NIISK, KÖH, RÖH & VÄY!

Skidi päätti viikonloppuna alkaa jutella. Ihan yhtäkkiä yllättäen asiaa tuli tuutin täydeltä, kun aiemmin se on vaan möllöttänyt silmät pyöreänä ja mutristellut suutaan. Ensin asiat kerrottiin vain pehmoleluille ja uutisankkureille, mutta nyt valtaosa hereilläoloajasta menee äidille esitettyjen ÄY ja VÄY -äännähdysten merkeissä. Välillä juttuja sävyttää myös leveä hymy ja naurahdus - en vaan vielä ole ihan kartalla, millä äänensävyllä äijälle pitäisi vastata hymyn saadakseen. Olennaisinta tuntuu kuitenkin olevan se, että vastaus tulee, muuten meillä alkaa muutaman komentavan VÄYVÄYn jälkeen valtaisa huutokonsertti. Toisaalta kyllä mullakin yleensä menee hermot, jos on hirveästi asiaa, ja toinen lässyttää takaisin jotain puuta heinää tai tuijottelee tuppisuuna vieressä. J:lta voi kysyä lisätietoja tästä.

Muita meidän huushollissa viime aikoina kuultuja ääniä ovat erilaiset niiskahdukset ja köhinät. Mulla on ärhäkkä kevätflunssa ja kunnon ylihuolehtivan leijonaemon tavoin pelkään, että se tarttuu vauvallekin. Näin ollen kyylään silmä kovana vauvan ilmeitä ja eleitä, ja olen varma, että jokainen itku tarkoittaa kipua tai kuumetta. Väärään kurkkuun menneen maitotilkan aiheuttaman rohinan tulkitsin jo keuhkoputkentulehdukseksi. Olen itse tosi huono hakeutumaan lääkäriin, oon siellä aina joko turhaan liian terveenä tai viime tingassa siinä vaiheessa, kun olisi ollut syytä tulla jo viikkoa aikaisemmin. On siis aika stressaavaa miettiä, milloin vauvan olisi syytä päästä tutustumaan terveyskeskuksen jonoihin. ÄY ja VÄY kun eivät vielä kerro, mihin sattuu, vai sattuuko, eikä aktiivisuustasostakaan pysty päätelmiä tekemään jos toinen normaalistikin pääsääntöisesti vain syö ja nukkuu. Mä niin odotan, että tää lapsi oppii puhumaan ja kertoo mulle, milloin joku on vialla ja milloin olen vain rasittava kanaemo!

Täytyy kyllä sanoa, että stressaavaa on myös olla itse sairaana silloin kun pitäisi huolehtia vauvasta. Töistä saa aina sairaslomaa, kotoa ei. Onneksi toistaiseksi pikkumiehen mielestä päivän viihdyttävin juttu on ollut se kun äiti niistää. Niisk niisk -ääntä seuraa siis aina takuuvarma VÄY! ja pirteät naurut päälle. Halvat on huvit.

Deitti-ilmoitus

Nimimerkki huonoäiti_88 etsii sanavalmista, päämäärätietoista, opiskelijoiden ja lapsiperheiden etuja ajavaa eduskuntavaaliehdokasta Helsingin vaalipiiristä! Olethan suvaitsevainen ja ennakkoluuloton, 25-60-vuotias, mielellään naispuolinen ja omaat sopivan punavihreät arvot. Korkeakoulutausta ei välttämätön, mutta kaikki opinnot lasketaan eduksi, samoin tuoreet kokemukset julkisen terveydenhuollon tai Kansaneläkelaitoksen kanssa asioimisesta.

Vaalipäivä lähestyy ja mulle on tosiaan vielä vähän epäselvää, ketä äänestäisin. Mielenkiinnolla olen seurannut, millainen hullunmylly näidenkin vaalien ympärillä on pyörinyt - valitettavasti valtaosa keskustelusta on taas käyty (mulle)  täysin yhdentekeviin asioihin liittyen. Vaalit siis kiinnostavat, mutta eivät ole herättäneet sen suurempia tunteita. Puoluekantoihin tai poliittisiin näkemyksiin sen enempää puuttumatta täytyy kuitenkin todeta, että vielä en ole siirtynyt äänestämään Keskustaa huolimatta siitä, että olen nyt liittynyt maidontuottajien joukkoon. Kiitos vain J ehdotuksesta! Myös persujen tähänastinen voittokulku vähän kauhistuttaa. Mielipiteeni kyseisen puolueen linjasta nimittäin tiivistyy Facebook-lähteistä bongattuun sanaan ulostemassapieru, joka tosiaan on myös samaisen puolueen anagrammi. Melko kuvaavaa.

Perinteisesti olen aina äänestänyt ehdokasta, joka lupaa huolehtia niiden oikeuksista, joilla menee vielä vähän huonommin kuin mulla. Jossain helmikuisessa Nyt-liitteessä oli samaisesta aiheesta Anu Silfverbergin hyvä kolumni "Ne toiset". Suosittelen perehtymään tarkemmin! Näissä vaaleissa taidan silti poiketa totutusta linjastani, ja lähteä ensisijaisesti etsimään ehdokasta, joka ajaisi nimenomaan minun etujani. Tässä elämäntilanteessa se tarkoittaa siis ihmistä, joka on kiinnostunut opiskelevien lapsiperheiden asemasta.

Tässä kevään mittaan on sosiaalietuuksia hakiessa tullut törmättyä mitä uskomattomimpiin säädöksiin. Ihan suosikkini on se, jonka mukaan samassa taloudessa alaikäisen lapsensa kanssa asuva henkilö ei ole oikeutettu opintotuen asumislisään, vaan kuuluu yleisen asumistuen piiriin. Meidän taloudessamme, jossa molemmat aikuiset ovat osa-aikaisissa töissä käyviä päätoimisia opiskelijoita, tämä tarkoittaa asumisen tukien pienenemistä radikaalisti. Tulkitsen tällaisen linjanvedon niin, että koska mulla on lapsi, olen yliopiston näkökulmasta opiskelijana vähäpätöisempi kuin lapseton henkilö. Se tuntuu aika epäreilulta.

Ajattelen asian siis jotenkin niin, että mun etu on myös mun lapsen etu. Siinäpä vasta yksi täysin viaton tyyppi, joka ei mitään muuta kautta saa ääntään kuuluviin. Tälle viiden viikon ikäiselle vauvalle kun voisi olla ihan hyvä juttu, jos sen äidille jäisi kuussa vuokranmaksun jälkeen enemmän kuin 150 euroa rahaa käteen.

Pentti Saarikoskea siteeraten:

Minulla menee huonosti.
Kaikilla menee huonosti.
Mutta joillakin menee hyvin.

Meidän äiti on parempi kuin teidän äiti

Äidiksi tuleminen on kummallinen juttu. Sitä huomaa olevansa ihan uudenlaisten paineiden ympäröimä. Sen lisäksi, että kotona asustaa kärsimätön viisikiloinen tyyppi, jolla on vielä jonkin aikaa vähän kommunikaatiovaikeuksia, tulee kaikenlaisia vaatimuksia muiltakin tahoilta. Arjen pyörittämiseen menee yhtäkkiä tuplasti aikaa, kun aina pitää miettiä, mitä vauva tekee "sillä aikaa kun." Sukulaisia pitäisi ehtiä nähdä tasaisin väliajoin, kavereita ravaa kylässä, välillä pitäisi ehtiä viettää aikaa niiden ystävien kanssa myös ilman vauvaa, jottei ole ihan surkea elämätön luuseri, ja puolisoa pitäisi huomioida muillakin kuin kakkavaippauutisilla.

Aikataulullisten ja sosiaalisten haasteiden lisäksi omat kommervenkkinsä äitiyteen tuo yleinen ympäristön asettama paine. Yhtäkkiä lokeroituukin sen mukaan käyttääkö kesto- vai kertavaippoja, imettääkö vai syöttääkö korviketta, ja jos syöttää, millaisesta tuttipullosta, kuskaako lastaan kantoliinassa ihokontaktissa, vai hylkääkö vauvan tylysti sitteriin jne. Vauvoille (ja äideille) on kehitelty vaikka mitä hyödyllisiä ja hyödyttömiä härpäkkeittä. Lapsensa voi pukea Burberryn ruutukuosiin, eikä pinnasänky ole mitään, jos siellä ei ole Pupujussikat-reunapehmustetta. Kaupungilla kyylätään muiden vaunuja sillä silmällä, onko tuulensuojaharso kiinnitetty asiaan tarkoitetuilla klipseillä vai tavallisilla pyykkipojilla, ja onko hoitolaukkuna se synnytyssairaalasta saatu Liberon vihreä pussukka, vai kenties vedenpitävällä vuorilla varustettu nahkalaukku, jossa on vakiovarusteina sisäänrakennettu itkuhälytin, tuttipullonlämmitin ja kokoontaittuva hoitopöytä.

Äitiys on siis selkeästi aikamoista kilpavarustelua. Ensimmäiset merkit ilmenevät jo raskausaikana vaatteiden, ruokavalion, vitamiinivalmisteiden, fyysisen jaksamisen ja niiden vauvantarvikkeiden muodossa. Vauvan syntymän jälkeen vertailun kohteeksi otetaan arjessa selviytymisen taidot. On helppo myhäillä tyytyväisenä, kun jonkun toisen lapsi itkeskelee kauppajonossa tai heittäytyy karkkihyllyn kohdalla selälleen lattialla kurkku suorana huutaen. Toisaalta silloin ei paljon naurata, kun itse istuu siinä Prisman viereisellä penkillä syöttämässä vauvalle lämmittämätöntä Tuttelia vastaostetusta tuttipullosta kun, hups, hoitolaukku jäi kotiin.

Luulisi, että nämä tuntemukset ovat yhteisiä kaikille maailman äideille. Mutta miten sitten voikin olla niin hankalaa myöntää, että väsyttää, viime yönä ei nukuttu kunnolla, vauva on kitissyt koko aamun, eikä puoliltapäivinkään ole saanut itselle edes leipäpalaa suuhun tai päivävaatteita vaihdettua? Jostain huulien välistä aina vain lipsahtaa se "meillä menee hienosti, vauva on niin helppo, ei kitise juuri koskaan ja nukkuu yönsäkin hyvin". Otan siis askelen eteenpäin ja tunnustan, että mulle ei ainakaan kuulu koko ajan pelkkää hyvää, vauva ei ole täydellisen helppo tapaus ja hetkittäin tunnen itseni melko riittämättömäksi ihan kaikin puolin.

Aivan oma ilmiönsä on tietysti se, kun kilpavarustelu kohdistuu tarvikkeiden ja äitiyden lisäksi niihin lapsiin. Skidi täytti tänään kuukauden ja jo nyt olen vastannut sataan kyselyyn koskien sitä, joko se hymyilee, naureskelee, kannattelee päätään, ottaa kontaktia tai kierähtää kyljeltä toiselle. Tietysti olen itsekin ehinyt kehuskella sillä, kuinka taitava meidän vauva onkaan, ja kytännyt kamera kädessä odottamassa, että saisin sen hymyn vangittua todistusaineistoksi sukulaisia varten.

Kauhulla odotan myös ensi viikolla olevaa lääkärintarkastusta, jossa saa kuulla, millainen oma lapsi on suhteessa muihin, kasvukäyrään, keskiarvoihin, tilastoihin, edelliseen kävijään ja niin edelleen. Eli jos on vähän rankkaa tämä äitiys, niin eipä helpolla päästetä lapsiakaan. Onneksi meidän vauva on niin jääräpäinen tapaus, että todennäköisesti se ei koko neuvolakäynnin aikana avaa silmiään, päästä inahdustakaan, vahingossakaan esitä merkkejä mistään motorisista taidoista ja todennäköisesti vaikka paskoo lääkärin päälle käynnin päätteeksi. Taidan siis ottaa varmuuden vuoksi mukaan seuraavan valokuvan, ihan vain omaa egoa pönkittääkseni. "Kyllä se kotona vielä onnistui."

Muisto vain jää

Tämä kirjoitus on omistettu raskauskiloille, eikä otsikkoa todellakaan ole tarkoitettu tulkittavan positiivisissa merkeissä. Tällä kertaa muistoksi vain jäänee nimittäin se, että ikinä enää mahtuisin 25 tuuman farkkuihin, joita vaatekaappini on pullollaan. Synnytyksestä on nyt nelisen viikkoa, ja olen vähitellen alkanut kyllästyä niihin kaksiin mammahousuihin, joita olen kuluttanut viimeiset kuusi kuukautta. Tartuin siis rohkeasti ensimmäiseen käteen sattuneeseen tavalliseen farkkupariin kokeillakseni, hiertävätkö ne sektiohaavaa pahastikin. Vastaus oli ei, tosin syystä, etten saanut pöksyjä kiskottua reisiä ylemmäs. Kokeilin varmuuden vuoksi kaikki muutkin yksilöt, jos vaikka ensimmäiset olisivat vain kutistuneet pesussa. Loppupäätelmänä oli todettava, että olen ilmeisesti saanut ihan uusia naisellisia muotoja.

Seuraavaksi kipaisin kellariin hakemaan kassillisen kirpparille tarkoitettuja vaatteita. Jostain syystä omistan viidet 26-tuumaiset farkut, jotka ovat aina olleet mulle liian suuria ja jääneet siksi käyttämättä. Jäävät edelleen, koska ylläripylläri, enpä mahtunut niihinkään! Tiedossa on siis uusia ulottuvuuksia avaava shoppailureissu 27- tai jopa 28-tuumaisten farkkujen pariin. Myös joku stretch-ominaisuuksiin perehtyminen voisi olla tarpeen. Tilanne ei toki ole ihan niin paha, kuin se voisi olla. Raskausaikana kertyneistä seitsemästätoista (!) kilosta kymmenen jäi sairaalaan, ja pari tipahti ensimmäisten viikkojen aikana kotona. 4-5 kg aiempaa minääni painavampana mahdun edelleen painoindeksiltäni normaalin rajoihin, enkä varsinaisesti näytä miltään valaalta peiliin katsoessakaan. Aika on vain selkeästi kullannut muistot, koska kuvittelin jo olevani suunnilleen raskautta edeltävissä mitoissani. Valitettavasti oma vaatekaappi toi faktat melko raadollisesti esiin. Edessä taitaa olla jonkinlainen laihdutusprojekti.

Imetysaikanahan ruokaa pitää vedellä aika antaumuksella - syömisiä ei siis juuri voi karsia. Liikkuminen rajoittuu vielä kuukauden ajan rauhallisiin kävelylenkkeihin, jotka eivät tunnetusti kiloja vie mennessään. Mistään kiinteytysjumpista on turha haaveilla, vatsalihaksia saan alkaa tehdä varovasti kahden kuukauden kuluttua. Aikaisintaan. Taidan siis unohtaa kaikki kesäkuntoon 2011 -kampanjat. Nähtäväksi jää, onko sitä omissa mitoissaan vielä joulunakaan, jotta voisi sitten kerryttää niitä kinkkukiloja hyvällä omatunnolla. (Ja siis oikeesti, ulkonäkökeskeisen hömpötyksen ohella mun on ikävä liikkumista ihan liikkumisenkin takia. Se ei vaan ikinä herätä naisen elämässä niin suuria tunteita, kuin sopivien farkkujen puute..!)

J:n mielestä mussa kuitenkin on nyt jotain "uutta hehkua", ja olen kuulemma paljon kauniimpi äitiyden myötä kuin ikinä ennen. Epäilen tosin, että näihin kommentteihin päädyttiin ensisijaisesti itsesuojeluvaiston kannustamana.

Sallitut aineet

Skidi täyttää tänään kolme viikkoa ja pääsee sen kunniaksi illaksi mummille hoitoon. J hoitaa kuljetukset ja on luvannut ottaa vetovastuun myös tulevasta yöstä. Mitä tekee huono äiti? No korkkaa tietenkin äitiysloman kunniaksi ostetun samppanjapullon, syö raskausaikana kiellettyjä herkkuja (homejuustoja, NAM), ja toivottavasti kaiken tämän lomassa kykenee unohtamaan vauvan edes pariksi minuutiksi.

Olen saattanut pitää hiukan meteliä siitä, mitä mieltä olen raskausajan alkoholirajoitteisuudesta. Osoituksena tästä sain vauvan syntymän johdosta lahjaksi peräti kolme vihertävää 0,75 litraa vetävää pulloa "ajattelin, että tää tulee varmaan tarpeeseen" -saatesanoilla varustettuna. Rohkaisin itseni avaamaan yhden näistä kun vauva oli puolitoista viikkoa vanha. Yhden punkkulasillisen jälkeen olinkin sitten niin tiloissa, etten enää uskaltanut jutella mitään, jottei J huomaisi mun sammaltavan. Siinä sitten vietettiin rauhallista perheiltaa - perheen miehet viihdyttivät toisiaan sohvalla ja äiti istui turvallisen välimatkan päässä lasi kädessä tuppisuuna. Toivon siis, että sietokyvyn palautuminen on suhteellisen nopea operaatio, tai muuten olen tänään parin lasillisen jälkeen konttauskunnossa.

Äitiydestä huolimatta elämääni kuuluu siis edelleen se, että ruoan kanssa voi juoda lasin viiniä, kavereiden kanssa käydä silloin tällöin ulkona, ja juhlissa skoolata muullakin kuin pommacilla. En ihan tajua näitä supermutseja, jotka eivät ikinä käytä alkoholia lastensa nähden tai joiden kotona ei koskaan ole tarjolla mitään alkoholipitoista juotavaa, edes juhlissa. En mäkään nyt niitä kaikkein kosteimpia pippaloita pitäisi skidin läsnäollessa (eli hyvän äidin tavoin veisin lapsen ensin isovanhemmille hoitoon), mutta kyllä musta lapsillekin tekee ihan hyvää huomata, että alkoholia voi käyttää fiksusti ja järkevästi. Että se viinipullo vain kuuluu osaksi aikuisten illanviettoja, tai että välillä äitiä voi huvittaa ottaa päivän päätteeksi muutama lasillinen.

Raskausaikanahan erehdyin tosiaan mainitsemaan neuvolassa, kuinka musta täysi alkoholittomuus on ollut aika turhauttavaa. Tämän jälkeen sain osakseni muutaman melko syyllistävän katseen ja hetken hiljaisuuden jälkeen sanat "mitäpä sitä ei lapsensa vuoksi tekisi". Joo-o, mitäpä ei, mutta edelleen peräänkuuluttaisin sitä, että äiti-nimikkeen ohella tottelen edelleen myös omaa etunimeäni. Raskausaikaani tosiaan osui pari suhteellisen lämmintä kesäkuukautta, isäni erittäin kosteat viisikymppiset, yhdet häät, kolmet valmistujaispippalot, parit muuten vaan kiinnostavat pirskeet sekä tällaiset perustapahtumat kuin joulu ja uusi vuosi. Siispä kuullessani, että sektion jälkeen ei missään tapauksessa tulisi hankkiutua uudelleen raskaaksi ainakaan vuoteen, vilisivät jo silmissäni kaikki ne tulossa olevat juhlat ja tapahtumat, joissa saan varmasti luvan kanssa kilistellä kunnon kuohujuomalla. Ihan mahtavaa, etten siis edes missään tilapäisessä mielenhäiriössä voi päättää pykätä toista muksua alulle tässä seuraavan vuoden kuluessa!

Aiemmista kokemuksista viisastuneena, en edes viitsinyt kysellä neuvolatädiltä, miten alkoholi vaikuttaa imetykseen. Ystävämme Google sen sijaan johdatti minut artikkeliin "Tupakka, viina ja villit mammat", josta opin, että äidinmaidossa on promilleja tasan yhtä paljon kuin maidonlähteen verenkierrossakin. Toisin sanoen yhden, tai jopa kahden, alkoholiannoksen nauttiminen juuri ennen imetystä on ihan ok, eikä siitä aiheudu vauvalle mitään vahinkoa. Olen nyt kuitenkin kaiken ylimääräisen paheksunnan välttämiseksi päättänyt ottaa ainakin aluksi sen linjan, että imetän vain vesiselvänä. Onneksi siis on se rintapumppu ja äidinmaidonkorvike! Oletan että korvikemutsi on kuitenkin parempi vaihtoehto, kuin viinihuuruissaan tissiä suuhun tunkeva äiti?

Kuva: http://www.artisanalcheese.com/