Äiti, koita nyt käyttäytyä!

Kesäkelien myötä meistä on Sampon kanssa tullut ahkeria leikkipuistossa kävijöitä. Hiekkalaatikko, liukumäki ja keinu kiinnostavat vuoden ja kolmen kuukauden ikäistä lasta kovasti ja muiden lasten kanssa leikkimiseenkin tuntuu olevan jotain intressejä. Sampo on puistossa kuin kala vedessä, mutta äidistä ei voi sanoa ihan samaa. Leikkipuistoissa on nimittäin selvät käyttäytymissäännöt. Aikuisille.

Olen ilmeisen virheellisesti kuvitellut, että puistojen tarkoitus on tarjota lapsille mahdollisuus leikkiä ulkona ja  saada uusia kavereita. Muutaman ensimmäisen puistopäivän jälkeen havaitsin, että todellisuudessa puistoissa äidit kokoontuvat juttelemaan, lapset leikkivät siinä sivussa, eväitä syödään viltin päällä porukalla ja kaikilla on mukavaa. Paitsi ettei kukaan tietenkään leiki Sampon kanssa, koska muut muksut tuntevat jo toisensa - äideistä puhumattakaan. 

Kunnon mutsin tavoin olen yrittänyt (tuloksetta) viritellä keskustelua säästä, tv-ohjelmista, hiekkalelujen huonosta kunnosta, lähikaupan surkeasta hedelmävalikoimasta jne. Parin ensimmäisen viikon jälkeen tajusin kysyväni vääriä kysymyksiä. Leikkipuistossa korrektia on tiedustella (aikuiselta) lapsen ikää ja nimeä, sekä jatkaa siitä kuhunkin ikäkauteen sopivilla jatkotiedusteluilla, kuten nukutaanko öisin, joko tulee sanoja ja miten ruokailut sujuvat. Sanokaa mitä sanotte, mutta musta se on ihan häiriintynyttä. Mua ei juurikaan kiinnosta vieraiden lasten ruokavaliot tai hampaiden puhkeamiset ja vähän outoa on sekin, että keskustelukumppanini nimestä mulla ei ole hajuakaan, mutta hänen lapsensa osaisin luetella ikä- ja pituusjärjestyksessä.

Muutaman kuukauden puistoilun jälkeen ollaan edelleen aika lähtökuopissa: muilla on kivaa yhdessä ja me ollaan Sampon kanssa vähän ulkopuolisia. Ja se on kyllä aika kurjaa. Olisi kiva tuntea niitä muita vanhempia edes sen verran, ettei tarvitsisi hävetä silmiä päästään joka kerta kun Sampo paukuttaa toista lasta lapiolla päähän tai kiilaa liukumäkijonossa muiden ohi. Eikä juttuseurakaan tietysti olisi pahitteeksi. 

Toistaiseksi meillä on Sampon kanssa neljä puistokaveria, jotka tuntuvat olevan aina silminnähden ilahtuneita, jos osutaan puistoon samaan aikaan: vuoden ikäinen tyttö ja iskä, sekä puolitoistavuotias tyttö ja mummi. Ilmeisesti siis iskät ja mummit ovat yhtä pahasti pihalla leikkipuiston käytöstavoista kuin minäkin, koska kukaan meistä ei sinnikkäistä yrityksistä huolimatta ole saanut keskustelua avattua äiti-ihmisten suuntaan. Kertokaapas puistokonkarit nyt, miten tästä päästään yli? Miten puistossa ollaan ja kuinka niitä kuuluisan korvaamattomia puistoystävyyksiä luodaan? Vai oliko peli menetetty mun osalta siinä vaiheessa kun päätin olla menemättä perhevalmennukseen (josta suoraan jatkui äiti-vauvapiiri ja muita vastaavia), koska tuntui hassulta tutustua ihmisiin vain siksi että meidän mahat kasvaa samaa tahtia?

Asiaa imetyksestä

Tällä viikolla Pohjoismaissa vietetään kansainvälistä imetysviikkoa. Aamu-tv:n haastattelussa aiheesta jorisivat Imetyksen tuki ry:n toiminnanjohtaja Maarit Kuoppala ja Imetyksen edistämisen työryhmän asiantuntijajäsen Sirpa Sarlio-Lähteenkorva sosiaali- ja terveysministeriöstä. Tällä kertaa keskityttiin syyllistämisen ja fanaattisen vouhottamisen sijaan itse asiaan - eli siihen, miksi suomalaisäitien imetystilastot ovat Pohjoismaiden heikoimmat, vaikka moni äiti haluaisi tutkimusten mukaan imettää lastaan pidempään. Tässä vielä linkki Aamu-tv:n juttuun.

Minäkin olisin halunnut imettää pidempään. Mielestäni äidinmaito on vauvalle parasta mahdollista ravintoa, ja lisäksi imetys on taloudellista, ekologista, vaivatonta ja hetkittäin ihan mukavaakin. En silti kestä ylenpalttista imetyksestä kohkaamista ja äitien syyllistämistä - kukin ruokkikoon lapsensa miten lystää, kunhan ruokkii. Ymmärrän täysin, jos joku kokee imetyksen niin ahdistavaksi, että valitsee mieluummin pulloruokinnan. Imetys on haastavaa. Varsinkin aluksi se sattuu, vie aikaa, turhauttaa, vaatii opettelua niin äidiltä kuin lapseltakin ja usein myös vaikka mitä erityisiä järjestelyjä ja hankintoja. Jokaisella äidillä pitää olla oikeus päättää, kokeeko imetyksen kaiken sen vaivan arvoiseksi. Ilman niitä syyllistäviä kommentteja.

Me selvittiin Sampon kanssa alkuhankaluuksien yli, ja imetys sujui mallikkaasti ehkä kuukauden. Sitten Sampo päätti ryhtyä totaalikieltäytyjäksi. Neuvolassa sanottiin, että se on ihan normaalia ja mun pitää oman hyvinvointini mukaan arvioida, kuinka kauan jaksan taistella imetyksen kanssa. Sain "hyväksynnän" pullolle ja kehuja siitä, että olin jaksanut imettää edes kaksi kuukautta. Kukaan ei syyllistänyt. Halusin silti yrittää edelleen, ja pari viikkoa huudettiin ja itkettiin Sampon kanssa kilpaa kun syömisestä ei tullut mitään. Neuvolassa ei vieläkään osattu auttaa tarkemmin, mutta sain terveydenhoitajalta imetystukipuhelimen numeron. Siinä vaiheessa kun mulla oli oma imetystukihenkilö, tuntui, että lasten kasvattaminen taitaa olla rakettitiedettä.

Imetyksen tuki ry:n ylläpitämä puhelin pyrkii tietenkin edistämään imetystä, joten oli odotettavissa, että saamani neuvot olivat osastoa "yritä vielä ja älä missään tapauksessa luovuta". Toki sain ihan hyödyllisiäkin vinkkejä, mitä voisin tehdä toisin ja mikä voisi ehkä auttaa, mutta kaikki neuvot keskittyivät siihen, mitä minä olen äitinä tehnyt väärin. Suurin pahe oli tietenkin tuttipullo, johon meillä oli ensiviikkoina totuttu ja jonka käyttöä jatkettiin myös imetyksen ohella, koska halusin välillä käydä kodin ulkopuolella ilman vauvaa. Imetystukihenkilöni oli täysin varma, että Sampo hylkii rintaa, koska on tottunut pulloon (ja tuttiin), ja että nyt mulla on kyllä kova työ korjata tämä suuri erehdykseni. Imetyksen jatkuminen olisi silti mahdollista, kunhan vain sitkeästi yrittäisin ja lopettaisin pullon tarjoamisen.

Viikon kuluttua meni hermo valvomiseen, itkevään vauvaan ja omaan herkistyneeseen mielentilaan. J:kin alkoi vähitellen turhautua vouhottamiseeni ja vihjaili, että mitäs jos nyt vaan annettaisiin sitä korviketta. Tuotin pettymyksen imetystukihenkilölleni ja ostin Tuttelia - kaksi viikkoa sujui taas ihan hyvin. Sitten ei kelvannut pullokaan, vauva alkoi olla täynnä punaisia näppylöitä ja itkua riitti aamusta iltaan. Sampolla todettiin maitoallergia ja mä tunsin itseni aivan idiootiksi muistellessani kaikkia epätoivoisia imetysyrityksiäni (mm. pimeä kylpyhuone, erilaiset akrobaattiset asennot, hörpytysmuki, peiton alla vauvan kanssa vietetty vuorokausi). Voi kun joku olisi edes kerran sanonut, ettei lakkoilu välttämättä johdu tuttipullosta tai muusta mun tekemästä virheestä!

Imetyksen tuki ry tekee ihan varmasti tosi tärkeää työtä ja imetykseen kannustaminenkin on tärkeää. Yleensä imetysongelmat ovat ohimeneviä ja vaativat vain äidiltä kärsivällisyyttä ja hyviä hermoja. Siihen vertaistuki on varmasti usein hyödyllisintä apua. Väittäisin kuitenkin, että jos imetystä oikeasti halutaan edistää, pitäisi voimavaroja suunnata enemmän terveydenhuoltohenkilökunnan kouluttamiseen ja imetysohjauksen parantamiseen erityisesti neuvoloissa. Ainakin Aamu-tv:n keskustelun perusteella tuntui, että suunta olisikin vihdoin tämä ainaisen pulloruokinnan paheksumisen sijaan. Toivottavasti kaikesta puheesta ja tohinasta seuraisi kerrankin jotain konkreettisia toimia ja imetysohjaus sairaaloissa ja neuvoloissa tehostuisi. Ilman fanaattista ja syyllistävää otetta.

Lapsellisia ihmisiä

Toissapäivänä söin kahden parhaan kaverini kanssa meillä aamupalaksi juustoja, patonkia ja hedelmiä. Sampo nukkui omassa sängyssään päiväunia, oli hiljaista, rauhallista ja normaalia. Vauvan olemassaolosta muistutti lähinnä leluläjä lattialla ja ruokapöydän tabletteihin pinttyneet aamupuuron jämät. Tuli sellainen olo, että vitsi, mun elämä oli joskus tällaista, ja voi että kun mun on sitä välillä ikävä.

Sampon syntymän jälkeen olen pitänyt selkeästi enemmän yhteyttä niihin tuttaviin, joilla on pieniä lapsia. Kun kuulumiset on enemmän ja vähemmän vauvaan liittyviä, on niitä helpompi jakaa sellaiselle ihmiselle, jolla on omia lapsia. Ei mua ainakaan ajalla ennen Sampoa kiinnostanut, milloin kaverin muksu oli viimeksi kakannut, tai kenelle sopii mangosose ja kenelle ei. Nykyään kaikki mitä mulle kuuluu on juurikin sitä osastoa, tai sitten korkeintaan saatan mainita, että vähän väsyttää ja siivotakin pitäisi. Lapsettomien kaverien näkeminen saa mut välillä myös niin kateelliseksi, että alkaa vaan ärsyttää. Mullekin kelpaisi pitkä viikonloppu Pariisissa tai edes ne myöhäiset illalliset keskellä viikkoa keskustan ravintoloissa...

Vielä raskausaikana vannoin, että musta ei sitten tule sellaista äitiä, joka unohtaa omat kaverinsa. Enkä mä unohtanut olekaan, mutta aika monen kanssa yhteydenpito on vähentynyt. Kun toinen taistelee työ- ja opiskelukiireidensä kanssa, ja itse taas on joka ilta jo seitsemältä aivan valmista kauraa, on vaan mahdotonta löytää aikaa, jolloin ehtisi tavata. Sampon läsnäolo selkeästi puurouttaa mun aivot ja kahvihetket kotona menee aina vauvan kanssa lässyttäessä ja sen viimeisimpiä tempauksia ihmetellessä. Näin siis tapahtuu vaikka olisin valmistautunut tilanteeseen etukäteen miettimällä kiinnostavia ajankohtaisia puheenaiheita. Heti kun olen sulkenut suuni, tajuan että nyt sieltä tuli taas joku vauvankakkakertomus. Jes. Aina voi tietty sopia treffit kaupungille, mutta toisen osapuolen pitää silloin varautua siihen että me joko a) saavutaan paikalle pari tuntia sovitun tapaamisajan jälkeen, b) lähdetään saman tien takaisin kotiin, koska jotain elintärkeää on unohtunut ottaa mukaan, c) Sampo huutaa koko tapaamisen ajan kuin hyeena tai d) kaikkia näitä yhdessä.

Mä olen nyt päättänyt tehdä tälle vauvajuttuihin rajoittuvalle elämälleni jotain. Ensinnäkin hylkäsin kaikki suunnitelmani aloittaa mitään vauvaharrastusta. Niissähän tärkeintä taitaa olla, että samanikäisten lasten äidit kohtaavat ja voivat vaihtaa ajatuksiaan arjesta. Tätä teen jo riittämiin nykyisten mammakavereideni kanssa, joten kiitos ei vauvamuskarille. Ensin mietin, että joku liikuntajuttu olisi kiva: kunto kohenisi ja samalla tapaisi vielä muita aikuisia ihmisiäkin. Sitten tajusin, etten oikeastaan voi sitoa itseäni mihinkään tarkkoihin aikatauluihin iltaisinkaan, koska J:n työajat ovat niin epäsäännölliset. Aloin jo suunnitella tilalle viikottaisia treffejä lapsettomien kaverien kanssa kaupungilla - suunnitelman olennainen osa olisi kivat viinihetket, vähän shoppailua ja ehkä vaikka jotain kulttuuririentoja silloin tällöin. Harmi vaan, että perun nykyäänkin valtaosan sovituista menoistani, kun tajuan, etten enää illalla jaksa lähteä mihinkään, tai laittautuminen kestäisi luvattoman kauan. Ennen oopperaa olisi varmaan pakko pestä päivän puurot ja puklut tukasta.

Tällä hetkellä projektini on sillä asteella, että olen sopinut ensi viikoksi opiskelua, kaappien siivousta ja vaunulenkkeilyä yhdistävää päiväohjelmaa Sampon kummitädin kanssa. Toisin sanoen tiedossa on paljon puhetta vauvoista. Lisäksi aloitin pitkästä aikaa uuden neuleprojektin, syksyisin kun iskee tarve kutoa paljon villasukkia, joista yksiäkään en koskaan saa valmiiksi. Tänä vuonna en tosin kudo sukkia, vaan Sampolle villahousuja, joissa on ihan helvetin vaikea ohje, koska perusmalli ilman palmikoita olisi ihan tylsä valinta tällaiselle lapseensa täysillä panostavalle supermutsille. Mulla taitaa olla vielä vähän opettelemista tässä lapsivapaan ajan viettämisessä.

Äitien sota

Noin yleisesti ottaen luulisi, että samassa elämäntilanteessa olevat, ja samojen ongelmien kanssa kamppailevat ihmiset ymmärtäisivät toisiaan. Toimisivat tarvittaessa vaikka vertaistukenakin. Pienten lasten äitien kohdallahan näin ei ole. Äidit ovat uskomattoman hanakoita puolustamaan omaa näkemystään, lyttäämään muiden valintoja ja saamaan aikaan riidan aiheesta kuin aiheesta silmänräpäyksessä. Jos hormonihuuruisia pikkuvauvojen äitejä suljettaisiin yhteen huoneeseen keskustelemaan näkemyseroistaan, tulisi ruumiita todennäköisesti nopeammin kuin ehdit sanoa kiintymysvanhemmuus.

Mun on hirveän vaikeaa käsittää, mikä siinä äitiydessä on niin pyhää, että sen varjolla olisi oikeus puuttua muiden ihmisten asioihin. Jokaisella äidillä tuntuu olevan mielipide, pitääkö lasta kantaa rinta- vai kantorepussa, onko parempi syödä sosetta vai sormiruokaa tai minkä ikäisenä vauva voi mennä ensimmäisen kerran yökylään. Eikä siinä mitään, mielipiteitähän on yhtä monta kuin ihmisiäkin ja se on vain hyvä juttu. Mutta minkä ihmeen takia mutsit kautta maan kuvittelevat, että se oma mielipide on ainoa oikea ja sen varjolla voi täysin varauksetta arvostella muiden ratkaisuja?

Erityisesti tämä oman asian julistaminen tuntuu pesiytyneen nettikeskusteluun, blogeihin ja mammapalstoille. Ja onhan se ihan ymmärrettävää, että nimettömänä ja kasvottomana on helpompaa arvostella. Itse sain viimeisimpään hiusaiheiseen kirjoitukseeni liittyen sähköpostia, jossa monisanaisesti ihmeteltiin, kuinka olen uskaltanut lyhentää tukkani vaikka mulla on pieni lapsi, kun vauvahan ei välttämättä olisi edes tunnistanut mua enää kampaajakäynnin jälkeen. Ja kun olin niin monta tuntia poissakin! Tiedoksesi sinä nimetön henkilö, että toistaiseksi lapseni tuntuu vielä ymmärtävän kuka olen. Huomenna tosin voi olla tiukat paikat, kun ajattelin kokeilla päälle punaista paitaa mustan sijaan.

Jonkun verran kyräilyä ja kannanottoja tulee silti vastaan ihan todellisessakin arjessa. Esimerkiksi neuvolan odotushuone on aika otollinen paikka. Siellä vertaillaan toki vauvoja toisiinsa (kenen vauva seisoo jo, kuka huutaa hysteerisenä koko neuvolakäynnin ajan ja kenellä on pahimmat reisikermut), mutta ennen kaikkea arvostellaan äitien tekemiä ratkaisuja aina vauvojen vaatteista ja vaunujen varustelusta siihen, kenen lapset käyttäytyvät rauhallisimmin ja kuka lepertelee sylivauvalleen eniten.

Omakohtaisten kokemusten perusteella olen pähkäillyt, että ehkä kaikki äitien keskinäinen kyräily on pelkkää epävarmuutta omasta vanhemmuudesta. Äitiys on niin älyttömän iso asia, että ei siitä yksinkertaisesti voi selvitä täydellisesti - usein tuntuu että pelkkä kohtuullisesti pärjääminenkin on turhan haastavaa. Sitten iskee tarve puolustella omia valintoja ja brassailla niillä asioilla, mihin itse on jaksanut ja viitsinyt keskittyä. Eräs kaverini sanoi aiheeseen liittyen tosi fiksusti, ettei varmasti ole paras mahdollinen äiti omalle lapselleen. Aina voisi olla esimerkiksi enemmän aikaa ja kärsivällisyyttä. Mutta hän nyt kuitenkin sattuu olemaan lapsensa ainoa äiti, ja sen kanssa vain on molempien pärjättävä. Täydellisiä ihmisiä kun ei ole, joten sellaisia on myös aika vaikea kasvattaa.

Kyllä mummo tietää

Mikään ei ole raivostuttavampaa, kuin tuntemattomat ihmiset, joilla on mielipide siitä, miten sun pitäisi hoitaa omaa lastasi. Paitsi sellaiset tuntemattomat ihmiset, jotka tulevat esittämään mielipiteensä syyllistävään sävyyn, kun lapsi huutaa kadulla vaunuissa pää punaisena selittämättömästä syystä ja äiti alkaa jo selkeästi olla vähän epätoivoinen.

Meillä oli aikamoinen kauppareissu tänään vauvan kanssa. Tai teoriassa se ei kai ollut kauppareissu, koska emme ikinä päässeet kauppaan asti. Kotona täysin tyytyväinen ja onnellinen lapsi muuttui huutavaksi hirviöksi sadan metrin vaunuttelun jälkeen. Syy tähän muodonmuutokseen on edelleen tuntematon - vauvalla ei ollut kuuma eikä kylmä, vaunuissa oli suosikkipupu messissä, aurinko ei porottanut silmiin, tyyppi näki koko ajan äidin, tutti oli suussa, juuri ennen lähtöä oli syöty maha täyteen ja reittikin oli tuttu ja turvallinen, ilman mitään ylimääräisiä hälinöitä. Joku raivokohtaus siis vain iski, eikä mikään auttanut, paitsi syli. Valitettavasti matkanteko on suhteellisen hidasta vauva sylissä, jos mukana on myös yli 15-kiloiset lastenvaunut.

Toiveikkaana ajattelin, että vauva vähitellen nukahtaisi ja rauhoittuisi vaunuissa, mutta puolen kilsan matkanteon jälkeen luovutin, ja käännyimme takaisin kotiin päin. Huutokonsertti vain voimistui, mua alkoi jo vähän hikoiluttaa ja punastuttaa, ja ohikulkijat katsoivat joko naureskellen tai paheksuen. Lykin vaunuja eteenpäin kuin viimeistä päivää.

Ja sitten tuli se mummo. Parisataa metriä ennen kotiovea jostain takaa hyökkäsi ihan leppoisan näköinen (ulkokuori voi pettää) vanhempi naishenkilö, ja päätti ilmoittaa mulle, että lastenhoitotaitoni ovat selkeästi puutteelliset kun en kerran saa vauvaa rauhoittumaan. Aika nopeasti vauvan huudon lisäksi myös supermutsin raivo pääsi valloilleen ja latelin mummolle pari ei-niin-kovin-kaunista mieleen juolahtanutta lausetta. Lykkäsin vauvan vaunuihin ja painelin raivoissani (sekä aika vuolaasti itkien) takaisin kotiin.

Näitä kaikkitietäviä tapauksiahan tulee vastaan koko ajan, ja normaalisti suhtaudunkin ylimäärisiin neuvoihin niiden ansaitsemalla täydellä välinpitämättömyydellä. Mutta sitten on vaan niitä päiviä kun tekemätön kauppareissu tarkoittaa koko loppuviikon aikataulujen rukkaamista uudelleen. Silloin pinna on poikkeuksellisen kireällä ja vauvan itkukin kuulostaa tavallista raadollisemmalta. Joskus vaan siis on sellainen päivä, jolloin yksikin mummo on liikaa.

Meidän äiti on parempi kuin teidän äiti

Äidiksi tuleminen on kummallinen juttu. Sitä huomaa olevansa ihan uudenlaisten paineiden ympäröimä. Sen lisäksi, että kotona asustaa kärsimätön viisikiloinen tyyppi, jolla on vielä jonkin aikaa vähän kommunikaatiovaikeuksia, tulee kaikenlaisia vaatimuksia muiltakin tahoilta. Arjen pyörittämiseen menee yhtäkkiä tuplasti aikaa, kun aina pitää miettiä, mitä vauva tekee "sillä aikaa kun." Sukulaisia pitäisi ehtiä nähdä tasaisin väliajoin, kavereita ravaa kylässä, välillä pitäisi ehtiä viettää aikaa niiden ystävien kanssa myös ilman vauvaa, jottei ole ihan surkea elämätön luuseri, ja puolisoa pitäisi huomioida muillakin kuin kakkavaippauutisilla.

Aikataulullisten ja sosiaalisten haasteiden lisäksi omat kommervenkkinsä äitiyteen tuo yleinen ympäristön asettama paine. Yhtäkkiä lokeroituukin sen mukaan käyttääkö kesto- vai kertavaippoja, imettääkö vai syöttääkö korviketta, ja jos syöttää, millaisesta tuttipullosta, kuskaako lastaan kantoliinassa ihokontaktissa, vai hylkääkö vauvan tylysti sitteriin jne. Vauvoille (ja äideille) on kehitelty vaikka mitä hyödyllisiä ja hyödyttömiä härpäkkeittä. Lapsensa voi pukea Burberryn ruutukuosiin, eikä pinnasänky ole mitään, jos siellä ei ole Pupujussikat-reunapehmustetta. Kaupungilla kyylätään muiden vaunuja sillä silmällä, onko tuulensuojaharso kiinnitetty asiaan tarkoitetuilla klipseillä vai tavallisilla pyykkipojilla, ja onko hoitolaukkuna se synnytyssairaalasta saatu Liberon vihreä pussukka, vai kenties vedenpitävällä vuorilla varustettu nahkalaukku, jossa on vakiovarusteina sisäänrakennettu itkuhälytin, tuttipullonlämmitin ja kokoontaittuva hoitopöytä.

Äitiys on siis selkeästi aikamoista kilpavarustelua. Ensimmäiset merkit ilmenevät jo raskausaikana vaatteiden, ruokavalion, vitamiinivalmisteiden, fyysisen jaksamisen ja niiden vauvantarvikkeiden muodossa. Vauvan syntymän jälkeen vertailun kohteeksi otetaan arjessa selviytymisen taidot. On helppo myhäillä tyytyväisenä, kun jonkun toisen lapsi itkeskelee kauppajonossa tai heittäytyy karkkihyllyn kohdalla selälleen lattialla kurkku suorana huutaen. Toisaalta silloin ei paljon naurata, kun itse istuu siinä Prisman viereisellä penkillä syöttämässä vauvalle lämmittämätöntä Tuttelia vastaostetusta tuttipullosta kun, hups, hoitolaukku jäi kotiin.

Luulisi, että nämä tuntemukset ovat yhteisiä kaikille maailman äideille. Mutta miten sitten voikin olla niin hankalaa myöntää, että väsyttää, viime yönä ei nukuttu kunnolla, vauva on kitissyt koko aamun, eikä puoliltapäivinkään ole saanut itselle edes leipäpalaa suuhun tai päivävaatteita vaihdettua? Jostain huulien välistä aina vain lipsahtaa se "meillä menee hienosti, vauva on niin helppo, ei kitise juuri koskaan ja nukkuu yönsäkin hyvin". Otan siis askelen eteenpäin ja tunnustan, että mulle ei ainakaan kuulu koko ajan pelkkää hyvää, vauva ei ole täydellisen helppo tapaus ja hetkittäin tunnen itseni melko riittämättömäksi ihan kaikin puolin.

Aivan oma ilmiönsä on tietysti se, kun kilpavarustelu kohdistuu tarvikkeiden ja äitiyden lisäksi niihin lapsiin. Skidi täytti tänään kuukauden ja jo nyt olen vastannut sataan kyselyyn koskien sitä, joko se hymyilee, naureskelee, kannattelee päätään, ottaa kontaktia tai kierähtää kyljeltä toiselle. Tietysti olen itsekin ehinyt kehuskella sillä, kuinka taitava meidän vauva onkaan, ja kytännyt kamera kädessä odottamassa, että saisin sen hymyn vangittua todistusaineistoksi sukulaisia varten.

Kauhulla odotan myös ensi viikolla olevaa lääkärintarkastusta, jossa saa kuulla, millainen oma lapsi on suhteessa muihin, kasvukäyrään, keskiarvoihin, tilastoihin, edelliseen kävijään ja niin edelleen. Eli jos on vähän rankkaa tämä äitiys, niin eipä helpolla päästetä lapsiakaan. Onneksi meidän vauva on niin jääräpäinen tapaus, että todennäköisesti se ei koko neuvolakäynnin aikana avaa silmiään, päästä inahdustakaan, vahingossakaan esitä merkkejä mistään motorisista taidoista ja todennäköisesti vaikka paskoo lääkärin päälle käynnin päätteeksi. Taidan siis ottaa varmuuden vuoksi mukaan seuraavan valokuvan, ihan vain omaa egoa pönkittääkseni. "Kyllä se kotona vielä onnistui."

Sallitut aineet

Skidi täyttää tänään kolme viikkoa ja pääsee sen kunniaksi illaksi mummille hoitoon. J hoitaa kuljetukset ja on luvannut ottaa vetovastuun myös tulevasta yöstä. Mitä tekee huono äiti? No korkkaa tietenkin äitiysloman kunniaksi ostetun samppanjapullon, syö raskausaikana kiellettyjä herkkuja (homejuustoja, NAM), ja toivottavasti kaiken tämän lomassa kykenee unohtamaan vauvan edes pariksi minuutiksi.

Olen saattanut pitää hiukan meteliä siitä, mitä mieltä olen raskausajan alkoholirajoitteisuudesta. Osoituksena tästä sain vauvan syntymän johdosta lahjaksi peräti kolme vihertävää 0,75 litraa vetävää pulloa "ajattelin, että tää tulee varmaan tarpeeseen" -saatesanoilla varustettuna. Rohkaisin itseni avaamaan yhden näistä kun vauva oli puolitoista viikkoa vanha. Yhden punkkulasillisen jälkeen olinkin sitten niin tiloissa, etten enää uskaltanut jutella mitään, jottei J huomaisi mun sammaltavan. Siinä sitten vietettiin rauhallista perheiltaa - perheen miehet viihdyttivät toisiaan sohvalla ja äiti istui turvallisen välimatkan päässä lasi kädessä tuppisuuna. Toivon siis, että sietokyvyn palautuminen on suhteellisen nopea operaatio, tai muuten olen tänään parin lasillisen jälkeen konttauskunnossa.

Äitiydestä huolimatta elämääni kuuluu siis edelleen se, että ruoan kanssa voi juoda lasin viiniä, kavereiden kanssa käydä silloin tällöin ulkona, ja juhlissa skoolata muullakin kuin pommacilla. En ihan tajua näitä supermutseja, jotka eivät ikinä käytä alkoholia lastensa nähden tai joiden kotona ei koskaan ole tarjolla mitään alkoholipitoista juotavaa, edes juhlissa. En mäkään nyt niitä kaikkein kosteimpia pippaloita pitäisi skidin läsnäollessa (eli hyvän äidin tavoin veisin lapsen ensin isovanhemmille hoitoon), mutta kyllä musta lapsillekin tekee ihan hyvää huomata, että alkoholia voi käyttää fiksusti ja järkevästi. Että se viinipullo vain kuuluu osaksi aikuisten illanviettoja, tai että välillä äitiä voi huvittaa ottaa päivän päätteeksi muutama lasillinen.

Raskausaikanahan erehdyin tosiaan mainitsemaan neuvolassa, kuinka musta täysi alkoholittomuus on ollut aika turhauttavaa. Tämän jälkeen sain osakseni muutaman melko syyllistävän katseen ja hetken hiljaisuuden jälkeen sanat "mitäpä sitä ei lapsensa vuoksi tekisi". Joo-o, mitäpä ei, mutta edelleen peräänkuuluttaisin sitä, että äiti-nimikkeen ohella tottelen edelleen myös omaa etunimeäni. Raskausaikaani tosiaan osui pari suhteellisen lämmintä kesäkuukautta, isäni erittäin kosteat viisikymppiset, yhdet häät, kolmet valmistujaispippalot, parit muuten vaan kiinnostavat pirskeet sekä tällaiset perustapahtumat kuin joulu ja uusi vuosi. Siispä kuullessani, että sektion jälkeen ei missään tapauksessa tulisi hankkiutua uudelleen raskaaksi ainakaan vuoteen, vilisivät jo silmissäni kaikki ne tulossa olevat juhlat ja tapahtumat, joissa saan varmasti luvan kanssa kilistellä kunnon kuohujuomalla. Ihan mahtavaa, etten siis edes missään tilapäisessä mielenhäiriössä voi päättää pykätä toista muksua alulle tässä seuraavan vuoden kuluessa!

Aiemmista kokemuksista viisastuneena, en edes viitsinyt kysellä neuvolatädiltä, miten alkoholi vaikuttaa imetykseen. Ystävämme Google sen sijaan johdatti minut artikkeliin "Tupakka, viina ja villit mammat", josta opin, että äidinmaidossa on promilleja tasan yhtä paljon kuin maidonlähteen verenkierrossakin. Toisin sanoen yhden, tai jopa kahden, alkoholiannoksen nauttiminen juuri ennen imetystä on ihan ok, eikä siitä aiheudu vauvalle mitään vahinkoa. Olen nyt kuitenkin kaiken ylimääräisen paheksunnan välttämiseksi päättänyt ottaa ainakin aluksi sen linjan, että imetän vain vesiselvänä. Onneksi siis on se rintapumppu ja äidinmaidonkorvike! Oletan että korvikemutsi on kuitenkin parempi vaihtoehto, kuin viinihuuruissaan tissiä suuhun tunkeva äiti?

Kuva: http://www.artisanalcheese.com/

Hyvä ruoka, parempi mieli

Suomalaisäidit taitavat edelleen imettää vähemmän ja lyhyempiä aikoja kuin äidit Pohjoismaissa keskimäärin, eivätkä kansalliset imetystavoitteetkaan täyty. Voin näin parin viikon kokemuksella sanoa, etten yhtään ihmettele, miksi. Imetys on hiton rasittavaa. Se sattuu, stressaa, vie järjettömästi aikaa, vaatii erityisiä vaatteita ja apuvälineitä, ja on ainakin meillä sitonut äidin täysin kiinni vauvaan tai rintapumppuun. Millään ei voi arvioida, kuinka paljon maitoa tulee, tai onko vauva varmasti syönyt riittävästi. Meidän skidi ainakin kitisee kaikkea muutakin kuin nälkää, enkä rehellisesti sanottuna vielä näin kahden ja puolen viikon jälkeen voi sanoa, että olisin aina, tai juuri koskaan, ehdottoman varma, mikä minkäkin itkun taustalla on.

En ikinä ajatellut, että musta voisi kehittyä minkään asteen imetysfanaatikkoa. Raskausaikana en pahemmin miettinyt, miten vauvan ruokkimispolitiikan hoitaisin - ajattelin vain, että jos homma ei suju, syödään sitten korviketta. Sairaalassakin kaikki eteni vielä omalla painollaan. Vauva veteli maitonsa tyytyväisenä, ja kun mustakaan ei ollut juuri muuhun kuin makaamaan sängyssä syöttökoneena, oli maidontuotanto taattu. Ajattelin, että tämähän sujuu hienosti ja harmittelin jo tuttipulloihin käytettyjä ylimääräisiä rahoja.

Kukaan ei tosiaan kertonut etukäteen, että vauva voi tosiaan syödä tunnin välein. Tai neljän tunnin välein, mutta kolme tuntia putkeen. Kuitenkaan vauva ei ikinä halua syödä silloin, kun maidonlähteen tarjoajalle kävisi, joten mitään suunnitelmia ei oikein voi tehdä, tai muutenkaan elämää etukäteen ennakoida. Imetyksen lisäksi aikaa kuluu vähintään yhtä paljon röyhtäytyksiin, puklujen siivoamiseen ja masuvaivojaan kitisevän vauvan rauhoitteluun. Kun siitä rumbasta on selvitty, onkin todennäköisesti taas aika syödä.

Ennen syöttöä nälkä on niin kova, ettei aterian nauttimista voi aloittaa välittömästi, vaan pitää huutaa pää punaisena pari minuuttia, hakata nyrkeillä, nenällä ja otsalla rintaa ja potkia samanaikaisesti jaloilla kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. Pari viikkoa menee siihen, että oppii sekä itselle että vauvalle mukavat imetysasennot, se kun ei myöskään ole mikään itsestäänselvä juttu. Lisää riemua touhuun saadaan, jos vauva on tyyppiä tissitakiainen, eli on havainnut, että naisten rinnoissa on muitakin iloja kuin maito. Rinnalle on siis tosi kiva esim. nukahtaa, ja sitten kymmenen minuutin torkkujen jälkeen jatkaa taas syömistä hetken aikaa. Yleensä nälkä ei ikinä mene ohi näistä maratonsessioista huolimatta, ja koska vauvan pitäisi saada syödä niin paljon kuin se haluaa, joudutaan meillä melko säännöllisesti antamaan lisämaitoa pullolla. Tämähän johtaa kivaan kierteeseen, jossa imetyshetkien lisäksi aikaa kuluu myös maidon lämmittelyyn, pullojen pesuun ja keittelyyn.

Ja se kipu. Nyt aihe ei enää ole niin ajankohtainen kuin vielä viikko sitten, ensipäivistä puhumattakaan. Rintakumeista, lampaanvillavoiteista ja muista härpäkkeistä huolimatta olisin aluksi tarvinnut imetyksen ajaksi jonkun suukapulan pureskeltavaksi. Se siitä herkästä hetkestä vauvan ja äidin välillä. Oma juttunsa on se hirvittävä paineen tunne, kun syystä tai toisesta maitoa ei pääse tyhjentämään kohteeseen, ja rinnat alkavat muistuttaa kahta valtavaa ilmapalloa. Äitien avuksi on toki kehitelty sellainen loistava väline kuin rintapumppu. On kieltämättä aika mahtavaa, että tarvittaessa voin tyhjentää maitovarastot etukäteen, eikä vieraiden aikana tarvitse vetäytyä toiseen huoneeseen syöttämään - mä kun en todellakaan ole mitään julki-imettäjätyyppiä. Pumpun avulla saa myös välillä sitä paljon kaivattua omaa aikaa, kun J voi hoitaa syötöt ja itse pääsee vaikkapa suihkuun! Mutta ei se pumppaaminenkaan mitään huippuajanvietettä ole - fiilis on kuin lypsylehmällä.

Imetystä varten pitää olla myös etumuksesta aukeavia vaatteita, ellei sitten joka kerta halua riisua koko yläkehoa paljaaksi. Imetysvaatteet ovat tietenkin aivan törkeän kalliita ja valikoimaa on yhtä vähän kuin äitiysvaatepuolella. Kun on viimeisen yhdeksän kuukauden aikana investoinut vaatevarastolliseen mammavaatteita, ei paljon huvittaisi täydentää kaappia enempää. Näin ollen sitä kulkee päivät pitkät niissä muutamassa tarkoitukseen sopivassa paidassa ja pyörittää pyykkikonetta aamusta iltaan. Sohvatyynytkin ovat saaneet uuden elämän, kun niistä pitää kerta toisensa jälkeen muotoilla sopiva löhöilynurkkaus ennen imetyssessioita. Ympäri kämppää lojuvia puklurättejä ei kukaan enää jaksa viikkailla siististi tuolin selkänojille odottamaan, vaan niitä löytyy kaikista kuviteltavissa olevista paikoista.

Kaikesta yllä mainitusta, useista tissiraivareista (sekä mun että vauvan), valvotuista öistä ja epätietoisuuden hetkistä huolimatta musta tosiaan on tainnut kehkeytyä imetysfanaatikko, koska en vieläkään ole luovuttamassa. Epäilen itsekin jo järjenjuoksuani, mutta haluaisin todellakin täysimetyksen sujuvan, koska se on niin helppoa ja vaivatonta. Siis onnistuessaan. Imettäessä ruoka kulkee aina mukana, vauva nauttii sylissä olemisesta, maito on varmasti puhdasta ja ravitsevaa, pullorumba jää pois päiväjärjestyksestä ja öiset syötökin sujuvat ilman, että aina ehtii edes tajuta heränneensä. Ja koska olen vähän hörhö, en voi olla huomioimatta äidinmaidon taloudellisuutta ja ympäristöystävällisyyttä korvikkeeseen verrattuna.

Meillä siis yritetään vielä sitkeästi ainakin pari viikkoa, vaikka olen edelleenkin sitä mieltä, että korvikkeellakin kasvaa järkeviä, terveitä ja tasapainoisia ihmisiä, kuten esim. MINÄ. Ylipäätään koko imetyskysymys pyörii turhan usein sen hyvä äiti - huono äiti -vastakkainasettelun ympärillä, ja varmaan siksi aiheeseen liittyvistä ongelmista ei kauheasti kohistakaan. Musta se on sääli, olisi nimittäin ihan kiva välillä kuulla, että maailmassa on muitakin kuin minä, joiden mielestä imetys ei todellakaan ole aina niin helppoa ja hauskaa.

Todistettavasti syyllinen

Huono äiti -sanaparia kuulee käytettävän aika herkästi monissa eri yhteyksissä. Googlen ensimmäisten kymmenen hakutuloksen joukkoon mahtuvat mm. tämä ja tämä keskustelupalstaketju. Mutta entä sitten todellisuudessa? Mitkä asiat saavat huono äiti -tuntemukset pinnalle, tai ainakin kanssaihmiset höristämään korviaan? Kokemukseni mukaan "on täysin käsittämätöntä, että meille todellakin on tulossa lapsi vaikka":

1. Emme omista asuntoa tai autoa. Vuokrakämppämme ei ole "kiva kolmio lapsiystävällisellä alueella", vaan kompakti kolmannen kerroksen kaksio Helsingin kantakaupungissa. Eikä taloyhtiössä ole edes hissiä saati vaunuvarastoa! Ai niin, meillä on myös viisivuotias lapsiin tottumaton kissa, joka ihan varmasti repii vauvalta silmät päästä. Ja (siksikään) perhepetiä meillä ei muuten edes harkita.

2. Olemme J:n kanssa molemmat opiskelijoita, eikä meillä ole vakituisia työpaikkoja. Onneksi J sentään on jo lähellä valmistumista ja tulevana insinöörinä saa varmasti helposti hyvän duunipaikan, jotta voi elättää perheensä. Minä kuitenkin olen melkoinen kummajainen, koska en ole ajatellut lapsen vaikuttavan urasuunnitelmiini millään tavoin. Ovathan neljä-viisi vuotta yliopisto-opintoja sekä urakeskeiset haaveet kuitenkin selkeä merkki siitä, että huono äiti on taas vauhdissa. Kyllä tässä kohtaa pitäisi unohtaa moiset suunnitelmat ja tyytyä johonkin 8-16 -työhön. Tai sitten alkaa kokopäiväiseksi kotiäidiksi.

3. Siinä vaiheessa kun vauva syntyy, olemme seurustelleet noin vuoden. Emmekä tietenkään suunnitelleet perheenlisäystä tässä vaiheessa suhdetta, vaan vauvauutinen oli melkoinen yllätys kaikille (vahinkovauvojahan ei synny, pelkästään yllätysvauvoja, ainakin jos lukee iltapäivälehtiä). Tätä tuskin tarvitsee selventää enempää - onhan sanomattakin selvää, ettei yksikään yllätysvauva voi saada onnellista ja tasapainoista perhe-elämää. Parisuhteemmekin on kariutuva viimeistään kahden ja puolen vuoden kuluttua.

4. Olen vasta 23-vuotias, eli ehdottomasti liian nuori äidiksi. Tämä tulee harvinaisen selväksi aina neuvolan odotusaulassa 30+ -äitien kanssa istuskellessa. Helsingin hintatasosta johtuen harvalla alle kolmekymppisellä parilla on varaa kivaan perheasuntoon asuinalueeltamme, ja muut vauvaperheethän eivät tietenkään asu missään kompakteissa kaksioissa. Taidan olla ylivoimaisesti nuorin odottava äiti neuvola-alueellamme, minkä terveydenhoitajakin taannoin varsin tahdikkaasti ilmaisi. "Siellä taitaa sitten olla tapana hankkia lapset TOSI NUORINA!", kuului hämmästelevä kommentti, kun kerroin, että entisessä kotikaupungissani moni tuttu on raskaana samaan aikaan kanssani. Toisaalta ikäkysymyksessä lieventävinä seikkoina voidaan huomioida se, että J on kuitenkin jo 27-vuotias, enkä itsekään sentään ole yli nelikymppinen ensiodottaja. Liian vanhahan on vähintään yhtä huono äiti kuin liian nuori.

5. En jaksa perehtyä lastentarvikemaailman ihmeellisyksiin tai ole varustanut kotiamme kaikilla mahdollisilla apuvälineillä. Meillä ei ole täriseviä, soivia ja aisteja stimuloivia sittereitä, tuttipullon steriloijaa, kohtuammetta tai vuoden 2011 uutuuskuosilla varustettuja tuhannen euron kaupunkirattaita. Valtaosa vauvanvaatteista ja -tarvikkeista on saatu tai hankittu käytettyinä ja kestovaippailukin kiinnostaa lähinnä ympäristösyistä.

6. Raskausaika on mielestäni ollut aika kaukana siunatusta tilasta. En juurikaan diggaile liki viidestätoista lisäkilostani, tukalasta olosta, vatsakivuista, suonenvedoista, turvonneista jaloista ja sormista, omaa elämäänsä elävästä ihosta tai siitä etten enää meinaa ylettää koskettamaan varpaitani. Sen sijaan mulla on hitonmoinen ikävä kunnon hikijumppaa, alkoholipitoisia juomia, raakaa kalaa, kypsentämättömiä juustoja ja maksalaatikkoa.

Entäs sitten? Pärjäämme varmasti 45 neliöllä niin kauan kuin lapsia on vain yksi, eikä sekään hirveästi liikuskele. En kaipaa esikaupunkialueelle, maalle, luonnonhelmaan enkä edes rivitaloon, ja luotan siihen, että vauvan ja kauppakassien kantaminen kolmanteen kerrokseen menee mainiosti hyötyliikunnasta. Pinnasängyssä on kissan varalta suojaverkko ja taaperoikäisen puolestaan on jo hyvä oppia, ettei eläimille voi tehdä ihan mitä huvittaa. En kykene ymmärtämään, miksi lapset ja ura olisi mahdoton yhtälö. Jos niin silti käy, miksei J voisi yhtä lailla jäädä kotiin? Parempi koti-isä siitä sitä paitsi tulisi, kuin musta kotiäiti! Vahinkolapsia on syntynyt ihmisille ennenkin (myös niille pitkään yhdessä olleille pareille), ja toisaalta avioliittojakin päättynyt pari kuukautta lapsen syntymän jälkeen. Luotan siihen, että olen seitsemän vuotta omillani asuneena, joskin vasta 23-vuotiaana, kykenevä huolehtimaan vauvasta. Ja toisaalta epäilen, että lasten suunniteltu hankkiminen on asia, mihin en vaan olisi ikinä ollut sen valmiimpi, vaikka olisin miten odotellut "sopivaa" ikää. Lastentarvikeliikkeet ovat auki vauvan syntymän jälkeenkin, jos vaikka se kohtuamme osoittautuu välttämättömäksi - epäilen silti. Ja siitä huolimatta, ettei paksuna oleminen ole mielestäni mitään herkkua, tykkään kyllä mahassa kasvavasta tyypistä jo nyt ihan tosi paljon. Eli ehkä tästä kaikesta selvitään.

Toisaalta edessä ovat vielä ekat leikkipuistokokemukset (odotan jo innolla sitä kun joku täydellinen äiti huomauttaa lapsellani olevan töppöset käsissä, tumput jaloissa jne.), kestovaippakokeilun tulokset, itse synnytystapahtuma, imetysongelmat ja hoitoonjättökeskustelut. Eli vaikka vielä nyt kykenenkin kuittaamaan kaikki ihmettelyt sarkasmin voimin, taitaa vielä paljon lisää olla luvassa. Sitä odotellessa!

Isä meidän

Naistenklinikalla tutustumiskäynnillä pyörähtäessä, tuli vastaan aika monta tuoretta vanhempaa onnellinen hymy kasvoillaan. Jos törmäsin käytävällä isään pienen vauvan kanssa, huomasin jostain syystä reagoivani aina hieman voimakkaammin. Vaistomaisesti sitä vain hymyilee isälle ja vauvalle ainakin pari milliä leveämmin kuin äidille ja vauvalle, hakee katsekontaktia ja alkaa ajatella niitä surullisenkuuluisia pastellinsävyisiä vauva-ajatuksia. Kaupungilla tai kaupassa käydessä huomaan aina ensin ne kantoreppujen tai vaunujen kanssa seikkailevat isät, puhumattakaan siitä, miten positiivisesti reagoin kuullessani tutun miehen päätöksestä jäädä hoitovapaalle, tai toisen suunnitelmista hakea lapsen huoltajuutta erotilanteessa. Jumankauta, eilen sympatiseerasin jo Esko Eerikäistäkin, joka Maria!:ssa avautui huoltajuusajatuksistaan. Joku raja sentään!

Itsekin yksinhuoltajaisän kanssa kasvaneena tunnistan hyvin sen ilmiön, kun hämmentyneenä kysellään, asutko ihan todella isän kanssa. Ja hetken kuluttua kasvot hehkuen julistetaan, kuinka hienoa on, kun isä ottaa vastuuta ja hakeutuu aktiiviseen rooliin. Toki 80-luvulla moni asia oli toisin kuin nykyään, ja isäni on saanut osakseen myös ennakkoluuloja ja epäilyksiä kyvyistään hoitaa pientä vauvaa, vieläpä tyttöä. Siitä huolimatta ihmisten suhtautuminen koti- tai yksinhuoltajaisään tuntui, ja tuntuu yhä, olevan ensisijaisesti yltiöpositiivista ja -innostunutta. Kuinka usein yksinhuoltajaäitien päätöstä "osallistua lapsensa elämään" hehkutetaan? Tai muistetaan kiitellä, miten hienoa on, jos äiti jää hoitamaan lasta kotiin sysäten uransa hetkeksi sivuun? Miksi lastensa kuvia työpöydällä pitävää äitiä katsotaan kieroon, mutta päiväkodin kevätjuhlaa varten töistä omaa lomaa ottava isä onkin työkaverien (ja varsinkin naispuolisten) silmissä niin mahtava tyyppi?

Eilen juttelin lyhyesti täällä kotona majailevan tulevan isän kanssa tuosta kontrollin puutteen tunteesta. J muistutti, että onhan hänkin, ja muut tuttavapiirimme isät, tehneet paljon myönnytyksiä ja tukeneet äitiä raskausaikana kaikin mahdollisin tavoin, ilman suurempia ärsytyksen tunteita. Tulimme aika pian siihen tulokseen, että kyse onkin lähinnä niiden valintojen vapaaehtoisuudesta. Isä voi itse päättää (paitsi jos kotona odottaa raskaushormonien raivostuttama pirttihirmu - silloin päätös ei taida olla kovin vapaaehtoinen), vähentääkö alkoholinkäyttöään raskausaikana, keventääkö työtahtia ja kuinka paljon päivästään kuluttaa tulevaa vauvaa ajatellen. Ja silloin tällöin korkealentoisista suunnitelmista voi vähän lipsahtaakin ilman pysyviä vahinkoja. Äidillä niitä vaihtoehtoja ei oikein ole. Silti tuntuu hurjalta, että isyys ilmiönä olisi muka jotenkin valintakysymys. Eikö nykypäivänä isyyden ja isien osallistumisen pitäisi olla ihan automaattista ja luonnollista siinä missä äidinkin?

Mikä ihme siinä sitten on, että isät herättävät niin paljon myönteisempiä tunteita kuin äidit? Ja kuvittelenko vain, vai pääsevätkö isät monessa asiassa paljon äitejä helpommalla? Enkä puhu nyt pelkästään raskausvaivoista, synnytyskivuista ja kehon muutoksista, vaan asenteista, mielipiteistä ja ennakkoluuloista. Huonoja äitejä vaikuttaisi olevan aika paljon enemmän kuin huonoja isiä, eikö? Usein isyys tuntuu joltain aivan eri tason ilmiöltä kuin äitiys. Mutta eikö molemmissa kuitenkin pitäisi olla kyse aivan samasta asiasta, vanhemmuudesta?

CTRL (+ ALT + DEL)

Näin kahdeksan kokonaisen raskauskuukauden jälkeen uskallan väittää, että ylivoimaisesti rankinta raskaudessa ja äidiksi tulemisessa, on tietynlainen kontrollin puute. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen sellaisten asioiden ja ajatusten äärellä, mihin itsellä ei loppujen lopuksi ole juuri mitään mahdollisuutta vaikuttaa, vaikka parhaansa yrittäisi.

Oma keho tuntuu (ja näyttää) vieraalta, ei tottele, ja reagoi noin kaikkeen ihan kummallisilla tavoilla. Raskauden myötä on pitänyt luopua paljosta, muuttaa omia elämäntapoja ja tehdä päätöksiä, jotka eivät enää perustukaan pelkästään siihen mitä minä haluan. Elämä on kyllä tiukastikin hallinnassa, mutta naruista tuntuu pitelevän kiinni joku ihan muu kuin minä. Kuukauden päästä sylissä on pieni, avuton lapsi, joka on vain otettava vastaan sellaisena kuin se on, kävi miten kävi ja tuntui miltä tuntui. Kehossa ja mielessä tapahtuu siis jatkuvasti jotain "ulkokohtaista", jotain, mitä niin valtavasti tekisi mieli suunnitella, ohjata ja valvoa. Sen hyväksyminen, ettei niin vain voi tehdä, on ollut aika kova paikka.

Neuvolassa, netin vauvasivuilla, Väestöliiton vauvaoppaassa - oikeastaan kaikilla mahdollisilla virallisilla ja epävirallisillakin tahoilla - puhutaan aivan liian vähän siitä, ettei raskaus aina ole sitä elämän parasta aikaa. Liian usein tulee törmättyä paheksuviin ja syyllistäviin katseisiin, jos myöntää rehellisesti kaipaavansa illanviettoon kuuluvaa viinilasillista, tai kertoo, että kasvava vatsa ärsyttää ja vauva-arjen mukanaan tuoma oman ajan väheneminen stressaa jo etukäteen. Neuvolassa aletaan välittömästi puhua kasvaneesta riskistä sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja tarjotaan lähetettä psykiatrille. Raskaana olevat tuttavat tai pienten lasten vanhemmat vihjailevat itsekkyydestä. Netin keskustelupalstat tursuavat "iih, lääh, ihanaa ja vaaleanpunaista" -asennetta ja valtaosa raskausblogeistakin keskittyy hehkuttamaan sitä, kuinka maailmassa ei ole mitään hienompaa kuin vatsan sisällä kasvava vauva. Tuntuu, että koko ilmiötä ympäröi joku pyhä äitiys -kultti, jossa negatiivisille (= itsekkäille?) ajatuksille ei yksinkertaisesti ole tilaa.

Ajatus tästä blogista onkin kypsynyt vähitellen raskauden edetessä, samoin kuin ajatus siitä, että odottava äitikin on vain ihminen, jolla on omat tarpeensa ja mielitekonsa. Niiden tuntemiseen pitäisi olla oikeus ilman mitään "huono äiti" -syyllistyksiä. Yhtään parempaa äitiä musta ei tule, vaikka nimeäisin jokaisen raskausarpeni ja suonikohjuni, ja hoivaisin niitä hellästi aamuin illoin. Myöskään sen viinilasillisen, raa'an kalan ja pehmeiden juustojen himoitseminen ei ole keneltäkään mitään pois - ei, vaikka jo malttamattomana odottaisinkin, että raskausaika olisi ohi ja pääsisin korkkaamaan kaapissa odottavan samppanjapullon. Olen myös aika varma, etten voi olla yksin näiden ajatusteni kanssa!

Siispä näin viimeisillään raskaana olevan naisen näkökulmasta toteankin, että on enemmän kuin tervettä, jos raskausaikana tai vauvan ensimmäisinä kuukausina kykenee edes joskus ajattelemaan itseään ensisijaisesti jonain muuna kuin äitinä. Näin ollen paheksunnasta ja epäilevistä katseista huolimatta pyrinkin pitämään kiinni siitä, että elämäni, harrastukseni ja tapani olisivat edes suunnilleen oman kontrollini alaisia. Myös kaikkien niiden äitiyden ihmeiden keskellä.