Käväisin lauantaina kampaajalla siistimässä karmeaan tilaan päässyttä kuontaloani. Vartin istuskelun jälkeen kampaamon lattia alkoi täyttyä parikymmentä senttiä pitkistä keskiruskeista hiustupsuista ja mun pää muuttui samalla varmaan kilon kevyemmäksi. En ollut tällaista radikaalia muutosta etukäteen suunnitellut, mutta viimeistään tällä viikolla hiustenpesun yhteydessä on käynyt selväksi, että se oli ehkä paras ideani ikinä. Äitiys + lyhyt tukka = toimiva ratkaisu. Tänäänkin suhasin tukkani minuutissa puhtaaksi, hypistelin sitä toisen minuutin ja annoin kuivua vartin - lopputuloksen kanssa kehtaisin lähteä vaikka isompiinkin pippaloihin. Ihan huippua! Aiemmin joka-aamuiseen tukkaoperaatioon sai helposti kulutettua tunnin ja senkin jälkeen hiustyylin virkaa toimitti hätäponnari.
Suosittelen siis kaikille tuoreille äideille kampaajakäyntiä. Vaikka pitkistä hiuksista ei huvittaisikaan luopua, tekee pelkkä hapsuisten latvojen siistiminen, uusi väri ja tukan föönaaminen muotoon (siis mitä, eikö kaikilla äideillä muka ole aikaa laittaa tukkaa joka aamu???) ihmeitä peilikuvalle. Puhumattakaan siitä, kuinka ihanaa on istahtaa pariksi tunniksi alas, saada päähierontaa ja hemmottelua, lukea lehti ihan rauhassa ilman yhtään kiljuvaa kakaraa tai kesken päiväunien heräävää vauvaa. Ai ai.
Raskaudenhan sanotaan muuttavan naisen hiuslaatua. Tällaisesta ei itseni kohdalla aiemmin ollut merkkejä, joten suhtauduin koko juttuun urbaanina legendana. Mutta. Mulla on ilmeisesti ollut tähän saakka liikaa hiusta päässä, koska nyt lyhentämisen yhteydessä tapahtui myös radikaali kihartuminen. Ennen aavistuksen verran taipuisa tukkani onkin yhtäkkiä sähäkän käkkärä. Sehän ei menoa haittaa, kiharat hiukset kun ovat olleet haavelistani kärjessä pienen ikuisuuden. Nyt mietin enää, saisinko esim. afron, jos tekaisisin tässä lähiaikoina toisen muksun..?! Siinä tapauksessa moista toimintaa voisi nimittäin melkein jo harkita.
25.8.2011
17.8.2011
Ojasta allikkoon
Vetäisin tässä näköjään kuukauden mittaisen päivityskatkon kehiin. Siitä lienee helppo päätellä, että kuluneet neljä viikkoa ovat vaatineet Supermutsin läsnäoloa kaikkialla muualla paitsi tietokoneen ääressä. Alle puolivuotias vauva voi kokemukseni mukaan oppia kuukaudessa muun muassa:
- kääntymään selältä vatsalleen ja huutamaan kuin syötävä, koska ei muista, miten käännytään takaisin selälleen
- etenemään mittarimatotyylillä enemmän ja vähemmän pitkiä matkoja
- vieroksumaan kaikkea syötävää niin, että rauhalliset ruokailuhetket ovat muisto vain, ja ruokailun jälkeinen siivous kestää ainakin seuraavaan ruoka-aikaan asti.
Myös maitoallergia ja atooppinen iho ovat aiheuttaneet haasteita. Soijamaito ei vissiin ole mitään herkkua päätellen siitä, kuinka paljon tuttipullon kanssa saa taistella, eikä kaksi kertaa päivässä toistuva rasvaaminenkaan taida olla parasta ajanvietettä. Sairaaloissa on ravattu urakalla sopivaa maidotonta korviketta kokeiltaessa. Sopivan merkin löydyttyä itkuisuus ja jatkuva huuto, josta taannoin saatoin hieman valittaa, on kyllä loppunut ja meillä asuu nykyään pääsääntöisesti ihan tyytyväinen pikkumies. Valitettavasti tyyppi on vaan keskittänyt aiemmin huutamiseen kuluneen energiansa uusien taitojen optteluun, ja vaatii jatkuvaa tarkkailua ja leikkiseuraa.
Toimenkuvani on siis laajentunut hyssyttelystä ja heiluttelusta uusien lelujen esittelyyn, hihkumiseen, irvistelyyn, päristelyyn sekä muiden hulvattomien äänien ja ilmeiden tuottamiseen, ryömintä- ja kierintäkoordinaattorina toimimiseen sekä jatkuvaan jutusteluun. Ja tarvitaan sitä heijaamistakin joskus - jos ei muulloin niin ainakin ruokahetkinä, kun mikään ei suju ja kaikki paitsi oma nyrkki maistuu pahalta. Ne ajat kun Sampo nukkuu päiväunia, käytän porkkanaroiskeiden siivoamiseen.
Viikolla kädet siis on kirjaimellisesti täynnä töitä. Ja koska on kesä, eikä J:lla yhtään lomaa, olemme viettäneet viikonloput maalla isovanhempien hoitoavusta nauttien ja rentoutuen. Toisin sanoen lauantaisin on valvottu aamuneljään ja sunnuntai-iltaisin riidelty verisesti siitä, kumman väsymystila on pahempi. Tosi rentouttavaa.
- kääntymään selältä vatsalleen ja huutamaan kuin syötävä, koska ei muista, miten käännytään takaisin selälleen
- etenemään mittarimatotyylillä enemmän ja vähemmän pitkiä matkoja
- vieroksumaan kaikkea syötävää niin, että rauhalliset ruokailuhetket ovat muisto vain, ja ruokailun jälkeinen siivous kestää ainakin seuraavaan ruoka-aikaan asti.
Myös maitoallergia ja atooppinen iho ovat aiheuttaneet haasteita. Soijamaito ei vissiin ole mitään herkkua päätellen siitä, kuinka paljon tuttipullon kanssa saa taistella, eikä kaksi kertaa päivässä toistuva rasvaaminenkaan taida olla parasta ajanvietettä. Sairaaloissa on ravattu urakalla sopivaa maidotonta korviketta kokeiltaessa. Sopivan merkin löydyttyä itkuisuus ja jatkuva huuto, josta taannoin saatoin hieman valittaa, on kyllä loppunut ja meillä asuu nykyään pääsääntöisesti ihan tyytyväinen pikkumies. Valitettavasti tyyppi on vaan keskittänyt aiemmin huutamiseen kuluneen energiansa uusien taitojen optteluun, ja vaatii jatkuvaa tarkkailua ja leikkiseuraa.
Toimenkuvani on siis laajentunut hyssyttelystä ja heiluttelusta uusien lelujen esittelyyn, hihkumiseen, irvistelyyn, päristelyyn sekä muiden hulvattomien äänien ja ilmeiden tuottamiseen, ryömintä- ja kierintäkoordinaattorina toimimiseen sekä jatkuvaan jutusteluun. Ja tarvitaan sitä heijaamistakin joskus - jos ei muulloin niin ainakin ruokahetkinä, kun mikään ei suju ja kaikki paitsi oma nyrkki maistuu pahalta. Ne ajat kun Sampo nukkuu päiväunia, käytän porkkanaroiskeiden siivoamiseen.
Viikolla kädet siis on kirjaimellisesti täynnä töitä. Ja koska on kesä, eikä J:lla yhtään lomaa, olemme viettäneet viikonloput maalla isovanhempien hoitoavusta nauttien ja rentoutuen. Toisin sanoen lauantaisin on valvottu aamuneljään ja sunnuntai-iltaisin riidelty verisesti siitä, kumman väsymystila on pahempi. Tosi rentouttavaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)