Varpajaiset

Kaveripiiriimme syntyi hiljattain ihana, pieni tyttövauva. Sairaalavierailujen, kotiutumisuutisten sekä ilmeisen sutjakkaasti startanneen vauva-arjen myötä tuli tietysti myös J:lle kutsu varpajaisiin. Pikkutunneille venähtäneen juhlinnan jälkeen tuore isä päätyi kaikista mahdollisista vaihtoehdoista valitsemaan yösijakseen meidän sohvan – siis ainoan paikan, jossa takuuvarmasti joutuu heräämään lapsen takia kukonlaulun aikaan. Kerrassaan fiksu veto!

Mä jäin pippaloiden jälkeen miettimään tätä varpajaisperinnettä yleisemmin. Ilmeisesti moni äiti kokee varpajaiset jotenkin loukkaavana, osa jopa hylkäämisenä. Mä en ihan ymmärrä, miksi. Musta on vain normaalia, että lapsen syntymää haluaa juhlistaa myös ystäviensä kanssa, ja juhlissahan alkoholilla on usein oma roolinsa. Olen myös käsittänyt, että varpajaisissa ihan oikeasti puhutaan siitä vauvasta, vanhemmuudesta ja uusista tuntemuksista. Varmasti kavereiden tapaaminen, rentoutuminen ja muidenkin asioiden ajatteleminen tekee hyvää väsyneille ja toisten huomioimiseen keskittyneille isille. Mun tuttavapiirissä voi toki olla poikkeuksellisen fiksua porukkaa, mutta en ole kuullut yhdestäkään isästä, joka karkaisi sairaalan perhehuoneesta järjestämään varpajaisia, saapuisi – tai jättäisi kokonaan saapumatta – sairaalaan krapulaisena jälkikasvuaan kylvettämään tai hylkäisi tuoreen äidin ja vastasyntyneen kaksin kotiin silloin kun apukäsiä vielä tarvitaan. Isille siis suotakoon varpajaisensa!

Mutta mutta. Jotain tässä jutussa en tajua. Miksi ne varpajaiset ovat vain miehille ja mistä ihmeestä sellainen tapa on saanut alkunsa? Miksei äideille ole samankaltaista perinnettä? Joo, tajuan että harva äiti voi tai haluaa lähteä pari päivää synnytyksen jälkeen humppaamaan. Mutta vaikka sitten paria kuukautta myöhemmin? Heti kun omat housut mahtuvat jalkaan, vauva pärjää myös tuttipullolla tai kunhan yösyötöt tai imetys kokonaan loppuvat? Yleinen ja yhtäläinen varpajaisoikeus heti käyttöön, tasa-arvon nimissä!

En nyt jaksanut sen kummemmin perehtyä varpajaisperinteen historiaan, mutta osaako joku kertoa, mistä moinen tapa on lähtöisin tai miten se on aikojen saatossa muuttunut? Entä tunnustaako joku kieltäneensä mieheltään varpajaiset tai pitäneensä omat pippalot vauvan ja äitiyden kunniaksi?

Ihana, kamala blogi

Äitiysblogeissa taas tunteet kiehuu ja kuumenee. Viime päivinä on kohistu äidinmaidonkorvikkeista, bloggaamisesta ilmiönä, mainonnasta ja markkinoinnista, kaupallisuudesta ja syvällisyydestä, turhasta ja tarpeellisesta. Asiallisiin ja perusteltuihin keskustelunavauksiin tulee liuta enemmän ja vähemmän vihaisia kommentteja, joissa muiden sanomisia käännellään ja väännellään, yksi puolustaa kantaansa turhankin kärkkäästi ja toinen taas ymmärtää kaiken tahallaan väärin. Joku haluaa ilmaista tukensa, toinen myötätuntonsa ja kolmas ilmoittaa, ettei tajua miksi muita pitää arvostella. Eikö sitä voisi vain pysytellä poissa jos ärsyttää? Loppujen lopuksi kukaan ei uskalla olla enää mitään mieltä mistään. Sanonpa vaan että voi hyvät hyssykät! Eikö se nyt vaan ole ihan mahtavaa, jos onnistuu kirjoittamaan jotain, mihin toinen ihminen haluaa reagoida, on se mielipide sitten yhtenevä tai eriävä? Milloin erilaisen ajattelutavan suvaitsemista tuli niin vaikeaa?

Mä en ehkä ikinä ole hiffannut bloggaamisen perimmäistä olemusta, kun en osaa sen tarkemmin määritellä tai selittää, miksi bloggaan, mistä bloggaan ja miten bloggaan. Mulle on jossain määrin tärkeää dokumentoida mun ja Sampon elämää, joitain juttuja on kiva muistaa myöhemmin. Toisaalta en kirjoita säännöllisesti, pidän pitkiäkin päivitystaukoja ja jätän paljon (tylsää) arkista liirumlaarumia mainitsematta, eli ei täällä kai kovin päiväkirjamainen meininki ole. En ole myöskään ikinä tullut ajatelleeksi, että olisin velvollinen kirjoittamaan vähintään x kertaa viikossa, koska miellän bloggaamisen harrastukseksi, ajanviettotavaksi ja täysin omaehtoiseksi toiminnaksi, vaikka toki on mahtavaa, jos tätä joku jaksaa lukea ja kommentoidakin. En ole koskaan tavoitellut suurta lukijamäärää, mutta toisaalta blogin avoimuus ja julkisuus on tietoinen valinta, jolloin myös hyväksyn sen, että teoriassa täällä voisi olla yleisöä paljon enemmänkin. Suurin osa nykyisistä lukijoistani koostuu varmaan kavereista ja sukulaisista, eli jossain määrin suuntaan sanojani tietyille ihmisille. Pidän siis yhteyttä. Monista tutuista lukijoista en varmasti edes tiedä. Silloin tällöin tulee kirjoitettua tuotteista, tv-ohjelmista, tavaroista – en kuitenkaan halua mainostaa, mieluummin jaan informaatiota ja käyttäjäkokemuksia ihan viattomissa merkeissä. Kaikkein eniten taidan kuitenkin kirjoittaa jostain, mikä on herättänyt mussa ajatuksia. Jostain, mikä ihmetyttää, ilahduttaa, naurattaa tai ärsyttää.

Ja nyt ehkä vähän ärsyttää, blogimaailman ulkopuolellakin. Nimittäin se, että keskustelu ja ajatustenvaihto koetaan negatiivisena juttuna. Mä en tajuu. Jos puhutaan ilmiöistä, tulee pakosti otettua kantaa myös jonkun henkilökohtaisiin valintoihin. Mutta eihän sen nyt heti tartte mennä niin, että tarkoitus on samalla arvostella tai aiheuttaa pahennusta, jos haluaa kertoa mielipiteensä. Miksi siitä pitäisi hermostua, että on saanut toisen ihmisen pohtimaan omaa kantaansa?

Uudisraivaajien tiellä

Sampo on saanut kunnian olla monen aikuisen sylissä ihan eka pikkuvauva ikinä. Tarkalleen ottaen en itsekään ollut tehnyt tuttavuutta alle puolivuotiaiden kanssa, kunnes sairaalassa joku nosti vastasyntyneen käsiini ja totesi: "Tässä tämä nyt on." Ja voi että se jännitti - varmasti vielä enemmän kuin kaikkia meidän sohvalla hartiat korvissa saakka, vauva sylissä liikkumattomina nököttäneitä kavereita yhteensä. Monet kerrat on tullut pidettyä lyhyt oppimäärä lapsiperheen elämään -aiheisia perehdytyksiä ja vastailtua ihan käsittämättömiin kysymyksiin, joista "Joko se pian menee sinne päiväkotiin?" on ylivoimainen suosikkini. Sampo oli kysyttäessä pari kuukautta vanha. Me ollaan siis oltu kaveripiireissämme ensimmäisiä perheellisiä, ihan muutamia yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. Kaveriporukoiden ytimissä ajatus perheenlisäyksestä oli ennen meitä ihan ufojen hommaa, eikä ainakaan missään määrin ajankohtainen asia.

Näille samaisille kavereille onkin sitten sattunut meidän ansiostamme monta uutta tilannetta. Selvästi hämmentyneet - usein miespuoliset - kaverit ovat hiippailleet hiirenhiljaa ovesta sisään, tuijottaneet kopassaan nukkuvaa vauvaa hetken ja miettineet puoliääneen, mitä nyt pitäisi sanoa tai tehdä. Lähes kaikki ovat spontaanisti todenneet, että onpas se pieni ja avuton. Joku on pohtinut, eikö se todellakaan tee muuta kuin syö ja nukkuu. Naispuoliset vieraat ovat muutamia kuukausia myöhemmin saaneet huomata, ettei meillä käsilaukkua voikaan jättää rennosti lattialle, ja että kyläilyjä varten kannattaa pukeutua johonkin muuhun kuin minihameeseen.

Toisaalta ollaan mekin jouduttu tekemään paljon uusia asioita. Ollaan kieltäydytty lukuisista yllättävistä illanistujaisista, tehty viime hetken ohareita, jätetty suuriakin juhlia väliin lapsen ollessa sairaana, oltu lähes poikkeuksetta vähintään vartin sovitusta tapaamisajasta myöhässä ja toisaalta viety lasta (ja lelukassia) mitä kummallisempiin paikkoihin ystävien tapaamista varten. On vaihdettu monet harmittelut siitä, kuinka vaikeaa on löytää sopivaa aikaa tavata, suunniteltu kyläilyjä kuukaudenkin päähän etukäteen ja myös seurattu muutaman ystävyyssuhteen hiljaista hiipumista erilaisten elämäntilanteiden vuoksi.

Aika usein olen toivonut, että voi kun joku muu olisi jo tehnyt tämän kaiken. Lapsenvahtiapua ja leikkiseuraa olisi tarjolla ihan erilaisissa määrin, jos kavereilla olisi myös lapsia. Kyläpaikoissa olisi leluja, eikä ainakaan yhtään kallisarvoista lasikippoa liian matalalla pöydällä. Mun ei aina tarvitsisi olla se, jonka aikataulujen mukaan hommat suunnitellaan, ja joka silti todennäköisimmin ei pääse paikalle. Joku toinenkin saattaisi tuoda lapsensa juhannuksen viettoon mökille, eikä me siten oltaisi ainoat ilonpilaajat. Lapsettomat kaverit olisi valjastettu siihen, mitä lapsen syntymän myötä oikein tapahtuu, kun prosessia olisi pari kertaa aiemmin saanut seurata vierestä.

Tänä syksynä tapahtuukin ihan kummia - muutaman kuukauden kuluttua me ei enää ollakaan ne ainoat erilaiset kun kaveriperheeseen syntyy vauva! Olen jo innoissani miettinyt, kuinka voinkaan olla avuksi kaikessa siinä, mistä itse olen yön pimeinä tunteina ajatellut jääneeni paitsi. Ja nimenomaan tältä kantilta ajateltuna - pieni katkeruuden siemen rinnassani - toivonut kuulevani jossain vaiheessa ne "nyt mä ymmärrän teitä" -sanat. Mielellään pahoittelevalla ja anteeksiantoa anelevalla äänensävyllä, tietenkin. Mutta ennen kaikkea olen tosi onnellinen siitä, että kaksi mahtavaa tyyppiä pääsee kokemaan, kuinka kamalan ihanaa ja varsinkin mullistavaa se perhe-elämä onkaan.

(P.S. Pahoittelut päivityskatkosta! Tässä vaan nyt on ollut vähän kaikenlaista - perhepäivähoitoa, töiden aloittamista, 25 opintopistettä taidehistoriaa ja hurja remontti kaikkine surkuhupaisine vaiheineen - joten blogin puolelle tuli ihan vahingossa pieni kesätauko. Koitan aktivoitua syksyä kohti! :) )

Äiti, koita nyt käyttäytyä!

Kesäkelien myötä meistä on Sampon kanssa tullut ahkeria leikkipuistossa kävijöitä. Hiekkalaatikko, liukumäki ja keinu kiinnostavat vuoden ja kolmen kuukauden ikäistä lasta kovasti ja muiden lasten kanssa leikkimiseenkin tuntuu olevan jotain intressejä. Sampo on puistossa kuin kala vedessä, mutta äidistä ei voi sanoa ihan samaa. Leikkipuistoissa on nimittäin selvät käyttäytymissäännöt. Aikuisille.

Olen ilmeisen virheellisesti kuvitellut, että puistojen tarkoitus on tarjota lapsille mahdollisuus leikkiä ulkona ja  saada uusia kavereita. Muutaman ensimmäisen puistopäivän jälkeen havaitsin, että todellisuudessa puistoissa äidit kokoontuvat juttelemaan, lapset leikkivät siinä sivussa, eväitä syödään viltin päällä porukalla ja kaikilla on mukavaa. Paitsi ettei kukaan tietenkään leiki Sampon kanssa, koska muut muksut tuntevat jo toisensa - äideistä puhumattakaan. 

Kunnon mutsin tavoin olen yrittänyt (tuloksetta) viritellä keskustelua säästä, tv-ohjelmista, hiekkalelujen huonosta kunnosta, lähikaupan surkeasta hedelmävalikoimasta jne. Parin ensimmäisen viikon jälkeen tajusin kysyväni vääriä kysymyksiä. Leikkipuistossa korrektia on tiedustella (aikuiselta) lapsen ikää ja nimeä, sekä jatkaa siitä kuhunkin ikäkauteen sopivilla jatkotiedusteluilla, kuten nukutaanko öisin, joko tulee sanoja ja miten ruokailut sujuvat. Sanokaa mitä sanotte, mutta musta se on ihan häiriintynyttä. Mua ei juurikaan kiinnosta vieraiden lasten ruokavaliot tai hampaiden puhkeamiset ja vähän outoa on sekin, että keskustelukumppanini nimestä mulla ei ole hajuakaan, mutta hänen lapsensa osaisin luetella ikä- ja pituusjärjestyksessä.

Muutaman kuukauden puistoilun jälkeen ollaan edelleen aika lähtökuopissa: muilla on kivaa yhdessä ja me ollaan Sampon kanssa vähän ulkopuolisia. Ja se on kyllä aika kurjaa. Olisi kiva tuntea niitä muita vanhempia edes sen verran, ettei tarvitsisi hävetä silmiä päästään joka kerta kun Sampo paukuttaa toista lasta lapiolla päähän tai kiilaa liukumäkijonossa muiden ohi. Eikä juttuseurakaan tietysti olisi pahitteeksi. 

Toistaiseksi meillä on Sampon kanssa neljä puistokaveria, jotka tuntuvat olevan aina silminnähden ilahtuneita, jos osutaan puistoon samaan aikaan: vuoden ikäinen tyttö ja iskä, sekä puolitoistavuotias tyttö ja mummi. Ilmeisesti siis iskät ja mummit ovat yhtä pahasti pihalla leikkipuiston käytöstavoista kuin minäkin, koska kukaan meistä ei sinnikkäistä yrityksistä huolimatta ole saanut keskustelua avattua äiti-ihmisten suuntaan. Kertokaapas puistokonkarit nyt, miten tästä päästään yli? Miten puistossa ollaan ja kuinka niitä kuuluisan korvaamattomia puistoystävyyksiä luodaan? Vai oliko peli menetetty mun osalta siinä vaiheessa kun päätin olla menemättä perhevalmennukseen (josta suoraan jatkui äiti-vauvapiiri ja muita vastaavia), koska tuntui hassulta tutustua ihmisiin vain siksi että meidän mahat kasvaa samaa tahtia?

Kuin raivo härkä

Rankan vauvavuoden jälkeen piti helpottaa. Yksi jos toinenkin asiantunteva taho on hehkuttanut, kuinka maagisen yhden vuoden rajapyykin jälkeen lapsen kanssa on helpompaa kommunikoida, helpompaa toimia, helpompaa liikkua jne. Kaiken piti olla helpompaa, siis siihen asti kunnes koittaisi uhmaikä.

En tiedä oliko mulla vain odotukset liian korkealla vai onko Sampo jotenkin varhaiskypsä, mutta kuluneen viikon perusteella olen vetänyt johtopäätöksen, että mikään ei todellakaan helpota. Sampo on nyt yksi vuotta ja yksi kuukautta, ja voi saada maailmanloppua enteilevät raivarit asiasta kuin asiasta. Lapsi on jatkuvassa valmiustilassa, jossa pieninkin väärä liike sytyttää uhmakohtauksen ketjun. Se alkaa sydäntäsärkevästä parkaisusta ja valtavista krokotiilinkyynelistä. Seuraavaksi vedetään henkeä p-i-t-k-ä-ä-n ja päästetään ilmoille huuto, joka muistuttaa etäisesti jonkin lehmää suuremman eläimen teurastusta. Huudon myötä naama muuttuu punaiseksi ja otsa menee kurttuun. Sitten tulee heittäytyminen maahan, lattian hakkaaminen nyrkeillä ja muut väkivaltaiset piirteet. Jos lähistölle osuu esim. lohduttamista yrittävä äiti tai muu olento, voidaan tarvittaessa myös purra, raapia, potkia ja hakata. Hetken päästä itku on jo lohdutonta nyyhkytystä ja lapsen silmissä on valtavan syyllistävä katse: "Etkö sä nyt jumalauta tajua et mä haluan syliin?!"

Raivarit tosiaan voi saada mistä tahansa pienestäkin sattumuksesta. Yleisimpiä syitä ovat kieltäminen, komentaminen, nostaminen pois kielletystä paikasta, vaarallisen / tärkeän tavaran pelastaminen pois lapsen ulottuvilta. Siis nämä perusjutut. Muita suuria tunteita aiheuttavia tapahtumia ovat ruokailu, nukkumaanmeno, pesu, pukeminen, hiusten harjaaminen, hampaiden pesu, vaipan vaihtaminen, syliin ottaminen väärällä hetkellä, tyhmä lelu, väärä tv-kanava, pään / jalan / käden / muun ruumiinosan kolauttaminen johonkin, tiellä oleva tuoli / kaappi / sänky / muu huonekalu, jalassa oleva sukka, vääränvärinen paita ja oikeastaan ihan mikä tahansa kuviteltavissa oleva asia.

Tässä otoksessa esiintyy viisikuisen vauvan raivo. Tuoreemmasta ei toistaiseksi ole todistusaineistoa. Seuraavien kilarien yllättäessä aion kyllä olla kamera kädessä valmiina. Ajattelin tallentaa myös videokuvaa, jota voin sitten vahingoniloisena esitellä hamassa tulevaisuudessa Sampon ensimmäiselle seurustelukumppanille. Tällä hetkellä en kuitenkaan voi kuin iloita siitä, että touko-kesäkuussa on tiedossa tiivis opintokokonaisuus, joka tarkoittaa edes muutamaa vapaailtaa tästä residenssistä. Äitiys ei meinaan ole kovin kivaa just nyt.

Äiti on telkkarissa

Tämä tuli tänään telkkarista. Jossain 01:50 tienoilla Sampo osoitti ruutua sormella ja totesi ilahtuneen oloisena taikasanan. Äiti.

Välillä mietin, mistä näitä oikein tulee. Yhdennäköisyytemme Madonnan kanssa kun ei ole kovin ilmeinen. Tai no, sellaista ei oikeastaan ole. Voi tietty olla että Sampo lamaantui tanssiliikkeistä: mulla kun on tosi usein tapana heittää jalkaa korvan viereen ja vetäistä parit voltit ja spagaatit päivän ratoksi. Asukin on sellainen tyypillinen keskiviikkoaamun kotiasu.

Tai ehkä Sampo tarkoitti, että tollainen äidistä sitten joskus tulee. No, voisi 53-vuotiaana kai huonomminkin mennä. Onneksi tässä on vielä 29 vuotta aikaa aloittaa jumppaaminen ja hurahtaa juutalaiseen mystiikkaan.

Loman saldo

Olemme palanneet Gran Canarian auringosta virkistyneinä, ruskettuneina (toiset enemmän ja toiset vähemmän) ja useamman yön univeloilla höystettyinä. Loma sujui hyvin, joskaan varsinaisesta rentoutumisesta ei voi puhua kun matkassa oli mukana kaksitoista henkeä, joista neljä edusti ikävuosia 1-5.

Sampo oli kesämaassa kuin kotonaan. Espanjalaiset - ja vähän myös saksalaiset, ruotsalaiset, norjalaiset, suomalaiset jne. - naikkoset saivat osansa nuoren hurmurin keimailuista, rantaelämä oli kivaa, kaupungilla kiertely oli kivaa, hotellilla hengailu oli kivaa, serkkujen, tätien, mummin ja vaarin seura oli kivaa ja oikeastaan ihan kaikki oli kivaa. Paitsi öisin nukkuminen, mistä siis tämä valtaisa univelka, jota ei vieläkään ole päästy paikkaamaan.

Huonojen öiden ohella vastoinkäymisiin voisi liittää lapseen loman puolivälissä iskeneen räkätaudin, joka teki mm. paluulennosta melko tuskastuttavan. Jatkuvan kitinän lisäksi lennolla päästettiin yhdet pissat äidin syliin ja heti perään isin gin tonic potkaistiin näyttävästi nurin. Mainittakoon, että tässä vaiheessa lentoa oli jäljellä vielä viisi tuntia. Matkakohde ei myöskään ollut otollisin mahdollinen lapsiperheelle - portaita oli helvetisti ja joka paikkaan piti kävellä parin vuoren yli, ali tai ympäri. Suosittelen siis kaikkia Puerto Ricoon matkaavia pienten lasten vanhempia pakkaamaan mukaan kantorepun, -liinan tai muun vastaavan välineen! Meidän Manduca osoittautui käteväksi myös lentokentällä (vaikka ne matkarattaat olisikin saanut laittaa koneeseen vasta lähtöportilla).

Ehdottomasti parasta lomassa oli se, ettei lapsen kitinä, kiukuttelu tai läsnäolo ylipäätään tuntunut olevan missään haitaksi. Lapsiperheisiin suhtauduttiin lämpimästi, muksut saivat osakseen suurta huomiota ja Sampon sinisiä silmiä ja vaaleita haituvia ihasteltiin kaikkialla. Oli ihan mahtavaa, kun ei tarvinnut stressata siitä, mitä ne nyt sanoo kun meidän lapsi kuitenkin itkee. Tämä osa espanjalaista rentoutta seurasikin mukanamme koti-Suomeen. Kotiinpaluuta seuranneena päivänä mummo K-marketissa katsoi mua todella pitkään ja pahasti. Tajusin vasta kotona, miksi. Olin parkkeerannut lastenvaunut maitohyllyn eteen, Sampo huusi pää punaisena ja itse tutkin rauhassa jugurttivalikoimaa sen kummemmin hermoilematta. Ei käy Suomessa. Espanjalaiset mummelit sen sijaan olisivat tässä kohtaa lähestyneet lastani tikkari kädessä tuitui-äänten kera ja hymyilleet mulle lohduttavasti. Voi miksi, miksi mulla ei ole tarpeeksi rahaa lähettää kaikkia Meilahden mummoja viikon suvaitsevaisuuskurssille Kanariansaarille?!