Let's go -meininki

Meidän perhe suuntaa reilun kuukauden kuluttua viikon lomalle lämpöön ja aurinkoon. Ajatus ensiaskeliaan ottavasta muksusta ja uima-altaasta ahdistaa, passikuvan otattaminen 11-kuukautisesta tuntuu maailman ylivoimaisimmalta operaatiolta, ja omat yöunet alkaa vähitellen kärsiä, kun iltaisin pähkäilee kuinka monta purkkia ruokaa ja soijamaitoa Sampo tarvitsee mukaan, tai jännittää mitä matkarattaista on jäljellä lennon jälkeen. Sanokaa mitä sanotte, mutta lapsen kanssa matkustaminen on stressaavaa, ainakin näin ennen matkaa.

Ekalle ulkomaanmatkalle saadaan onneksi mukaan kattavat tukijoukot: matkaseurana on J:n vanhemmat ja molemmat siskot kera miestensä ja kolmen alle kouluikäisen lapsen. Sampolla on siis leikkikavereita ja monta syliä kierrettävänä, jos lentokoneessa iskee känkkäränkkä. (Ja meillä aikuisilla kädet täynnä työtä neljää yli-innokasta lasta vahtiessamme.) Hurraa!

Matkakohteeksi valikoitui pitkän pohtimisen jälkeen budjettiin mahtuva, inhimillisen lentomatkan päässä oleva, turvallinen (ei kiitos väkivaltaisille mielenosoituksille) lapsiystävällinen ja takuuvarmasti lämmin Puerto Rico. Kyselin matkavinkkejä espanjalaiselta ystävältäni Albalta ja sain vastaukseksi tämän (kuvittele tähän klassinen espanjalainen aksentti): "It is very important to remember that Puerto Rico is in Spain (Europe), not in South America!!!" Jep, tiedetään. Kanariansaaret ei varsinaisesti ole suosikkilomakohteeni. Aurinkorannoilla makoilu on mulle lähes mahdotonta, koska punakan kalvakka suomalaisihoni kärtsää nopeammin kuin ehdin selvittää kenellä sitä aurinkorasvaa olikaan. Yleensä pyrin myös matkustaessani välttämään öykkäröiviä suomalaisturisteja, ja epäilen sen olevan Gran Canarialla vaikeaa. Mutta koska matkailu ja lomailu on aina kivaa, pyrin keskittymään positiivisiin seikkoihin, joita on MONTA:

a) Siellä on varmasti lämmin. Eikä sada lunta.

b) Gran Canaria kuuluu Espanjalle, joten siellä on pakko olla hyvää ruokaa. Tapaksia, tuoreita hedelmiä ja muuta herkullista. Lihapullat ja muusi on varmasti vältettävissä, jos ei mene pahimpiin turistiravintoloihin. Tai niihin, joiden omistaja on suomalainen.

c) Las Palmas on jo aika iso kaupunki, joten siellä on oletettavasti tarjolla myös kulttuurikohteita ja muuta mielekästä tekemästä rannalla löhöilyn vastapainoksi. Bussimatkakin on siedettävän pituinen, joten retken voi halutessaan tehdä useampanakin päivänä.

d) Kerrankin pääsee lomalle jolla voi oikeasti lomailla. Epäilen, että Euroopan suurkaupungit ja museoiden kiertely ei olisi rentouttavin mahdollinen vaihtoehto 1-vuotiaan lapsen kanssa. Ja nyt voi hyvällä omatunnolla haaveilla lapsivapaasta kaupunkiviikonlopusta (niin varmaan), kun Sampon kanssa on jo matkailtu.

e) Sampon on pakko näyttää ihan syötävän suloiselta kellukkeissaan, joissa se todennäköisesti hengailee suurimman osan matkasta. Syystä ensiaskeleet + uima-allas + stressaava mutsi.

Kaikki te, joilla on kokemusta pienten lasten kanssa matkustamisesta, jakakaa ykkösvinkkinne nyt! Mitä niille rattaille oikeesti tapahtuu lennolla? Kuinka lastenruokapurkit saa ehjänä perille - meillä on lapsi, joka ei voi syödä tomaattia, maitoa tai kananmunaa ja epäilen vähän espanjalaisen ruokavalion kelpoisuutta tässä tapauksessa. Mitä muuta hyödyllistä ja hyödytöntä pitää ehdottomasti pakata mukaan? Jos joku on käynyt siellä Puerto Ricossa, niin ihan perinteisiä matkavinkkejäkin otetaan vastaan!

Vauvavuoden pahin virhe

Hei kaikki tuoreet ja tulevat äidit. Älkää ikinä tehkö samaa virhettä kuin minä. Kymmenen kuukauden ikäistä lasta ei missään olosuhteissa pidä tutustuttaa Munamiehen tuotantoon. Yksi kuuntelukerta saa todistettavasti aikaan täydellisen koukuttumisen ja sitten sitä pitää saada lisää. Pomppufiilis on kuin huumetta.

Muutama viikko sitten raportoin Sampon syömisongelmien poistumisesta. Tällä hetkellä tilanne on se, että oman suuni tila on huolenaiheista pienin ja käytössä on taas kaikki mahdolliset keinot jotta edes osa lautasen annista päätyisi Sampon mahaan saakka. Keinoista paras - ja ainoa - on Munamies. Hetken kelpasi pelkkä musavideo ilman ääniä. Sitten kokeiltiin lisätä taustalle jotain muuta musiikkia. Munamiehen pärstäkerroin yhdistettynä Lou Reedin ääneen oli muuten aikamoinen elämys. Lopulta todettiin että ei tässä auta mikään, ja nyt Pomppufiilis soi uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja Sampolla on hauskaa.

Sinulle, joka olet yhtä epätoivoinen kuin minä, muuten vaan tyhmänrohkea tai ihmettelet nyt, että mikä hiton Pomppufiilis (tällaisiakin ihmisiä olen kohdannut, ja lyhyen näytteen jälkeen yhä useampi on ollut aidosti huolissaan Sampon musiikkimaun kehityksestä), ole hyvä:



Huom! Kuunteleminen omalla vastuulla.

Avointa keskustelua

Suomesta puuttuu aidosti avoin keskustelukulttuuri. On sitten kyse politiikasta, luomuruoasta tai lastenkasvatuksesta, menee aikuisten ihmisten välinen keskustelu hirvittävän helposti jankkaamiseksi ja syyttelyksi, kunnes toisen mielipiteistä jo loukkaannutaankin. Viime viikkoina tämä on näkynyt tietenkin vaalikeskustelussa ja erityisesti sosiaalisessa mediassa. Mäkin mietin pitkään tämän kirjoituksen julkaisemista - en ollut ihan varma, haluanko enää aiheuttaa paheksuntaa. Sitten ajattelin, että keskustelun herättäminen on kuitenkin edelleen ensiarvoisen tärkeää, paheksunnan ja loukkaantumisen uhallakin.

Vaalikeskustelussa on mun mielestä tähän asti ollut vallalla muutama selkeä trendi. Ensin puhuttiin siitä, onko oikein taktikoida ekalla kierroksella - ja jos taktikoi, niin ketä vastaan tai kenen puolesta. Pian avainsana olikin jo homous ja puolisot - heti perään ulkopoliittinen osaaminen ja pätevyys. Yhtäkkiä trendikästä oli kertoa, ketä äänestää, miksi ja vähän hypettää omaa ehdokasta. Ehkä mollata vastustajaakin - tai ainakin vastaehdokkaan kannattajaa. Nyt uusin trendi taitaa olla vastustaa koko vaalikeskusteluun osallistumista, koska se on mennyt niin mauttomaksi. Aika moni tuntemani ihminen on kertonut vaihtaneensa ehdokasta tai jättävänsä äänestämisen kokonaan väliin, koska on niin turhautunut vaalikeskustelusta ja muiden äänestäjien yksipuolisesta julistamisesta.

Muakin on ärsyttänyt se, että näissä vaaleissa puhutaan enemmän ehdokkaiden seksuaalisesta suuntautumisesta, kumppaneista, tutkintotodistuksista, kouluarvosanoista ja kengännumeroista kuin siitä, mikä olisi olennaista ja tärkeää kun valitaan presidenttiä. Välillä on turhauttanut lukea Facebookista, kuinka joku on äänestänyt hinttejä vastaan tai kuinka toinen julistaa kaikkien Niinistön kannattajien olevan suvaitsemattomia sikoja, joille ei äänestysoikeutta pitäisi suoda ollenkaan. Mutta ylivoimaisesti eniten mua ärsyttää nämä mielensäpahoittajat, jotka ottavat muiden ihmisten innostuksesta niin pahasti nokkiinsa, että vaihtavat ehdokasta protestiksi tai eivät äänestä ollenkaan. Miten muiden äänestäjien mielipiteet tai kannanotot vaikuttavat ehdokkaiden pätevyyteen yhtään sen enempää kuin homous, puoliso tai muutkaan tapetilla olleet aiheet?

Mä tunnen tosi monta kotiäitiä, opiskelijaa, duunaria, insinööriä ja eläkeläistä, jotka eivät äänestä, koska eivät ymmärrä tai tiedä politiikasta mitään. Se on jotenkin surullista. Niinpä musta paras ilmiö näissä vaaleissa on ollut nimenomaan ihan uudenlainen aktiivisuus. Politiikasta on tullut taas kahvipöytään kelpaava keskustelunaihe, ihmiset ottavat kantaa ja seuraavat ajankohtaisia asioita. Moni katsoo voivansa äänestää omasta mielestään parasta mahdollista ehdokasta, vaikka ei olisi politiikkaa aktiivisesti seurannutkaan. Toivottavasti yhä useampi vaivautuu äänestyspaikallekin. Sosiaalisen median vaaliähkyn taas uskoisin viittaavan siihen, että nämä vaalit puhuttavat nuorimpia äänestäjiä (joiden äänestysaktiivisuus taitaa perinteisesti olla 10-15 prosenttiyksikköä muita ikäryhmiä alhaisempi) ja myös niitä, joilla äänioikeutta ei vielä edes ole. Eli vaikka puhuttaisiinkin vain siitä, onko oma ehdokas homo vai ei, niin musta sekin on tärkeämpää kuin ettei puhuta ollenkaan. Turhat keskustelut kun johtavat aina siihen, että joku muistuttaa, että onhan näissä vaaleissa kyse muustakin. Ja sitten taas joku toinen päätyy ottamaan asioista selvää, ja löytää ehkä muitakin perusteita omalle äänestysvalinnalleen.

Veikkaan että tämän illan tuloslähetystä seuraa aika suuri osa suomalaisista, ja oli lopputulos mikä tahansa, jäävät vaalit varmasti mieleen. Mä toivon kovasti, että aktiivisuus ja keskustelu ei jää pelkästään näiden vaalien ilmiöksi, vaan syksyn kunnallisvaaleissakin otetaan kantaa ja pohditaan omia äänestysperiaatteita. Se on mun mielestä demokratiaa parhaimmillaan.