Hyvä ruoka, parempi mieli

Suomalaisäidit taitavat edelleen imettää vähemmän ja lyhyempiä aikoja kuin äidit Pohjoismaissa keskimäärin, eivätkä kansalliset imetystavoitteetkaan täyty. Voin näin parin viikon kokemuksella sanoa, etten yhtään ihmettele, miksi. Imetys on hiton rasittavaa. Se sattuu, stressaa, vie järjettömästi aikaa, vaatii erityisiä vaatteita ja apuvälineitä, ja on ainakin meillä sitonut äidin täysin kiinni vauvaan tai rintapumppuun. Millään ei voi arvioida, kuinka paljon maitoa tulee, tai onko vauva varmasti syönyt riittävästi. Meidän skidi ainakin kitisee kaikkea muutakin kuin nälkää, enkä rehellisesti sanottuna vielä näin kahden ja puolen viikon jälkeen voi sanoa, että olisin aina, tai juuri koskaan, ehdottoman varma, mikä minkäkin itkun taustalla on.

En ikinä ajatellut, että musta voisi kehittyä minkään asteen imetysfanaatikkoa. Raskausaikana en pahemmin miettinyt, miten vauvan ruokkimispolitiikan hoitaisin - ajattelin vain, että jos homma ei suju, syödään sitten korviketta. Sairaalassakin kaikki eteni vielä omalla painollaan. Vauva veteli maitonsa tyytyväisenä, ja kun mustakaan ei ollut juuri muuhun kuin makaamaan sängyssä syöttökoneena, oli maidontuotanto taattu. Ajattelin, että tämähän sujuu hienosti ja harmittelin jo tuttipulloihin käytettyjä ylimääräisiä rahoja.

Kukaan ei tosiaan kertonut etukäteen, että vauva voi tosiaan syödä tunnin välein. Tai neljän tunnin välein, mutta kolme tuntia putkeen. Kuitenkaan vauva ei ikinä halua syödä silloin, kun maidonlähteen tarjoajalle kävisi, joten mitään suunnitelmia ei oikein voi tehdä, tai muutenkaan elämää etukäteen ennakoida. Imetyksen lisäksi aikaa kuluu vähintään yhtä paljon röyhtäytyksiin, puklujen siivoamiseen ja masuvaivojaan kitisevän vauvan rauhoitteluun. Kun siitä rumbasta on selvitty, onkin todennäköisesti taas aika syödä.

Ennen syöttöä nälkä on niin kova, ettei aterian nauttimista voi aloittaa välittömästi, vaan pitää huutaa pää punaisena pari minuuttia, hakata nyrkeillä, nenällä ja otsalla rintaa ja potkia samanaikaisesti jaloilla kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. Pari viikkoa menee siihen, että oppii sekä itselle että vauvalle mukavat imetysasennot, se kun ei myöskään ole mikään itsestäänselvä juttu. Lisää riemua touhuun saadaan, jos vauva on tyyppiä tissitakiainen, eli on havainnut, että naisten rinnoissa on muitakin iloja kuin maito. Rinnalle on siis tosi kiva esim. nukahtaa, ja sitten kymmenen minuutin torkkujen jälkeen jatkaa taas syömistä hetken aikaa. Yleensä nälkä ei ikinä mene ohi näistä maratonsessioista huolimatta, ja koska vauvan pitäisi saada syödä niin paljon kuin se haluaa, joudutaan meillä melko säännöllisesti antamaan lisämaitoa pullolla. Tämähän johtaa kivaan kierteeseen, jossa imetyshetkien lisäksi aikaa kuluu myös maidon lämmittelyyn, pullojen pesuun ja keittelyyn.

Ja se kipu. Nyt aihe ei enää ole niin ajankohtainen kuin vielä viikko sitten, ensipäivistä puhumattakaan. Rintakumeista, lampaanvillavoiteista ja muista härpäkkeistä huolimatta olisin aluksi tarvinnut imetyksen ajaksi jonkun suukapulan pureskeltavaksi. Se siitä herkästä hetkestä vauvan ja äidin välillä. Oma juttunsa on se hirvittävä paineen tunne, kun syystä tai toisesta maitoa ei pääse tyhjentämään kohteeseen, ja rinnat alkavat muistuttaa kahta valtavaa ilmapalloa. Äitien avuksi on toki kehitelty sellainen loistava väline kuin rintapumppu. On kieltämättä aika mahtavaa, että tarvittaessa voin tyhjentää maitovarastot etukäteen, eikä vieraiden aikana tarvitse vetäytyä toiseen huoneeseen syöttämään - mä kun en todellakaan ole mitään julki-imettäjätyyppiä. Pumpun avulla saa myös välillä sitä paljon kaivattua omaa aikaa, kun J voi hoitaa syötöt ja itse pääsee vaikkapa suihkuun! Mutta ei se pumppaaminenkaan mitään huippuajanvietettä ole - fiilis on kuin lypsylehmällä.

Imetystä varten pitää olla myös etumuksesta aukeavia vaatteita, ellei sitten joka kerta halua riisua koko yläkehoa paljaaksi. Imetysvaatteet ovat tietenkin aivan törkeän kalliita ja valikoimaa on yhtä vähän kuin äitiysvaatepuolella. Kun on viimeisen yhdeksän kuukauden aikana investoinut vaatevarastolliseen mammavaatteita, ei paljon huvittaisi täydentää kaappia enempää. Näin ollen sitä kulkee päivät pitkät niissä muutamassa tarkoitukseen sopivassa paidassa ja pyörittää pyykkikonetta aamusta iltaan. Sohvatyynytkin ovat saaneet uuden elämän, kun niistä pitää kerta toisensa jälkeen muotoilla sopiva löhöilynurkkaus ennen imetyssessioita. Ympäri kämppää lojuvia puklurättejä ei kukaan enää jaksa viikkailla siististi tuolin selkänojille odottamaan, vaan niitä löytyy kaikista kuviteltavissa olevista paikoista.

Kaikesta yllä mainitusta, useista tissiraivareista (sekä mun että vauvan), valvotuista öistä ja epätietoisuuden hetkistä huolimatta musta tosiaan on tainnut kehkeytyä imetysfanaatikko, koska en vieläkään ole luovuttamassa. Epäilen itsekin jo järjenjuoksuani, mutta haluaisin todellakin täysimetyksen sujuvan, koska se on niin helppoa ja vaivatonta. Siis onnistuessaan. Imettäessä ruoka kulkee aina mukana, vauva nauttii sylissä olemisesta, maito on varmasti puhdasta ja ravitsevaa, pullorumba jää pois päiväjärjestyksestä ja öiset syötökin sujuvat ilman, että aina ehtii edes tajuta heränneensä. Ja koska olen vähän hörhö, en voi olla huomioimatta äidinmaidon taloudellisuutta ja ympäristöystävällisyyttä korvikkeeseen verrattuna.

Meillä siis yritetään vielä sitkeästi ainakin pari viikkoa, vaikka olen edelleenkin sitä mieltä, että korvikkeellakin kasvaa järkeviä, terveitä ja tasapainoisia ihmisiä, kuten esim. MINÄ. Ylipäätään koko imetyskysymys pyörii turhan usein sen hyvä äiti - huono äiti -vastakkainasettelun ympärillä, ja varmaan siksi aiheeseen liittyvistä ongelmista ei kauheasti kohistakaan. Musta se on sääli, olisi nimittäin ihan kiva välillä kuulla, että maailmassa on muitakin kuin minä, joiden mielestä imetys ei todellakaan ole aina niin helppoa ja hauskaa.