Supernalle

Päiväuniongelmaan löytyi ratkaisu; nalle. Äijä nukahtaa kiltisti omaan sänkyynsä ja herättyäänkin vilkaisee vain nopeasti ympärilleen simahtaen uudelleen hymyssä suin, kunhan nalle on vieressä naama vauvaan päin seuraavalla tavalla:

Luonnollisesti mikä tahansa nalle ei kelpaa. Ainoa oikea yksilö on tämä kyseinen nalle, joka ei tähän saakka ole skidiä kiinnostanut millään tavalla. Yritin pitkään tuputtaa myös sänkyyn muutoin suosikkileluksi osoittautunutta Mauno-pupua (kuva alla), mutta eipä kelvannut Mauno tähän tarkoitukseen. Ilmeisesti Vaaleansinisen Nallen piirteissä on siis enemmän äidin näköä, toimiihan uninalle tässä tapauksessa äidin korvikkeena.

Ratkaistavaksi jää enää se, mistä näitä saa ostaa lisää. Nallen rauhoittava vaikutus kun lakkaa heti skidin kääntäessä unissaan katseensa toiseen suuntaan.

Kryptoniittia!

Huono äiti on nykyään Supermutsi, mutta varsinaisia supervoimia ei silti vielä ole havaittu. Tilaukseen laitetaan erityisesti "näin nukutat unta vastaan taistelevan kiukkuisen vauvan" -taito, sekä viisi ylimääräistä kättä, jotta kaikki kotityöt tulisivat tehtyä sillä aikaa kun Supermutsi keskittyy antamaan kaiken huomionsa jälkikasvulleen.

Teräsmiehellä taisi myös olla vähän päheemmät apurit. Puhemies Mao kun on viime aikoina keskittynyt lähinnä huutamaan aina silloin kun vauva ei huuda, varsinkin aamuviiden ja -kuuden välillä. Oli aika masentavaa käväistä ekaa kertaa kylässä vauvan tulevalla kummitädillä, ja havaita että kaikki maailman kissat eivät kammoa pieniä huutavia miehiä:

Miksi meidän kissa ei voi olla yhtä tyhmänrohkea?

NIISK, KÖH, RÖH & VÄY!

Skidi päätti viikonloppuna alkaa jutella. Ihan yhtäkkiä yllättäen asiaa tuli tuutin täydeltä, kun aiemmin se on vaan möllöttänyt silmät pyöreänä ja mutristellut suutaan. Ensin asiat kerrottiin vain pehmoleluille ja uutisankkureille, mutta nyt valtaosa hereilläoloajasta menee äidille esitettyjen ÄY ja VÄY -äännähdysten merkeissä. Välillä juttuja sävyttää myös leveä hymy ja naurahdus - en vaan vielä ole ihan kartalla, millä äänensävyllä äijälle pitäisi vastata hymyn saadakseen. Olennaisinta tuntuu kuitenkin olevan se, että vastaus tulee, muuten meillä alkaa muutaman komentavan VÄYVÄYn jälkeen valtaisa huutokonsertti. Toisaalta kyllä mullakin yleensä menee hermot, jos on hirveästi asiaa, ja toinen lässyttää takaisin jotain puuta heinää tai tuijottelee tuppisuuna vieressä. J:lta voi kysyä lisätietoja tästä.

Muita meidän huushollissa viime aikoina kuultuja ääniä ovat erilaiset niiskahdukset ja köhinät. Mulla on ärhäkkä kevätflunssa ja kunnon ylihuolehtivan leijonaemon tavoin pelkään, että se tarttuu vauvallekin. Näin ollen kyylään silmä kovana vauvan ilmeitä ja eleitä, ja olen varma, että jokainen itku tarkoittaa kipua tai kuumetta. Väärään kurkkuun menneen maitotilkan aiheuttaman rohinan tulkitsin jo keuhkoputkentulehdukseksi. Olen itse tosi huono hakeutumaan lääkäriin, oon siellä aina joko turhaan liian terveenä tai viime tingassa siinä vaiheessa, kun olisi ollut syytä tulla jo viikkoa aikaisemmin. On siis aika stressaavaa miettiä, milloin vauvan olisi syytä päästä tutustumaan terveyskeskuksen jonoihin. ÄY ja VÄY kun eivät vielä kerro, mihin sattuu, vai sattuuko, eikä aktiivisuustasostakaan pysty päätelmiä tekemään jos toinen normaalistikin pääsääntöisesti vain syö ja nukkuu. Mä niin odotan, että tää lapsi oppii puhumaan ja kertoo mulle, milloin joku on vialla ja milloin olen vain rasittava kanaemo!

Täytyy kyllä sanoa, että stressaavaa on myös olla itse sairaana silloin kun pitäisi huolehtia vauvasta. Töistä saa aina sairaslomaa, kotoa ei. Onneksi toistaiseksi pikkumiehen mielestä päivän viihdyttävin juttu on ollut se kun äiti niistää. Niisk niisk -ääntä seuraa siis aina takuuvarma VÄY! ja pirteät naurut päälle. Halvat on huvit.

Meidän äiti on parempi kuin teidän äiti

Äidiksi tuleminen on kummallinen juttu. Sitä huomaa olevansa ihan uudenlaisten paineiden ympäröimä. Sen lisäksi, että kotona asustaa kärsimätön viisikiloinen tyyppi, jolla on vielä jonkin aikaa vähän kommunikaatiovaikeuksia, tulee kaikenlaisia vaatimuksia muiltakin tahoilta. Arjen pyörittämiseen menee yhtäkkiä tuplasti aikaa, kun aina pitää miettiä, mitä vauva tekee "sillä aikaa kun." Sukulaisia pitäisi ehtiä nähdä tasaisin väliajoin, kavereita ravaa kylässä, välillä pitäisi ehtiä viettää aikaa niiden ystävien kanssa myös ilman vauvaa, jottei ole ihan surkea elämätön luuseri, ja puolisoa pitäisi huomioida muillakin kuin kakkavaippauutisilla.

Aikataulullisten ja sosiaalisten haasteiden lisäksi omat kommervenkkinsä äitiyteen tuo yleinen ympäristön asettama paine. Yhtäkkiä lokeroituukin sen mukaan käyttääkö kesto- vai kertavaippoja, imettääkö vai syöttääkö korviketta, ja jos syöttää, millaisesta tuttipullosta, kuskaako lastaan kantoliinassa ihokontaktissa, vai hylkääkö vauvan tylysti sitteriin jne. Vauvoille (ja äideille) on kehitelty vaikka mitä hyödyllisiä ja hyödyttömiä härpäkkeittä. Lapsensa voi pukea Burberryn ruutukuosiin, eikä pinnasänky ole mitään, jos siellä ei ole Pupujussikat-reunapehmustetta. Kaupungilla kyylätään muiden vaunuja sillä silmällä, onko tuulensuojaharso kiinnitetty asiaan tarkoitetuilla klipseillä vai tavallisilla pyykkipojilla, ja onko hoitolaukkuna se synnytyssairaalasta saatu Liberon vihreä pussukka, vai kenties vedenpitävällä vuorilla varustettu nahkalaukku, jossa on vakiovarusteina sisäänrakennettu itkuhälytin, tuttipullonlämmitin ja kokoontaittuva hoitopöytä.

Äitiys on siis selkeästi aikamoista kilpavarustelua. Ensimmäiset merkit ilmenevät jo raskausaikana vaatteiden, ruokavalion, vitamiinivalmisteiden, fyysisen jaksamisen ja niiden vauvantarvikkeiden muodossa. Vauvan syntymän jälkeen vertailun kohteeksi otetaan arjessa selviytymisen taidot. On helppo myhäillä tyytyväisenä, kun jonkun toisen lapsi itkeskelee kauppajonossa tai heittäytyy karkkihyllyn kohdalla selälleen lattialla kurkku suorana huutaen. Toisaalta silloin ei paljon naurata, kun itse istuu siinä Prisman viereisellä penkillä syöttämässä vauvalle lämmittämätöntä Tuttelia vastaostetusta tuttipullosta kun, hups, hoitolaukku jäi kotiin.

Luulisi, että nämä tuntemukset ovat yhteisiä kaikille maailman äideille. Mutta miten sitten voikin olla niin hankalaa myöntää, että väsyttää, viime yönä ei nukuttu kunnolla, vauva on kitissyt koko aamun, eikä puoliltapäivinkään ole saanut itselle edes leipäpalaa suuhun tai päivävaatteita vaihdettua? Jostain huulien välistä aina vain lipsahtaa se "meillä menee hienosti, vauva on niin helppo, ei kitise juuri koskaan ja nukkuu yönsäkin hyvin". Otan siis askelen eteenpäin ja tunnustan, että mulle ei ainakaan kuulu koko ajan pelkkää hyvää, vauva ei ole täydellisen helppo tapaus ja hetkittäin tunnen itseni melko riittämättömäksi ihan kaikin puolin.

Aivan oma ilmiönsä on tietysti se, kun kilpavarustelu kohdistuu tarvikkeiden ja äitiyden lisäksi niihin lapsiin. Skidi täytti tänään kuukauden ja jo nyt olen vastannut sataan kyselyyn koskien sitä, joko se hymyilee, naureskelee, kannattelee päätään, ottaa kontaktia tai kierähtää kyljeltä toiselle. Tietysti olen itsekin ehinyt kehuskella sillä, kuinka taitava meidän vauva onkaan, ja kytännyt kamera kädessä odottamassa, että saisin sen hymyn vangittua todistusaineistoksi sukulaisia varten.

Kauhulla odotan myös ensi viikolla olevaa lääkärintarkastusta, jossa saa kuulla, millainen oma lapsi on suhteessa muihin, kasvukäyrään, keskiarvoihin, tilastoihin, edelliseen kävijään ja niin edelleen. Eli jos on vähän rankkaa tämä äitiys, niin eipä helpolla päästetä lapsiakaan. Onneksi meidän vauva on niin jääräpäinen tapaus, että todennäköisesti se ei koko neuvolakäynnin aikana avaa silmiään, päästä inahdustakaan, vahingossakaan esitä merkkejä mistään motorisista taidoista ja todennäköisesti vaikka paskoo lääkärin päälle käynnin päätteeksi. Taidan siis ottaa varmuuden vuoksi mukaan seuraavan valokuvan, ihan vain omaa egoa pönkittääkseni. "Kyllä se kotona vielä onnistui."

Where I End and You Begin

Kuluneet kolmetoista vuorokautta ovat ihan varmasti olleet tähänastisen elämäni jännittävimmät, kiireisimmät ja hämmentävimmät. Varmasti onnellisimmatkin, mutta hetkittäin sitä on ollut aika vaikea muistaa, koska myös vähäunisimmissa on tehty uusia ennätyksiä.

Viimekertaisen valituskonsertin jälkeen alkoi tosiaan tapahtua. Torstaiaamu starttasi lapsivesien menolla ja siitähän alkoikin melkoinen touhotus ja valmistautuminen. Valitettavasti seuraavaan kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin ei sitten edettykään mihinkään muualle kuin sairaalan petiin yöpymään. Ja odottelemaan.

Lopulta perjantaina 11.3. puoli seiskan aikaan illalla käpsyttelin omin jaloin Naistenklinikan hissiin ja hurautin hoitajan kanssa pohjakerroksen leikkaussaliin. Fiilis oli aika hämmentynyt, varsinkin siinä vaiheessa kun leikkausvalmisteluja alettiin tehdä, valot ja musiikit raikasi ja mietin, että onpas jännää kun synnyttäminen tuntuu lähinnä siltä, kuin olisi menossa umpisuolileikkaukseen. Hyvin sujuneen operaation jälkeen lopputulos oli nähtävillä klo 19.05, ja siinä vaiheessa kolahti sitten vähän isommin tajuntaan, mitä tässä nyt oikein tapahtuikaan. J-raukalla taisi myös kolahtaa, mies kun päätyi vahingossa näkemään mut vatsanpeitteet auki. No, ainakin se on nyt kirjaimellisesti nähnyt syvälle mun sisimpään...

Huomattavissa määrin isäänsä muistuttava poikavauva oli loppujen lopuksi syntyessään 54 cm pitkä ja painoi  4540 g. Ihan hyvä siis, että leikkauspöydälle päädyttiin, vaikka mun olo ei näinä sektion jälkeisinä päivinä järin huikea olekaan ollut. Alkuun tuntui aika rankaltakin, kun ei itse pystynyt huolehtimaan omasta lapsestaan, ja pelkkään kyljen kääntämiseen tai vauvan asennon korjaamiseen piti joka kerta pyytää apua. Homma alkoi kuitenkin helpottaa kun kotiuduttiin sairaalasta, vaikka aikamoisten mietteiden äärellä sitä on oltu täälläkin. Voisin varmaan kirjoittaa kirjan pelkistä tyhmistä hakusanoista, joilla ensipäivien aikana tuli Googlea koeteltua. Malliesimerkkeinä seuraavat yhdistelmät ja niiden eri sovellukset:

- vauva + ruoka + määrä
- miksi vauva syö koko ajan
- miksi vauva ei syö
- vauva + uni + määrä
- miksi vauva nukkuu koko ajan
- miksi vauva ei nuku

Lisäksi pinnalla ovat olleet kaikenlaiset kakkaan, pieruun, vaippaan ja ilmavaivoihin liittyvät jutut sekä imetys ja siihen liittyvät oheistoiminnot. Elämäni pyörii siis lähes kokonaan jonkun toisen tyypin ruokailun, nukkumisen ja eritteiden tuotannon ympärillä, mikä käväisi kyllä mielessä raskausaikanakin. Mutta eipä sitä vauva-arjen todellisuutta silti pystynyt edes kuvittelemaan ennen omakohtaista kokemusta... Toisaalta vauvaeloon mahtuu myös todellisia huippuhetkiä, kuten nämä isin masun päällä nautitut iltatorkut:

Mietin jonkun aikaa, onko tuo otsikon Radiohead-lainaus vähän turhan imelää kamaa, mutta aika nopeasti tajusin, että ei tässä kohtaa mikään oikein voi olla. Kaikkien pissa- & kakkavaippojen, tissiraivareiden ja mahakitinöidensä keskellä toi pieni mies on kyllä onnistunut sulattamaan mun, ja aika monen muunkin, sydämen melko totaalisesti. Ja sellaisella tavalla, mitä ei myöskään olisi ikinä voinut kuvitella.

Hiiohoi ja rommia pullo!

Hämmentyneenä tiedustelujen huikeasta määrästä (kuinka paljon tällä blogilla oikein on lukijoita?) koin nyt velvollisuudekseni ilmoittaa, että blogihiljaisuudesta huolimatta en ole vielä jakautunut kahdeksi. Kirjoittelufiilikset ovat vain loistaneet poissaolollaan lauantaista lähtien, koska olen keskittynyt uuteen lupaavaan uraani merirosvona. Valitettavasti rommi ja railakas elämä eivät vielä sisälly toimenkuvaani, vaan se näkyy lähinnä ulkoisessa olemuksessani silmälapun muodossa.

Lyhyesti: Lauantai-iltana en parin päivän korva- ja päänsäryn jälkeen enää saanut toista silmää kiinni, verenpaineet huitelivat pilvissä ja olo oli kaikinpuolin omituinen. Viiden yöpäivystyksessä vietetyn tunnin jälkeen diagnoosiksi saatiin toispuoleinen kasvohermohalvaus. Tila on raskaudesta johtuva, inhottava, turhauttava ja raivostuttava, mutta onneksi myös mitä suurimmalla todennäköisyydellä täysin ohimenevä. Nukun silmä teipattuna (tai siis yritän nukkua, viimeisten kolmen yön saldon ollessa 2h + 4h + 3,5h unta) ja päivisin hengailen merirosvolookissani mustan silmälapun kera vinosti irvistellen. Enää en myöskään juurikaan juo ilman pilliä ja ruokailun jälkeen näytän lähinnä tältä:

En ehkä ole normaalioloissakaan mikään optimismin keulakuva, mutta nyt positiivisia tuntemuksia saa kyllä etsiä kissojen ja koirien kanssa. Olen a) kipeä, b) väsynyt, c) hysteerinen ja d) ehkä pysyvästi kasvohalvaantunut, mitä en tietenkään kykene unohtamaan, vaikka kuinka kuuntelisin vakuutteluja siitä, että valtaosa ihmisistä toipuu vastaavasta vaivasta täydellisesti. Lisäarvoa tilanteeseen tuo vielä vauvan lauantainen 4,1 kg:n painoarvio. Eikä mitään merkkejä synnytyksen käynnistymisestä vieläkään ollut. Todennäköisesti pääsen siis  ponnistamaan jättivauvaa parin viikon unettomuuden jälkeen naama roikkuen. Ei houkuttele ihan hirveästi. Ja lienee sanomattakin selvää, että nyt vituttaa. Olisipa edes sitä rommia.

Kuva: http://www.baby-pictures.org

Keskiviikko, torstai: ei mittään...

Vauvoillahan on tapana syntyä aina silloin kun ei pitäisi. Tällaista mahdollisimman epäsopivaa ajankohtaa on povailtu myös meillä. Ensin ohitettiin turvallisesti kaikki tärkeät juhlapyhät, kuten joulu ja uusi vuosi. Sitten myös ne viikonloput, jolloin J:lla oli ohjelmassa varpajaisia tai muita tilanteita, joissa yleensä on tapana olla alkoholin vaikutuksen alaisena. En synnyttänyt silloin kun tuleva ukki risteili Suomenlahdella, enkä myöskään J:n siskon lomaillessa Amsterdamissa. Tiedossa olleet häät ehdittiin juhlia ilman, että uuteen mekkoon tuhlatut rahat menivät hukkaan. Ja se täysikuukin oli jo, eikä ilmapiirissä havaittu mitään normaalia levottomampaa.

Alan olla vähitellen aika vakuuttunut, että tälle tuloillaan olevalle vauvalle on ihan turha puhua mistään suunnitelmista tai aikatauluista. Olen lääkärin kehotuksesta ottanut rauhallisesti raskauden puolivälistä asti, jottei vauva vaan syntyisi ennen aikojaan. Lokakuussa meidän piti olla onnekkaita, jos vauva pysyy mahassa niin pitkään, että se voisi edes selvitä hengissä. Marraskuussa näytti siltä, että vuoteen 2011 on ihan turha odotella. Vuodenvaihteen jälkeen piti jo olla koko ajan hälytysvalmiudessa, koska lähtö voisi tulla koska tahansa.

Nyt laskettuun aikaan on alle viikko ja viimeisimmän tuomion mukaan yli mennään ja pahasti. Mihin hävisi se "kyllä tämä syntyy ihan hetkenä minä hyvänsä" -puhe? Nyt varaillaan neuvola-aikoja jo kolmen viikon päähän, kun vielä pari viikkoa sitten poistuin terveydenhoitajan huoneesta aina niiden "seuraavalla kerralla nähdäänkin varmaan jo vauvan kanssa" -tervehdysten saattelemana.

Tässä vaiheessa kaikki, mukaan lukien se neuvolan terkka, jaksavat tietysti muistutella siitä kuinka pitää olla kiitollinen, että vauva syntyy täysiaikaisena, normaalikokoisena ja todennäköisesti terveenä. Ja onhan se tietysti mahtava juttu, että loppuun saakka päästiin. Varsinkin kun jossain vaiheessa mielessä käväisivät jo uhkakuvat voipaketin kokoisesta pienestä ihmisestä. MUTTA. En nyt vain kykene löytämään itsestäni sitä yltiöpositiivista huippumutsia, joka hihkuu onnesta kun vauva ja maha kasvaa, viikkoja kertyy ja vaivat lisääntyy, jes! Tyyppi olisi nyt täysin kypsä selviämään, niin eikö se vaan voisi jo syntyä?

Olenkin tehnyt listan päivistä, jolloin olisi hyvä syntyä, jos vaikka jälkeläisemme onkin keskivertolapsia tottelevaisempi ja kuuliaampi yksilö:

- 27.2. Silloin on sunnuntai, ja sunnuntailapsethan ovat hyviä, kauniita ja huolettomia. Lienee muuten tarpeetonta mainita, että itsekin olen syntynyt sunnuntaina..?
- 28.2. Silloin liputetaan ja Kalevalan päivä olisi ainakin mun mielestä aika kolee päivä juhlia synttäreitä!
- 2.3. Virallinen laskettu aika. Täsmällisyys ja aikatauluissa pysyminen olisi ihan toivottavia ominaisuuksia tälle lapselle, koska sellaisia ei ilmene kummallakaan raukan vanhemmista.
- 3.3. Numerosarja 03.03.11 näyttää kivalta paperilla. Enkä varmaan tässä tapauksessa onnistuisi unohtamaan lapseni synttäreitä.

Pidemmälle en sitten edes halua ajatella. Vielä.

Ei nimi miestä pahenna

Meillä vauvan nimi on päätetty jo ajat sitten. Täällä siis odotellaan ultrakäynnin mukaan syntyväksi poikaa, ja J:n kanssa ollaan puhuttu vauvasta tulevalla etunimellään jo syksystä lähtien. Toisesta nimestä käytiin vielä pari viikkoa sitten pientä vääntöä, mutta koska vauvalle tulee J:n sukunimi, sain minä lopullisen päätäntävallan etunimien suhteen.

Sukunimiasia on herättänyt mussa paljon ajatuksia. Tällaisena kiihkoilevana feministinä en lainkaan tykkää siitä, että edelleen n. 80 % avioituvista naisista ottaa miehensä sukunimen. Mun mielestä se vain on auttamattoman vanhentunut ja naisia alentava tapa. Toisaalta taas ajattelen, että koska äidin asema suhteessa lapseen sekä avo- että avioliitossa, on niin kiistaton ja selkeä, on jotenkin viehättävää, että isänkin roolia korostetaan. Vaikka sitten sillä, että lapsi saa isänsä sukunimen. Meillä tosin J:n nimeen päätymiseen vaikutti sekin, että minun sukunimeni ei ole kovinkaan ihmeellinen, eikä mulla ole siihen mitään erityistä tunnesidettä. J:n nimi on siis vaihtoehdoista paljon harvinaisempi, kivempi ja iloisempikin.

Vauvan lopullinen nimi on kuitenkin vielä ristiäisiin/nimiäisiin saakka suuri ja tarkoin varjeltu salaisuus - ennen kaikkea syystä, että tulevia isovanhempia on helvetin hauskaa pitää jännityksessä viimeiseen saakka. Haluan myös pitää auki sen vaihtoehdon, että nimi menee vielä kokonaan uusiksi, jos vauva ei näytäkään yhtään siltä. Tai jos se vaikka onkin tyttö! Mitään työnimeäkään meillä ei ole otettu käyttöön, koska musta sellaisen keksiminen varta vasten on vaan vähän urpoa. Näin ollen meillä on siis tulossa ihan vaan vauva.

Nimen valitseminen on kuitenkin ollut iso juttu. Ja vaikea. Ensinnäkin etunimen tulee olla sukunimeen sopiva ja sointuva, ei liian erikoinen, muttei liian yleinenkään. Kirjoitusasultaan (ja mielellään myös taustaltaan) sen pitää olla suomalainen ja plussaa on, jos siihen vielä liittyy joku kiva tarina. Kenelläkään liian tutulla ei saa olla samaa nimeä ja julkisuudessa pinnalla olevia tyyppejäkin täytyy vähän seurata.

Oma nimeni esimerkiksi on kaikessa neutraaliudessaan äärettömän tylsä (sori, iskä) ja vielä niin 80-lukulainenkin. Koko peruskoulun ajan samalla luokalla oli aina joku toinen Mari. Kokonimikaimojakin mulla on Suomessa useampia. Sentään nimestäni ei ole ikinä saanut aikaan mitään huikeita väännöksiä tai sananmuunnoksia - anteeksi vaan kaikki Pentti Hirvoset, Pasi Kuikat, Vieno Huttuset ja muut - ellei lasketa sitä, että päiväkotikaverini Miran isän mielestä oli tosi hauskaa kutsua meitä Ramiksi ja Rimaksi. Tämä ei kuitenkaan vielä aiheuttanut sen tyyppisiä traumoja, joista esimerkiksi kaikki Suomen Pekka Karvoset ovat varmasti kärsineet. Ei kyllä kateeksi käy.