Meidän äiti on parempi kuin teidän äiti

Äidiksi tuleminen on kummallinen juttu. Sitä huomaa olevansa ihan uudenlaisten paineiden ympäröimä. Sen lisäksi, että kotona asustaa kärsimätön viisikiloinen tyyppi, jolla on vielä jonkin aikaa vähän kommunikaatiovaikeuksia, tulee kaikenlaisia vaatimuksia muiltakin tahoilta. Arjen pyörittämiseen menee yhtäkkiä tuplasti aikaa, kun aina pitää miettiä, mitä vauva tekee "sillä aikaa kun." Sukulaisia pitäisi ehtiä nähdä tasaisin väliajoin, kavereita ravaa kylässä, välillä pitäisi ehtiä viettää aikaa niiden ystävien kanssa myös ilman vauvaa, jottei ole ihan surkea elämätön luuseri, ja puolisoa pitäisi huomioida muillakin kuin kakkavaippauutisilla.

Aikataulullisten ja sosiaalisten haasteiden lisäksi omat kommervenkkinsä äitiyteen tuo yleinen ympäristön asettama paine. Yhtäkkiä lokeroituukin sen mukaan käyttääkö kesto- vai kertavaippoja, imettääkö vai syöttääkö korviketta, ja jos syöttää, millaisesta tuttipullosta, kuskaako lastaan kantoliinassa ihokontaktissa, vai hylkääkö vauvan tylysti sitteriin jne. Vauvoille (ja äideille) on kehitelty vaikka mitä hyödyllisiä ja hyödyttömiä härpäkkeittä. Lapsensa voi pukea Burberryn ruutukuosiin, eikä pinnasänky ole mitään, jos siellä ei ole Pupujussikat-reunapehmustetta. Kaupungilla kyylätään muiden vaunuja sillä silmällä, onko tuulensuojaharso kiinnitetty asiaan tarkoitetuilla klipseillä vai tavallisilla pyykkipojilla, ja onko hoitolaukkuna se synnytyssairaalasta saatu Liberon vihreä pussukka, vai kenties vedenpitävällä vuorilla varustettu nahkalaukku, jossa on vakiovarusteina sisäänrakennettu itkuhälytin, tuttipullonlämmitin ja kokoontaittuva hoitopöytä.

Äitiys on siis selkeästi aikamoista kilpavarustelua. Ensimmäiset merkit ilmenevät jo raskausaikana vaatteiden, ruokavalion, vitamiinivalmisteiden, fyysisen jaksamisen ja niiden vauvantarvikkeiden muodossa. Vauvan syntymän jälkeen vertailun kohteeksi otetaan arjessa selviytymisen taidot. On helppo myhäillä tyytyväisenä, kun jonkun toisen lapsi itkeskelee kauppajonossa tai heittäytyy karkkihyllyn kohdalla selälleen lattialla kurkku suorana huutaen. Toisaalta silloin ei paljon naurata, kun itse istuu siinä Prisman viereisellä penkillä syöttämässä vauvalle lämmittämätöntä Tuttelia vastaostetusta tuttipullosta kun, hups, hoitolaukku jäi kotiin.

Luulisi, että nämä tuntemukset ovat yhteisiä kaikille maailman äideille. Mutta miten sitten voikin olla niin hankalaa myöntää, että väsyttää, viime yönä ei nukuttu kunnolla, vauva on kitissyt koko aamun, eikä puoliltapäivinkään ole saanut itselle edes leipäpalaa suuhun tai päivävaatteita vaihdettua? Jostain huulien välistä aina vain lipsahtaa se "meillä menee hienosti, vauva on niin helppo, ei kitise juuri koskaan ja nukkuu yönsäkin hyvin". Otan siis askelen eteenpäin ja tunnustan, että mulle ei ainakaan kuulu koko ajan pelkkää hyvää, vauva ei ole täydellisen helppo tapaus ja hetkittäin tunnen itseni melko riittämättömäksi ihan kaikin puolin.

Aivan oma ilmiönsä on tietysti se, kun kilpavarustelu kohdistuu tarvikkeiden ja äitiyden lisäksi niihin lapsiin. Skidi täytti tänään kuukauden ja jo nyt olen vastannut sataan kyselyyn koskien sitä, joko se hymyilee, naureskelee, kannattelee päätään, ottaa kontaktia tai kierähtää kyljeltä toiselle. Tietysti olen itsekin ehinyt kehuskella sillä, kuinka taitava meidän vauva onkaan, ja kytännyt kamera kädessä odottamassa, että saisin sen hymyn vangittua todistusaineistoksi sukulaisia varten.

Kauhulla odotan myös ensi viikolla olevaa lääkärintarkastusta, jossa saa kuulla, millainen oma lapsi on suhteessa muihin, kasvukäyrään, keskiarvoihin, tilastoihin, edelliseen kävijään ja niin edelleen. Eli jos on vähän rankkaa tämä äitiys, niin eipä helpolla päästetä lapsiakaan. Onneksi meidän vauva on niin jääräpäinen tapaus, että todennäköisesti se ei koko neuvolakäynnin aikana avaa silmiään, päästä inahdustakaan, vahingossakaan esitä merkkejä mistään motorisista taidoista ja todennäköisesti vaikka paskoo lääkärin päälle käynnin päätteeksi. Taidan siis ottaa varmuuden vuoksi mukaan seuraavan valokuvan, ihan vain omaa egoa pönkittääkseni. "Kyllä se kotona vielä onnistui."