Varpajaiset

Kaveripiiriimme syntyi hiljattain ihana, pieni tyttövauva. Sairaalavierailujen, kotiutumisuutisten sekä ilmeisen sutjakkaasti startanneen vauva-arjen myötä tuli tietysti myös J:lle kutsu varpajaisiin. Pikkutunneille venähtäneen juhlinnan jälkeen tuore isä päätyi kaikista mahdollisista vaihtoehdoista valitsemaan yösijakseen meidän sohvan – siis ainoan paikan, jossa takuuvarmasti joutuu heräämään lapsen takia kukonlaulun aikaan. Kerrassaan fiksu veto!

Mä jäin pippaloiden jälkeen miettimään tätä varpajaisperinnettä yleisemmin. Ilmeisesti moni äiti kokee varpajaiset jotenkin loukkaavana, osa jopa hylkäämisenä. Mä en ihan ymmärrä, miksi. Musta on vain normaalia, että lapsen syntymää haluaa juhlistaa myös ystäviensä kanssa, ja juhlissahan alkoholilla on usein oma roolinsa. Olen myös käsittänyt, että varpajaisissa ihan oikeasti puhutaan siitä vauvasta, vanhemmuudesta ja uusista tuntemuksista. Varmasti kavereiden tapaaminen, rentoutuminen ja muidenkin asioiden ajatteleminen tekee hyvää väsyneille ja toisten huomioimiseen keskittyneille isille. Mun tuttavapiirissä voi toki olla poikkeuksellisen fiksua porukkaa, mutta en ole kuullut yhdestäkään isästä, joka karkaisi sairaalan perhehuoneesta järjestämään varpajaisia, saapuisi – tai jättäisi kokonaan saapumatta – sairaalaan krapulaisena jälkikasvuaan kylvettämään tai hylkäisi tuoreen äidin ja vastasyntyneen kaksin kotiin silloin kun apukäsiä vielä tarvitaan. Isille siis suotakoon varpajaisensa!

Mutta mutta. Jotain tässä jutussa en tajua. Miksi ne varpajaiset ovat vain miehille ja mistä ihmeestä sellainen tapa on saanut alkunsa? Miksei äideille ole samankaltaista perinnettä? Joo, tajuan että harva äiti voi tai haluaa lähteä pari päivää synnytyksen jälkeen humppaamaan. Mutta vaikka sitten paria kuukautta myöhemmin? Heti kun omat housut mahtuvat jalkaan, vauva pärjää myös tuttipullolla tai kunhan yösyötöt tai imetys kokonaan loppuvat? Yleinen ja yhtäläinen varpajaisoikeus heti käyttöön, tasa-arvon nimissä!

En nyt jaksanut sen kummemmin perehtyä varpajaisperinteen historiaan, mutta osaako joku kertoa, mistä moinen tapa on lähtöisin tai miten se on aikojen saatossa muuttunut? Entä tunnustaako joku kieltäneensä mieheltään varpajaiset tai pitäneensä omat pippalot vauvan ja äitiyden kunniaksi?

Uudisraivaajien tiellä

Sampo on saanut kunnian olla monen aikuisen sylissä ihan eka pikkuvauva ikinä. Tarkalleen ottaen en itsekään ollut tehnyt tuttavuutta alle puolivuotiaiden kanssa, kunnes sairaalassa joku nosti vastasyntyneen käsiini ja totesi: "Tässä tämä nyt on." Ja voi että se jännitti - varmasti vielä enemmän kuin kaikkia meidän sohvalla hartiat korvissa saakka, vauva sylissä liikkumattomina nököttäneitä kavereita yhteensä. Monet kerrat on tullut pidettyä lyhyt oppimäärä lapsiperheen elämään -aiheisia perehdytyksiä ja vastailtua ihan käsittämättömiin kysymyksiin, joista "Joko se pian menee sinne päiväkotiin?" on ylivoimainen suosikkini. Sampo oli kysyttäessä pari kuukautta vanha. Me ollaan siis oltu kaveripiireissämme ensimmäisiä perheellisiä, ihan muutamia yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. Kaveriporukoiden ytimissä ajatus perheenlisäyksestä oli ennen meitä ihan ufojen hommaa, eikä ainakaan missään määrin ajankohtainen asia.

Näille samaisille kavereille onkin sitten sattunut meidän ansiostamme monta uutta tilannetta. Selvästi hämmentyneet - usein miespuoliset - kaverit ovat hiippailleet hiirenhiljaa ovesta sisään, tuijottaneet kopassaan nukkuvaa vauvaa hetken ja miettineet puoliääneen, mitä nyt pitäisi sanoa tai tehdä. Lähes kaikki ovat spontaanisti todenneet, että onpas se pieni ja avuton. Joku on pohtinut, eikö se todellakaan tee muuta kuin syö ja nukkuu. Naispuoliset vieraat ovat muutamia kuukausia myöhemmin saaneet huomata, ettei meillä käsilaukkua voikaan jättää rennosti lattialle, ja että kyläilyjä varten kannattaa pukeutua johonkin muuhun kuin minihameeseen.

Toisaalta ollaan mekin jouduttu tekemään paljon uusia asioita. Ollaan kieltäydytty lukuisista yllättävistä illanistujaisista, tehty viime hetken ohareita, jätetty suuriakin juhlia väliin lapsen ollessa sairaana, oltu lähes poikkeuksetta vähintään vartin sovitusta tapaamisajasta myöhässä ja toisaalta viety lasta (ja lelukassia) mitä kummallisempiin paikkoihin ystävien tapaamista varten. On vaihdettu monet harmittelut siitä, kuinka vaikeaa on löytää sopivaa aikaa tavata, suunniteltu kyläilyjä kuukaudenkin päähän etukäteen ja myös seurattu muutaman ystävyyssuhteen hiljaista hiipumista erilaisten elämäntilanteiden vuoksi.

Aika usein olen toivonut, että voi kun joku muu olisi jo tehnyt tämän kaiken. Lapsenvahtiapua ja leikkiseuraa olisi tarjolla ihan erilaisissa määrin, jos kavereilla olisi myös lapsia. Kyläpaikoissa olisi leluja, eikä ainakaan yhtään kallisarvoista lasikippoa liian matalalla pöydällä. Mun ei aina tarvitsisi olla se, jonka aikataulujen mukaan hommat suunnitellaan, ja joka silti todennäköisimmin ei pääse paikalle. Joku toinenkin saattaisi tuoda lapsensa juhannuksen viettoon mökille, eikä me siten oltaisi ainoat ilonpilaajat. Lapsettomat kaverit olisi valjastettu siihen, mitä lapsen syntymän myötä oikein tapahtuu, kun prosessia olisi pari kertaa aiemmin saanut seurata vierestä.

Tänä syksynä tapahtuukin ihan kummia - muutaman kuukauden kuluttua me ei enää ollakaan ne ainoat erilaiset kun kaveriperheeseen syntyy vauva! Olen jo innoissani miettinyt, kuinka voinkaan olla avuksi kaikessa siinä, mistä itse olen yön pimeinä tunteina ajatellut jääneeni paitsi. Ja nimenomaan tältä kantilta ajateltuna - pieni katkeruuden siemen rinnassani - toivonut kuulevani jossain vaiheessa ne "nyt mä ymmärrän teitä" -sanat. Mielellään pahoittelevalla ja anteeksiantoa anelevalla äänensävyllä, tietenkin. Mutta ennen kaikkea olen tosi onnellinen siitä, että kaksi mahtavaa tyyppiä pääsee kokemaan, kuinka kamalan ihanaa ja varsinkin mullistavaa se perhe-elämä onkaan.

(P.S. Pahoittelut päivityskatkosta! Tässä vaan nyt on ollut vähän kaikenlaista - perhepäivähoitoa, töiden aloittamista, 25 opintopistettä taidehistoriaa ja hurja remontti kaikkine surkuhupaisine vaiheineen - joten blogin puolelle tuli ihan vahingossa pieni kesätauko. Koitan aktivoitua syksyä kohti! :) )

Äiti, koita nyt käyttäytyä!

Kesäkelien myötä meistä on Sampon kanssa tullut ahkeria leikkipuistossa kävijöitä. Hiekkalaatikko, liukumäki ja keinu kiinnostavat vuoden ja kolmen kuukauden ikäistä lasta kovasti ja muiden lasten kanssa leikkimiseenkin tuntuu olevan jotain intressejä. Sampo on puistossa kuin kala vedessä, mutta äidistä ei voi sanoa ihan samaa. Leikkipuistoissa on nimittäin selvät käyttäytymissäännöt. Aikuisille.

Olen ilmeisen virheellisesti kuvitellut, että puistojen tarkoitus on tarjota lapsille mahdollisuus leikkiä ulkona ja  saada uusia kavereita. Muutaman ensimmäisen puistopäivän jälkeen havaitsin, että todellisuudessa puistoissa äidit kokoontuvat juttelemaan, lapset leikkivät siinä sivussa, eväitä syödään viltin päällä porukalla ja kaikilla on mukavaa. Paitsi ettei kukaan tietenkään leiki Sampon kanssa, koska muut muksut tuntevat jo toisensa - äideistä puhumattakaan. 

Kunnon mutsin tavoin olen yrittänyt (tuloksetta) viritellä keskustelua säästä, tv-ohjelmista, hiekkalelujen huonosta kunnosta, lähikaupan surkeasta hedelmävalikoimasta jne. Parin ensimmäisen viikon jälkeen tajusin kysyväni vääriä kysymyksiä. Leikkipuistossa korrektia on tiedustella (aikuiselta) lapsen ikää ja nimeä, sekä jatkaa siitä kuhunkin ikäkauteen sopivilla jatkotiedusteluilla, kuten nukutaanko öisin, joko tulee sanoja ja miten ruokailut sujuvat. Sanokaa mitä sanotte, mutta musta se on ihan häiriintynyttä. Mua ei juurikaan kiinnosta vieraiden lasten ruokavaliot tai hampaiden puhkeamiset ja vähän outoa on sekin, että keskustelukumppanini nimestä mulla ei ole hajuakaan, mutta hänen lapsensa osaisin luetella ikä- ja pituusjärjestyksessä.

Muutaman kuukauden puistoilun jälkeen ollaan edelleen aika lähtökuopissa: muilla on kivaa yhdessä ja me ollaan Sampon kanssa vähän ulkopuolisia. Ja se on kyllä aika kurjaa. Olisi kiva tuntea niitä muita vanhempia edes sen verran, ettei tarvitsisi hävetä silmiä päästään joka kerta kun Sampo paukuttaa toista lasta lapiolla päähän tai kiilaa liukumäkijonossa muiden ohi. Eikä juttuseurakaan tietysti olisi pahitteeksi. 

Toistaiseksi meillä on Sampon kanssa neljä puistokaveria, jotka tuntuvat olevan aina silminnähden ilahtuneita, jos osutaan puistoon samaan aikaan: vuoden ikäinen tyttö ja iskä, sekä puolitoistavuotias tyttö ja mummi. Ilmeisesti siis iskät ja mummit ovat yhtä pahasti pihalla leikkipuiston käytöstavoista kuin minäkin, koska kukaan meistä ei sinnikkäistä yrityksistä huolimatta ole saanut keskustelua avattua äiti-ihmisten suuntaan. Kertokaapas puistokonkarit nyt, miten tästä päästään yli? Miten puistossa ollaan ja kuinka niitä kuuluisan korvaamattomia puistoystävyyksiä luodaan? Vai oliko peli menetetty mun osalta siinä vaiheessa kun päätin olla menemättä perhevalmennukseen (josta suoraan jatkui äiti-vauvapiiri ja muita vastaavia), koska tuntui hassulta tutustua ihmisiin vain siksi että meidän mahat kasvaa samaa tahtia?

Kuin raivo härkä

Rankan vauvavuoden jälkeen piti helpottaa. Yksi jos toinenkin asiantunteva taho on hehkuttanut, kuinka maagisen yhden vuoden rajapyykin jälkeen lapsen kanssa on helpompaa kommunikoida, helpompaa toimia, helpompaa liikkua jne. Kaiken piti olla helpompaa, siis siihen asti kunnes koittaisi uhmaikä.

En tiedä oliko mulla vain odotukset liian korkealla vai onko Sampo jotenkin varhaiskypsä, mutta kuluneen viikon perusteella olen vetänyt johtopäätöksen, että mikään ei todellakaan helpota. Sampo on nyt yksi vuotta ja yksi kuukautta, ja voi saada maailmanloppua enteilevät raivarit asiasta kuin asiasta. Lapsi on jatkuvassa valmiustilassa, jossa pieninkin väärä liike sytyttää uhmakohtauksen ketjun. Se alkaa sydäntäsärkevästä parkaisusta ja valtavista krokotiilinkyynelistä. Seuraavaksi vedetään henkeä p-i-t-k-ä-ä-n ja päästetään ilmoille huuto, joka muistuttaa etäisesti jonkin lehmää suuremman eläimen teurastusta. Huudon myötä naama muuttuu punaiseksi ja otsa menee kurttuun. Sitten tulee heittäytyminen maahan, lattian hakkaaminen nyrkeillä ja muut väkivaltaiset piirteet. Jos lähistölle osuu esim. lohduttamista yrittävä äiti tai muu olento, voidaan tarvittaessa myös purra, raapia, potkia ja hakata. Hetken päästä itku on jo lohdutonta nyyhkytystä ja lapsen silmissä on valtavan syyllistävä katse: "Etkö sä nyt jumalauta tajua et mä haluan syliin?!"

Raivarit tosiaan voi saada mistä tahansa pienestäkin sattumuksesta. Yleisimpiä syitä ovat kieltäminen, komentaminen, nostaminen pois kielletystä paikasta, vaarallisen / tärkeän tavaran pelastaminen pois lapsen ulottuvilta. Siis nämä perusjutut. Muita suuria tunteita aiheuttavia tapahtumia ovat ruokailu, nukkumaanmeno, pesu, pukeminen, hiusten harjaaminen, hampaiden pesu, vaipan vaihtaminen, syliin ottaminen väärällä hetkellä, tyhmä lelu, väärä tv-kanava, pään / jalan / käden / muun ruumiinosan kolauttaminen johonkin, tiellä oleva tuoli / kaappi / sänky / muu huonekalu, jalassa oleva sukka, vääränvärinen paita ja oikeastaan ihan mikä tahansa kuviteltavissa oleva asia.

Tässä otoksessa esiintyy viisikuisen vauvan raivo. Tuoreemmasta ei toistaiseksi ole todistusaineistoa. Seuraavien kilarien yllättäessä aion kyllä olla kamera kädessä valmiina. Ajattelin tallentaa myös videokuvaa, jota voin sitten vahingoniloisena esitellä hamassa tulevaisuudessa Sampon ensimmäiselle seurustelukumppanille. Tällä hetkellä en kuitenkaan voi kuin iloita siitä, että touko-kesäkuussa on tiedossa tiivis opintokokonaisuus, joka tarkoittaa edes muutamaa vapaailtaa tästä residenssistä. Äitiys ei meinaan ole kovin kivaa just nyt.

Eka kerta

Meidän perheessä on ollut lähiaikoina monta ekaa kertaa. Laskiaistiistaina juhlimme J:n kanssa ensimmäistä hääpäiväämme. Siis tiistaina, koska menimme naimisiin epäromanttisesti maanantaina. Täytyy tosin mainita, että vielä viikonpäivääkin epäromanttisempi oli hääpaikkana toiminut Helsingin käräjäoikeus. Puhumattakaan todistaja-kummisedästä, joka asteli tyytyväisenä vihkitilaisuuteemme - ja turvatarkastukseen - ruuvimeisseli taskussa.

Hääpäivä sujui sekin vähän epäromanttisissa merkeissä. Olin järjestänyt J:lle yllätyksen, mutta kunnon supermutsin tavoin aloin tuntea itseni kipeäksi heti kun Sampon hoitoon hakeneen ukin auton perävalot hävisivät näköpiiristä. Kestin kuitenkin kuin mies ja pääsimme J:n kanssa leffaan (tämä oli muuten eka kerta kun oltiin leffassa kaksin, uskomatonta) ja lemppariravintolaamme syömään. Yöllä mulla olikin kuumetta jo melkein 40 astetta.

Viime sunnuntaina oli ehkä vielä ensimmäistä hääpäivääkin tärkeämpi eka kerta - Sampon eka synttäripäivä! Kunnon supermutsin tavoin olin edelleen kipeä sekä synttärivalmisteluja tehdessä, että koko kaksipäiväisten juhlien ajan. Oli muuten aika hehkeää leipoa kuumeessa 45 ihmiselle ja samalla vahtia melko touhukasta Sampoa. En suosittele kenellekään. Mainittakoon myös, että ensi vuonna meillä on vähän pienemmät bileet.

Juhlat sujuivat kuitenkin olosuhteisiin nähden hienosti, ruokaa oli riittävästi ja se oli hyvää. Sampo sai hirveästi lahjoja ja oli selvästi onnellinen kaikesta saamastaan huomiosta. Tosin välillä piti karata eteiseen tai makkariin pakoon meluavaa vierasjoukkoa. Päiväunet jäivät molempina päivinä vähän lyhyiksi, joten varsinainen synttärihetki sunnuntai-iltana klo 19.05 vastaanotettiin juurikin sellaisissa merkeissä kuin ennustelin: Sampo huutaa isin kanssa pää punaisena puurolautasen äärellä ja äiti valmistautuu korkkaamaan viinipulloa viimeisten vieraiden kanssa. Koska siis onhan synttäripäivä paljon kovempi juttu äidille kuin lapselle ja vähintään viinilasillisen arvoinen. Hyvänen aika, eihän se muksu edes muista itse asiasta mitään!

Siis mä oon näin monta vuotta!

Mä sen sijaan muistan. Viikonlopun aikana tuli aika monta kertaa katsottua kelloa ja pohdittua, mitä viime vuonna juuri tähän aikaan tapahtui. Muistelin sitä kun lapsivesi meni ja oivalsin, että tätä ei kyllä enää voi perua. Kuinka pitkältä torstaipäivä tuntuikaan, kun odottelin supistuksia kotona ja toivoin, että kello olisi jo kuusi ja voisin lähteä sairaalaan. Perjantaina söin osastolla aamupalaa ja katselin uutisia Japanin tsunamista. Sampo saisi aika hurjan syntymäpäivän. Samana iltana leikkaussaliin meno tuntui omituiselta ja jännittävältä, puudutuspiikki sattui tuhottomasti ja J meinasi myöhästyä synnytyksestä. Muistan, kuinka Sampo itki kovaa ja näin vilauksen jostain pienestä ja punaisesta mytystä. Heti perään joku leikkaussalin hoitaja huudahti spontaanisti, että no on se nyt ainakin neljä ja puoli kiloa! Sunnuntai-illan viinilasillisen äärellä tuntui vähän haikealtakin miettiä, että tasan vuosi sitten pitelin tuota nyt jo niin isoa poikaa sylissä. Ensimmäistä kertaa.

Tässä mä oon vielä aika pieni. Ehkä kolme tuntii vanha. Sillon mä nukuin aika paljon.

Lapsellisia ihmisiä

Toissapäivänä söin kahden parhaan kaverini kanssa meillä aamupalaksi juustoja, patonkia ja hedelmiä. Sampo nukkui omassa sängyssään päiväunia, oli hiljaista, rauhallista ja normaalia. Vauvan olemassaolosta muistutti lähinnä leluläjä lattialla ja ruokapöydän tabletteihin pinttyneet aamupuuron jämät. Tuli sellainen olo, että vitsi, mun elämä oli joskus tällaista, ja voi että kun mun on sitä välillä ikävä.

Sampon syntymän jälkeen olen pitänyt selkeästi enemmän yhteyttä niihin tuttaviin, joilla on pieniä lapsia. Kun kuulumiset on enemmän ja vähemmän vauvaan liittyviä, on niitä helpompi jakaa sellaiselle ihmiselle, jolla on omia lapsia. Ei mua ainakaan ajalla ennen Sampoa kiinnostanut, milloin kaverin muksu oli viimeksi kakannut, tai kenelle sopii mangosose ja kenelle ei. Nykyään kaikki mitä mulle kuuluu on juurikin sitä osastoa, tai sitten korkeintaan saatan mainita, että vähän väsyttää ja siivotakin pitäisi. Lapsettomien kaverien näkeminen saa mut välillä myös niin kateelliseksi, että alkaa vaan ärsyttää. Mullekin kelpaisi pitkä viikonloppu Pariisissa tai edes ne myöhäiset illalliset keskellä viikkoa keskustan ravintoloissa...

Vielä raskausaikana vannoin, että musta ei sitten tule sellaista äitiä, joka unohtaa omat kaverinsa. Enkä mä unohtanut olekaan, mutta aika monen kanssa yhteydenpito on vähentynyt. Kun toinen taistelee työ- ja opiskelukiireidensä kanssa, ja itse taas on joka ilta jo seitsemältä aivan valmista kauraa, on vaan mahdotonta löytää aikaa, jolloin ehtisi tavata. Sampon läsnäolo selkeästi puurouttaa mun aivot ja kahvihetket kotona menee aina vauvan kanssa lässyttäessä ja sen viimeisimpiä tempauksia ihmetellessä. Näin siis tapahtuu vaikka olisin valmistautunut tilanteeseen etukäteen miettimällä kiinnostavia ajankohtaisia puheenaiheita. Heti kun olen sulkenut suuni, tajuan että nyt sieltä tuli taas joku vauvankakkakertomus. Jes. Aina voi tietty sopia treffit kaupungille, mutta toisen osapuolen pitää silloin varautua siihen että me joko a) saavutaan paikalle pari tuntia sovitun tapaamisajan jälkeen, b) lähdetään saman tien takaisin kotiin, koska jotain elintärkeää on unohtunut ottaa mukaan, c) Sampo huutaa koko tapaamisen ajan kuin hyeena tai d) kaikkia näitä yhdessä.

Mä olen nyt päättänyt tehdä tälle vauvajuttuihin rajoittuvalle elämälleni jotain. Ensinnäkin hylkäsin kaikki suunnitelmani aloittaa mitään vauvaharrastusta. Niissähän tärkeintä taitaa olla, että samanikäisten lasten äidit kohtaavat ja voivat vaihtaa ajatuksiaan arjesta. Tätä teen jo riittämiin nykyisten mammakavereideni kanssa, joten kiitos ei vauvamuskarille. Ensin mietin, että joku liikuntajuttu olisi kiva: kunto kohenisi ja samalla tapaisi vielä muita aikuisia ihmisiäkin. Sitten tajusin, etten oikeastaan voi sitoa itseäni mihinkään tarkkoihin aikatauluihin iltaisinkaan, koska J:n työajat ovat niin epäsäännölliset. Aloin jo suunnitella tilalle viikottaisia treffejä lapsettomien kaverien kanssa kaupungilla - suunnitelman olennainen osa olisi kivat viinihetket, vähän shoppailua ja ehkä vaikka jotain kulttuuririentoja silloin tällöin. Harmi vaan, että perun nykyäänkin valtaosan sovituista menoistani, kun tajuan, etten enää illalla jaksa lähteä mihinkään, tai laittautuminen kestäisi luvattoman kauan. Ennen oopperaa olisi varmaan pakko pestä päivän puurot ja puklut tukasta.

Tällä hetkellä projektini on sillä asteella, että olen sopinut ensi viikoksi opiskelua, kaappien siivousta ja vaunulenkkeilyä yhdistävää päiväohjelmaa Sampon kummitädin kanssa. Toisin sanoen tiedossa on paljon puhetta vauvoista. Lisäksi aloitin pitkästä aikaa uuden neuleprojektin, syksyisin kun iskee tarve kutoa paljon villasukkia, joista yksiäkään en koskaan saa valmiiksi. Tänä vuonna en tosin kudo sukkia, vaan Sampolle villahousuja, joissa on ihan helvetin vaikea ohje, koska perusmalli ilman palmikoita olisi ihan tylsä valinta tällaiselle lapseensa täysillä panostavalle supermutsille. Mulla taitaa olla vielä vähän opettelemista tässä lapsivapaan ajan viettämisessä.

En kerro kuinka jouduin naimisiin...

Tuli tosiaan juhlittua Sampon ristiäisiä viikko sitten. Kunnon vanhempien tavoin varastimme J:n kanssa lapselta show'n julkistamalla, että tässä on oltu jo kolme kuukautta naimisissa! Mun puoli sukua reagoi uutiseen kyynelehtimällä (ilosta vai surusta?), kaverit oli kohtalaisen äimistyneitä ja anoppi onnitteli lausahduksella "olisit nyt miettinyt vielä vähän aikaa." Ilmeisesti palopuheeni avioliitosta vanhentuneena ja urpona instituutiona (tämähän oli muuten kirjoitettu kuusi vuorokautta ennen hääpäivää) oli todellakin sisäistetty, eikä ylläriä osattu odottaa. No, saatiinpa vähän säpinää niihinkin pippaloihin!

Olen edelleen sitä mieltä, että jos parisuhde ja vanhemmuus olisivat yhtä simppeleitä avo- kuin avioliitossakin, en olisi ikinä halunnut naimisiin. En muista koskaan haaveilleeni prinsessahäistä tai valkoisista häämekoista, en välitä mistään perinteistä tai vakiintuneista tavoista, enkä kirkkoon kuulumattomana koe tärkeäksi myöskään mitään hengellisiä juttuja. Mun näkökulmasta avioliitto on ensisijaisesti kahden aikuisen ihmisen välinen sopimus, ja on aika karua ajatella, että länttäämällä nimeni paperiin ja sanomalla "tahdon" olisin nyt päästellyt ilmoille minkäänlaisia ikuisen rakkauden osoituksia. En siis ymmärrä, miksi mun pitäisi millään sopimuksella tai tapahtumalla todistaa rakkauttani tai kiintymystäni - eiköhän niiden soisi tulevan ilmi jotain aivan muuta kautta. Tästä syystä meillä ei myöskään ole sormuksia, vaikka niitä kaikki lauantaina kovin kaipasivat. Eikä mulla ole J:n sukunimeä, vaikka Sampolla onkin.

Kaikesta huolimatta se olin todellakin lopulta minä, joka kosi. Ensin ruuhkaratikassa ja sitten vielä uudestaan Salkkareiden aikana, kun kosintaan ei ekalla kerralla suhtauduttu riittävällä vakavuudella. Tärkein syy koko avioliittoon oli Sampo, ja erityisesti J:n asema suhteessa tähän vielä syntymättömään vauvaan. Musta on tärkeää ja oikeudenmukaista, että J:lla on lapseensa liittyen kaikki samat oikeudet ja velvollisuudet kuin mulla, ihan jo senkin varalta, että mulle sattuu jotain. Moni käytännön juttu on nyt aika paljon helpompi hoitaa, kun mun ja J:n suhde on virallistettu. Edelleen siis ajattelen, että yhteinen lapsi on ihan yhtä hyvä syy mennä naimisiin kuin se perinteinen "niin vain kuuluu tehdä, kun on oltu tarpeeksi kauan yhdessä / kun rakastaa toista" - oli joku ruuvimeisseli mukanaan vihkitilaisuuteeni saapunut (!) todistaja asiasta mitä mieltä tahansa.

En vieläkään pidä reiluna sitä, että avioliittoon syntyvällä lapsella on automaattisesti isä ja avoliittoon syntyvällä ei, mutta raaskin silti höllätä omia periaatteitani kun on kyse jonkun muunkin kuin mun elämästä. Samalla lupasin myös tapauskovaiselle aviomiehelleni, että voimme pitää parin vuoden kuluttua isot juhlat kirkollisen siunauksen kera. Silloin vaadin ehdottomasti myös sormuksen - en minkään symbolisen arvon vuoksi, vaan timantin takia tietysti! Lisäksi suostun juhliin vain jos mä en ole niiden aikaan raskaana, viiniä on tarpeeksi, eikä kukaan yritä ryöstää morsianta tai ehdota ohjelmanumeroksi tuolitanssia. Karaoke sallitaan.

Hyvät hermot ja pitkä pinna

Tänään voisi olla hyvä päivä synnyttää, koska 

a) mulla on koko päivän soinut päässä Meiju Suvaksen tuotannon erinäiset helmet. Niistä varmaan saisi ihan erityistä voimaa ponnistusvaiheessa.

b) Mao päätti eilen kusaista turvakaukalon pehmusteille, joten viimeinenkin ennen vauvan tuloa suoritettava askare tuli sitten tehtyä, kun aamulla jynssäsin kankaita puhtaiksi (Meiju Suvaksen tahtiin luonnollisesti).

c) J on poissa kaupungista ja juuri nyt olisi suorastaan hulvatonta, jos se joutuisi vähän stressaamaan, ehtiikö ajoissa paikalle.

d) on täydenkuun aika, eli kaikkien uskomusten mukaan synnytyssairaaloissa pitäisi nyt olla vipinää ja vilskettä. Mäkin voisin hyvin mahtua joukkoon.

e) en vaan yksinkertaisesti jaksaisi enää näitä kipuja ja kolotuksia, haluan lenkille ja jollekin perslihakset puuduttavalle jumppatunnille! En myöskään malta odottaa, että pääsen korkkaamaan jääkaapissa odottavan samppanjapullon, joka on kohta viikon ajan kuiskutellut mulle houkuttelevasti joka kerta kun avaan jääkaapin oven.

f) saan käydä aika monta kertaa siellä hikijumpassa, jos jatkan tätä kaiken kielletyn korvikkeena toimivaa pullan mussutusta vielä pitkään. J:n äitikin oli eilen ihmetellyt, miksi ihmeessä me nyt jo tarvitaan kilotolkulla mansikkahilloa, kun eihän laskiainen vielä ole. Voin kertoa, että oli tai ei, pulla maistuu silti!

g) alan jo pelätä, miten reagoin, jos joku uskaltaa lähestyä mua sellaisin termein kuin sisäinen rauha, kärsivällisyyden hyve tai maltti on valttia. Pahoittelen muuten, ettei viimeisen käsitteen yhteyteen löytynyt syvällisempää linkkiä. Vahva veikkaukseni on, että tästä on kuitenkin lukijoilleni enemmän käytännön hyötyä kuin kahdesta ensimmäisestä.

Eräs kaverini ajatteli ilmeisesti helpottaa odottelun tuottamaa tuskaa, ja ystävällisesti vinkkasi mulle National Institute of Healthin tutkimuksesta, jonka mukaan vihamieliset ja kärsimättömät nuoret aikuiset aiheuttavat itselleen sydän- tai munuaistaudin muita 84 % suuremmalla todennäköisyydellä. Voitte vain kuvitella, kuinka mielialani tämän tiedon myötä suorastaan koheni silmissä!

VALI VALI VALI

Tunnustan. Vetoan usein törkeästi raskauteen ja raskausvaivoihini silloin kun laiskottaa. J:n näkökulmasta voisin ottaa osaa ruikutuksen maailmanmestaruuskilpailuihin loistosijoitusten toivossa. Valtaosa valituksistani ei siis täällä yleensä mene läpi, koska en ole kauhean hyvä valehtelemaan, ja J on taitavasti oppinut tunnistamaan sen pienen ilkikurisen pilkkeen silmäkulmassani. Mutta aina kannattaa yrittää!

Aloittelijan kannattaa lähteä liikkeelle vaivihkaa. Ensin tulee ehdottomasti touhottaa näkyvästi ja kuuluvasti esimerkiksi siivouksen parissa. Sen jälkeen sieltä tiskipöydän takaa voi vähän valittaa, kuinka selkää särkee ja oikeastaan jalatkin ovat niin tosi turvonneet, että pelkkä seisominenkin tekee kipeää. Sitten odotellaan vartti, asemoidutaan sohvalle makuuasentoon ja haetaan kasvoille mahdollisimman kärsivä ilme. Pian voi jo pyytää, josko "kulta mitenkään jaksaisit ihan vähän edes hieroa mun hartioita?"

Näin raskauden viimeisillä viikoilla tämänkaltaiset kesyimmät menetelmät mies on kuitenkin oppinut jo tunnistamaan. Arka pyyntö saakin yleensä vastaukseksi vain närkästynyttä tuhahtelua. On siis aika ottaa järeämmät aseet käyttöön! Hyviksi havaittuja lausahduksia ovat "sä et vaan voi ymmärtää, miltä musta tuntuu" tai "mieti, kuinka paljon sua siellä synnytyssalissa kaduttaa, ettet tehnyt kaikkeasi mun eteen silloin kun vielä olisit voinut!" Ensimmäiseen lauseeseen turvauduttaessa vaikutelmaa voi tehostaa juttelemalla ensin syvällisesti aiheesta "raskauden tuomat muutokset naisen kehossa" ja jälkimmäisen kohdalla avuksi voi ottaa vaikka jonkun tehokkaan (ja äänekkään) synnytysvideon. Toimii lähes varmasti!

Jos kohdalle on osunut harvinaisen vaikeasti hämäytettävä yksilö, viimeinen ja tehokkain ase on itku. Yhtä päteviksi on havaittu sekä äänettömät kyyneleet surullisilla kasvoilla, kuin se raivokkaampi versiokin, jossa pää punaisena ja räkä poskella karjutaan tunnistamattomia sanoja hyperventiloimiseen saakka. Harva mies kykenee - tai uskaltaa - enää tässä kohtaa paljon vastustella.

Mutta vakavasti ottaen, kyllä mun mielestä raskaana ollessa on oikeutettu pieneen hemmotteluun ja ylimääräiseen laiskotteluun silloin tällöin. Tai aika usein. Loppujen lopuksi ne hetket, kun selkää särkee, jalkoja kolottaa ja vatsassa juilii ovat kuitenkin melko yleisiä, eikä sen toisen osapuolen niistä tosiaan tarvitse kärsiä. Muista asioista, joista raskaana oleva nainen saa luopua, olenkin kirjoitellut jo aiemmin - eikö ole vain kohtuullista, että muuttuneen ruokavalion, menetettyjen harrastusten ja vieraalta näyttävän kehon tilalle saa jotain korvaustakin?

Ihan totta on sekin, että kaikkia tuntemuksia tuleva isä ei vain voi ymmärtää. Raskausaika on varmasti rankkaa, vaikeaa ja täynnä muutoksia myös isän näkökulmasta. Silti en taaskaan voi olla ajattelematta, että miehillä on kuitenkin yleensä mahdollisuus valita, miten paljon, usein ja millaisella antaumuksella siihen osallistuu. Jos väsyttää ja seuraavana aamuna on aikainen herätys, voi J aina halutessaan kääntää kylkeä ja nukahtaa uudelleen, riippumatta siitä, miten raivokkaasti vauva vatsassa myllertää. Vaikka olisi suunnitellut ottavansa vain yhden ja lähtevänsä autolla kotiin, on J:lla myös mahdollisuus muuttaa suunnitelmia, jos bileet ovatkin odotettua paremmat.

Uskallan myös väittää, että harva mies tietää, miltä tuntuu se hallitsematon itku, joka ei vaan ikinä lopu. J:kin taisi ymmärtää oman tietämättömyytensä viimeistään toissailtana, kun seurasi avuttomana vieressä vartin kestänyttä itkukohtaustani. Syy tälle sessiolle oli niinkin raju kuin Bambin äidin kuolema. Nyyhkytyksen rauhoituttua sainkin sitten eteeni valmiit voileivät ja vielä puolen tunnin hartiahieronnan - pyytämättä ja täysin ilman ruikutusta.

Ällövaroitus!

Vihdoin se on ohi - nimittäin ystävänpäivä. Vaaleanpunainen Tiimari-krääsä, sydänilmapallot ja turhanpäiväisiltä ihmisiltä saadut turhanpäiväiset "hyvää ystistä!!!" -tekstiviestit ovat taas vuoden ajan poissa näköpiiristä. En vaan kestä ystävänpäivää kaikkine hempeilyineen ja lässytyksineen! Tämän vuoden ylivoimainen hitti tuntui olevan "No, saitteko ystävänpäivävauvan?!" -kyselyt, joihin en neljännen jälkeen enää viitsinyt vastata.

J olisi varmaan saanut selkäänsä, jos mua olisi kotona odottanut ruusupuska, pehmonalle tai varsinkaan kihlasormus. Ystävänpäivänä avioituvat / kihlautuvat pariskunnat sijoittuvat ehdottomasti top 10 -ällötyslistalleni, joka tänä vuonna sai jatkoa peräti neljällä nimellä. Ilmeisesti tällaisille jään pureskelusta karaistuneille city-mammoille ei siis vaan romantiikka sovi!

Itsehän tosiaan kuulun siihen ihmisryhmään, joka suorittaisi kosinnan niinkin romanttisesti kuin Salkkareita katsellessa tai ruuhkaratikassa ja vietäisiin ekana omista häistään kotiin nukkumaan. Varmaan unohtaisin lahjakkaasti vuosittaisen hääpäivänkin. Onneksi kanssaihmiseni, myös J, tietävät, että haluni päätyä naimisiin on olematon, joten mitään edellämainituista tuskin tulee tapahtumaan. Viime kädessä hääsuunnitelmat kariutuisivat siihen, että vaatimuksenani on jumalattoman kallis timanttisormus, jollaiseen J:n rahat ei kuitenkaan riitä. Suuria häitä ja vaaleanpunaisia pahvisydämiä ei siis ole näkyvissä, pahoitteluni kaikille sellaisille odottaneille! Ylipäätään asennoitumiseni ystävänpäivään ja häihin on enemmänkin tätä luokkaa:

Mahtui tähän ystävänpäivään jotain ihan hyvääkin. Vietin kivan päivän kaupungilla huippuseurassa! Ostin shampoon & hoitoaineen ja sain kaksi matkakokoista muotovaahtoa kaupan päälle (osaan selkeästi nauttia elämän pienistä iloista). Fazerilta olisi saanut kaksi kahvia yhden hinnalla. Luin tosin tarjousviestin vasta sen jälkeen kun ne kahvit oli jo juotu, ja oikeastaan se kuuden euron kinuskikakkukin oli aika pahaa.

Ihan parasta ystävänpäivässä oli kuitenkin se, että löysin epätoivoiselta vaikuttaneen etsinnän jälkeen Benettonin äitiysvaatemallistosta superkivan farkkumekon, ja ystävänpäivän kunniaksi siitä sai 30 prosenttia alennusta! Ennen kuin jakaudun lopullisesti yhdestä valtavasta valaasta kahdeksi itsenäiseksi yksiköksi, minkä muuten pitäisi tapahtua noin kahden viikon kuluessa, ehdin todennäköisesti käyttää tätäkin mekkoa vain kerran. Surkuhupaisaa on, että sekin käyttökerta osuu tietysti häihin.

Todistettavasti syyllinen

Huono äiti -sanaparia kuulee käytettävän aika herkästi monissa eri yhteyksissä. Googlen ensimmäisten kymmenen hakutuloksen joukkoon mahtuvat mm. tämä ja tämä keskustelupalstaketju. Mutta entä sitten todellisuudessa? Mitkä asiat saavat huono äiti -tuntemukset pinnalle, tai ainakin kanssaihmiset höristämään korviaan? Kokemukseni mukaan "on täysin käsittämätöntä, että meille todellakin on tulossa lapsi vaikka":

1. Emme omista asuntoa tai autoa. Vuokrakämppämme ei ole "kiva kolmio lapsiystävällisellä alueella", vaan kompakti kolmannen kerroksen kaksio Helsingin kantakaupungissa. Eikä taloyhtiössä ole edes hissiä saati vaunuvarastoa! Ai niin, meillä on myös viisivuotias lapsiin tottumaton kissa, joka ihan varmasti repii vauvalta silmät päästä. Ja (siksikään) perhepetiä meillä ei muuten edes harkita.

2. Olemme J:n kanssa molemmat opiskelijoita, eikä meillä ole vakituisia työpaikkoja. Onneksi J sentään on jo lähellä valmistumista ja tulevana insinöörinä saa varmasti helposti hyvän duunipaikan, jotta voi elättää perheensä. Minä kuitenkin olen melkoinen kummajainen, koska en ole ajatellut lapsen vaikuttavan urasuunnitelmiini millään tavoin. Ovathan neljä-viisi vuotta yliopisto-opintoja sekä urakeskeiset haaveet kuitenkin selkeä merkki siitä, että huono äiti on taas vauhdissa. Kyllä tässä kohtaa pitäisi unohtaa moiset suunnitelmat ja tyytyä johonkin 8-16 -työhön. Tai sitten alkaa kokopäiväiseksi kotiäidiksi.

3. Siinä vaiheessa kun vauva syntyy, olemme seurustelleet noin vuoden. Emmekä tietenkään suunnitelleet perheenlisäystä tässä vaiheessa suhdetta, vaan vauvauutinen oli melkoinen yllätys kaikille (vahinkovauvojahan ei synny, pelkästään yllätysvauvoja, ainakin jos lukee iltapäivälehtiä). Tätä tuskin tarvitsee selventää enempää - onhan sanomattakin selvää, ettei yksikään yllätysvauva voi saada onnellista ja tasapainoista perhe-elämää. Parisuhteemmekin on kariutuva viimeistään kahden ja puolen vuoden kuluttua.

4. Olen vasta 23-vuotias, eli ehdottomasti liian nuori äidiksi. Tämä tulee harvinaisen selväksi aina neuvolan odotusaulassa 30+ -äitien kanssa istuskellessa. Helsingin hintatasosta johtuen harvalla alle kolmekymppisellä parilla on varaa kivaan perheasuntoon asuinalueeltamme, ja muut vauvaperheethän eivät tietenkään asu missään kompakteissa kaksioissa. Taidan olla ylivoimaisesti nuorin odottava äiti neuvola-alueellamme, minkä terveydenhoitajakin taannoin varsin tahdikkaasti ilmaisi. "Siellä taitaa sitten olla tapana hankkia lapset TOSI NUORINA!", kuului hämmästelevä kommentti, kun kerroin, että entisessä kotikaupungissani moni tuttu on raskaana samaan aikaan kanssani. Toisaalta ikäkysymyksessä lieventävinä seikkoina voidaan huomioida se, että J on kuitenkin jo 27-vuotias, enkä itsekään sentään ole yli nelikymppinen ensiodottaja. Liian vanhahan on vähintään yhtä huono äiti kuin liian nuori.

5. En jaksa perehtyä lastentarvikemaailman ihmeellisyksiin tai ole varustanut kotiamme kaikilla mahdollisilla apuvälineillä. Meillä ei ole täriseviä, soivia ja aisteja stimuloivia sittereitä, tuttipullon steriloijaa, kohtuammetta tai vuoden 2011 uutuuskuosilla varustettuja tuhannen euron kaupunkirattaita. Valtaosa vauvanvaatteista ja -tarvikkeista on saatu tai hankittu käytettyinä ja kestovaippailukin kiinnostaa lähinnä ympäristösyistä.

6. Raskausaika on mielestäni ollut aika kaukana siunatusta tilasta. En juurikaan diggaile liki viidestätoista lisäkilostani, tukalasta olosta, vatsakivuista, suonenvedoista, turvonneista jaloista ja sormista, omaa elämäänsä elävästä ihosta tai siitä etten enää meinaa ylettää koskettamaan varpaitani. Sen sijaan mulla on hitonmoinen ikävä kunnon hikijumppaa, alkoholipitoisia juomia, raakaa kalaa, kypsentämättömiä juustoja ja maksalaatikkoa.

Entäs sitten? Pärjäämme varmasti 45 neliöllä niin kauan kuin lapsia on vain yksi, eikä sekään hirveästi liikuskele. En kaipaa esikaupunkialueelle, maalle, luonnonhelmaan enkä edes rivitaloon, ja luotan siihen, että vauvan ja kauppakassien kantaminen kolmanteen kerrokseen menee mainiosti hyötyliikunnasta. Pinnasängyssä on kissan varalta suojaverkko ja taaperoikäisen puolestaan on jo hyvä oppia, ettei eläimille voi tehdä ihan mitä huvittaa. En kykene ymmärtämään, miksi lapset ja ura olisi mahdoton yhtälö. Jos niin silti käy, miksei J voisi yhtä lailla jäädä kotiin? Parempi koti-isä siitä sitä paitsi tulisi, kuin musta kotiäiti! Vahinkolapsia on syntynyt ihmisille ennenkin (myös niille pitkään yhdessä olleille pareille), ja toisaalta avioliittojakin päättynyt pari kuukautta lapsen syntymän jälkeen. Luotan siihen, että olen seitsemän vuotta omillani asuneena, joskin vasta 23-vuotiaana, kykenevä huolehtimaan vauvasta. Ja toisaalta epäilen, että lasten suunniteltu hankkiminen on asia, mihin en vaan olisi ikinä ollut sen valmiimpi, vaikka olisin miten odotellut "sopivaa" ikää. Lastentarvikeliikkeet ovat auki vauvan syntymän jälkeenkin, jos vaikka se kohtuamme osoittautuu välttämättömäksi - epäilen silti. Ja siitä huolimatta, ettei paksuna oleminen ole mielestäni mitään herkkua, tykkään kyllä mahassa kasvavasta tyypistä jo nyt ihan tosi paljon. Eli ehkä tästä kaikesta selvitään.

Toisaalta edessä ovat vielä ekat leikkipuistokokemukset (odotan jo innolla sitä kun joku täydellinen äiti huomauttaa lapsellani olevan töppöset käsissä, tumput jaloissa jne.), kestovaippakokeilun tulokset, itse synnytystapahtuma, imetysongelmat ja hoitoonjättökeskustelut. Eli vaikka vielä nyt kykenenkin kuittaamaan kaikki ihmettelyt sarkasmin voimin, taitaa vielä paljon lisää olla luvassa. Sitä odotellessa!