Eka kerta

Meidän perheessä on ollut lähiaikoina monta ekaa kertaa. Laskiaistiistaina juhlimme J:n kanssa ensimmäistä hääpäiväämme. Siis tiistaina, koska menimme naimisiin epäromanttisesti maanantaina. Täytyy tosin mainita, että vielä viikonpäivääkin epäromanttisempi oli hääpaikkana toiminut Helsingin käräjäoikeus. Puhumattakaan todistaja-kummisedästä, joka asteli tyytyväisenä vihkitilaisuuteemme - ja turvatarkastukseen - ruuvimeisseli taskussa.

Hääpäivä sujui sekin vähän epäromanttisissa merkeissä. Olin järjestänyt J:lle yllätyksen, mutta kunnon supermutsin tavoin aloin tuntea itseni kipeäksi heti kun Sampon hoitoon hakeneen ukin auton perävalot hävisivät näköpiiristä. Kestin kuitenkin kuin mies ja pääsimme J:n kanssa leffaan (tämä oli muuten eka kerta kun oltiin leffassa kaksin, uskomatonta) ja lemppariravintolaamme syömään. Yöllä mulla olikin kuumetta jo melkein 40 astetta.

Viime sunnuntaina oli ehkä vielä ensimmäistä hääpäivääkin tärkeämpi eka kerta - Sampon eka synttäripäivä! Kunnon supermutsin tavoin olin edelleen kipeä sekä synttärivalmisteluja tehdessä, että koko kaksipäiväisten juhlien ajan. Oli muuten aika hehkeää leipoa kuumeessa 45 ihmiselle ja samalla vahtia melko touhukasta Sampoa. En suosittele kenellekään. Mainittakoon myös, että ensi vuonna meillä on vähän pienemmät bileet.

Juhlat sujuivat kuitenkin olosuhteisiin nähden hienosti, ruokaa oli riittävästi ja se oli hyvää. Sampo sai hirveästi lahjoja ja oli selvästi onnellinen kaikesta saamastaan huomiosta. Tosin välillä piti karata eteiseen tai makkariin pakoon meluavaa vierasjoukkoa. Päiväunet jäivät molempina päivinä vähän lyhyiksi, joten varsinainen synttärihetki sunnuntai-iltana klo 19.05 vastaanotettiin juurikin sellaisissa merkeissä kuin ennustelin: Sampo huutaa isin kanssa pää punaisena puurolautasen äärellä ja äiti valmistautuu korkkaamaan viinipulloa viimeisten vieraiden kanssa. Koska siis onhan synttäripäivä paljon kovempi juttu äidille kuin lapselle ja vähintään viinilasillisen arvoinen. Hyvänen aika, eihän se muksu edes muista itse asiasta mitään!

Siis mä oon näin monta vuotta!

Mä sen sijaan muistan. Viikonlopun aikana tuli aika monta kertaa katsottua kelloa ja pohdittua, mitä viime vuonna juuri tähän aikaan tapahtui. Muistelin sitä kun lapsivesi meni ja oivalsin, että tätä ei kyllä enää voi perua. Kuinka pitkältä torstaipäivä tuntuikaan, kun odottelin supistuksia kotona ja toivoin, että kello olisi jo kuusi ja voisin lähteä sairaalaan. Perjantaina söin osastolla aamupalaa ja katselin uutisia Japanin tsunamista. Sampo saisi aika hurjan syntymäpäivän. Samana iltana leikkaussaliin meno tuntui omituiselta ja jännittävältä, puudutuspiikki sattui tuhottomasti ja J meinasi myöhästyä synnytyksestä. Muistan, kuinka Sampo itki kovaa ja näin vilauksen jostain pienestä ja punaisesta mytystä. Heti perään joku leikkaussalin hoitaja huudahti spontaanisti, että no on se nyt ainakin neljä ja puoli kiloa! Sunnuntai-illan viinilasillisen äärellä tuntui vähän haikealtakin miettiä, että tasan vuosi sitten pitelin tuota nyt jo niin isoa poikaa sylissä. Ensimmäistä kertaa.

Tässä mä oon vielä aika pieni. Ehkä kolme tuntii vanha. Sillon mä nukuin aika paljon.

Let's go -meininki

Meidän perhe suuntaa reilun kuukauden kuluttua viikon lomalle lämpöön ja aurinkoon. Ajatus ensiaskeliaan ottavasta muksusta ja uima-altaasta ahdistaa, passikuvan otattaminen 11-kuukautisesta tuntuu maailman ylivoimaisimmalta operaatiolta, ja omat yöunet alkaa vähitellen kärsiä, kun iltaisin pähkäilee kuinka monta purkkia ruokaa ja soijamaitoa Sampo tarvitsee mukaan, tai jännittää mitä matkarattaista on jäljellä lennon jälkeen. Sanokaa mitä sanotte, mutta lapsen kanssa matkustaminen on stressaavaa, ainakin näin ennen matkaa.

Ekalle ulkomaanmatkalle saadaan onneksi mukaan kattavat tukijoukot: matkaseurana on J:n vanhemmat ja molemmat siskot kera miestensä ja kolmen alle kouluikäisen lapsen. Sampolla on siis leikkikavereita ja monta syliä kierrettävänä, jos lentokoneessa iskee känkkäränkkä. (Ja meillä aikuisilla kädet täynnä työtä neljää yli-innokasta lasta vahtiessamme.) Hurraa!

Matkakohteeksi valikoitui pitkän pohtimisen jälkeen budjettiin mahtuva, inhimillisen lentomatkan päässä oleva, turvallinen (ei kiitos väkivaltaisille mielenosoituksille) lapsiystävällinen ja takuuvarmasti lämmin Puerto Rico. Kyselin matkavinkkejä espanjalaiselta ystävältäni Albalta ja sain vastaukseksi tämän (kuvittele tähän klassinen espanjalainen aksentti): "It is very important to remember that Puerto Rico is in Spain (Europe), not in South America!!!" Jep, tiedetään. Kanariansaaret ei varsinaisesti ole suosikkilomakohteeni. Aurinkorannoilla makoilu on mulle lähes mahdotonta, koska punakan kalvakka suomalaisihoni kärtsää nopeammin kuin ehdin selvittää kenellä sitä aurinkorasvaa olikaan. Yleensä pyrin myös matkustaessani välttämään öykkäröiviä suomalaisturisteja, ja epäilen sen olevan Gran Canarialla vaikeaa. Mutta koska matkailu ja lomailu on aina kivaa, pyrin keskittymään positiivisiin seikkoihin, joita on MONTA:

a) Siellä on varmasti lämmin. Eikä sada lunta.

b) Gran Canaria kuuluu Espanjalle, joten siellä on pakko olla hyvää ruokaa. Tapaksia, tuoreita hedelmiä ja muuta herkullista. Lihapullat ja muusi on varmasti vältettävissä, jos ei mene pahimpiin turistiravintoloihin. Tai niihin, joiden omistaja on suomalainen.

c) Las Palmas on jo aika iso kaupunki, joten siellä on oletettavasti tarjolla myös kulttuurikohteita ja muuta mielekästä tekemästä rannalla löhöilyn vastapainoksi. Bussimatkakin on siedettävän pituinen, joten retken voi halutessaan tehdä useampanakin päivänä.

d) Kerrankin pääsee lomalle jolla voi oikeasti lomailla. Epäilen, että Euroopan suurkaupungit ja museoiden kiertely ei olisi rentouttavin mahdollinen vaihtoehto 1-vuotiaan lapsen kanssa. Ja nyt voi hyvällä omatunnolla haaveilla lapsivapaasta kaupunkiviikonlopusta (niin varmaan), kun Sampon kanssa on jo matkailtu.

e) Sampon on pakko näyttää ihan syötävän suloiselta kellukkeissaan, joissa se todennäköisesti hengailee suurimman osan matkasta. Syystä ensiaskeleet + uima-allas + stressaava mutsi.

Kaikki te, joilla on kokemusta pienten lasten kanssa matkustamisesta, jakakaa ykkösvinkkinne nyt! Mitä niille rattaille oikeesti tapahtuu lennolla? Kuinka lastenruokapurkit saa ehjänä perille - meillä on lapsi, joka ei voi syödä tomaattia, maitoa tai kananmunaa ja epäilen vähän espanjalaisen ruokavalion kelpoisuutta tässä tapauksessa. Mitä muuta hyödyllistä ja hyödytöntä pitää ehdottomasti pakata mukaan? Jos joku on käynyt siellä Puerto Ricossa, niin ihan perinteisiä matkavinkkejäkin otetaan vastaan!

Vauvavuoden pahin virhe

Hei kaikki tuoreet ja tulevat äidit. Älkää ikinä tehkö samaa virhettä kuin minä. Kymmenen kuukauden ikäistä lasta ei missään olosuhteissa pidä tutustuttaa Munamiehen tuotantoon. Yksi kuuntelukerta saa todistettavasti aikaan täydellisen koukuttumisen ja sitten sitä pitää saada lisää. Pomppufiilis on kuin huumetta.

Muutama viikko sitten raportoin Sampon syömisongelmien poistumisesta. Tällä hetkellä tilanne on se, että oman suuni tila on huolenaiheista pienin ja käytössä on taas kaikki mahdolliset keinot jotta edes osa lautasen annista päätyisi Sampon mahaan saakka. Keinoista paras - ja ainoa - on Munamies. Hetken kelpasi pelkkä musavideo ilman ääniä. Sitten kokeiltiin lisätä taustalle jotain muuta musiikkia. Munamiehen pärstäkerroin yhdistettynä Lou Reedin ääneen oli muuten aikamoinen elämys. Lopulta todettiin että ei tässä auta mikään, ja nyt Pomppufiilis soi uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja Sampolla on hauskaa.

Sinulle, joka olet yhtä epätoivoinen kuin minä, muuten vaan tyhmänrohkea tai ihmettelet nyt, että mikä hiton Pomppufiilis (tällaisiakin ihmisiä olen kohdannut, ja lyhyen näytteen jälkeen yhä useampi on ollut aidosti huolissaan Sampon musiikkimaun kehityksestä), ole hyvä:



Huom! Kuunteleminen omalla vastuulla.

Avointa keskustelua

Suomesta puuttuu aidosti avoin keskustelukulttuuri. On sitten kyse politiikasta, luomuruoasta tai lastenkasvatuksesta, menee aikuisten ihmisten välinen keskustelu hirvittävän helposti jankkaamiseksi ja syyttelyksi, kunnes toisen mielipiteistä jo loukkaannutaankin. Viime viikkoina tämä on näkynyt tietenkin vaalikeskustelussa ja erityisesti sosiaalisessa mediassa. Mäkin mietin pitkään tämän kirjoituksen julkaisemista - en ollut ihan varma, haluanko enää aiheuttaa paheksuntaa. Sitten ajattelin, että keskustelun herättäminen on kuitenkin edelleen ensiarvoisen tärkeää, paheksunnan ja loukkaantumisen uhallakin.

Vaalikeskustelussa on mun mielestä tähän asti ollut vallalla muutama selkeä trendi. Ensin puhuttiin siitä, onko oikein taktikoida ekalla kierroksella - ja jos taktikoi, niin ketä vastaan tai kenen puolesta. Pian avainsana olikin jo homous ja puolisot - heti perään ulkopoliittinen osaaminen ja pätevyys. Yhtäkkiä trendikästä oli kertoa, ketä äänestää, miksi ja vähän hypettää omaa ehdokasta. Ehkä mollata vastustajaakin - tai ainakin vastaehdokkaan kannattajaa. Nyt uusin trendi taitaa olla vastustaa koko vaalikeskusteluun osallistumista, koska se on mennyt niin mauttomaksi. Aika moni tuntemani ihminen on kertonut vaihtaneensa ehdokasta tai jättävänsä äänestämisen kokonaan väliin, koska on niin turhautunut vaalikeskustelusta ja muiden äänestäjien yksipuolisesta julistamisesta.

Muakin on ärsyttänyt se, että näissä vaaleissa puhutaan enemmän ehdokkaiden seksuaalisesta suuntautumisesta, kumppaneista, tutkintotodistuksista, kouluarvosanoista ja kengännumeroista kuin siitä, mikä olisi olennaista ja tärkeää kun valitaan presidenttiä. Välillä on turhauttanut lukea Facebookista, kuinka joku on äänestänyt hinttejä vastaan tai kuinka toinen julistaa kaikkien Niinistön kannattajien olevan suvaitsemattomia sikoja, joille ei äänestysoikeutta pitäisi suoda ollenkaan. Mutta ylivoimaisesti eniten mua ärsyttää nämä mielensäpahoittajat, jotka ottavat muiden ihmisten innostuksesta niin pahasti nokkiinsa, että vaihtavat ehdokasta protestiksi tai eivät äänestä ollenkaan. Miten muiden äänestäjien mielipiteet tai kannanotot vaikuttavat ehdokkaiden pätevyyteen yhtään sen enempää kuin homous, puoliso tai muutkaan tapetilla olleet aiheet?

Mä tunnen tosi monta kotiäitiä, opiskelijaa, duunaria, insinööriä ja eläkeläistä, jotka eivät äänestä, koska eivät ymmärrä tai tiedä politiikasta mitään. Se on jotenkin surullista. Niinpä musta paras ilmiö näissä vaaleissa on ollut nimenomaan ihan uudenlainen aktiivisuus. Politiikasta on tullut taas kahvipöytään kelpaava keskustelunaihe, ihmiset ottavat kantaa ja seuraavat ajankohtaisia asioita. Moni katsoo voivansa äänestää omasta mielestään parasta mahdollista ehdokasta, vaikka ei olisi politiikkaa aktiivisesti seurannutkaan. Toivottavasti yhä useampi vaivautuu äänestyspaikallekin. Sosiaalisen median vaaliähkyn taas uskoisin viittaavan siihen, että nämä vaalit puhuttavat nuorimpia äänestäjiä (joiden äänestysaktiivisuus taitaa perinteisesti olla 10-15 prosenttiyksikköä muita ikäryhmiä alhaisempi) ja myös niitä, joilla äänioikeutta ei vielä edes ole. Eli vaikka puhuttaisiinkin vain siitä, onko oma ehdokas homo vai ei, niin musta sekin on tärkeämpää kuin ettei puhuta ollenkaan. Turhat keskustelut kun johtavat aina siihen, että joku muistuttaa, että onhan näissä vaaleissa kyse muustakin. Ja sitten taas joku toinen päätyy ottamaan asioista selvää, ja löytää ehkä muitakin perusteita omalle äänestysvalinnalleen.

Veikkaan että tämän illan tuloslähetystä seuraa aika suuri osa suomalaisista, ja oli lopputulos mikä tahansa, jäävät vaalit varmasti mieleen. Mä toivon kovasti, että aktiivisuus ja keskustelu ei jää pelkästään näiden vaalien ilmiöksi, vaan syksyn kunnallisvaaleissakin otetaan kantaa ja pohditaan omia äänestysperiaatteita. Se on mun mielestä demokratiaa parhaimmillaan.

Suu kiinni!

Sampolla oli tässä hiljattain kausi, johon liittyi syömisongelmia. Siis sellaisia, että ruoka ei kiinnostanut, pää kääntyi kaikkialle muualle paitsi lusikan suuntaan, suuta ei avattu, lapsi huusi hysteerisenä jo syöttötuolin nähdessään ja niin edelleen. Jos joku vahingossa onnistui ujuttamaan sosetta muksun suuhun, se yleensä joko aivastettiin, päristettiin tai syljettiin ulos. Ennen kuin opin ottamaan rennosti, kokeilin tyypillisen tuoreen äidin tapaan kaikki mahdolliset viihdytys- ja huijauskeinot, joilla saisin lapsen syömään edes vähän enemmän. Meillä on ruokailuhetkinä mm.:

- laulettu miljoona kertaa joku hyvä biisi (eli Autolla ajetaan varovarovasti)
- annettu Sampon leikkiä kaikilla mahdollisilla leluilla, lusikoilla, kupeilla, kipoilla, serveteillä, kännykällä, kaukosäätimellä, kissan hännällä jne. jne.
- kiinnitetty huomio johonkin vilkkuvaan, välkkyvään tai ääntä pitävään
- katsottu telkkaria tai kuunneltu Youtubesta joku hyvä biisi (eli Autolla ajetaan varovarovasti)
- syöty omin sormin
- syöty pelkkiä herkkuruokia
- lisätty kaikkeen ruokaan soijamaitoa tai mangoa
- kutiteltu jalkapohjia
- heiluteltu harsoa kaikkien läsnäolijoiden voimin
- tarjottu joka toisella lusikallisella vettä (toimii parin lusikallisen ajan hätätoimenpiteenä)
- dipattu lusikallinen ruokaa nopeasti vesikuppiin ja sitten suuhun (tämä muuten toimii aina. Uskomatonta.)
- huijattu Sampoa avaamaan suu esim. lääkeruiskun, keksin, viinirypäleen, hammasharjan ja mikrofonin avulla
- houkuteltu Sampoa avaamaan suu samaan tahtiin syöttäjän kanssa. Syöttäjä pitää yleensä myös namnam-, mumsmums- ja maiskutusäänteitä. Huom! Tämä ei ole johtanut tuloksiin.

Popsi, popsi porkkanaa ja muuta mukavaa.

Nykyään Sampo syö ihan hyvin ilman kikkailuja. Jos näin ei käy, niin sitten se ei vaan syö ja seuraavalla ruoka-ajalla yritetään uudelleen. Mutta jotain on silti jäänyt tästä kaikesta häsläyksestä. Pääasiallinen syöttäjä, eli tässä tapauksessa meitsi, avaa edelleen uskollisesti suunsa aina kun ipanankin pitäisi, maiskuttaa pöljästi ja venyttelee naamaansa kummallisiin ilmeisiin. Tosi siistiä varsinkin julkisilla paikoilla... Tällä hetkellä meillä ei siis opetella sitä, että Sampo avaisi suunsa lusikan nähdessään, vaan sitä että äiti voisi joskus pitää omansa kiinni. Vielä ei ole raportoitu onnistumisia.

Siis mutsi sä näytät niiiiiin urpolta!

Keitä ne on ne hipsterit?

Hipsteri (engl. hipster) on slangisana, jota on 2000-luvulla käytetty väljästi kuvaamaan kaupunkilaista alakulttuuria, johon kuuluu indie-musiikin harrastus ja grungen tavoin työväenluokkainen pukeutuminen. Hipsterit lainaavat ja yhdistävät aiempien nuoriso- ja vaihtoehtokulttuurien vaikutteita, usein ironisesti.
(Lähde: Wikipedia)

Meitsi on kuulkaas liittynyt Suurten Persoonien joukkoon - ainakin mikäli on uskominen kolmea tyylikästä teinityttöä. Jouduin viikko sitten käväisemään terveyskeskuksen iltapäivystyksessä korkean kuumeen ja kovien selkäkipujen vuoksi. Oireet osoittautuivat lopulta myyräkuumeesta johtuviksi - kyllä, mulla on taipumus sairastua toinen toistaan kummallisempiin tauteihin. Koska olin ihan oikeasti tosi kipeä, en paljon jaksanut välittää siitä, missä kuteissa lääkäriin menen. Pohdin, että lääkäriä tuskin kiinnostaa mitä mulla on päällä, ja matkan ajan järkyt kotivaatteet ei edes ulkovaatteiden alta näkyisi.

Verikokeen tuloksia odotellessa tuli kuitenkin aika kuuma, joten lampsin kotiin takki auki, huivi puolihuolimattomasti kaulan ympäri kiedottuna ja pipo vinossa. Sairaalan odotushuoneen peilistä katsoi vähän väsyneen näköinen kotiäiti. Viimeisissä liikennevaloissa, vähän ennen kotitaloa se sitten iski - nimittäin Vuitton-teinien tuomio. Asuani arvioitiin pitkillä katseilla päästä varpaisiin, sitten vähän tirskuttiin ja lopulta kuiskuteltiin kovaan ääneen, että "toi hipsterimuoti on kyllä niin järkyttävää." Hipsterimuoti; siis puurotahraiset kotihousut ja rumanvärinen t-paita yhdistettynä sinänsä asialliseen villakangastakkiin ja pipoon, joka näyttää siltä kuin olisin vetänyt kondomin päähän. Hämmentävää!

Olenkin jo pitkään miettinyt, keitä ne hipsterit oikein on. Sellaiseksi tunnustautuminen kun tuntuu olevan suurempi synti kuin Timo Soinin äänestäminen presidentinvaalissa. Ilmeisesti olen vain etsinyt malliesimerkkiä liian kaukaa. Olisi pitänyt jo aiemmin katsoa peiliin ja havaita, että se, minkä kuvittelin olevan vain rupsahtanut, ekat käteen osuneet vaatteet päälleen pukenut mutsi, onkin oikeesti tiedostava ja urbaani nuori aikuinen! Enää puuttuu fiksipyörä ja suuren persoonan suuret silmälasit. Äitiys on kyllä kumma juttu, ilman Sampoa kun olisi tällainen tyylillisen kokeilun huipentumakin jäänyt täysin saavuttamatta.

Maailman kamalin joululaulu

Vähintään kerran vuodessa iskee sellainen parin viikon ajanjakso, jolloin vuorokausissa on auttamatta liian vähän tunteja, tehtävien asioiden lista kasvaa ja yleisin mieleen putkahtava ajatus on "mä en vaan selviä tästä." Meidän perheen tämän vuoden kaaosjakso osui muutenkin niin ihanan seesteiseen joulunalusaikaan. Kuluneiden viikkojen aikana on tapahtunut muun muassa seuraavaa:

- Sampolle puhkesi yhdessä yössä neljä hammasta. Samalla sillä oli korvatulehdus molemmissa korvissa. Voitte vain kuvitella sitä itkun ja yöherätysten määrää. Tuttuun tapaansa se myös päätti kipeänä opetella uuden taidon ja osaa nyt seistä tukea vasten. Tai no, ei se aina osaa, mutta yrittää sitäkin sitkeämmin ja itkee tietysti aina kun ei onnistu.

- J:n keskimääräisen työpäivän pituus on ollut 10 tuntia, ellei enemmän. Tunnelma kotona ei ole ollut kovin katossa, kun kukaan ei ole nukkunut paria tuntia kauempaa ja sitten koko perheen yhteistä aikaa jää hyvällä tuurilla ehkä tunti illassa. Raivarit voi muuten saada tietyssä mielentilassa ihan mistä tahansa aiheesta. Havaittu on.

- Hurja remontti oli muutaman viikon ajan hiukan stressaavassa vaiheessa: talosta puuttui katto ja useampi metri seinää. En ole koskaan ollut näin onnellinen lumettomasta joulukuusta.

- Joululahjalista tuntui (ja tuntuu edelleen) loputtoman pitkältä. Jossain tilapäisessä mielenhäiriössä olin vielä päättänyt tehdä harvinaisen monta lahjaa itse. Mainittakoon, etten todellakaan ole omimmillani tällaisissa projekteissa.

- Kissallakin taitaa olla joulustressiä, ainakin päätellen siitä, millä tarmolla se terrorisoi kotia. Olen viikon aikana pessyt pari koneellista pissaisia vuodevaatteita, jynssännyt etikalla lätäköitä parkettilattialta ja heittänyt roskiin kolme kuolleeksi syötyä viherkasvia. Sampokin on saanut muutaman osuman avotassusta naamalle, tosin niistä ei voi syyttää kuin Sampoa itseään.

Kaiken tämän keskellä mulla alkoi viime viikolla soida päässä maailman kamalin joululaulu. En vaan voi käsittää, kuka haluaa vapaaehtoisesti kuunnella tällaista ADHD-biisiä silloin, kun elämä saattaa olla muutenkin vähän hektistä. Karseudestaan huolimatta, tai ehkä juuri siksi, se on myös ainoa joululaulu joka vuodesta toiseen junnaa viikkotolkulla mun päässä. Tällä kertaa ajattelin jakaa mielipahani myös täällä blogin puolella.

Siispä villiä melskettä, helinää helskettä ja letkeää joulun odotusta teille kaikille! Toivottavasti osaatte stressata vähän vähemmän kuin minä.