Täydellisen äidin myytistä

Piipahtakaapa YLE Olotila -sivustolla lukemassa Jenny Huttusen äitiyttä käsittelevä artikkeli "Älä syyllistä äitiä", jossa mm. meitsi jakaa ajatuksiaan superäitiydestä. Jutussa ruoditaan ns. täydellisen äidin myyttiä ja pohditaan, miksi äitiydestä otetaan nykyään niin paljon paineita.

Mun mielestä aihe on tosi tärkeä, eikä siitä varmaan ikinä voisi kirjoittaa tai puhua liikaa. Nykyään joka paikassa jahkataan lapsista ja kasvatuksesta, mutta äideistä ei kirjoita oikein kukaan. Siispä peukut kerrankin äitien asialla olevalle toimittajalle!

Ruokaa tuokaa, vatsa huokaa

Porkkanasuikaleita omin sormin syötynä vai sileääkin sileämpää sosetta äidin tarjoamana lusikasta? Kotiruokaa vai kaupan purkista? Lihaa vai kasvista? Vauvan ruokailuissa on yllättävän paljon pohdittavaa, kun rintamaidon tai korvikkeen ohella pitäisi alkaa maistella muutakin sapuskaa. Meillä soseita on syöty jo useampi kuukausi, Sampo kun aloitti ruokailunsa kolmen kuukauden iässä päärynän voimin. Sittemmin olemme siirtyneet päärynästä eteenpäin ja nyt puolivuotiaana päivän aikana syödään neljä ateriaa. Aamuisin ja iltaisin puuroa hedelmä- tai marjasoseella, lounaaksi ja päivälliseksi jotain kasvissosetta, joskus myös lihaa. Sormiruokaakin syödään välillä, mutta nimenomaan vain välillä, koska olen laiska enkä jaksa siivota ihan koko ajan.

Kasvissoseet olen alusta asti väkertänyt itse - peruna, porkkana, kukka- ja parsakaali, bataatti ja kumppanit kun ovat halpoja ja helppoja valmistaa. Kuorin, pilkon, keitän ja soseutan niitä aina vähän isomman erän kerralla ja isken pilttipurkeissa pakkaseen erilaisina sekoituksina. Näin olen ajatellut toimia myös lihamössöjen kanssa, koska ne kaupan lihasoseet haisee, näyttää ja maistuu niin karmivalle, etten oikein hennoisi syöttää niitä edes pahimmalle vihamiehelleni. Hedelmäsoseiden suhteen en ole jaksanut noudattaa samanlaista kodinhengetär-linjaa, vaan ne meillä on banaania lukuunottamatta syöty purkista. Kerran yritin soseuttaa Sampolle iltapuuron kaveriksi päärynää. Siinä vaiheessa kun olin kymmenen minuuttia pilkkonut ja kuorinut ja muussannut niitä saakelin minikokoisia kotimaisia päärynöitä, päätin, että Sampo saa jatkossa päärynänsä pilttipurkista niin kauan kunnes sillä on riittävästi purukalustoa jyrsiä lohkoja pienemmäksi ihan itse.

Tänään havahduin siihen, etten ole kaikesta tästä vaivannäöstä huolimatta edes ajatellut, mitä lapseni oikeasti syö. Joo, tiedän, että se on allerginen omenalle ja siksi välttelen kaikkia omppua sisältäviä juttuja, samoin tarkistan aina, ettei ruoassa ole maitoproteiinia. Tiedän myös tasan tarkkaan, mitä eri ruoka-aineita Sampo on maistanut, mistä se tykkää ja mistä ei. Tänään kuitenkin pyörittelin kädessä Sampon suurta suosikkia, eli Nutrician Muksu päärynäsosetta, ja tajusin purkin kyljessä lukevan, että se on valmistettu Tsekissä. Eli lappaan siis lapseni suuhun Keski-Euroopassa purkitettua päärynämössöä, jonka parasta ennen päivämäärä on joskus vuoden 2013 puolella. Lastenruoistahan valtaosa valmistetaan UHT-kuumennuskäsittelymenetelmällä, jonka ansiosta ruoka säilyy tuoreena ja hyvänmakuisena pitkään, eikä lisä- tai säilöntäaineita tarvita. En varsinaisesti epäile, etteikö teollinen lastenruoka olisi turvallista ja korkealaatuista - se kun taitaa olla yksi tutkituimpia ja valvotuimpia elintarvikeryhmiä kauppojen hyllyillä. Enemmän mua mietityttää tuo alkuperä. Haluaisin tukea sekä omia että Sampon ruokia ostaessa kotimaista työtä, mahdollisuuksien mukaan myös kotimaisia raaka-aineita, ekologista tuotantoa ja erityisesti välttää turhia kuljetusmatkoja. Tsekki on aika kaukana, vaikka Muksu-soseet yllättäen ovatkin yleensä kaupan hyllyn halvin vaihtoehto.

Pikaisen googlettelun jälkeen selvisi, että Piltti- ja Bona-lastenruoat valmistetaan Suomessa Turun lastenruokatehtaalla. Lisäksi ainakin Piltin tuotekehitys on täysin kotimaista, samoin kuin suuri osa raaka-aineista. Kuulostaa hyvältä, mutta. Sekä Piltti että Bona ovat osa Nestlé-konsernia, jota kohtaan mulla on periaatteellinen asennevamma (lue lisää). Kotimaisuus taitaa kuitenkin nyt ajaa Nestlé-kammojeni edelle, ja ainakin ne Muksu-soseet jatkossa jäädä kaupassa hyllyyn. Muksua valmistava Nutricia Baby Oy on muuten osa Danone-konsernia.

Muut vaihtoehdot ovatkin mulle aika vieraita. Semper taitaa olla ruotsalainen firma, ja niillä oli joku kiva uudehko luomusarja, joka vaikutti ihan lupaavalta. Semperiä ei vaan saa ainakaan meidän lähikaupasta. HiPP-lastenruoat ovat aina luomua ja jokaisen purkin kannesta löytyy tuotantoerän numero, jonka perusteella koko valmistusprosessi on jäljitettävissä aina siitä lähtien, miltä pellolta raaka-aineet on kerätty. Ylipäätään HiPP-ruokien tuotantoprosessi vaikuttaa ainakin nettisivujen infon perusteella ekologiselta ja järkevältä. Hinta onkin sitten aika suolainen, eikä näitäkään löydy joka kaupan hyllyltä.

Näin ollen taidan vaan koittaa jaksaa itse muussailla jatkossa edes silloin tällöin niitä hedelmiäkin soseeksi, ja koittaa vaan kärsivällisesti luututa lattioilta vauvan käsistä luiskahtaneita kuolaisia hedelmäpaloja. Tai sitten se banaani nousee ratkaisevasti suurempaan rooliin Sampon ruokavaliossa...


Lisää aiheesta:
Nutricia Baby Oy
Pilttipiirin lastenruokasivut
Nestlé Bona
Semper
Hipp

Lapsellisia ihmisiä

Toissapäivänä söin kahden parhaan kaverini kanssa meillä aamupalaksi juustoja, patonkia ja hedelmiä. Sampo nukkui omassa sängyssään päiväunia, oli hiljaista, rauhallista ja normaalia. Vauvan olemassaolosta muistutti lähinnä leluläjä lattialla ja ruokapöydän tabletteihin pinttyneet aamupuuron jämät. Tuli sellainen olo, että vitsi, mun elämä oli joskus tällaista, ja voi että kun mun on sitä välillä ikävä.

Sampon syntymän jälkeen olen pitänyt selkeästi enemmän yhteyttä niihin tuttaviin, joilla on pieniä lapsia. Kun kuulumiset on enemmän ja vähemmän vauvaan liittyviä, on niitä helpompi jakaa sellaiselle ihmiselle, jolla on omia lapsia. Ei mua ainakaan ajalla ennen Sampoa kiinnostanut, milloin kaverin muksu oli viimeksi kakannut, tai kenelle sopii mangosose ja kenelle ei. Nykyään kaikki mitä mulle kuuluu on juurikin sitä osastoa, tai sitten korkeintaan saatan mainita, että vähän väsyttää ja siivotakin pitäisi. Lapsettomien kaverien näkeminen saa mut välillä myös niin kateelliseksi, että alkaa vaan ärsyttää. Mullekin kelpaisi pitkä viikonloppu Pariisissa tai edes ne myöhäiset illalliset keskellä viikkoa keskustan ravintoloissa...

Vielä raskausaikana vannoin, että musta ei sitten tule sellaista äitiä, joka unohtaa omat kaverinsa. Enkä mä unohtanut olekaan, mutta aika monen kanssa yhteydenpito on vähentynyt. Kun toinen taistelee työ- ja opiskelukiireidensä kanssa, ja itse taas on joka ilta jo seitsemältä aivan valmista kauraa, on vaan mahdotonta löytää aikaa, jolloin ehtisi tavata. Sampon läsnäolo selkeästi puurouttaa mun aivot ja kahvihetket kotona menee aina vauvan kanssa lässyttäessä ja sen viimeisimpiä tempauksia ihmetellessä. Näin siis tapahtuu vaikka olisin valmistautunut tilanteeseen etukäteen miettimällä kiinnostavia ajankohtaisia puheenaiheita. Heti kun olen sulkenut suuni, tajuan että nyt sieltä tuli taas joku vauvankakkakertomus. Jes. Aina voi tietty sopia treffit kaupungille, mutta toisen osapuolen pitää silloin varautua siihen että me joko a) saavutaan paikalle pari tuntia sovitun tapaamisajan jälkeen, b) lähdetään saman tien takaisin kotiin, koska jotain elintärkeää on unohtunut ottaa mukaan, c) Sampo huutaa koko tapaamisen ajan kuin hyeena tai d) kaikkia näitä yhdessä.

Mä olen nyt päättänyt tehdä tälle vauvajuttuihin rajoittuvalle elämälleni jotain. Ensinnäkin hylkäsin kaikki suunnitelmani aloittaa mitään vauvaharrastusta. Niissähän tärkeintä taitaa olla, että samanikäisten lasten äidit kohtaavat ja voivat vaihtaa ajatuksiaan arjesta. Tätä teen jo riittämiin nykyisten mammakavereideni kanssa, joten kiitos ei vauvamuskarille. Ensin mietin, että joku liikuntajuttu olisi kiva: kunto kohenisi ja samalla tapaisi vielä muita aikuisia ihmisiäkin. Sitten tajusin, etten oikeastaan voi sitoa itseäni mihinkään tarkkoihin aikatauluihin iltaisinkaan, koska J:n työajat ovat niin epäsäännölliset. Aloin jo suunnitella tilalle viikottaisia treffejä lapsettomien kaverien kanssa kaupungilla - suunnitelman olennainen osa olisi kivat viinihetket, vähän shoppailua ja ehkä vaikka jotain kulttuuririentoja silloin tällöin. Harmi vaan, että perun nykyäänkin valtaosan sovituista menoistani, kun tajuan, etten enää illalla jaksa lähteä mihinkään, tai laittautuminen kestäisi luvattoman kauan. Ennen oopperaa olisi varmaan pakko pestä päivän puurot ja puklut tukasta.

Tällä hetkellä projektini on sillä asteella, että olen sopinut ensi viikoksi opiskelua, kaappien siivousta ja vaunulenkkeilyä yhdistävää päiväohjelmaa Sampon kummitädin kanssa. Toisin sanoen tiedossa on paljon puhetta vauvoista. Lisäksi aloitin pitkästä aikaa uuden neuleprojektin, syksyisin kun iskee tarve kutoa paljon villasukkia, joista yksiäkään en koskaan saa valmiiksi. Tänä vuonna en tosin kudo sukkia, vaan Sampolle villahousuja, joissa on ihan helvetin vaikea ohje, koska perusmalli ilman palmikoita olisi ihan tylsä valinta tällaiselle lapseensa täysillä panostavalle supermutsille. Mulla taitaa olla vielä vähän opettelemista tässä lapsivapaan ajan viettämisessä.

Night Time Is the Right Time

Yöaika tuntuu olevan vauvaperheissä jatkuvan tarkkailun alla. Meiltä tiedustellaan aina ensin, kuinka vanha vauva on (puoli vuotta), onko se tyttö vai poika (poika), mikä sen nimi on (Sampo) ja sitten nukkuuko se jo yöt hyvin (lue lisää). Kyllästymiseen asti kertaan lapseni nukkumistapoja, yösyömisiä, kiukkukohtauksia ja muistan vielä lisätä loppuun, että pahemminkin voisi tietysti olla.

Sampo on ollut alusta asti melko lahjakas nukkuja. Ensimmäisten parin kuukauden ajan tainnuttajaksi riitti tarpeeksi nopeasti tarjoiltu maito, vähitellen myös tutti ja nykyään vauva ei enää edes syö öisin. Meillä on myös jo pari kuukautta ollut kunnollinen unirytmi: iltaysiltä nukkumaan ja aamuseiskalta ylös. Välillä yöllä saatetaan heräillä kerran tai pari, mutta se on aika harvinaista. Suurin osa tuntemistani vauvaperheistä pitää tätä vähintään keskivertoa parempana suorituksena, ja saankin usein kuulla, kuinka onnekas olen, kun saan illalla pari tuntia omaa aikaa ja voin silti nukkua tarpeeksi pitkään.

Valitettavasti mulle 7-8 tuntia unta (varsinkaan parilla herätyksellä) ei ole tarpeeksi, unentarpeeni kun tuntuu olevan pohjaton. Voisin nukkua ihan kuinka pitkään tahansa ja aamun ensimmäisen tunnin vietän sellaisessa kokovartalokoomassa, että hetkittäin pelottaa jo vauvan kanniskelukin. Olen siis aamuisin täysin toimintakyvytön, mikä ei ole hyvä juttu kun mukana menossa on myös nälkäänsä kiljuva ja puuroaan ympäriinsä läiskivä vauva, jota pitäisi pestä, rasvata ja leikittääkin. Lisäksi yksikin herätys yön aikana tarkoittaa vähintään puolen tunnin valvomista ennen kuin nukahdan uudestaan. Tämä ominaisuus tuntuu periytyneen myös lapselleni. En silti välttämättä riemuitse siitä, että Sampo pitää mulle öisin seuraa...

Aamukooma menee onneksi ohi ja loppupäivä sujuu ihan virkeissä tunnelmissa. Mutta auta armias kun tulee se valvottu yö. Pienikin univaje tekee musta sellaisen hirviön, että kaikki lähistöllä olevat elolliset ja elottomat oliot ovat välittömässä vaarassa. Pinna on silloin niin kireällä, että mikä tahansa voi laukaista raivonpuuskan: sekin, jos J ehdottaa, että menisin päiväunille. Tästä syystä kannatan vankkumattomasti kaikkia vauvan unta edesauttavia toimia. Meillä on makkarin verhot tiukasti ikkunan edessä, unirievut ja -rätit sängyssä ja iltapuuroa ja -maitoa tankataan mahan täydeltä. Lempeää unikouluakin kokeiltiin pari päivää, kunnes yösyötöt saatiin loppumaan. Luojan kiitos tämä kaikki on auttanut - tunnen nimittäin aika monta äitiä, jotka heräilevät joka yö parin tunnin välein kaikista toimenpiteistä huolimatta.

Univelka on (ikkunoiden pesun jälkeen) ehkä kamalinta mitä tiedän. Ymmärtääkseni herättämistä ja keinotekoista valvottamista käytetään myös varsin usein kidutuskeinona, ja onhan univajeella muutenkin vaikka minkälaisia haitallisia vaikutuksia. Ehkä niistä vauvojen yöunista kysellään siis ihan syystä. Veikkaankin, että paras lahja, mitä pikkulasten vanhemmille voi antaa, on hyvin nukutut yöunet. Mummit, vaarit ja kumminkaimat siis tarjoutumaan vauvojen yöseuraksi ja vanhemmat siksi aikaa olkkarin sohvalle nukkumaan!

Supermutsikin kantaa kortensa kekoon lupaamalla ottaa kaikki kavereiden olevat ja tulevat muksut yökylään kerran kuussa. Ehdot ovat seuraavat: a) pääsen kummitädiksi tilanteen koittaessa, ja b) saan ikkunanpesuapua tarvittaessa. Aika hyvä tarjous, eikö?

Opiskelevien lapsiperheiden asemasta

Hyvä puoluejohtaja,

Lähitulevaisuudessa vanhempainvapaani päättävänä yliopisto-opiskelijana minua askarruttaa suuresti muutama opintotukilakiin liittyvä seikka. 

Opintotukilaissa samassa asunnossa lapsensa kanssa asuvat opiskelijat rajataan opintotuen asumislisän ulkopuolelle. Tämä on mielestäni epäoikeudenmukaista ja opiskelijoita eriarvoistavaa. Lastensa kanssa asuvat opiskelijat kuuluvat toki yleisen asumistuen piiriin, mutta esimerkiksi meidän perheemme kohdalla pian valmistuva, mutta jo työelämään siirtynyt aviopuolisoni on Kelan näkökulmasta liian hyvätuloinen, jotta olisimme oikeutettuja asumistukeen. Näin ollen minun tuloni vanhempainvapaan päättymisen jälkeen koostuvat pelkästä opintorahasta, ollen 298 euroa kuukaudessa ennen verotusta. Mikäli meillä ei puolisoni kanssa olisi lasta, saisin tämän lisäksi opintotuen asumislisää, puolison tuloja kun ei sitä myönnettäessä oteta huomioon. Tuloni kasvaisivat tällöin 201,60 euroa kuukausittain.

Lienee itsestään selvää, että kolmihenkinen perhe kuluttaa kaksihenkistä enemmän, joten mielestäni tulojen jakautumisessa on näiltä osin melkoinen epäkohta. Kyseenalaistaisin myös sen, että opiskelijat arvotetaan eri viivalle sen mukaan, onko heillä alaikäisiä huollettavia vai ei. Oma arvoni opiskelijana tuskin puolivuotiaan lapseni myötä kuitenkaan laskee?

Harva opiskelija voi myöskään jäädä hoitovapaalle vanhempainrahakauden jälkeen, vaikka se taloudellisesti olisikin mahdollista. Alle kolmen vuoden ikäisen lapsen vanhemmalla on työsopimuslain nojalla oikeus hoitaa lastaan kotona työsuhteen katkeamatta. Yliopistolta taas saa olla poissa korkeintaan kaksi vuotta, oli syy poissaoloon mikä tahansa. Opintoihin voi anoa lisäaikaa mikäli viivästymiselle on esittää hyvä syy, kuten lapsen hoitovastuu. Lisäaikaa ei kuitenkaan myönnetä, jos opinnot ovat pahasti kesken, eikä niitä voida katsoa suoritettavan loppuun kohtuullisessa ajassa. Näin ollen esimerkiksi kahden perättäisen hoitovapaan pitäminen opiskeluaikana on käytännössä mahdotonta, ellei sitten kykene edistymään opinnoissaan sivutoimisesti vanhempain- tai hoitovapaan aikana. Työpaikalla ketään vanhempain- tai hoitovapaalla olevaa ei kuitenkaan kysellä osa-aikaisesti töihin työpaikan menettämisen uhalla.

Nyt olisinkin kiinnostunut kuulemaan, mitä te puolueenne puheenjohtajana ajattelette näistä selkeistä epäkohdista opiskelevien lapsiperheiden oikeuksissa. Puolueenne pyrkii käsittääkseni useiden muiden tavoin parantamaan niin opiskelijoiden kuin lapsiperheidenkin asemaa. Aion kirjoittaa aiheesta äitiyttä käsittelevässä blogissani, jossa toivoisin voivani julkaista myös teidän vastauksenne tähän tiedusteluun.

Ystävällisin terveisin

Supermutsi
http://www.s-mutsi.blogspot.com


Mulla on selkeästi kova hinku Karpoksi Karpon paikalle. Nähtäväksi jää, saanko edes yhtään vastausta, mutta nyt oon ainakin yrittänyt! Sähköpostia lähti myös Libero-kerholle, jonka ilmaispakettien perässä hiihdeltiin eilen ympäri kaupunkia tuloksetta, siitä lisää myöhemmin.

Äitien sota

Noin yleisesti ottaen luulisi, että samassa elämäntilanteessa olevat, ja samojen ongelmien kanssa kamppailevat ihmiset ymmärtäisivät toisiaan. Toimisivat tarvittaessa vaikka vertaistukenakin. Pienten lasten äitien kohdallahan näin ei ole. Äidit ovat uskomattoman hanakoita puolustamaan omaa näkemystään, lyttäämään muiden valintoja ja saamaan aikaan riidan aiheesta kuin aiheesta silmänräpäyksessä. Jos hormonihuuruisia pikkuvauvojen äitejä suljettaisiin yhteen huoneeseen keskustelemaan näkemyseroistaan, tulisi ruumiita todennäköisesti nopeammin kuin ehdit sanoa kiintymysvanhemmuus.

Mun on hirveän vaikeaa käsittää, mikä siinä äitiydessä on niin pyhää, että sen varjolla olisi oikeus puuttua muiden ihmisten asioihin. Jokaisella äidillä tuntuu olevan mielipide, pitääkö lasta kantaa rinta- vai kantorepussa, onko parempi syödä sosetta vai sormiruokaa tai minkä ikäisenä vauva voi mennä ensimmäisen kerran yökylään. Eikä siinä mitään, mielipiteitähän on yhtä monta kuin ihmisiäkin ja se on vain hyvä juttu. Mutta minkä ihmeen takia mutsit kautta maan kuvittelevat, että se oma mielipide on ainoa oikea ja sen varjolla voi täysin varauksetta arvostella muiden ratkaisuja?

Erityisesti tämä oman asian julistaminen tuntuu pesiytyneen nettikeskusteluun, blogeihin ja mammapalstoille. Ja onhan se ihan ymmärrettävää, että nimettömänä ja kasvottomana on helpompaa arvostella. Itse sain viimeisimpään hiusaiheiseen kirjoitukseeni liittyen sähköpostia, jossa monisanaisesti ihmeteltiin, kuinka olen uskaltanut lyhentää tukkani vaikka mulla on pieni lapsi, kun vauvahan ei välttämättä olisi edes tunnistanut mua enää kampaajakäynnin jälkeen. Ja kun olin niin monta tuntia poissakin! Tiedoksesi sinä nimetön henkilö, että toistaiseksi lapseni tuntuu vielä ymmärtävän kuka olen. Huomenna tosin voi olla tiukat paikat, kun ajattelin kokeilla päälle punaista paitaa mustan sijaan.

Jonkun verran kyräilyä ja kannanottoja tulee silti vastaan ihan todellisessakin arjessa. Esimerkiksi neuvolan odotushuone on aika otollinen paikka. Siellä vertaillaan toki vauvoja toisiinsa (kenen vauva seisoo jo, kuka huutaa hysteerisenä koko neuvolakäynnin ajan ja kenellä on pahimmat reisikermut), mutta ennen kaikkea arvostellaan äitien tekemiä ratkaisuja aina vauvojen vaatteista ja vaunujen varustelusta siihen, kenen lapset käyttäytyvät rauhallisimmin ja kuka lepertelee sylivauvalleen eniten.

Omakohtaisten kokemusten perusteella olen pähkäillyt, että ehkä kaikki äitien keskinäinen kyräily on pelkkää epävarmuutta omasta vanhemmuudesta. Äitiys on niin älyttömän iso asia, että ei siitä yksinkertaisesti voi selvitä täydellisesti - usein tuntuu että pelkkä kohtuullisesti pärjääminenkin on turhan haastavaa. Sitten iskee tarve puolustella omia valintoja ja brassailla niillä asioilla, mihin itse on jaksanut ja viitsinyt keskittyä. Eräs kaverini sanoi aiheeseen liittyen tosi fiksusti, ettei varmasti ole paras mahdollinen äiti omalle lapselleen. Aina voisi olla esimerkiksi enemmän aikaa ja kärsivällisyyttä. Mutta hän nyt kuitenkin sattuu olemaan lapsensa ainoa äiti, ja sen kanssa vain on molempien pärjättävä. Täydellisiä ihmisiä kun ei ole, joten sellaisia on myös aika vaikea kasvattaa.