Meillä vauvan nimi on päätetty jo ajat sitten. Täällä siis odotellaan ultrakäynnin mukaan syntyväksi poikaa, ja J:n kanssa ollaan puhuttu vauvasta tulevalla etunimellään jo syksystä lähtien. Toisesta nimestä käytiin vielä pari viikkoa sitten pientä vääntöä, mutta koska vauvalle tulee J:n sukunimi, sain minä lopullisen päätäntävallan etunimien suhteen.
Sukunimiasia on herättänyt mussa paljon ajatuksia. Tällaisena kiihkoilevana feministinä en lainkaan tykkää siitä, että edelleen n. 80 % avioituvista naisista ottaa miehensä sukunimen. Mun mielestä se vain on auttamattoman vanhentunut ja naisia alentava tapa. Toisaalta taas ajattelen, että koska äidin asema suhteessa lapseen sekä avo- että avioliitossa, on niin kiistaton ja selkeä, on jotenkin viehättävää, että isänkin roolia korostetaan. Vaikka sitten sillä, että lapsi saa isänsä sukunimen. Meillä tosin J:n nimeen päätymiseen vaikutti sekin, että minun sukunimeni ei ole kovinkaan ihmeellinen, eikä mulla ole siihen mitään erityistä tunnesidettä. J:n nimi on siis vaihtoehdoista paljon harvinaisempi, kivempi ja iloisempikin.
Vauvan lopullinen nimi on kuitenkin vielä ristiäisiin/nimiäisiin saakka suuri ja tarkoin varjeltu salaisuus - ennen kaikkea syystä, että tulevia isovanhempia on helvetin hauskaa pitää jännityksessä viimeiseen saakka. Haluan myös pitää auki sen vaihtoehdon, että nimi menee vielä kokonaan uusiksi, jos vauva ei näytäkään yhtään siltä. Tai jos se vaikka onkin tyttö! Mitään työnimeäkään meillä ei ole otettu käyttöön, koska musta sellaisen keksiminen varta vasten on vaan vähän urpoa. Näin ollen meillä on siis tulossa ihan vaan vauva.
Nimen valitseminen on kuitenkin ollut iso juttu. Ja vaikea. Ensinnäkin etunimen tulee olla sukunimeen sopiva ja sointuva, ei liian erikoinen, muttei liian yleinenkään. Kirjoitusasultaan (ja mielellään myös taustaltaan) sen pitää olla suomalainen ja plussaa on, jos siihen vielä liittyy joku kiva tarina. Kenelläkään liian tutulla ei saa olla samaa nimeä ja julkisuudessa pinnalla olevia tyyppejäkin täytyy vähän seurata.
Oma nimeni esimerkiksi on kaikessa neutraaliudessaan äärettömän tylsä (sori, iskä) ja vielä niin 80-lukulainenkin. Koko peruskoulun ajan samalla luokalla oli aina joku toinen Mari. Kokonimikaimojakin mulla on Suomessa useampia. Sentään nimestäni ei ole ikinä saanut aikaan mitään huikeita väännöksiä tai sananmuunnoksia - anteeksi vaan kaikki Pentti Hirvoset, Pasi Kuikat, Vieno Huttuset ja muut - ellei lasketa sitä, että päiväkotikaverini Miran isän mielestä oli tosi hauskaa kutsua meitä Ramiksi ja Rimaksi. Tämä ei kuitenkaan vielä aiheuttanut sen tyyppisiä traumoja, joista esimerkiksi kaikki Suomen Pekka Karvoset ovat varmasti kärsineet. Ei kyllä kateeksi käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti