Uudisraivaajien tiellä

Sampo on saanut kunnian olla monen aikuisen sylissä ihan eka pikkuvauva ikinä. Tarkalleen ottaen en itsekään ollut tehnyt tuttavuutta alle puolivuotiaiden kanssa, kunnes sairaalassa joku nosti vastasyntyneen käsiini ja totesi: "Tässä tämä nyt on." Ja voi että se jännitti - varmasti vielä enemmän kuin kaikkia meidän sohvalla hartiat korvissa saakka, vauva sylissä liikkumattomina nököttäneitä kavereita yhteensä. Monet kerrat on tullut pidettyä lyhyt oppimäärä lapsiperheen elämään -aiheisia perehdytyksiä ja vastailtua ihan käsittämättömiin kysymyksiin, joista "Joko se pian menee sinne päiväkotiin?" on ylivoimainen suosikkini. Sampo oli kysyttäessä pari kuukautta vanha. Me ollaan siis oltu kaveripiireissämme ensimmäisiä perheellisiä, ihan muutamia yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. Kaveriporukoiden ytimissä ajatus perheenlisäyksestä oli ennen meitä ihan ufojen hommaa, eikä ainakaan missään määrin ajankohtainen asia.

Näille samaisille kavereille onkin sitten sattunut meidän ansiostamme monta uutta tilannetta. Selvästi hämmentyneet - usein miespuoliset - kaverit ovat hiippailleet hiirenhiljaa ovesta sisään, tuijottaneet kopassaan nukkuvaa vauvaa hetken ja miettineet puoliääneen, mitä nyt pitäisi sanoa tai tehdä. Lähes kaikki ovat spontaanisti todenneet, että onpas se pieni ja avuton. Joku on pohtinut, eikö se todellakaan tee muuta kuin syö ja nukkuu. Naispuoliset vieraat ovat muutamia kuukausia myöhemmin saaneet huomata, ettei meillä käsilaukkua voikaan jättää rennosti lattialle, ja että kyläilyjä varten kannattaa pukeutua johonkin muuhun kuin minihameeseen.

Toisaalta ollaan mekin jouduttu tekemään paljon uusia asioita. Ollaan kieltäydytty lukuisista yllättävistä illanistujaisista, tehty viime hetken ohareita, jätetty suuriakin juhlia väliin lapsen ollessa sairaana, oltu lähes poikkeuksetta vähintään vartin sovitusta tapaamisajasta myöhässä ja toisaalta viety lasta (ja lelukassia) mitä kummallisempiin paikkoihin ystävien tapaamista varten. On vaihdettu monet harmittelut siitä, kuinka vaikeaa on löytää sopivaa aikaa tavata, suunniteltu kyläilyjä kuukaudenkin päähän etukäteen ja myös seurattu muutaman ystävyyssuhteen hiljaista hiipumista erilaisten elämäntilanteiden vuoksi.

Aika usein olen toivonut, että voi kun joku muu olisi jo tehnyt tämän kaiken. Lapsenvahtiapua ja leikkiseuraa olisi tarjolla ihan erilaisissa määrin, jos kavereilla olisi myös lapsia. Kyläpaikoissa olisi leluja, eikä ainakaan yhtään kallisarvoista lasikippoa liian matalalla pöydällä. Mun ei aina tarvitsisi olla se, jonka aikataulujen mukaan hommat suunnitellaan, ja joka silti todennäköisimmin ei pääse paikalle. Joku toinenkin saattaisi tuoda lapsensa juhannuksen viettoon mökille, eikä me siten oltaisi ainoat ilonpilaajat. Lapsettomat kaverit olisi valjastettu siihen, mitä lapsen syntymän myötä oikein tapahtuu, kun prosessia olisi pari kertaa aiemmin saanut seurata vierestä.

Tänä syksynä tapahtuukin ihan kummia - muutaman kuukauden kuluttua me ei enää ollakaan ne ainoat erilaiset kun kaveriperheeseen syntyy vauva! Olen jo innoissani miettinyt, kuinka voinkaan olla avuksi kaikessa siinä, mistä itse olen yön pimeinä tunteina ajatellut jääneeni paitsi. Ja nimenomaan tältä kantilta ajateltuna - pieni katkeruuden siemen rinnassani - toivonut kuulevani jossain vaiheessa ne "nyt mä ymmärrän teitä" -sanat. Mielellään pahoittelevalla ja anteeksiantoa anelevalla äänensävyllä, tietenkin. Mutta ennen kaikkea olen tosi onnellinen siitä, että kaksi mahtavaa tyyppiä pääsee kokemaan, kuinka kamalan ihanaa ja varsinkin mullistavaa se perhe-elämä onkaan.

(P.S. Pahoittelut päivityskatkosta! Tässä vaan nyt on ollut vähän kaikenlaista - perhepäivähoitoa, töiden aloittamista, 25 opintopistettä taidehistoriaa ja hurja remontti kaikkine surkuhupaisine vaiheineen - joten blogin puolelle tuli ihan vahingossa pieni kesätauko. Koitan aktivoitua syksyä kohti! :) )