Eka kerta

Meidän perheessä on ollut lähiaikoina monta ekaa kertaa. Laskiaistiistaina juhlimme J:n kanssa ensimmäistä hääpäiväämme. Siis tiistaina, koska menimme naimisiin epäromanttisesti maanantaina. Täytyy tosin mainita, että vielä viikonpäivääkin epäromanttisempi oli hääpaikkana toiminut Helsingin käräjäoikeus. Puhumattakaan todistaja-kummisedästä, joka asteli tyytyväisenä vihkitilaisuuteemme - ja turvatarkastukseen - ruuvimeisseli taskussa.

Hääpäivä sujui sekin vähän epäromanttisissa merkeissä. Olin järjestänyt J:lle yllätyksen, mutta kunnon supermutsin tavoin aloin tuntea itseni kipeäksi heti kun Sampon hoitoon hakeneen ukin auton perävalot hävisivät näköpiiristä. Kestin kuitenkin kuin mies ja pääsimme J:n kanssa leffaan (tämä oli muuten eka kerta kun oltiin leffassa kaksin, uskomatonta) ja lemppariravintolaamme syömään. Yöllä mulla olikin kuumetta jo melkein 40 astetta.

Viime sunnuntaina oli ehkä vielä ensimmäistä hääpäivääkin tärkeämpi eka kerta - Sampon eka synttäripäivä! Kunnon supermutsin tavoin olin edelleen kipeä sekä synttärivalmisteluja tehdessä, että koko kaksipäiväisten juhlien ajan. Oli muuten aika hehkeää leipoa kuumeessa 45 ihmiselle ja samalla vahtia melko touhukasta Sampoa. En suosittele kenellekään. Mainittakoon myös, että ensi vuonna meillä on vähän pienemmät bileet.

Juhlat sujuivat kuitenkin olosuhteisiin nähden hienosti, ruokaa oli riittävästi ja se oli hyvää. Sampo sai hirveästi lahjoja ja oli selvästi onnellinen kaikesta saamastaan huomiosta. Tosin välillä piti karata eteiseen tai makkariin pakoon meluavaa vierasjoukkoa. Päiväunet jäivät molempina päivinä vähän lyhyiksi, joten varsinainen synttärihetki sunnuntai-iltana klo 19.05 vastaanotettiin juurikin sellaisissa merkeissä kuin ennustelin: Sampo huutaa isin kanssa pää punaisena puurolautasen äärellä ja äiti valmistautuu korkkaamaan viinipulloa viimeisten vieraiden kanssa. Koska siis onhan synttäripäivä paljon kovempi juttu äidille kuin lapselle ja vähintään viinilasillisen arvoinen. Hyvänen aika, eihän se muksu edes muista itse asiasta mitään!

Siis mä oon näin monta vuotta!

Mä sen sijaan muistan. Viikonlopun aikana tuli aika monta kertaa katsottua kelloa ja pohdittua, mitä viime vuonna juuri tähän aikaan tapahtui. Muistelin sitä kun lapsivesi meni ja oivalsin, että tätä ei kyllä enää voi perua. Kuinka pitkältä torstaipäivä tuntuikaan, kun odottelin supistuksia kotona ja toivoin, että kello olisi jo kuusi ja voisin lähteä sairaalaan. Perjantaina söin osastolla aamupalaa ja katselin uutisia Japanin tsunamista. Sampo saisi aika hurjan syntymäpäivän. Samana iltana leikkaussaliin meno tuntui omituiselta ja jännittävältä, puudutuspiikki sattui tuhottomasti ja J meinasi myöhästyä synnytyksestä. Muistan, kuinka Sampo itki kovaa ja näin vilauksen jostain pienestä ja punaisesta mytystä. Heti perään joku leikkaussalin hoitaja huudahti spontaanisti, että no on se nyt ainakin neljä ja puoli kiloa! Sunnuntai-illan viinilasillisen äärellä tuntui vähän haikealtakin miettiä, että tasan vuosi sitten pitelin tuota nyt jo niin isoa poikaa sylissä. Ensimmäistä kertaa.

Tässä mä oon vielä aika pieni. Ehkä kolme tuntii vanha. Sillon mä nukuin aika paljon.

Muoti-isä

Isyydestä on tullut trendikästä, ainakin jos kysytään ruotsalaisilta. Hesari uutisoi ruotsalaisisien saaneen oman Pappa-lehtensä, jonka kohderyhmää ovat coolit isät. Siis ne, jotka heijaavat lapsiaan juoksurattaissa, bloggaavat isyydestä ja nauttivat sumppinsa luomukahvilassa. HS:n mukaan lehdessä käsitellään mm. vanhempainvapaan hakemista, silmäpussien hoitoa sekä pohditaan, miltä seksi viimeisillään raskaana olevan kanssa tuntuu. Tärkeitä isyyden aiheita siis. Perinteinen, perheen taloudesta ja logistiikkapuolesta huolehtiva isä taitaa sen sijaan olla täysin poissa muodista. Isien pitäisi olla entistä osallistuvampia, enemmän läsnä sekä huolehtia lapsista ja kodista siinä missä äitikin.

Vanhempien välinen työnjako ja sukupuolten tasa-arvo on usein keskustelunaiheena myös meidän perheen kahvipöydässä. Ollaan J:n kanssa samoilla linjoilla siitä, että lapsen hoitovastuu saisi jakautua mahdollisimman tasaisesti ja isän rooli olla ihan yhtä tärkeä kuin äidinkin. Hesarista löytyi pohdittavaa tähänkin keskusteluun. HS-raadilta oli tiedusteltu, kantavatko isät nykyisin riittävän suurta vastuuta lapsistaan. 48 prosenttia raadista vastasi kysymykseen kyllä. Perusteluissa oli muuten paljon mielenkiintoisia huomioita, kannattaa lukea.

Mutta mikä sitten on rittävästi? Tai mikä tasapuolista? Se, että molemmat osapuolet vaihtavat tismalleen yhtä monta vaippaa päivän aikana? Se, että vanhempainvapaat jaetaan tasan kahtia? Entä jos se ei ole taloudellisesti mahdollista? Meillä ainakaan ei ollut mitään muuta ratkaisua kuin se, että minä jään kotiin ja J menee töihin. Jo pelkän täyspitkän (18 vrk) isyysloman pitäminen oli hankalaa, koska Sampon syntymän aikoihin J oli edelleen opiskelija. Lakimuutos, joka salli opiskelijalle oikeuden isyyslomaan ja -rahaan, astui voimaan vasta tämän vuoden elokuussa. Maaliskuussa kun J huolehti kotona musta ja vastasyntyneestä vauvasta, eikä reiluun viikkoon saanut mitään tuloja, tuntui, että tästä ainakin on tasa-arvo kaukana.

Kaikista hienoista suunnitelmista huolimatta olemme nyt kahdeksan kuukautta vanhan vauvan kanssa tilanteessa, jossa yhä useammin äidin syli onkin se parempi syli. Ainakin silloin kun yön pimeydessä itketään kipeitä hampaita. Pari päivää sitten huomattiin, ettei J tiedä juuri mitään siitä, mitä Sampo syö, kuinka paljon ja mihin kellonaikaan. Ensimmäisen isänpäivänsä J viettää lentokoneessa välillä Helsinki-Lontoo-Boston (hieno ajankohta työmatkalle muuten) ja mua stressaa tulevassa viikossa vain se, miten ihmeessä saan auton pysäköityä. Villi veikkaus on, että jos mä olisin nyt kuusi vuorokautta poissa, saattaisi J:n mielessä pyöriä vähän muut jännityksen aiheet.

Kaikesta huolimatta meillä ollaan mun mielestä silti tasavertaisia vanhempia. Hommat ei aina jakaudu tasan, eikä vastuu tai varsinkaan lapsen kanssa vietetty aika, mutta olennaisinta onkin se tieto, että me oltaisiin ihan hyvin voitu valita toisinkin. Jos mulla olisi ollut työpaikka johon palata äitiysloman jälkeen, olisi J ihan varmasti voinut jäädä kotiin hoitamaan Sampoa pidemmäksikin aikaa. Jos mulla on menoa illalla, pärjää J ja Sampo kahdestaan. Kakkavaipan vaihtaja määrittyy sen mukaan, kuka ehtii ja jaksaa - ei sen perusteella, kumman vuoro on tai kumpi osaa paremmin. Se jos mikä on musta riittävää ja tasapuolista vastuun kantamista. (Paitsi et yksi toive mulla on: puuroa voisi joskus keitellä joku muukin kuin minä. Kiitos!)

En kerro kuinka jouduin naimisiin...

Tuli tosiaan juhlittua Sampon ristiäisiä viikko sitten. Kunnon vanhempien tavoin varastimme J:n kanssa lapselta show'n julkistamalla, että tässä on oltu jo kolme kuukautta naimisissa! Mun puoli sukua reagoi uutiseen kyynelehtimällä (ilosta vai surusta?), kaverit oli kohtalaisen äimistyneitä ja anoppi onnitteli lausahduksella "olisit nyt miettinyt vielä vähän aikaa." Ilmeisesti palopuheeni avioliitosta vanhentuneena ja urpona instituutiona (tämähän oli muuten kirjoitettu kuusi vuorokautta ennen hääpäivää) oli todellakin sisäistetty, eikä ylläriä osattu odottaa. No, saatiinpa vähän säpinää niihinkin pippaloihin!

Olen edelleen sitä mieltä, että jos parisuhde ja vanhemmuus olisivat yhtä simppeleitä avo- kuin avioliitossakin, en olisi ikinä halunnut naimisiin. En muista koskaan haaveilleeni prinsessahäistä tai valkoisista häämekoista, en välitä mistään perinteistä tai vakiintuneista tavoista, enkä kirkkoon kuulumattomana koe tärkeäksi myöskään mitään hengellisiä juttuja. Mun näkökulmasta avioliitto on ensisijaisesti kahden aikuisen ihmisen välinen sopimus, ja on aika karua ajatella, että länttäämällä nimeni paperiin ja sanomalla "tahdon" olisin nyt päästellyt ilmoille minkäänlaisia ikuisen rakkauden osoituksia. En siis ymmärrä, miksi mun pitäisi millään sopimuksella tai tapahtumalla todistaa rakkauttani tai kiintymystäni - eiköhän niiden soisi tulevan ilmi jotain aivan muuta kautta. Tästä syystä meillä ei myöskään ole sormuksia, vaikka niitä kaikki lauantaina kovin kaipasivat. Eikä mulla ole J:n sukunimeä, vaikka Sampolla onkin.

Kaikesta huolimatta se olin todellakin lopulta minä, joka kosi. Ensin ruuhkaratikassa ja sitten vielä uudestaan Salkkareiden aikana, kun kosintaan ei ekalla kerralla suhtauduttu riittävällä vakavuudella. Tärkein syy koko avioliittoon oli Sampo, ja erityisesti J:n asema suhteessa tähän vielä syntymättömään vauvaan. Musta on tärkeää ja oikeudenmukaista, että J:lla on lapseensa liittyen kaikki samat oikeudet ja velvollisuudet kuin mulla, ihan jo senkin varalta, että mulle sattuu jotain. Moni käytännön juttu on nyt aika paljon helpompi hoitaa, kun mun ja J:n suhde on virallistettu. Edelleen siis ajattelen, että yhteinen lapsi on ihan yhtä hyvä syy mennä naimisiin kuin se perinteinen "niin vain kuuluu tehdä, kun on oltu tarpeeksi kauan yhdessä / kun rakastaa toista" - oli joku ruuvimeisseli mukanaan vihkitilaisuuteeni saapunut (!) todistaja asiasta mitä mieltä tahansa.

En vieläkään pidä reiluna sitä, että avioliittoon syntyvällä lapsella on automaattisesti isä ja avoliittoon syntyvällä ei, mutta raaskin silti höllätä omia periaatteitani kun on kyse jonkun muunkin kuin mun elämästä. Samalla lupasin myös tapauskovaiselle aviomiehelleni, että voimme pitää parin vuoden kuluttua isot juhlat kirkollisen siunauksen kera. Silloin vaadin ehdottomasti myös sormuksen - en minkään symbolisen arvon vuoksi, vaan timantin takia tietysti! Lisäksi suostun juhliin vain jos mä en ole niiden aikaan raskaana, viiniä on tarpeeksi, eikä kukaan yritä ryöstää morsianta tai ehdota ohjelmanumeroksi tuolitanssia. Karaoke sallitaan.

Sampo < 3 Sophie

Kaikki supertrendikkäät äidit ovat ilmeisesti jo jonkin aikaa kohisseet 50-vuotiaasta Sophie the Giraffe -purulelusta, joka on luonnonmukainen, vauvaystävällinen, kehittävä, valmistettu käsityönä, tyylikäs ja ihan helvetin kallis. Suhtauduin tähän design-leluun yhtä skeptisesti kuin kaikkiin muihinkin pikkuvauvoille tarkoitettuihin leluihin, koska kokemukseni mukaan kaksi kuukautta vanhalle vauvalle kelpaa leluksi ja tuijoteltavaksi nallen tai kirahvin sijaan ihan hyvin vaikka rätti tai äidin naama.

Viikko sitten meillekin silti muutti oma Sophie, koska varhaiskypsä lapseni päätti alkaa tehdä hampaita ja huuto oli sitten sen mukaista. Äitiyspakkauksessahan tuli se kiva viilentävä purulelu - kerronpa vaan, että kannattaa lukea käyttöohjeet ennen kuin upottaa sen kiehuvaan veteen..! J lähti sitten huudosta väsyneenä (purulelun muututtua käyttökelvottomaksi) apteekkiin hakemaan vastaavaa tilalle, mutta saapuikin kotiin Sophien kanssa.

En tiedä, kumpi hämmentää mua enemmän: se, että J tietää yhtään mitään ranskalaisista design-kirahveista, vai se, että se todellakin toimii. Jätkä pitelee tyytyväisenä kirahvia kätösissään ja jäytää jalkoja hymy huulillaan. Hammaskaan ei enää vaivaa. Lisää näitä meille!

Kirahvin nettisivuille voi muuten lähettää kuvan omasta vauvasta ikuistettuna Sophien kanssa. Samalla osallistuu kilpailuun, jossa arvotaan lisää Sophie-tuotteita. Itsehän ryntäsin toimimaan juurikin näin - kalliit design-lelut kun ei tässä perheessä ole mitään arkipäivää.

P.S. Kuten otsikosta joku saattoikin jo huomata, sai meidän pikkumies lauantaina nimen. Toistaiseksi nimetön tunnetaan siis nykyään Sampona, alias S-miehenä. Wikipedia tietää kertoa, että Sampo on mm. esihistoriallinen lonkerojalkaisiin kuuluva suku, konekivääri, jäänmurtaja, pankki, lentopallojoukkue Pielavedellä sekä Suomen paras muikkuravintola. Löytyypä avaruudesta myös asteroidi nimeltä 2091 Sampo. Me J:n kanssa ajateltiin nimeä valitessa lähinnä tätä Kalevalan Sampoa, rikkauksia tekevää ihme-esinettä. Plus että Sampo vaan kuulostaa niin kivalta!

Muisto vain jää

Tämä kirjoitus on omistettu raskauskiloille, eikä otsikkoa todellakaan ole tarkoitettu tulkittavan positiivisissa merkeissä. Tällä kertaa muistoksi vain jäänee nimittäin se, että ikinä enää mahtuisin 25 tuuman farkkuihin, joita vaatekaappini on pullollaan. Synnytyksestä on nyt nelisen viikkoa, ja olen vähitellen alkanut kyllästyä niihin kaksiin mammahousuihin, joita olen kuluttanut viimeiset kuusi kuukautta. Tartuin siis rohkeasti ensimmäiseen käteen sattuneeseen tavalliseen farkkupariin kokeillakseni, hiertävätkö ne sektiohaavaa pahastikin. Vastaus oli ei, tosin syystä, etten saanut pöksyjä kiskottua reisiä ylemmäs. Kokeilin varmuuden vuoksi kaikki muutkin yksilöt, jos vaikka ensimmäiset olisivat vain kutistuneet pesussa. Loppupäätelmänä oli todettava, että olen ilmeisesti saanut ihan uusia naisellisia muotoja.

Seuraavaksi kipaisin kellariin hakemaan kassillisen kirpparille tarkoitettuja vaatteita. Jostain syystä omistan viidet 26-tuumaiset farkut, jotka ovat aina olleet mulle liian suuria ja jääneet siksi käyttämättä. Jäävät edelleen, koska ylläripylläri, enpä mahtunut niihinkään! Tiedossa on siis uusia ulottuvuuksia avaava shoppailureissu 27- tai jopa 28-tuumaisten farkkujen pariin. Myös joku stretch-ominaisuuksiin perehtyminen voisi olla tarpeen. Tilanne ei toki ole ihan niin paha, kuin se voisi olla. Raskausaikana kertyneistä seitsemästätoista (!) kilosta kymmenen jäi sairaalaan, ja pari tipahti ensimmäisten viikkojen aikana kotona. 4-5 kg aiempaa minääni painavampana mahdun edelleen painoindeksiltäni normaalin rajoihin, enkä varsinaisesti näytä miltään valaalta peiliin katsoessakaan. Aika on vain selkeästi kullannut muistot, koska kuvittelin jo olevani suunnilleen raskautta edeltävissä mitoissani. Valitettavasti oma vaatekaappi toi faktat melko raadollisesti esiin. Edessä taitaa olla jonkinlainen laihdutusprojekti.

Imetysaikanahan ruokaa pitää vedellä aika antaumuksella - syömisiä ei siis juuri voi karsia. Liikkuminen rajoittuu vielä kuukauden ajan rauhallisiin kävelylenkkeihin, jotka eivät tunnetusti kiloja vie mennessään. Mistään kiinteytysjumpista on turha haaveilla, vatsalihaksia saan alkaa tehdä varovasti kahden kuukauden kuluttua. Aikaisintaan. Taidan siis unohtaa kaikki kesäkuntoon 2011 -kampanjat. Nähtäväksi jää, onko sitä omissa mitoissaan vielä joulunakaan, jotta voisi sitten kerryttää niitä kinkkukiloja hyvällä omatunnolla. (Ja siis oikeesti, ulkonäkökeskeisen hömpötyksen ohella mun on ikävä liikkumista ihan liikkumisenkin takia. Se ei vaan ikinä herätä naisen elämässä niin suuria tunteita, kuin sopivien farkkujen puute..!)

J:n mielestä mussa kuitenkin on nyt jotain "uutta hehkua", ja olen kuulemma paljon kauniimpi äitiyden myötä kuin ikinä ennen. Epäilen tosin, että näihin kommentteihin päädyttiin ensisijaisesti itsesuojeluvaiston kannustamana.

Where I End and You Begin

Kuluneet kolmetoista vuorokautta ovat ihan varmasti olleet tähänastisen elämäni jännittävimmät, kiireisimmät ja hämmentävimmät. Varmasti onnellisimmatkin, mutta hetkittäin sitä on ollut aika vaikea muistaa, koska myös vähäunisimmissa on tehty uusia ennätyksiä.

Viimekertaisen valituskonsertin jälkeen alkoi tosiaan tapahtua. Torstaiaamu starttasi lapsivesien menolla ja siitähän alkoikin melkoinen touhotus ja valmistautuminen. Valitettavasti seuraavaan kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin ei sitten edettykään mihinkään muualle kuin sairaalan petiin yöpymään. Ja odottelemaan.

Lopulta perjantaina 11.3. puoli seiskan aikaan illalla käpsyttelin omin jaloin Naistenklinikan hissiin ja hurautin hoitajan kanssa pohjakerroksen leikkaussaliin. Fiilis oli aika hämmentynyt, varsinkin siinä vaiheessa kun leikkausvalmisteluja alettiin tehdä, valot ja musiikit raikasi ja mietin, että onpas jännää kun synnyttäminen tuntuu lähinnä siltä, kuin olisi menossa umpisuolileikkaukseen. Hyvin sujuneen operaation jälkeen lopputulos oli nähtävillä klo 19.05, ja siinä vaiheessa kolahti sitten vähän isommin tajuntaan, mitä tässä nyt oikein tapahtuikaan. J-raukalla taisi myös kolahtaa, mies kun päätyi vahingossa näkemään mut vatsanpeitteet auki. No, ainakin se on nyt kirjaimellisesti nähnyt syvälle mun sisimpään...

Huomattavissa määrin isäänsä muistuttava poikavauva oli loppujen lopuksi syntyessään 54 cm pitkä ja painoi  4540 g. Ihan hyvä siis, että leikkauspöydälle päädyttiin, vaikka mun olo ei näinä sektion jälkeisinä päivinä järin huikea olekaan ollut. Alkuun tuntui aika rankaltakin, kun ei itse pystynyt huolehtimaan omasta lapsestaan, ja pelkkään kyljen kääntämiseen tai vauvan asennon korjaamiseen piti joka kerta pyytää apua. Homma alkoi kuitenkin helpottaa kun kotiuduttiin sairaalasta, vaikka aikamoisten mietteiden äärellä sitä on oltu täälläkin. Voisin varmaan kirjoittaa kirjan pelkistä tyhmistä hakusanoista, joilla ensipäivien aikana tuli Googlea koeteltua. Malliesimerkkeinä seuraavat yhdistelmät ja niiden eri sovellukset:

- vauva + ruoka + määrä
- miksi vauva syö koko ajan
- miksi vauva ei syö
- vauva + uni + määrä
- miksi vauva nukkuu koko ajan
- miksi vauva ei nuku

Lisäksi pinnalla ovat olleet kaikenlaiset kakkaan, pieruun, vaippaan ja ilmavaivoihin liittyvät jutut sekä imetys ja siihen liittyvät oheistoiminnot. Elämäni pyörii siis lähes kokonaan jonkun toisen tyypin ruokailun, nukkumisen ja eritteiden tuotannon ympärillä, mikä käväisi kyllä mielessä raskausaikanakin. Mutta eipä sitä vauva-arjen todellisuutta silti pystynyt edes kuvittelemaan ennen omakohtaista kokemusta... Toisaalta vauvaeloon mahtuu myös todellisia huippuhetkiä, kuten nämä isin masun päällä nautitut iltatorkut:

Mietin jonkun aikaa, onko tuo otsikon Radiohead-lainaus vähän turhan imelää kamaa, mutta aika nopeasti tajusin, että ei tässä kohtaa mikään oikein voi olla. Kaikkien pissa- & kakkavaippojen, tissiraivareiden ja mahakitinöidensä keskellä toi pieni mies on kyllä onnistunut sulattamaan mun, ja aika monen muunkin, sydämen melko totaalisesti. Ja sellaisella tavalla, mitä ei myöskään olisi ikinä voinut kuvitella.

VALI VALI VALI

Tunnustan. Vetoan usein törkeästi raskauteen ja raskausvaivoihini silloin kun laiskottaa. J:n näkökulmasta voisin ottaa osaa ruikutuksen maailmanmestaruuskilpailuihin loistosijoitusten toivossa. Valtaosa valituksistani ei siis täällä yleensä mene läpi, koska en ole kauhean hyvä valehtelemaan, ja J on taitavasti oppinut tunnistamaan sen pienen ilkikurisen pilkkeen silmäkulmassani. Mutta aina kannattaa yrittää!

Aloittelijan kannattaa lähteä liikkeelle vaivihkaa. Ensin tulee ehdottomasti touhottaa näkyvästi ja kuuluvasti esimerkiksi siivouksen parissa. Sen jälkeen sieltä tiskipöydän takaa voi vähän valittaa, kuinka selkää särkee ja oikeastaan jalatkin ovat niin tosi turvonneet, että pelkkä seisominenkin tekee kipeää. Sitten odotellaan vartti, asemoidutaan sohvalle makuuasentoon ja haetaan kasvoille mahdollisimman kärsivä ilme. Pian voi jo pyytää, josko "kulta mitenkään jaksaisit ihan vähän edes hieroa mun hartioita?"

Näin raskauden viimeisillä viikoilla tämänkaltaiset kesyimmät menetelmät mies on kuitenkin oppinut jo tunnistamaan. Arka pyyntö saakin yleensä vastaukseksi vain närkästynyttä tuhahtelua. On siis aika ottaa järeämmät aseet käyttöön! Hyviksi havaittuja lausahduksia ovat "sä et vaan voi ymmärtää, miltä musta tuntuu" tai "mieti, kuinka paljon sua siellä synnytyssalissa kaduttaa, ettet tehnyt kaikkeasi mun eteen silloin kun vielä olisit voinut!" Ensimmäiseen lauseeseen turvauduttaessa vaikutelmaa voi tehostaa juttelemalla ensin syvällisesti aiheesta "raskauden tuomat muutokset naisen kehossa" ja jälkimmäisen kohdalla avuksi voi ottaa vaikka jonkun tehokkaan (ja äänekkään) synnytysvideon. Toimii lähes varmasti!

Jos kohdalle on osunut harvinaisen vaikeasti hämäytettävä yksilö, viimeinen ja tehokkain ase on itku. Yhtä päteviksi on havaittu sekä äänettömät kyyneleet surullisilla kasvoilla, kuin se raivokkaampi versiokin, jossa pää punaisena ja räkä poskella karjutaan tunnistamattomia sanoja hyperventiloimiseen saakka. Harva mies kykenee - tai uskaltaa - enää tässä kohtaa paljon vastustella.

Mutta vakavasti ottaen, kyllä mun mielestä raskaana ollessa on oikeutettu pieneen hemmotteluun ja ylimääräiseen laiskotteluun silloin tällöin. Tai aika usein. Loppujen lopuksi ne hetket, kun selkää särkee, jalkoja kolottaa ja vatsassa juilii ovat kuitenkin melko yleisiä, eikä sen toisen osapuolen niistä tosiaan tarvitse kärsiä. Muista asioista, joista raskaana oleva nainen saa luopua, olenkin kirjoitellut jo aiemmin - eikö ole vain kohtuullista, että muuttuneen ruokavalion, menetettyjen harrastusten ja vieraalta näyttävän kehon tilalle saa jotain korvaustakin?

Ihan totta on sekin, että kaikkia tuntemuksia tuleva isä ei vain voi ymmärtää. Raskausaika on varmasti rankkaa, vaikeaa ja täynnä muutoksia myös isän näkökulmasta. Silti en taaskaan voi olla ajattelematta, että miehillä on kuitenkin yleensä mahdollisuus valita, miten paljon, usein ja millaisella antaumuksella siihen osallistuu. Jos väsyttää ja seuraavana aamuna on aikainen herätys, voi J aina halutessaan kääntää kylkeä ja nukahtaa uudelleen, riippumatta siitä, miten raivokkaasti vauva vatsassa myllertää. Vaikka olisi suunnitellut ottavansa vain yhden ja lähtevänsä autolla kotiin, on J:lla myös mahdollisuus muuttaa suunnitelmia, jos bileet ovatkin odotettua paremmat.

Uskallan myös väittää, että harva mies tietää, miltä tuntuu se hallitsematon itku, joka ei vaan ikinä lopu. J:kin taisi ymmärtää oman tietämättömyytensä viimeistään toissailtana, kun seurasi avuttomana vieressä vartin kestänyttä itkukohtaustani. Syy tälle sessiolle oli niinkin raju kuin Bambin äidin kuolema. Nyyhkytyksen rauhoituttua sainkin sitten eteeni valmiit voileivät ja vielä puolen tunnin hartiahieronnan - pyytämättä ja täysin ilman ruikutusta.

Ei nimi miestä pahenna

Meillä vauvan nimi on päätetty jo ajat sitten. Täällä siis odotellaan ultrakäynnin mukaan syntyväksi poikaa, ja J:n kanssa ollaan puhuttu vauvasta tulevalla etunimellään jo syksystä lähtien. Toisesta nimestä käytiin vielä pari viikkoa sitten pientä vääntöä, mutta koska vauvalle tulee J:n sukunimi, sain minä lopullisen päätäntävallan etunimien suhteen.

Sukunimiasia on herättänyt mussa paljon ajatuksia. Tällaisena kiihkoilevana feministinä en lainkaan tykkää siitä, että edelleen n. 80 % avioituvista naisista ottaa miehensä sukunimen. Mun mielestä se vain on auttamattoman vanhentunut ja naisia alentava tapa. Toisaalta taas ajattelen, että koska äidin asema suhteessa lapseen sekä avo- että avioliitossa, on niin kiistaton ja selkeä, on jotenkin viehättävää, että isänkin roolia korostetaan. Vaikka sitten sillä, että lapsi saa isänsä sukunimen. Meillä tosin J:n nimeen päätymiseen vaikutti sekin, että minun sukunimeni ei ole kovinkaan ihmeellinen, eikä mulla ole siihen mitään erityistä tunnesidettä. J:n nimi on siis vaihtoehdoista paljon harvinaisempi, kivempi ja iloisempikin.

Vauvan lopullinen nimi on kuitenkin vielä ristiäisiin/nimiäisiin saakka suuri ja tarkoin varjeltu salaisuus - ennen kaikkea syystä, että tulevia isovanhempia on helvetin hauskaa pitää jännityksessä viimeiseen saakka. Haluan myös pitää auki sen vaihtoehdon, että nimi menee vielä kokonaan uusiksi, jos vauva ei näytäkään yhtään siltä. Tai jos se vaikka onkin tyttö! Mitään työnimeäkään meillä ei ole otettu käyttöön, koska musta sellaisen keksiminen varta vasten on vaan vähän urpoa. Näin ollen meillä on siis tulossa ihan vaan vauva.

Nimen valitseminen on kuitenkin ollut iso juttu. Ja vaikea. Ensinnäkin etunimen tulee olla sukunimeen sopiva ja sointuva, ei liian erikoinen, muttei liian yleinenkään. Kirjoitusasultaan (ja mielellään myös taustaltaan) sen pitää olla suomalainen ja plussaa on, jos siihen vielä liittyy joku kiva tarina. Kenelläkään liian tutulla ei saa olla samaa nimeä ja julkisuudessa pinnalla olevia tyyppejäkin täytyy vähän seurata.

Oma nimeni esimerkiksi on kaikessa neutraaliudessaan äärettömän tylsä (sori, iskä) ja vielä niin 80-lukulainenkin. Koko peruskoulun ajan samalla luokalla oli aina joku toinen Mari. Kokonimikaimojakin mulla on Suomessa useampia. Sentään nimestäni ei ole ikinä saanut aikaan mitään huikeita väännöksiä tai sananmuunnoksia - anteeksi vaan kaikki Pentti Hirvoset, Pasi Kuikat, Vieno Huttuset ja muut - ellei lasketa sitä, että päiväkotikaverini Miran isän mielestä oli tosi hauskaa kutsua meitä Ramiksi ja Rimaksi. Tämä ei kuitenkaan vielä aiheuttanut sen tyyppisiä traumoja, joista esimerkiksi kaikki Suomen Pekka Karvoset ovat varmasti kärsineet. Ei kyllä kateeksi käy.