisi voinut esimerkiksi viimeisten neljän viikon ajan nauttia millään tavalla. Raskaana oleminen tuntuu kirjaimellisesti raskaalta!

Lopuksi. Mikään ei oikeastaan suju niin kuin odotit, eli kaikki suurimmat aikataulutukset ja suunnitelmat kannattaa unohtaa ja keskittyä vaan elelemään mahan kanssa päivä kerrallaan. Se tosin on helpommin sanottu kuin tehty. Lohdullista on, että kohta 6 pitää täysin paikkansa - ne vaivat ja harmitukset todellakin unohtuvat ihmeen nopeasti. Kuukauden päästä synnytyksestä et enää muistakaan, että raskaana oleminen joskus väsytti. Kohta huomaat katselevasi kaihoten raskausmahasta otettua valokuvaa, ja mietit, miten ihanaa oli kun vauva sai raivokohtauksen mahassa ja ilmaisi kiukkuaan pelkästään potkimalla kaikkiin ilmansuuntiin, ilman äänitehosteita. Sitäkään ei ikinä olisi osannut odottaa, että vauvakuume voi iskeä, vaikka kotona möllöttää yksi kaiken huomiosi vievä kolmikuukautinen pötkylä. Aika kultaa muistot jne.

En kerro kuinka jouduin naimisiin...

Tuli tosiaan juhlittua Sampon ristiäisiä viikko sitten. Kunnon vanhempien tavoin varastimme J:n kanssa lapselta show'n julkistamalla, että tässä on oltu jo kolme kuukautta naimisissa! Mun puoli sukua reagoi uutiseen kyynelehtimällä (ilosta vai surusta?), kaverit oli kohtalaisen äimistyneitä ja anoppi onnitteli lausahduksella "olisit nyt miettinyt vielä vähän aikaa." Ilmeisesti palopuheeni avioliitosta vanhentuneena ja urpona instituutiona (tämähän oli muuten kirjoitettu kuusi vuorokautta ennen hääpäivää) oli todellakin sisäistetty, eikä ylläriä osattu odottaa. No, saatiinpa vähän säpinää niihinkin pippaloihin!

Olen edelleen sitä mieltä, että jos parisuhde ja vanhemmuus olisivat yhtä simppeleitä avo- kuin avioliitossakin, en olisi ikinä halunnut naimisiin. En muista koskaan haaveilleeni prinsessahäistä tai valkoisista häämekoista, en välitä mistään perinteistä tai vakiintuneista tavoista, enkä kirkkoon kuulumattomana koe tärkeäksi myöskään mitään hengellisiä juttuja. Mun näkökulmasta avioliitto on ensisijaisesti kahden aikuisen ihmisen välinen sopimus, ja on aika karua ajatella, että länttäämällä nimeni paperiin ja sanomalla "tahdon" olisin nyt päästellyt ilmoille minkäänlaisia ikuisen rakkauden osoituksia. En siis ymmärrä, miksi mun pitäisi millään sopimuksella tai tapahtumalla todistaa rakkauttani tai kiintymystäni - eiköhän niiden soisi tulevan ilmi jotain aivan muuta kautta. Tästä syystä meillä ei myöskään ole sormuksia, vaikka niitä kaikki lauantaina kovin kaipasivat. Eikä mulla ole J:n sukunimeä, vaikka Sampolla onkin.

Kaikesta huolimatta se olin todellakin lopulta minä, joka kosi. Ensin ruuhkaratikassa ja sitten vielä uudestaan Salkkareiden aikana, kun kosintaan ei ekalla kerralla suhtauduttu riittävällä vakavuudella. Tärkein syy koko avioliittoon oli Sampo, ja erityisesti J:n asema suhteessa tähän vielä syntymättömään vauvaan. Musta on tärkeää ja oikeudenmukaista, että J:lla on lapseensa liittyen kaikki samat oikeudet ja velvollisuudet kuin mulla, ihan jo senkin varalta, että mulle sattuu jotain. Moni käytännön juttu on nyt aika paljon helpompi hoitaa, kun mun ja J:n suhde on virallistettu. Edelleen siis ajattelen, että yhteinen lapsi on ihan yhtä hyvä syy mennä naimisiin kuin se perinteinen "niin vain kuuluu tehdä, kun on oltu tarpeeksi kauan yhdessä / kun rakastaa toista" - oli joku ruuvimeisseli mukanaan vihkitilaisuuteeni saapunut (!) todistaja asiasta mitä mieltä tahansa.

En vieläkään pidä reiluna sitä, että avioliittoon syntyvällä lapsella on automaattisesti isä ja avoliittoon syntyvällä ei, mutta raaskin silti höllätä omia periaatteitani kun on kyse jonkun muunkin kuin mun elämästä. Samalla lupasin myös tapauskovaiselle aviomiehelleni, että voimme pitää parin vuoden kuluttua isot juhlat kirkollisen siunauksen kera. Silloin vaadin ehdottomasti myös sormuksen - en minkään symbolisen arvon vuoksi, vaan timantin takia tietysti! Lisäksi suostun juhliin vain jos mä en ole niiden aikaan raskaana, viiniä on tarpeeksi, eikä kukaan yritä ryöstää morsianta tai ehdota ohjelmanumeroksi tuolitanssia. Karaoke sallitaan.

Deitti-ilmoitus

Nimimerkki huonoäiti_88 etsii sanavalmista, päämäärätietoista, opiskelijoiden ja lapsiperheiden etuja ajavaa eduskuntavaaliehdokasta Helsingin vaalipiiristä! Olethan suvaitsevainen ja ennakkoluuloton, 25-60-vuotias, mielellään naispuolinen ja omaat sopivan punavihreät arvot. Korkeakoulutausta ei välttämätön, mutta kaikki opinnot lasketaan eduksi, samoin tuoreet kokemukset julkisen terveydenhuollon tai Kansaneläkelaitoksen kanssa asioimisesta.

Vaalipäivä lähestyy ja mulle on tosiaan vielä vähän epäselvää, ketä äänestäisin. Mielenkiinnolla olen seurannut, millainen hullunmylly näidenkin vaalien ympärillä on pyörinyt - valitettavasti valtaosa keskustelusta on taas käyty (mulle)  täysin yhdentekeviin asioihin liittyen. Vaalit siis kiinnostavat, mutta eivät ole herättäneet sen suurempia tunteita. Puoluekantoihin tai poliittisiin näkemyksiin sen enempää puuttumatta täytyy kuitenkin todeta, että vielä en ole siirtynyt äänestämään Keskustaa huolimatta siitä, että olen nyt liittynyt maidontuottajien joukkoon. Kiitos vain J ehdotuksesta! Myös persujen tähänastinen voittokulku vähän kauhistuttaa. Mielipiteeni kyseisen puolueen linjasta nimittäin tiivistyy Facebook-lähteistä bongattuun sanaan ulostemassapieru, joka tosiaan on myös samaisen puolueen anagrammi. Melko kuvaavaa.

Perinteisesti olen aina äänestänyt ehdokasta, joka lupaa huolehtia niiden oikeuksista, joilla menee vielä vähän huonommin kuin mulla. Jossain helmikuisessa Nyt-liitteessä oli samaisesta aiheesta Anu Silfverbergin hyvä kolumni "Ne toiset". Suosittelen perehtymään tarkemmin! Näissä vaaleissa taidan silti poiketa totutusta linjastani, ja lähteä ensisijaisesti etsimään ehdokasta, joka ajaisi nimenomaan minun etujani. Tässä elämäntilanteessa se tarkoittaa siis ihmistä, joka on kiinnostunut opiskelevien lapsiperheiden asemasta.

Tässä kevään mittaan on sosiaalietuuksia hakiessa tullut törmättyä mitä uskomattomimpiin säädöksiin. Ihan suosikkini on se, jonka mukaan samassa taloudessa alaikäisen lapsensa kanssa asuva henkilö ei ole oikeutettu opintotuen asumislisään, vaan kuuluu yleisen asumistuen piiriin. Meidän taloudessamme, jossa molemmat aikuiset ovat osa-aikaisissa töissä käyviä päätoimisia opiskelijoita, tämä tarkoittaa asumisen tukien pienenemistä radikaalisti. Tulkitsen tällaisen linjanvedon niin, että koska mulla on lapsi, olen yliopiston näkökulmasta opiskelijana vähäpätöisempi kuin lapseton henkilö. Se tuntuu aika epäreilulta.

Ajattelen asian siis jotenkin niin, että mun etu on myös mun lapsen etu. Siinäpä vasta yksi täysin viaton tyyppi, joka ei mitään muuta kautta saa ääntään kuuluviin. Tälle viiden viikon ikäiselle vauvalle kun voisi olla ihan hyvä juttu, jos sen äidille jäisi kuussa vuokranmaksun jälkeen enemmän kuin 150 euroa rahaa käteen.

Pentti Saarikoskea siteeraten:

Minulla menee huonosti.
Kaikilla menee huonosti.
Mutta joillakin menee hyvin.

Meidän äiti on parempi kuin teidän äiti

Äidiksi tuleminen on kummallinen juttu. Sitä huomaa olevansa ihan uudenlaisten paineiden ympäröimä. Sen lisäksi, että kotona asustaa kärsimätön viisikiloinen tyyppi, jolla on vielä jonkin aikaa vähän kommunikaatiovaikeuksia, tulee kaikenlaisia vaatimuksia muiltakin tahoilta. Arjen pyörittämiseen menee yhtäkkiä tuplasti aikaa, kun aina pitää miettiä, mitä vauva tekee "sillä aikaa kun." Sukulaisia pitäisi ehtiä nähdä tasaisin väliajoin, kavereita ravaa kylässä, välillä pitäisi ehtiä viettää aikaa niiden ystävien kanssa myös ilman vauvaa, jottei ole ihan surkea elämätön luuseri, ja puolisoa pitäisi huomioida muillakin kuin kakkavaippauutisilla.

Aikataulullisten ja sosiaalisten haasteiden lisäksi omat kommervenkkinsä äitiyteen tuo yleinen ympäristön asettama paine. Yhtäkkiä lokeroituukin sen mukaan käyttääkö kesto- vai kertavaippoja, imettääkö vai syöttääkö korviketta, ja jos syöttää, millaisesta tuttipullosta, kuskaako lastaan kantoliinassa ihokontaktissa, vai hylkääkö vauvan tylysti sitteriin jne. Vauvoille (ja äideille) on kehitelty vaikka mitä hyödyllisiä ja hyödyttömiä härpäkkeittä. Lapsensa voi pukea Burberryn ruutukuosiin, eikä pinnasänky ole mitään, jos siellä ei ole Pupujussikat-reunapehmustetta. Kaupungilla kyylätään muiden vaunuja sillä silmällä, onko tuulensuojaharso kiinnitetty asiaan tarkoitetuilla klipseillä vai tavallisilla pyykkipojilla, ja onko hoitolaukkuna se synnytyssairaalasta saatu Liberon vihreä pussukka, vai kenties vedenpitävällä vuorilla varustettu nahkalaukku, jossa on vakiovarusteina sisäänrakennettu itkuhälytin, tuttipullonlämmitin ja kokoontaittuva hoitopöytä.

Äitiys on siis selkeästi aikamoista kilpavarustelua. Ensimmäiset merkit ilmenevät jo raskausaikana vaatteiden, ruokavalion, vitamiinivalmisteiden, fyysisen jaksamisen ja niiden vauvantarvikkeiden muodossa. Vauvan syntymän jälkeen vertailun kohteeksi otetaan arjessa selviytymisen taidot. On helppo myhäillä tyytyväisenä, kun jonkun toisen lapsi itkeskelee kauppajonossa tai heittäytyy karkkihyllyn kohdalla selälleen lattialla kurkku suorana huutaen. Toisaalta silloin ei paljon naurata, kun itse istuu siinä Prisman viereisellä penkillä syöttämässä vauvalle lämmittämätöntä Tuttelia vastaostetusta tuttipullosta kun, hups, hoitolaukku jäi kotiin.

Luulisi, että nämä tuntemukset ovat yhteisiä kaikille maailman äideille. Mutta miten sitten voikin olla niin hankalaa myöntää, että väsyttää, viime yönä ei nukuttu kunnolla, vauva on kitissyt koko aamun, eikä puoliltapäivinkään ole saanut itselle edes leipäpalaa suuhun tai päivävaatteita vaihdettua? Jostain huulien välistä aina vain lipsahtaa se "meillä menee hienosti, vauva on niin helppo, ei kitise juuri koskaan ja nukkuu yönsäkin hyvin". Otan siis askelen eteenpäin ja tunnustan, että mulle ei ainakaan kuulu koko ajan pelkkää hyvää, vauva ei ole täydellisen helppo tapaus ja hetkittäin tunnen itseni melko riittämättömäksi ihan kaikin puolin.

Aivan oma ilmiönsä on tietysti se, kun kilpavarustelu kohdistuu tarvikkeiden ja äitiyden lisäksi niihin lapsiin. Skidi täytti tänään kuukauden ja jo nyt olen vastannut sataan kyselyyn koskien sitä, joko se hymyilee, naureskelee, kannattelee päätään, ottaa kontaktia tai kierähtää kyljeltä toiselle. Tietysti olen itsekin ehinyt kehuskella sillä, kuinka taitava meidän vauva onkaan, ja kytännyt kamera kädessä odottamassa, että saisin sen hymyn vangittua todistusaineistoksi sukulaisia varten.

Kauhulla odotan myös ensi viikolla olevaa lääkärintarkastusta, jossa saa kuulla, millainen oma lapsi on suhteessa muihin, kasvukäyrään, keskiarvoihin, tilastoihin, edelliseen kävijään ja niin edelleen. Eli jos on vähän rankkaa tämä äitiys, niin eipä helpolla päästetä lapsiakaan. Onneksi meidän vauva on niin jääräpäinen tapaus, että todennäköisesti se ei koko neuvolakäynnin aikana avaa silmiään, päästä inahdustakaan, vahingossakaan esitä merkkejä mistään motorisista taidoista ja todennäköisesti vaikka paskoo lääkärin päälle käynnin päätteeksi. Taidan siis ottaa varmuuden vuoksi mukaan seuraavan valokuvan, ihan vain omaa egoa pönkittääkseni. "Kyllä se kotona vielä onnistui."

Hyvä ruoka, parempi mieli

Suomalaisäidit taitavat edelleen imettää vähemmän ja lyhyempiä aikoja kuin äidit Pohjoismaissa keskimäärin, eivätkä kansalliset imetystavoitteetkaan täyty. Voin näin parin viikon kokemuksella sanoa, etten yhtään ihmettele, miksi. Imetys on hiton rasittavaa. Se sattuu, stressaa, vie järjettömästi aikaa, vaatii erityisiä vaatteita ja apuvälineitä, ja on ainakin meillä sitonut äidin täysin kiinni vauvaan tai rintapumppuun. Millään ei voi arvioida, kuinka paljon maitoa tulee, tai onko vauva varmasti syönyt riittävästi. Meidän skidi ainakin kitisee kaikkea muutakin kuin nälkää, enkä rehellisesti sanottuna vielä näin kahden ja puolen viikon jälkeen voi sanoa, että olisin aina, tai juuri koskaan, ehdottoman varma, mikä minkäkin itkun taustalla on.

En ikinä ajatellut, että musta voisi kehittyä minkään asteen imetysfanaatikkoa. Raskausaikana en pahemmin miettinyt, miten vauvan ruokkimispolitiikan hoitaisin - ajattelin vain, että jos homma ei suju, syödään sitten korviketta. Sairaalassakin kaikki eteni vielä omalla painollaan. Vauva veteli maitonsa tyytyväisenä, ja kun mustakaan ei ollut juuri muuhun kuin makaamaan sängyssä syöttökoneena, oli maidontuotanto taattu. Ajattelin, että tämähän sujuu hienosti ja harmittelin jo tuttipulloihin käytettyjä ylimääräisiä rahoja.

Kukaan ei tosiaan kertonut etukäteen, että vauva voi tosiaan syödä tunnin välein. Tai neljän tunnin välein, mutta kolme tuntia putkeen. Kuitenkaan vauva ei ikinä halua syödä silloin, kun maidonlähteen tarjoajalle kävisi, joten mitään suunnitelmia ei oikein voi tehdä, tai muutenkaan elämää etukäteen ennakoida. Imetyksen lisäksi aikaa kuluu vähintään yhtä paljon röyhtäytyksiin, puklujen siivoamiseen ja masuvaivojaan kitisevän vauvan rauhoitteluun. Kun siitä rumbasta on selvitty, onkin todennäköisesti taas aika syödä.

Ennen syöttöä nälkä on niin kova, ettei aterian nauttimista voi aloittaa välittömästi, vaan pitää huutaa pää punaisena pari minuuttia, hakata nyrkeillä, nenällä ja otsalla rintaa ja potkia samanaikaisesti jaloilla kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. Pari viikkoa menee siihen, että oppii sekä itselle että vauvalle mukavat imetysasennot, se kun ei myöskään ole mikään itsestäänselvä juttu. Lisää riemua touhuun saadaan, jos vauva on tyyppiä tissitakiainen, eli on havainnut, että naisten rinnoissa on muitakin iloja kuin maito. Rinnalle on siis tosi kiva esim. nukahtaa, ja sitten kymmenen minuutin torkkujen jälkeen jatkaa taas syömistä hetken aikaa. Yleensä nälkä ei ikinä mene ohi näistä maratonsessioista huolimatta, ja koska vauvan pitäisi saada syödä niin paljon kuin se haluaa, joudutaan meillä melko säännöllisesti antamaan lisämaitoa pullolla. Tämähän johtaa kivaan kierteeseen, jossa imetyshetkien lisäksi aikaa kuluu myös maidon lämmittelyyn, pullojen pesuun ja keittelyyn.

Ja se kipu. Nyt aihe ei enää ole niin ajankohtainen kuin vielä viikko sitten, ensipäivistä puhumattakaan. Rintakumeista, lampaanvillavoiteista ja muista härpäkkeistä huolimatta olisin aluksi tarvinnut imetyksen ajaksi jonkun suukapulan pureskeltavaksi. Se siitä herkästä hetkestä vauvan ja äidin välillä. Oma juttunsa on se hirvittävä paineen tunne, kun syystä tai toisesta maitoa ei pääse tyhjentämään kohteeseen, ja rinnat alkavat muistuttaa kahta valtavaa ilmapalloa. Äitien avuksi on toki kehitelty sellainen loistava väline kuin rintapumppu. On kieltämättä aika mahtavaa, että tarvittaessa voin tyhjentää maitovarastot etukäteen, eikä vieraiden aikana tarvitse vetäytyä toiseen huoneeseen syöttämään - mä kun en todellakaan ole mitään julki-imettäjätyyppiä. Pumpun avulla saa myös välillä sitä paljon kaivattua omaa aikaa, kun J voi hoitaa syötöt ja itse pääsee vaikkapa suihkuun! Mutta ei se pumppaaminenkaan mitään huippuajanvietettä ole - fiilis on kuin lypsylehmällä.

Imetystä varten pitää olla myös etumuksesta aukeavia vaatteita, ellei sitten joka kerta halua riisua koko yläkehoa paljaaksi. Imetysvaatteet ovat tietenkin aivan törkeän kalliita ja valikoimaa on yhtä vähän kuin äitiysvaatepuolella. Kun on viimeisen yhdeksän kuukauden aikana investoinut vaatevarastolliseen mammavaatteita, ei paljon huvittaisi täydentää kaappia enempää. Näin ollen sitä kulkee päivät pitkät niissä muutamassa tarkoitukseen sopivassa paidassa ja pyörittää pyykkikonetta aamusta iltaan. Sohvatyynytkin ovat saaneet uuden elämän, kun niistä pitää kerta toisensa jälkeen muotoilla sopiva löhöilynurkkaus ennen imetyssessioita. Ympäri kämppää lojuvia puklurättejä ei kukaan enää jaksa viikkailla siististi tuolin selkänojille odottamaan, vaan niitä löytyy kaikista kuviteltavissa olevista paikoista.

Kaikesta yllä mainitusta, useista tissiraivareista (sekä mun että vauvan), valvotuista öistä ja epätietoisuuden hetkistä huolimatta musta tosiaan on tainnut kehkeytyä imetysfanaatikko, koska en vieläkään ole luovuttamassa. Epäilen itsekin jo järjenjuoksuani, mutta haluaisin todellakin täysimetyksen sujuvan, koska se on niin helppoa ja vaivatonta. Siis onnistuessaan. Imettäessä ruoka kulkee aina mukana, vauva nauttii sylissä olemisesta, maito on varmasti puhdasta ja ravitsevaa, pullorumba jää pois päiväjärjestyksestä ja öiset syötökin sujuvat ilman, että aina ehtii edes tajuta heränneensä. Ja koska olen vähän hörhö, en voi olla huomioimatta äidinmaidon taloudellisuutta ja ympäristöystävällisyyttä korvikkeeseen verrattuna.

Meillä siis yritetään vielä sitkeästi ainakin pari viikkoa, vaikka olen edelleenkin sitä mieltä, että korvikkeellakin kasvaa järkeviä, terveitä ja tasapainoisia ihmisiä, kuten esim. MINÄ. Ylipäätään koko imetyskysymys pyörii turhan usein sen hyvä äiti - huono äiti -vastakkainasettelun ympärillä, ja varmaan siksi aiheeseen liittyvistä ongelmista ei kauheasti kohistakaan. Musta se on sääli, olisi nimittäin ihan kiva välillä kuulla, että maailmassa on muitakin kuin minä, joiden mielestä imetys ei todellakaan ole aina niin helppoa ja hauskaa.

Po-po-po-poing-poing!

Mulla on jokseenkin pompoteltu olo. Olen kuluneen kahden viikon aikana keskustellut joko puhelimessa tai kasvotusten neljänkymmenenviiden eri terveydenhuollon ammattilaisen kanssa yhteensä yli viidenkymmenen yksittäisen kerran aikana. Kuudellatoista näistä kerroista olen itkenyt, neljästi huutanut ja kerran käyttänyt voimasanoja. Tilastojen perusteella voisi kuvitella, että olisin jo saanut hyvinkin perusteellista hoitoa monelta eri taholta. Mutta ei, päällimmäinen tuntemukseni tällä hetkellä on turhautuminen, hyvinä kakkosina seuraavatkin sitten epätietoisuus ja kiukku.

Koko rumba alkoi edellä mainitusta kasvohermohalvauksesta ja vauvan suurehkosta painoarviosta. Huolestuneena soitin neuvolaan ja sain saman tien kiireellisen lähetteen synnytyssairaalan pelkopoliklinikalle. Naistenklinikka reagoi palauttamalla lähetteen neuvolaan, minkä jälkeen alkoi puhelinrumban ensimmäinen vaihe. Kahden vuorokauden aikana keskustelin yli kymmenen eri ihmisen kanssa siitä, milloin ja millä perusteilla pääsen tapaamaan lääkäriä. Syyksi ei riittänyt se, että olin nukkunut neljän vuorokauden aikana yhteensä vain kymmenen tuntia, eikä edes se, että valtameren lailla kyynelehtien valitin olevani aivan loppu, puhki, väsynyt ja tarvitsevani apua heti. Monien vaiheiden jälkeen sain lääkäriajan viikon päähän lähetteen päiväyksestä. Aika perustui pelkästään vauvan kokoarvioon, eikä sitäkään tosiaan olisi annettu, jos en itse olisi jaksanut vaatia useamman päivän ajan.

Korvalääkärissä sujui sentään paremmin, huoliani rauhoiteltiin ja halvauksenkin pitäisi olla täysin ohimenevä tila. Valitettavasti positiiviset uutiset eivät jatkuneet Naistenklinikalla. Vauvan painoarvio viisi vuorokautta lasketun ajan jälkeen oli jo 4,7 kg. Käynnin aikana kohtasin kolme lääkäriä ja kaksi kätilöä, jotka kaikki olivat sitä mieltä, että mulla on edessä 90-prosenttisen varma sektio. Ennen virallista päätöstä pitäisi kuitenkin tehdä vielä sokerirasituskoe, johon voisin mennä heti seuraavana päivänä ilman ajanvarausta.

Sitten ylivoimainen suosikkivaiheeni, eli eilisen ja tämän päivän tapahtumat:

1) Paastottuani 12 tuntia sokerirasitusta varten labrassa ilmenee, ettei sitä tehdä ilman ajanvarausta. Ensimmäinen vapaa aika olisi kahden viikon kuluttua, vesiputousefekti taattu.

2) Itkustani hätääntynyt laboratoriohoitaja ottaa suppean verikokeen ja soittaa äitiyspoliklinikalle, josta pyydetään kertomaan potilaalle, ettei sokerirasitukseen enää tarvitse mennä. Lähden kotiin odottamaan lääkärin soittoa ja vahvistusta luvatusta sektiosta.

3) Soittaja onkin äitiyspoliklinikan kätilö, joka ei ole lukenut potilaskansiotani, eikä ole tietoinen labran aamuisista tapahtumista. Kätilö kehottaa närkästyneenä varaamaan vain aikaa sokerirasitukseen. Menetän hermoni ensimmäistä kertaa kunnolla, ja rumien sanojen kera pyydän vilkaisemaan tietoja tarkemmin. Hetken päästä kätilö pahoittelee ja lupaa lääkärin soittavan pian.

4) Lääkäri soittaa kertoakseen, että vielä odotetaan verikokeen tulosta.

5) Sama lääkäri soittaa varoitellakseen, että saattaa mennä myöhään iltaan tai seuraavaan aamuun, ennen kuin mitään tietoa jatkosta on. Verikokeen tulokset eivät ole vielä tulleet, mulle luvataan "soitella sitten joskus".

6) Lääkäri soittaa illalla. Verikokeessa ei ole mitään poikkeavaa, eikä mikään muukaan viittaa raskausdiabetekseen. Painoarviokin saattaa heittää 15 % vauvan kippuraisen asennon vuoksi. Lähes varma sektio on siis alle vuorokaudessa muuttunut huonoksi vaihtoehdoksi, ja nyt sitten vaan taas odotellaan ja toivotaan synnytyksen käynnistyvän itsekseen pikimmiten. Tietoihin merkitään epäily vauvan suuresta koosta - synnytyksen ei siis anneta edetä teurastukseksi, vaan leikkaussaliin siirrytään tarvittaessa nopeasti. Kyynelehdin taas vähän ja ystävällinen lääkäri takaa, ettei viikonlopun yli tarvitse elää epätietoisuudessa, vaan saan varata seuraavan kontrolliajan perjantaille.

7) Soitan seuraavana aamuna äitiyspoliklinikalle varatakseni kontrolliaikaa. Aikoja ei enää ole, ja hoitaja ehdottaa maanantaita. Hermostuneiden vaatimusteni jälkeen hoitaja suostuu "etsimään jonkun ajan jostain", äitiyspolille sitä ei kuulemma millään voi saada. Jään odottamaan puhelinsoittoa.

8) Kolme tuntia myöhemmin sama hoitaja soittaa, pahoittelee aiempaa reaktiotaan ja ilmoittaa, että tietojani pari tuntia palloteltuaan, on saanut varattua ajan äitiyspoliklinikalle perjantaiksi. Samalla saan (taas kerran) kattavan ja selkeän kuvauksen tulevasta hoitosuunnitelmasta. Valitettavasti tämä on vain noin viidestoista kerta kahden viikon aikana, kun saan varman lupauksen siitä, miten tilanteessa edetään. Yleensä tämä varma lupaus on ollut täysin yhdentekevä siinä vaiheessa, kun puhelimen toisessa päässä vastaa joku uusi henkilö

Ymmärrän täysin, että julkista terveydenhuoltoa vaivaa resurssipula ja kiire on kova. Sairaaloissa vuorot vaihtuvat ja ihmiset siinä samalla, enkä tietenkään odota, että keskustellessani ekaa kertaa uuden ihmisen kanssa, hän on välittömästi täysin tilanteen tasalla Mutta jollain tasolla silti kummastuttaa se, että tieto ei kulje yhden sairaalan, eikä edes siellä yksittäisen osaston sisällä lainkaan. Että niitä potilastiedoissa lukevia huomautuksia ei joko lueta, tai oteta vakavasti. Kurjalta tuntuu myös se, että vain pari kertaa näiden kahden viikon aikana vastaus kysymyksiini ja huoliini on ollut "odota hetki, tarkistan asian joltain joka voisi tietää". Sen sijaan enemmän kuin usein ollaan kyllä annettu tilannearviota, mielipidettä ja kärkkäitä neuvoja perehtymättä millään tavalla siihen, mistä oikein on kyse. Kenelläkään ei tunnu olevan aikaa kuunnella tai selvittää asioita, saati sitten, että kukaan ottaisi lopullista vastuuta siitä, mitä nyt oikein tapahtuu ja miten tästä edetään. Ja sitten pahoitellaan ja voivotellaan jälkeenpäin. Jos pahoitellaan.

Ja sitten loppukevennyksen pariin:

Nukkumatin armoilla

Koko raskausajan olen kuunnellut avuliaita neuvoja, kuinka kannattaa varautua siihen, ettei se vauva sitten nuku ikinä. Tai ainakaan silloin kun pitäisi, vaan herättelee kymmeniä kertoja yössä ja vetelee tyytyväisenä sikeitä aina kun innokkaat sukulaiset haluaisivat kyläillä. Kehoni onkin alkanut jo pari kuukautta sitten tehokkaasti valmistautua tulossa olevaan univajeeseen (terveisin nimim. "Miksei uni tuu -88???"), mutta miksi kukaan ei ole ikinä varoittanut siitä, miten monimutkaisiksi vauvan nukkumajärjestelyt voi viritellä? Pää pyörällä olen tutkaillut mitä kummallisempia pehmusteita ja pakkauksia yrittäen ymmärtää, mitä niistä vauva voisi oikeasti tarvita.

Olen aina elänyt sellaisessa uskossa, että vauvat nukkuvat pinnasängyissä. En yllättynyt yhtään havaitessani, että pinnasänkyjä on tarjolla kaikilla mahdollisilla herkuilla. Meiltäkin löytyy sellainen, jossa pohjaa ja laitoja voi nostaa tai laskea ja jalkoihin saa halutessaan kiinni kumiset pompulat, jolloin sänky muuttuu heijattavaksi keinuksi. Sisäinen sisustushifistelijäni muistutteli olemassaolostaan myös pinnasänkymarkkinoilla, ja ehdin hetken aikaa haaveilla tästä pinnasänkyjen Ferrarista. Hinta palautti aika nopeasti takaisin maanpinnalle ja tyydyin sittenkin Volvo-luokkaan.

Nyt Vauva-lehden artikkeli kuitenkin iski suoraan tajuntaani ilmaisemalla, että vauva tarvitsee ensisängyn. Pitää olla kehto, kori, laatikko tai muu boksi, jossa vauva voi pötkötellä turvallisemmassa ympäristössä ensimmäiset kuukautensa. Mä en edes tiedä, mistä sellaisia saa! Aloin myös välittömästi pohtia, missä kaupassa muka myydään niin pieniä patjoja, peittoja, tyynyjä tai lakanoita, kunnes joku lastenhoito-opas heitti taas sisuskaluni ympäri ilmoittaen, ettei pienen vauvan sänkyyn saa laittaa tyynyä. (Hei, tiesin kuitenkin sen, että vauva pitäisi nukuttaa selällään, eli ihan uuno en ole!) Siirryin sitten tutkailemaan tarkemmin Ikeasta ostettua pinnasängyn peittoa ja havaitsin, että siinä on +1year -merkintä. Eikö vastasyntyneitä siis peitellä? Millä ne pysyy lämpinä, jos ei täkin alla? Ja miksi pinnasänkyihin tarkoitetut lakanasetit, myös ne Ikeassa myytävät, sitten on niin selkeästi kuosiensa perusteella tarkoitettu alle vuoden ikäisille vauvoille? Voin kertoa, että täällä on nyt yksi huono äiti ihan ymmällään!

Ja entäs kaikki muut oheistarpeet sitten. Löytyy muovifroteeta (käyttötarkoitus tosin on jopa mun mielestä melko selkeä, mutta miksi ne lakanat ovat aina pienempiä kuin pinnasänkyjen patjat?), reunapehmustetta kaikilla mahdollisilla kuoseilla ja malleilla, unipussia, katosta, suojaverkkoa, ja jotain pinnoihin kiinnitettäviä kepukoita, joihin ilmeisesti olisi tarkoitus ripustaa mobile tai muu vauvaa viihdyttävä härpäke - mutta mihin se vauva sitäkin tarvitsee? Eikö sängyssä yleensä nukuta? Ja miksei siinä unipussin pakkauksessa voida kertoa, minkä ikäisen lapsen siihen saa tunkea???

Tietysti voisin aina luopua kylmästä ja kovasta arvomaailmastani ja päättää, että meillä nukutaan sulassa sovussa perhepedissä. Mutta vaikka muita pehmoilun merkkejä olenkin viime aikoina jo osoittanut, en kuitenkaan taida olla valmis etenemään ihan niin pitkälle. Meidän sänky on tästä eteenpäinkin varattu ihan vaan mulle ja J:lle, sekä satunnaisesti jalkopäässä viihtyvälle Maolle. Uskoakseni pelkkä vauvan pinnansängyn sijainti samassa huoneessa on parisuhteen hyvinvoinnin kannalta riittävän haasteellista. Mua ei myöskään huvita pestä parisängyn lakanoita parin päivän välein pissa- ja pukluvahinkojen takia, saati nukkua itse sen muovitetun froteen päällä. Lisäksi pelkäisin varmaan kuollakseni, että joku yö riittävän väsyneenä simahtaisin vauvan päälle - se siitä perhepedissä nukkuvien vauvojen vähentyneestä kätkytkuoleman riskistä.

Näin ollen mulla ei siis liene muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa kamppailua pinnasänkyviidakossa. Onneksi voin aina myös toivoa, että jälkikasvuni perisi isänsä unenlahjat. Siinä tapauksessa ei nimittäin paljon peitoilla tai tyynyillä ole väliä - kunhan alla on jotain vähänkin pehmeää (esim. matto riittää hyvin), homma sujuu mainiosti!