Vauvoillahan on tapana syntyä aina silloin kun ei pitäisi. Tällaista mahdollisimman epäsopivaa ajankohtaa on povailtu myös meillä. Ensin ohitettiin turvallisesti kaikki tärkeät juhlapyhät, kuten joulu ja uusi vuosi. Sitten myös ne viikonloput, jolloin J:lla oli ohjelmassa varpajaisia tai muita tilanteita, joissa yleensä on tapana olla alkoholin vaikutuksen alaisena. En synnyttänyt silloin kun tuleva ukki risteili Suomenlahdella, enkä myöskään J:n siskon lomaillessa Amsterdamissa. Tiedossa olleet häät ehdittiin juhlia ilman, että uuteen mekkoon tuhlatut rahat menivät hukkaan. Ja se täysikuukin oli jo, eikä ilmapiirissä havaittu mitään normaalia levottomampaa.
Alan olla vähitellen aika vakuuttunut, että tälle tuloillaan olevalle vauvalle on ihan turha puhua mistään suunnitelmista tai aikatauluista. Olen lääkärin kehotuksesta ottanut rauhallisesti raskauden puolivälistä asti, jottei vauva vaan syntyisi ennen aikojaan. Lokakuussa meidän piti olla onnekkaita, jos vauva pysyy mahassa niin pitkään, että se voisi edes selvitä hengissä. Marraskuussa näytti siltä, että vuoteen 2011 on ihan turha odotella. Vuodenvaihteen jälkeen piti jo olla koko ajan hälytysvalmiudessa, koska lähtö voisi tulla koska tahansa.
Nyt laskettuun aikaan on alle viikko ja viimeisimmän tuomion mukaan yli mennään ja pahasti. Mihin hävisi se "kyllä tämä syntyy ihan hetkenä minä hyvänsä" -puhe? Nyt varaillaan neuvola-aikoja jo kolmen viikon päähän, kun vielä pari viikkoa sitten poistuin terveydenhoitajan huoneesta aina niiden "seuraavalla kerralla nähdäänkin varmaan jo vauvan kanssa" -tervehdysten saattelemana.
Tässä vaiheessa kaikki, mukaan lukien se neuvolan terkka, jaksavat tietysti muistutella siitä kuinka pitää olla kiitollinen, että vauva syntyy täysiaikaisena, normaalikokoisena ja todennäköisesti terveenä. Ja onhan se tietysti mahtava juttu, että loppuun saakka päästiin. Varsinkin kun jossain vaiheessa mielessä käväisivät jo uhkakuvat voipaketin kokoisesta pienestä ihmisestä. MUTTA. En nyt vain kykene löytämään itsestäni sitä yltiöpositiivista huippumutsia, joka hihkuu onnesta kun vauva ja maha kasvaa, viikkoja kertyy ja vaivat lisääntyy, jes! Tyyppi olisi nyt täysin kypsä selviämään, niin eikö se vaan voisi jo syntyä?
Olenkin tehnyt listan päivistä, jolloin olisi hyvä syntyä, jos vaikka jälkeläisemme onkin keskivertolapsia tottelevaisempi ja kuuliaampi yksilö:
- 27.2. Silloin on sunnuntai, ja sunnuntailapsethan ovat hyviä, kauniita ja huolettomia. Lienee muuten tarpeetonta mainita, että itsekin olen syntynyt sunnuntaina..?
- 28.2. Silloin liputetaan ja Kalevalan päivä olisi ainakin mun mielestä aika kolee päivä juhlia synttäreitä!
- 2.3. Virallinen laskettu aika. Täsmällisyys ja aikatauluissa pysyminen olisi ihan toivottavia ominaisuuksia tälle lapselle, koska sellaisia ei ilmene kummallakaan raukan vanhemmista.
- 3.3. Numerosarja 03.03.11 näyttää kivalta paperilla. Enkä varmaan tässä tapauksessa onnistuisi unohtamaan lapseni synttäreitä.
Pidemmälle en sitten edes halua ajatella. Vielä.
22.2.2011
Nukkumatin armoilla
Koko raskausajan olen kuunnellut avuliaita neuvoja, kuinka kannattaa varautua siihen, ettei se vauva sitten nuku ikinä. Tai ainakaan silloin kun pitäisi, vaan herättelee kymmeniä kertoja yössä ja vetelee tyytyväisenä sikeitä aina kun innokkaat sukulaiset haluaisivat kyläillä. Kehoni onkin alkanut jo pari kuukautta sitten tehokkaasti valmistautua tulossa olevaan univajeeseen (terveisin nimim. "Miksei uni tuu -88???"), mutta miksi kukaan ei ole ikinä varoittanut siitä, miten monimutkaisiksi vauvan nukkumajärjestelyt voi viritellä? Pää pyörällä olen tutkaillut mitä kummallisempia pehmusteita ja pakkauksia yrittäen ymmärtää, mitä niistä vauva voisi oikeasti tarvita.
Olen aina elänyt sellaisessa uskossa, että vauvat nukkuvat pinnasängyissä. En yllättynyt yhtään havaitessani, että pinnasänkyjä on tarjolla kaikilla mahdollisilla herkuilla. Meiltäkin löytyy sellainen, jossa pohjaa ja laitoja voi nostaa tai laskea ja jalkoihin saa halutessaan kiinni kumiset pompulat, jolloin sänky muuttuu heijattavaksi keinuksi. Sisäinen sisustushifistelijäni muistutteli olemassaolostaan myös pinnasänkymarkkinoilla, ja ehdin hetken aikaa haaveilla tästä pinnasänkyjen Ferrarista. Hinta palautti aika nopeasti takaisin maanpinnalle ja tyydyin sittenkin Volvo-luokkaan.
Nyt Vauva-lehden artikkeli kuitenkin iski suoraan tajuntaani ilmaisemalla, että vauva tarvitsee ensisängyn. Pitää olla kehto, kori, laatikko tai muu boksi, jossa vauva voi pötkötellä turvallisemmassa ympäristössä ensimmäiset kuukautensa. Mä en edes tiedä, mistä sellaisia saa! Aloin myös välittömästi pohtia, missä kaupassa muka myydään niin pieniä patjoja, peittoja, tyynyjä tai lakanoita, kunnes joku lastenhoito-opas heitti taas sisuskaluni ympäri ilmoittaen, ettei pienen vauvan sänkyyn saa laittaa tyynyä. (Hei, tiesin kuitenkin sen, että vauva pitäisi nukuttaa selällään, eli ihan uuno en ole!) Siirryin sitten tutkailemaan tarkemmin Ikeasta ostettua pinnasängyn peittoa ja havaitsin, että siinä on +1year -merkintä. Eikö vastasyntyneitä siis peitellä? Millä ne pysyy lämpinä, jos ei täkin alla? Ja miksi pinnasänkyihin tarkoitetut lakanasetit, myös ne Ikeassa myytävät, sitten on niin selkeästi kuosiensa perusteella tarkoitettu alle vuoden ikäisille vauvoille? Voin kertoa, että täällä on nyt yksi huono äiti ihan ymmällään!
Ja entäs kaikki muut oheistarpeet sitten. Löytyy muovifroteeta (käyttötarkoitus tosin on jopa mun mielestä melko selkeä, mutta miksi ne lakanat ovat aina pienempiä kuin pinnasänkyjen patjat?), reunapehmustetta kaikilla mahdollisilla kuoseilla ja malleilla, unipussia, katosta, suojaverkkoa, ja jotain pinnoihin kiinnitettäviä kepukoita, joihin ilmeisesti olisi tarkoitus ripustaa mobile tai muu vauvaa viihdyttävä härpäke - mutta mihin se vauva sitäkin tarvitsee? Eikö sängyssä yleensä nukuta? Ja miksei siinä unipussin pakkauksessa voida kertoa, minkä ikäisen lapsen siihen saa tunkea???
Tietysti voisin aina luopua kylmästä ja kovasta arvomaailmastani ja päättää, että meillä nukutaan sulassa sovussa perhepedissä. Mutta vaikka muita pehmoilun merkkejä olenkin viime aikoina jo osoittanut, en kuitenkaan taida olla valmis etenemään ihan niin pitkälle. Meidän sänky on tästä eteenpäinkin varattu ihan vaan mulle ja J:lle, sekä satunnaisesti jalkopäässä viihtyvälle Maolle. Uskoakseni pelkkä vauvan pinnansängyn sijainti samassa huoneessa on parisuhteen hyvinvoinnin kannalta riittävän haasteellista. Mua ei myöskään huvita pestä parisängyn lakanoita parin päivän välein pissa- ja pukluvahinkojen takia, saati nukkua itse sen muovitetun froteen päällä. Lisäksi pelkäisin varmaan kuollakseni, että joku yö riittävän väsyneenä simahtaisin vauvan päälle - se siitä perhepedissä nukkuvien vauvojen vähentyneestä kätkytkuoleman riskistä.
Näin ollen mulla ei siis liene muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa kamppailua pinnasänkyviidakossa. Onneksi voin aina myös toivoa, että jälkikasvuni perisi isänsä unenlahjat. Siinä tapauksessa ei nimittäin paljon peitoilla tai tyynyillä ole väliä - kunhan alla on jotain vähänkin pehmeää (esim. matto riittää hyvin), homma sujuu mainiosti!
Olen aina elänyt sellaisessa uskossa, että vauvat nukkuvat pinnasängyissä. En yllättynyt yhtään havaitessani, että pinnasänkyjä on tarjolla kaikilla mahdollisilla herkuilla. Meiltäkin löytyy sellainen, jossa pohjaa ja laitoja voi nostaa tai laskea ja jalkoihin saa halutessaan kiinni kumiset pompulat, jolloin sänky muuttuu heijattavaksi keinuksi. Sisäinen sisustushifistelijäni muistutteli olemassaolostaan myös pinnasänkymarkkinoilla, ja ehdin hetken aikaa haaveilla tästä pinnasänkyjen Ferrarista. Hinta palautti aika nopeasti takaisin maanpinnalle ja tyydyin sittenkin Volvo-luokkaan.
Nyt Vauva-lehden artikkeli kuitenkin iski suoraan tajuntaani ilmaisemalla, että vauva tarvitsee ensisängyn. Pitää olla kehto, kori, laatikko tai muu boksi, jossa vauva voi pötkötellä turvallisemmassa ympäristössä ensimmäiset kuukautensa. Mä en edes tiedä, mistä sellaisia saa! Aloin myös välittömästi pohtia, missä kaupassa muka myydään niin pieniä patjoja, peittoja, tyynyjä tai lakanoita, kunnes joku lastenhoito-opas heitti taas sisuskaluni ympäri ilmoittaen, ettei pienen vauvan sänkyyn saa laittaa tyynyä. (Hei, tiesin kuitenkin sen, että vauva pitäisi nukuttaa selällään, eli ihan uuno en ole!) Siirryin sitten tutkailemaan tarkemmin Ikeasta ostettua pinnasängyn peittoa ja havaitsin, että siinä on +1year -merkintä. Eikö vastasyntyneitä siis peitellä? Millä ne pysyy lämpinä, jos ei täkin alla? Ja miksi pinnasänkyihin tarkoitetut lakanasetit, myös ne Ikeassa myytävät, sitten on niin selkeästi kuosiensa perusteella tarkoitettu alle vuoden ikäisille vauvoille? Voin kertoa, että täällä on nyt yksi huono äiti ihan ymmällään!
Ja entäs kaikki muut oheistarpeet sitten. Löytyy muovifroteeta (käyttötarkoitus tosin on jopa mun mielestä melko selkeä, mutta miksi ne lakanat ovat aina pienempiä kuin pinnasänkyjen patjat?), reunapehmustetta kaikilla mahdollisilla kuoseilla ja malleilla, unipussia, katosta, suojaverkkoa, ja jotain pinnoihin kiinnitettäviä kepukoita, joihin ilmeisesti olisi tarkoitus ripustaa mobile tai muu vauvaa viihdyttävä härpäke - mutta mihin se vauva sitäkin tarvitsee? Eikö sängyssä yleensä nukuta? Ja miksei siinä unipussin pakkauksessa voida kertoa, minkä ikäisen lapsen siihen saa tunkea???
Tietysti voisin aina luopua kylmästä ja kovasta arvomaailmastani ja päättää, että meillä nukutaan sulassa sovussa perhepedissä. Mutta vaikka muita pehmoilun merkkejä olenkin viime aikoina jo osoittanut, en kuitenkaan taida olla valmis etenemään ihan niin pitkälle. Meidän sänky on tästä eteenpäinkin varattu ihan vaan mulle ja J:lle, sekä satunnaisesti jalkopäässä viihtyvälle Maolle. Uskoakseni pelkkä vauvan pinnansängyn sijainti samassa huoneessa on parisuhteen hyvinvoinnin kannalta riittävän haasteellista. Mua ei myöskään huvita pestä parisängyn lakanoita parin päivän välein pissa- ja pukluvahinkojen takia, saati nukkua itse sen muovitetun froteen päällä. Lisäksi pelkäisin varmaan kuollakseni, että joku yö riittävän väsyneenä simahtaisin vauvan päälle - se siitä perhepedissä nukkuvien vauvojen vähentyneestä kätkytkuoleman riskistä.
Näin ollen mulla ei siis liene muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa kamppailua pinnasänkyviidakossa. Onneksi voin aina myös toivoa, että jälkikasvuni perisi isänsä unenlahjat. Siinä tapauksessa ei nimittäin paljon peitoilla tai tyynyillä ole väliä - kunhan alla on jotain vähänkin pehmeää (esim. matto riittää hyvin), homma sujuu mainiosti!
19.2.2011
Hyvät hermot ja pitkä pinna
Tänään voisi olla hyvä päivä synnyttää, koska
a) mulla on koko päivän soinut päässä Meiju Suvaksen tuotannon erinäiset helmet. Niistä varmaan saisi ihan erityistä voimaa ponnistusvaiheessa.
b) Mao päätti eilen kusaista turvakaukalon pehmusteille, joten viimeinenkin ennen vauvan tuloa suoritettava askare tuli sitten tehtyä, kun aamulla jynssäsin kankaita puhtaiksi (Meiju Suvaksen tahtiin luonnollisesti).
c) J on poissa kaupungista ja juuri nyt olisi suorastaan hulvatonta, jos se joutuisi vähän stressaamaan, ehtiikö ajoissa paikalle.
d) on täydenkuun aika, eli kaikkien uskomusten mukaan synnytyssairaaloissa pitäisi nyt olla vipinää ja vilskettä. Mäkin voisin hyvin mahtua joukkoon.
e) en vaan yksinkertaisesti jaksaisi enää näitä kipuja ja kolotuksia, haluan lenkille ja jollekin perslihakset puuduttavalle jumppatunnille! En myöskään malta odottaa, että pääsen korkkaamaan jääkaapissa odottavan samppanjapullon, joka on kohta viikon ajan kuiskutellut mulle houkuttelevasti joka kerta kun avaan jääkaapin oven.
f) saan käydä aika monta kertaa siellä hikijumpassa, jos jatkan tätä kaiken kielletyn korvikkeena toimivaa pullan mussutusta vielä pitkään. J:n äitikin oli eilen ihmetellyt, miksi ihmeessä me nyt jo tarvitaan kilotolkulla mansikkahilloa, kun eihän laskiainen vielä ole. Voin kertoa, että oli tai ei, pulla maistuu silti!
g) alan jo pelätä, miten reagoin, jos joku uskaltaa lähestyä mua sellaisin termein kuin sisäinen rauha, kärsivällisyyden hyve tai maltti on valttia. Pahoittelen muuten, ettei viimeisen käsitteen yhteyteen löytynyt syvällisempää linkkiä. Vahva veikkaukseni on, että tästä on kuitenkin lukijoilleni enemmän käytännön hyötyä kuin kahdesta ensimmäisestä.
Eräs kaverini ajatteli ilmeisesti helpottaa odottelun tuottamaa tuskaa, ja ystävällisesti vinkkasi mulle National Institute of Healthin tutkimuksesta, jonka mukaan vihamieliset ja kärsimättömät nuoret aikuiset aiheuttavat itselleen sydän- tai munuaistaudin muita 84 % suuremmalla todennäköisyydellä. Voitte vain kuvitella, kuinka mielialani tämän tiedon myötä suorastaan koheni silmissä!
a) mulla on koko päivän soinut päässä Meiju Suvaksen tuotannon erinäiset helmet. Niistä varmaan saisi ihan erityistä voimaa ponnistusvaiheessa.
b) Mao päätti eilen kusaista turvakaukalon pehmusteille, joten viimeinenkin ennen vauvan tuloa suoritettava askare tuli sitten tehtyä, kun aamulla jynssäsin kankaita puhtaiksi (Meiju Suvaksen tahtiin luonnollisesti).
c) J on poissa kaupungista ja juuri nyt olisi suorastaan hulvatonta, jos se joutuisi vähän stressaamaan, ehtiikö ajoissa paikalle.
d) on täydenkuun aika, eli kaikkien uskomusten mukaan synnytyssairaaloissa pitäisi nyt olla vipinää ja vilskettä. Mäkin voisin hyvin mahtua joukkoon.
e) en vaan yksinkertaisesti jaksaisi enää näitä kipuja ja kolotuksia, haluan lenkille ja jollekin perslihakset puuduttavalle jumppatunnille! En myöskään malta odottaa, että pääsen korkkaamaan jääkaapissa odottavan samppanjapullon, joka on kohta viikon ajan kuiskutellut mulle houkuttelevasti joka kerta kun avaan jääkaapin oven.
f) saan käydä aika monta kertaa siellä hikijumpassa, jos jatkan tätä kaiken kielletyn korvikkeena toimivaa pullan mussutusta vielä pitkään. J:n äitikin oli eilen ihmetellyt, miksi ihmeessä me nyt jo tarvitaan kilotolkulla mansikkahilloa, kun eihän laskiainen vielä ole. Voin kertoa, että oli tai ei, pulla maistuu silti!
g) alan jo pelätä, miten reagoin, jos joku uskaltaa lähestyä mua sellaisin termein kuin sisäinen rauha, kärsivällisyyden hyve tai maltti on valttia. Pahoittelen muuten, ettei viimeisen käsitteen yhteyteen löytynyt syvällisempää linkkiä. Vahva veikkaukseni on, että tästä on kuitenkin lukijoilleni enemmän käytännön hyötyä kuin kahdesta ensimmäisestä.
Eräs kaverini ajatteli ilmeisesti helpottaa odottelun tuottamaa tuskaa, ja ystävällisesti vinkkasi mulle National Institute of Healthin tutkimuksesta, jonka mukaan vihamieliset ja kärsimättömät nuoret aikuiset aiheuttavat itselleen sydän- tai munuaistaudin muita 84 % suuremmalla todennäköisyydellä. Voitte vain kuvitella, kuinka mielialani tämän tiedon myötä suorastaan koheni silmissä!
17.2.2011
VALI VALI VALI
Tunnustan. Vetoan usein törkeästi raskauteen ja raskausvaivoihini silloin kun laiskottaa. J:n näkökulmasta voisin ottaa osaa ruikutuksen maailmanmestaruuskilpailuihin loistosijoitusten toivossa. Valtaosa valituksistani ei siis täällä yleensä mene läpi, koska en ole kauhean hyvä valehtelemaan, ja J on taitavasti oppinut tunnistamaan sen pienen ilkikurisen pilkkeen silmäkulmassani. Mutta aina kannattaa yrittää!
Aloittelijan kannattaa lähteä liikkeelle vaivihkaa. Ensin tulee ehdottomasti touhottaa näkyvästi ja kuuluvasti esimerkiksi siivouksen parissa. Sen jälkeen sieltä tiskipöydän takaa voi vähän valittaa, kuinka selkää särkee ja oikeastaan jalatkin ovat niin tosi turvonneet, että pelkkä seisominenkin tekee kipeää. Sitten odotellaan vartti, asemoidutaan sohvalle makuuasentoon ja haetaan kasvoille mahdollisimman kärsivä ilme. Pian voi jo pyytää, josko "kulta mitenkään jaksaisit ihan vähän edes hieroa mun hartioita?"
Näin raskauden viimeisillä viikoilla tämänkaltaiset kesyimmät menetelmät mies on kuitenkin oppinut jo tunnistamaan. Arka pyyntö saakin yleensä vastaukseksi vain närkästynyttä tuhahtelua. On siis aika ottaa järeämmät aseet käyttöön! Hyviksi havaittuja lausahduksia ovat "sä et vaan voi ymmärtää, miltä musta tuntuu" tai "mieti, kuinka paljon sua siellä synnytyssalissa kaduttaa, ettet tehnyt kaikkeasi mun eteen silloin kun vielä olisit voinut!" Ensimmäiseen lauseeseen turvauduttaessa vaikutelmaa voi tehostaa juttelemalla ensin syvällisesti aiheesta "raskauden tuomat muutokset naisen kehossa" ja jälkimmäisen kohdalla avuksi voi ottaa vaikka jonkun tehokkaan (ja äänekkään) synnytysvideon. Toimii lähes varmasti!
Jos kohdalle on osunut harvinaisen vaikeasti hämäytettävä yksilö, viimeinen ja tehokkain ase on itku. Yhtä päteviksi on havaittu sekä äänettömät kyyneleet surullisilla kasvoilla, kuin se raivokkaampi versiokin, jossa pää punaisena ja räkä poskella karjutaan tunnistamattomia sanoja hyperventiloimiseen saakka. Harva mies kykenee - tai uskaltaa - enää tässä kohtaa paljon vastustella.
Mutta vakavasti ottaen, kyllä mun mielestä raskaana ollessa on oikeutettu pieneen hemmotteluun ja ylimääräiseen laiskotteluun silloin tällöin. Tai aika usein. Loppujen lopuksi ne hetket, kun selkää särkee, jalkoja kolottaa ja vatsassa juilii ovat kuitenkin melko yleisiä, eikä sen toisen osapuolen niistä tosiaan tarvitse kärsiä. Muista asioista, joista raskaana oleva nainen saa luopua, olenkin kirjoitellut jo aiemmin - eikö ole vain kohtuullista, että muuttuneen ruokavalion, menetettyjen harrastusten ja vieraalta näyttävän kehon tilalle saa jotain korvaustakin?
Ihan totta on sekin, että kaikkia tuntemuksia tuleva isä ei vain voi ymmärtää. Raskausaika on varmasti rankkaa, vaikeaa ja täynnä muutoksia myös isän näkökulmasta. Silti en taaskaan voi olla ajattelematta, että miehillä on kuitenkin yleensä mahdollisuus valita, miten paljon, usein ja millaisella antaumuksella siihen osallistuu. Jos väsyttää ja seuraavana aamuna on aikainen herätys, voi J aina halutessaan kääntää kylkeä ja nukahtaa uudelleen, riippumatta siitä, miten raivokkaasti vauva vatsassa myllertää. Vaikka olisi suunnitellut ottavansa vain yhden ja lähtevänsä autolla kotiin, on J:lla myös mahdollisuus muuttaa suunnitelmia, jos bileet ovatkin odotettua paremmat.
Uskallan myös väittää, että harva mies tietää, miltä tuntuu se hallitsematon itku, joka ei vaan ikinä lopu. J:kin taisi ymmärtää oman tietämättömyytensä viimeistään toissailtana, kun seurasi avuttomana vieressä vartin kestänyttä itkukohtaustani. Syy tälle sessiolle oli niinkin raju kuin Bambin äidin kuolema. Nyyhkytyksen rauhoituttua sainkin sitten eteeni valmiit voileivät ja vielä puolen tunnin hartiahieronnan - pyytämättä ja täysin ilman ruikutusta.
Aloittelijan kannattaa lähteä liikkeelle vaivihkaa. Ensin tulee ehdottomasti touhottaa näkyvästi ja kuuluvasti esimerkiksi siivouksen parissa. Sen jälkeen sieltä tiskipöydän takaa voi vähän valittaa, kuinka selkää särkee ja oikeastaan jalatkin ovat niin tosi turvonneet, että pelkkä seisominenkin tekee kipeää. Sitten odotellaan vartti, asemoidutaan sohvalle makuuasentoon ja haetaan kasvoille mahdollisimman kärsivä ilme. Pian voi jo pyytää, josko "kulta mitenkään jaksaisit ihan vähän edes hieroa mun hartioita?"
Näin raskauden viimeisillä viikoilla tämänkaltaiset kesyimmät menetelmät mies on kuitenkin oppinut jo tunnistamaan. Arka pyyntö saakin yleensä vastaukseksi vain närkästynyttä tuhahtelua. On siis aika ottaa järeämmät aseet käyttöön! Hyviksi havaittuja lausahduksia ovat "sä et vaan voi ymmärtää, miltä musta tuntuu" tai "mieti, kuinka paljon sua siellä synnytyssalissa kaduttaa, ettet tehnyt kaikkeasi mun eteen silloin kun vielä olisit voinut!" Ensimmäiseen lauseeseen turvauduttaessa vaikutelmaa voi tehostaa juttelemalla ensin syvällisesti aiheesta "raskauden tuomat muutokset naisen kehossa" ja jälkimmäisen kohdalla avuksi voi ottaa vaikka jonkun tehokkaan (ja äänekkään) synnytysvideon. Toimii lähes varmasti!
Jos kohdalle on osunut harvinaisen vaikeasti hämäytettävä yksilö, viimeinen ja tehokkain ase on itku. Yhtä päteviksi on havaittu sekä äänettömät kyyneleet surullisilla kasvoilla, kuin se raivokkaampi versiokin, jossa pää punaisena ja räkä poskella karjutaan tunnistamattomia sanoja hyperventiloimiseen saakka. Harva mies kykenee - tai uskaltaa - enää tässä kohtaa paljon vastustella.
Mutta vakavasti ottaen, kyllä mun mielestä raskaana ollessa on oikeutettu pieneen hemmotteluun ja ylimääräiseen laiskotteluun silloin tällöin. Tai aika usein. Loppujen lopuksi ne hetket, kun selkää särkee, jalkoja kolottaa ja vatsassa juilii ovat kuitenkin melko yleisiä, eikä sen toisen osapuolen niistä tosiaan tarvitse kärsiä. Muista asioista, joista raskaana oleva nainen saa luopua, olenkin kirjoitellut jo aiemmin - eikö ole vain kohtuullista, että muuttuneen ruokavalion, menetettyjen harrastusten ja vieraalta näyttävän kehon tilalle saa jotain korvaustakin?
Ihan totta on sekin, että kaikkia tuntemuksia tuleva isä ei vain voi ymmärtää. Raskausaika on varmasti rankkaa, vaikeaa ja täynnä muutoksia myös isän näkökulmasta. Silti en taaskaan voi olla ajattelematta, että miehillä on kuitenkin yleensä mahdollisuus valita, miten paljon, usein ja millaisella antaumuksella siihen osallistuu. Jos väsyttää ja seuraavana aamuna on aikainen herätys, voi J aina halutessaan kääntää kylkeä ja nukahtaa uudelleen, riippumatta siitä, miten raivokkaasti vauva vatsassa myllertää. Vaikka olisi suunnitellut ottavansa vain yhden ja lähtevänsä autolla kotiin, on J:lla myös mahdollisuus muuttaa suunnitelmia, jos bileet ovatkin odotettua paremmat.
Uskallan myös väittää, että harva mies tietää, miltä tuntuu se hallitsematon itku, joka ei vaan ikinä lopu. J:kin taisi ymmärtää oman tietämättömyytensä viimeistään toissailtana, kun seurasi avuttomana vieressä vartin kestänyttä itkukohtaustani. Syy tälle sessiolle oli niinkin raju kuin Bambin äidin kuolema. Nyyhkytyksen rauhoituttua sainkin sitten eteeni valmiit voileivät ja vielä puolen tunnin hartiahieronnan - pyytämättä ja täysin ilman ruikutusta.
15.2.2011
Ällövaroitus!
Vihdoin se on ohi - nimittäin ystävänpäivä. Vaaleanpunainen Tiimari-krääsä, sydänilmapallot ja turhanpäiväisiltä ihmisiltä saadut turhanpäiväiset "hyvää ystistä!!!" -tekstiviestit ovat taas vuoden ajan poissa näköpiiristä. En vaan kestä ystävänpäivää kaikkine hempeilyineen ja lässytyksineen! Tämän vuoden ylivoimainen hitti tuntui olevan "No, saitteko ystävänpäivävauvan?!" -kyselyt, joihin en neljännen jälkeen enää viitsinyt vastata.
J olisi varmaan saanut selkäänsä, jos mua olisi kotona odottanut ruusupuska, pehmonalle tai varsinkaan kihlasormus. Ystävänpäivänä avioituvat / kihlautuvat pariskunnat sijoittuvat ehdottomasti top 10 -ällötyslistalleni, joka tänä vuonna sai jatkoa peräti neljällä nimellä. Ilmeisesti tällaisille jään pureskelusta karaistuneille city-mammoille ei siis vaan romantiikka sovi!
Itsehän tosiaan kuulun siihen ihmisryhmään, joka suorittaisi kosinnan niinkin romanttisesti kuin Salkkareita katsellessa tai ruuhkaratikassa ja vietäisiin ekana omista häistään kotiin nukkumaan. Varmaan unohtaisin lahjakkaasti vuosittaisen hääpäivänkin. Onneksi kanssaihmiseni, myös J, tietävät, että haluni päätyä naimisiin on olematon, joten mitään edellämainituista tuskin tulee tapahtumaan. Viime kädessä hääsuunnitelmat kariutuisivat siihen, että vaatimuksenani on jumalattoman kallis timanttisormus, jollaiseen J:n rahat ei kuitenkaan riitä. Suuria häitä ja vaaleanpunaisia pahvisydämiä ei siis ole näkyvissä, pahoitteluni kaikille sellaisille odottaneille! Ylipäätään asennoitumiseni ystävänpäivään ja häihin on enemmänkin tätä luokkaa:
Mahtui tähän ystävänpäivään jotain ihan hyvääkin. Vietin kivan päivän kaupungilla huippuseurassa! Ostin shampoon & hoitoaineen ja sain kaksi matkakokoista muotovaahtoa kaupan päälle (osaan selkeästi nauttia elämän pienistä iloista). Fazerilta olisi saanut kaksi kahvia yhden hinnalla. Luin tosin tarjousviestin vasta sen jälkeen kun ne kahvit oli jo juotu, ja oikeastaan se kuuden euron kinuskikakkukin oli aika pahaa.
Ihan parasta ystävänpäivässä oli kuitenkin se, että löysin epätoivoiselta vaikuttaneen etsinnän jälkeen Benettonin äitiysvaatemallistosta superkivan farkkumekon, ja ystävänpäivän kunniaksi siitä sai 30 prosenttia alennusta! Ennen kuin jakaudun lopullisesti yhdestä valtavasta valaasta kahdeksi itsenäiseksi yksiköksi, minkä muuten pitäisi tapahtua noin kahden viikon kuluessa, ehdin todennäköisesti käyttää tätäkin mekkoa vain kerran. Surkuhupaisaa on, että sekin käyttökerta osuu tietysti häihin.
J olisi varmaan saanut selkäänsä, jos mua olisi kotona odottanut ruusupuska, pehmonalle tai varsinkaan kihlasormus. Ystävänpäivänä avioituvat / kihlautuvat pariskunnat sijoittuvat ehdottomasti top 10 -ällötyslistalleni, joka tänä vuonna sai jatkoa peräti neljällä nimellä. Ilmeisesti tällaisille jään pureskelusta karaistuneille city-mammoille ei siis vaan romantiikka sovi!
Itsehän tosiaan kuulun siihen ihmisryhmään, joka suorittaisi kosinnan niinkin romanttisesti kuin Salkkareita katsellessa tai ruuhkaratikassa ja vietäisiin ekana omista häistään kotiin nukkumaan. Varmaan unohtaisin lahjakkaasti vuosittaisen hääpäivänkin. Onneksi kanssaihmiseni, myös J, tietävät, että haluni päätyä naimisiin on olematon, joten mitään edellämainituista tuskin tulee tapahtumaan. Viime kädessä hääsuunnitelmat kariutuisivat siihen, että vaatimuksenani on jumalattoman kallis timanttisormus, jollaiseen J:n rahat ei kuitenkaan riitä. Suuria häitä ja vaaleanpunaisia pahvisydämiä ei siis ole näkyvissä, pahoitteluni kaikille sellaisille odottaneille! Ylipäätään asennoitumiseni ystävänpäivään ja häihin on enemmänkin tätä luokkaa:
Mahtui tähän ystävänpäivään jotain ihan hyvääkin. Vietin kivan päivän kaupungilla huippuseurassa! Ostin shampoon & hoitoaineen ja sain kaksi matkakokoista muotovaahtoa kaupan päälle (osaan selkeästi nauttia elämän pienistä iloista). Fazerilta olisi saanut kaksi kahvia yhden hinnalla. Luin tosin tarjousviestin vasta sen jälkeen kun ne kahvit oli jo juotu, ja oikeastaan se kuuden euron kinuskikakkukin oli aika pahaa.
Ihan parasta ystävänpäivässä oli kuitenkin se, että löysin epätoivoiselta vaikuttaneen etsinnän jälkeen Benettonin äitiysvaatemallistosta superkivan farkkumekon, ja ystävänpäivän kunniaksi siitä sai 30 prosenttia alennusta! Ennen kuin jakaudun lopullisesti yhdestä valtavasta valaasta kahdeksi itsenäiseksi yksiköksi, minkä muuten pitäisi tapahtua noin kahden viikon kuluessa, ehdin todennäköisesti käyttää tätäkin mekkoa vain kerran. Surkuhupaisaa on, että sekin käyttökerta osuu tietysti häihin.
13.2.2011
Levottomat unet
Raskaana olevat naiset kärsivät ilmeisen usein ns. katastrofiunista. Neuvolalähteiden mukaan tyypillisiä aiheita tällaisille unille ovat esimerkiksi kuolleena syntynyt lapsi, jatkuvasti itkevä vauva tai poikkeuksellisen kivulias synnytys. Jo syksyllä neuvolatäti tiedusteli, olenko nähnyt paljon painajaisia. Huono äiti -fiiliksissäni vastasin tietysti, että enpä ole, vaikka todellisuudessa yöllisiä katastrofeja oli tapahtunut jo useampia. Päiväkirjamerkintöjeni mukaan marras-joulukuulle osui oikein unien kultakausi, ja näin mm. seuraavia sattumia sisältäneet unet:
- J yritti tappaa mut ketsuppipulloon rakennetulla pommilla kylpylässä
- synnytin lapsen, jonka ÄITI olikin J:n ISÄ (herää kysymys, miten tämä on mahdollista)
- synnytin kahvipaketin (en tiedä, oliko se Presidenttiä vai Juhla Mokkaa)
- hengailin keskellä 3D-miinakenttää, jossa tehtävänäni oli purkaa pommi pujottelemalla liikkuvien lasersäteiden lomassa
- Pohjois-Korea ja USA hyökkäsivät Suomeen ydinasein, pakenin Jugoslaviaan (en tiedä, mikä tässä unessa hämmentää eniten - maailman epätodennäköisin liittoutuma, vielä epätodennäköisempi hyökkäyskohde vai se, että valitsin pakokohteeksi valtion, jota ei enää ole olemassa)
- varastin Jari Sarasvuon mönkijän ja ajoin sillä moottoritiellä kyydissäni iltapukuun pukeutunut paleleva Virpi Sarasvuo
Selkeästi käsitykseni katastrofista on siis jotain suurempaa kuin nälkäänsä itkevä vauva. En silti tiedä, olisiko mua neuvolassa pidetty enää lainkaan täysjärkisenä, jos olisin ilmoittanut, että ei mua vauvanhoito jännitä, vaan esimerkiksi ydinsota, Jari Sarasvuon kosto tai Kauniista ja rohkeista juonenkäänteensä ammentavat ihmissuhdekuviot.
Viime yönä tapahtui kuitenkin jotain kummallista. Näin ihan tavallista vauvaunta! Synnytin sairaalaolosuhteissa täysin normaalilta ihmislapselta näyttävän tyttövauvan, joka painoi 3,4 kg ja oli 49 cm pitkä. Sain vauvan syliin ja J:kin hengaili jossain lähistöllä. Nyt pitäisi vain muistaa mainita tästä seuraavalla neuvolakäynnillä, niin hyvä äiti -pisteitä satelee roppakaupalla!
- J yritti tappaa mut ketsuppipulloon rakennetulla pommilla kylpylässä
- synnytin lapsen, jonka ÄITI olikin J:n ISÄ (herää kysymys, miten tämä on mahdollista)
- synnytin kahvipaketin (en tiedä, oliko se Presidenttiä vai Juhla Mokkaa)
- hengailin keskellä 3D-miinakenttää, jossa tehtävänäni oli purkaa pommi pujottelemalla liikkuvien lasersäteiden lomassa
- Pohjois-Korea ja USA hyökkäsivät Suomeen ydinasein, pakenin Jugoslaviaan (en tiedä, mikä tässä unessa hämmentää eniten - maailman epätodennäköisin liittoutuma, vielä epätodennäköisempi hyökkäyskohde vai se, että valitsin pakokohteeksi valtion, jota ei enää ole olemassa)
- varastin Jari Sarasvuon mönkijän ja ajoin sillä moottoritiellä kyydissäni iltapukuun pukeutunut paleleva Virpi Sarasvuo
Selkeästi käsitykseni katastrofista on siis jotain suurempaa kuin nälkäänsä itkevä vauva. En silti tiedä, olisiko mua neuvolassa pidetty enää lainkaan täysjärkisenä, jos olisin ilmoittanut, että ei mua vauvanhoito jännitä, vaan esimerkiksi ydinsota, Jari Sarasvuon kosto tai Kauniista ja rohkeista juonenkäänteensä ammentavat ihmissuhdekuviot.
Viime yönä tapahtui kuitenkin jotain kummallista. Näin ihan tavallista vauvaunta! Synnytin sairaalaolosuhteissa täysin normaalilta ihmislapselta näyttävän tyttövauvan, joka painoi 3,4 kg ja oli 49 cm pitkä. Sain vauvan syliin ja J:kin hengaili jossain lähistöllä. Nyt pitäisi vain muistaa mainita tästä seuraavalla neuvolakäynnillä, niin hyvä äiti -pisteitä satelee roppakaupalla!
12.2.2011
Ei nimi miestä pahenna
Meillä vauvan nimi on päätetty jo ajat sitten. Täällä siis odotellaan ultrakäynnin mukaan syntyväksi poikaa, ja J:n kanssa ollaan puhuttu vauvasta tulevalla etunimellään jo syksystä lähtien. Toisesta nimestä käytiin vielä pari viikkoa sitten pientä vääntöä, mutta koska vauvalle tulee J:n sukunimi, sain minä lopullisen päätäntävallan etunimien suhteen.
Sukunimiasia on herättänyt mussa paljon ajatuksia. Tällaisena kiihkoilevana feministinä en lainkaan tykkää siitä, että edelleen n. 80 % avioituvista naisista ottaa miehensä sukunimen. Mun mielestä se vain on auttamattoman vanhentunut ja naisia alentava tapa. Toisaalta taas ajattelen, että koska äidin asema suhteessa lapseen sekä avo- että avioliitossa, on niin kiistaton ja selkeä, on jotenkin viehättävää, että isänkin roolia korostetaan. Vaikka sitten sillä, että lapsi saa isänsä sukunimen. Meillä tosin J:n nimeen päätymiseen vaikutti sekin, että minun sukunimeni ei ole kovinkaan ihmeellinen, eikä mulla ole siihen mitään erityistä tunnesidettä. J:n nimi on siis vaihtoehdoista paljon harvinaisempi, kivempi ja iloisempikin.
Vauvan lopullinen nimi on kuitenkin vielä ristiäisiin/nimiäisiin saakka suuri ja tarkoin varjeltu salaisuus - ennen kaikkea syystä, että tulevia isovanhempia on helvetin hauskaa pitää jännityksessä viimeiseen saakka. Haluan myös pitää auki sen vaihtoehdon, että nimi menee vielä kokonaan uusiksi, jos vauva ei näytäkään yhtään siltä. Tai jos se vaikka onkin tyttö! Mitään työnimeäkään meillä ei ole otettu käyttöön, koska musta sellaisen keksiminen varta vasten on vaan vähän urpoa. Näin ollen meillä on siis tulossa ihan vaan vauva.
Nimen valitseminen on kuitenkin ollut iso juttu. Ja vaikea. Ensinnäkin etunimen tulee olla sukunimeen sopiva ja sointuva, ei liian erikoinen, muttei liian yleinenkään. Kirjoitusasultaan (ja mielellään myös taustaltaan) sen pitää olla suomalainen ja plussaa on, jos siihen vielä liittyy joku kiva tarina. Kenelläkään liian tutulla ei saa olla samaa nimeä ja julkisuudessa pinnalla olevia tyyppejäkin täytyy vähän seurata.
Oma nimeni esimerkiksi on kaikessa neutraaliudessaan äärettömän tylsä (sori, iskä) ja vielä niin 80-lukulainenkin. Koko peruskoulun ajan samalla luokalla oli aina joku toinen Mari. Kokonimikaimojakin mulla on Suomessa useampia. Sentään nimestäni ei ole ikinä saanut aikaan mitään huikeita väännöksiä tai sananmuunnoksia - anteeksi vaan kaikki Pentti Hirvoset, Pasi Kuikat, Vieno Huttuset ja muut - ellei lasketa sitä, että päiväkotikaverini Miran isän mielestä oli tosi hauskaa kutsua meitä Ramiksi ja Rimaksi. Tämä ei kuitenkaan vielä aiheuttanut sen tyyppisiä traumoja, joista esimerkiksi kaikki Suomen Pekka Karvoset ovat varmasti kärsineet. Ei kyllä kateeksi käy.
Sukunimiasia on herättänyt mussa paljon ajatuksia. Tällaisena kiihkoilevana feministinä en lainkaan tykkää siitä, että edelleen n. 80 % avioituvista naisista ottaa miehensä sukunimen. Mun mielestä se vain on auttamattoman vanhentunut ja naisia alentava tapa. Toisaalta taas ajattelen, että koska äidin asema suhteessa lapseen sekä avo- että avioliitossa, on niin kiistaton ja selkeä, on jotenkin viehättävää, että isänkin roolia korostetaan. Vaikka sitten sillä, että lapsi saa isänsä sukunimen. Meillä tosin J:n nimeen päätymiseen vaikutti sekin, että minun sukunimeni ei ole kovinkaan ihmeellinen, eikä mulla ole siihen mitään erityistä tunnesidettä. J:n nimi on siis vaihtoehdoista paljon harvinaisempi, kivempi ja iloisempikin.
Vauvan lopullinen nimi on kuitenkin vielä ristiäisiin/nimiäisiin saakka suuri ja tarkoin varjeltu salaisuus - ennen kaikkea syystä, että tulevia isovanhempia on helvetin hauskaa pitää jännityksessä viimeiseen saakka. Haluan myös pitää auki sen vaihtoehdon, että nimi menee vielä kokonaan uusiksi, jos vauva ei näytäkään yhtään siltä. Tai jos se vaikka onkin tyttö! Mitään työnimeäkään meillä ei ole otettu käyttöön, koska musta sellaisen keksiminen varta vasten on vaan vähän urpoa. Näin ollen meillä on siis tulossa ihan vaan vauva.
Nimen valitseminen on kuitenkin ollut iso juttu. Ja vaikea. Ensinnäkin etunimen tulee olla sukunimeen sopiva ja sointuva, ei liian erikoinen, muttei liian yleinenkään. Kirjoitusasultaan (ja mielellään myös taustaltaan) sen pitää olla suomalainen ja plussaa on, jos siihen vielä liittyy joku kiva tarina. Kenelläkään liian tutulla ei saa olla samaa nimeä ja julkisuudessa pinnalla olevia tyyppejäkin täytyy vähän seurata.
Oma nimeni esimerkiksi on kaikessa neutraaliudessaan äärettömän tylsä (sori, iskä) ja vielä niin 80-lukulainenkin. Koko peruskoulun ajan samalla luokalla oli aina joku toinen Mari. Kokonimikaimojakin mulla on Suomessa useampia. Sentään nimestäni ei ole ikinä saanut aikaan mitään huikeita väännöksiä tai sananmuunnoksia - anteeksi vaan kaikki Pentti Hirvoset, Pasi Kuikat, Vieno Huttuset ja muut - ellei lasketa sitä, että päiväkotikaverini Miran isän mielestä oli tosi hauskaa kutsua meitä Ramiksi ja Rimaksi. Tämä ei kuitenkaan vielä aiheuttanut sen tyyppisiä traumoja, joista esimerkiksi kaikki Suomen Pekka Karvoset ovat varmasti kärsineet. Ei kyllä kateeksi käy.
11.2.2011
Joka ilta kun lamppu sammuu...
Meille täytyy varmaan ostaa toinenkin pinnasänky. Ei, en odota kaksosia, eikä meillä ole päätetty pyöräyttää toista lasta heti ensimmäisen perään. En myöskään ole suunnitellut J:n majoittamista jatkossa pinnasänkyyn, vaikka laidoilla varustettu sänky varmaan joskus (esim. erinäisten kavereiden varpajaisten jälkeen) tulisikin ihan tarpeeseen, saati koe itse tarvitsevani häkkimajoitusta jatkossakaan.
Vauvan sänky on vaan tällä hetkellä vallattu aika totaalisesti muuhun käyttöön:
Vauvan sänky on vaan tällä hetkellä vallattu aika totaalisesti muuhun käyttöön:
Eikä sitä tietysti millään hennoisi kieltää.
9.2.2011
Mielitekoja
Yksi raskausklisee taitaa olla erinäiset kummalliset ruoat tai ruokayhdistelmät, joita odottavat äidit himoitsevat. Itse olen päässyt aika vähällä, joskaan en onnistunut välttymään ilmiöltä kokonaan. Himoitsen nimittäin jääpaloja. Jatkuvasti, koko ajan ja mielellään ilman mitään juotavaa, eli ihan vaan sellaisenaan suoraan muotista suuhun. Olen aika varma, että tällä on jotain tekemistä suunnattoman janon tunteen kanssa. Kun mahassa on kolme kiloa vauvaa, yksi istukka ja metri napanuoraa, ei vatsalaukkuun vaan enää mahdu ihan loputtomia määriä vettä. Kylmän jääpalan rouskuttelu pelastaa siis tilanteen takuuvarmasti.
Muitakin mielitekoja on toki ollut. Tietysti kaikki kiellettyjen ruoka-aineiden listalla oleva himottaa. Tänään kamppailin lisäksi ekaa kertaa elämässäni sellaisen tunteen kanssa, että vaikka maha on aivan täysi ja takana suhteellisen kattava aamupala, tekee silti vain mieli syödä. Jotain, ihan mitä tahansa ja paljon. Koko raskausajan kaikki makea on myös maistunut aika antaumuksella, mutta ei sentään ole vielä johtanut mihinkään älyttömyyksiin. (Paitsi ehkä syksyllä kun himoitsin viikon ajan pelkkiä korvapuusteja.) Raskauden alkumetreillä kehitin himon mansikkajogurttiin, ja sitä menikin helposti litra päivässä. Tämä on sikäli kummallista, etten ole koskaan juuri tykännyt mistään, mikä ei ole mansikkaa, mutta yrittää maistua siltä. Tällä hetkellä mun ja mansikkajogurtin suhde on jo ihan normaali, mutta siedätyshoidolla oli seurauksensa, ja moni mansikkainen juttu maistuu nykyään ihan hyvältä.
Jääpaloja voittanutta ei kuitenkaan ole vielä tullut vastaan. Viikonlopun ykkösjuttu oli, kun sain isäni naisystävältä kolmannen jääpalamuotin - entiset kaksi eivät yleensä ehtineet jäätyä kunnolla kun tyhjennystahtini on sen verran kova. Kertakäyttöisiä jääpalapussejahan en voi ekologisista syistä edes harkita. Jäänhimoni on paisunut jo sille asteelle, että viime viikolla löysin itseni jopa ystävän synttärijuhlissa pakastelokerolta jääpalojen kimpusta. Tosin kaikki mahdolliset tilanteet on hyödynnettävä, koska J ei voi sietää rouskutteluani. Jääpalat ovatkin antaneet aihetta jo pariin lähes veriseen perheriitaan. Kuulemma rouskutteluakin pahempaa on, jos imeskelen, lonksuttelen tai kolisuttelen jääpaloja suussa - puhumattakaan siitä, jos rohkenen yrittää puhua jääpalaa syödessä. Olenkin parhaani mukaan yrittänyt nauttia jääni toisessa huoneessa tai J:n ollessa poissa kotoa. Valitettavasti himoilleen ei silti vaan aina voi mitään.
Muitakin mielitekoja on toki ollut. Tietysti kaikki kiellettyjen ruoka-aineiden listalla oleva himottaa. Tänään kamppailin lisäksi ekaa kertaa elämässäni sellaisen tunteen kanssa, että vaikka maha on aivan täysi ja takana suhteellisen kattava aamupala, tekee silti vain mieli syödä. Jotain, ihan mitä tahansa ja paljon. Koko raskausajan kaikki makea on myös maistunut aika antaumuksella, mutta ei sentään ole vielä johtanut mihinkään älyttömyyksiin. (Paitsi ehkä syksyllä kun himoitsin viikon ajan pelkkiä korvapuusteja.) Raskauden alkumetreillä kehitin himon mansikkajogurttiin, ja sitä menikin helposti litra päivässä. Tämä on sikäli kummallista, etten ole koskaan juuri tykännyt mistään, mikä ei ole mansikkaa, mutta yrittää maistua siltä. Tällä hetkellä mun ja mansikkajogurtin suhde on jo ihan normaali, mutta siedätyshoidolla oli seurauksensa, ja moni mansikkainen juttu maistuu nykyään ihan hyvältä.
Jääpaloja voittanutta ei kuitenkaan ole vielä tullut vastaan. Viikonlopun ykkösjuttu oli, kun sain isäni naisystävältä kolmannen jääpalamuotin - entiset kaksi eivät yleensä ehtineet jäätyä kunnolla kun tyhjennystahtini on sen verran kova. Kertakäyttöisiä jääpalapussejahan en voi ekologisista syistä edes harkita. Jäänhimoni on paisunut jo sille asteelle, että viime viikolla löysin itseni jopa ystävän synttärijuhlissa pakastelokerolta jääpalojen kimpusta. Tosin kaikki mahdolliset tilanteet on hyödynnettävä, koska J ei voi sietää rouskutteluani. Jääpalat ovatkin antaneet aihetta jo pariin lähes veriseen perheriitaan. Kuulemma rouskutteluakin pahempaa on, jos imeskelen, lonksuttelen tai kolisuttelen jääpaloja suussa - puhumattakaan siitä, jos rohkenen yrittää puhua jääpalaa syödessä. Olenkin parhaani mukaan yrittänyt nauttia jääni toisessa huoneessa tai J:n ollessa poissa kotoa. Valitettavasti himoilleen ei silti vaan aina voi mitään.
8.2.2011
Todistettavasti syyllinen
Huono äiti -sanaparia kuulee käytettävän aika herkästi monissa eri yhteyksissä. Googlen ensimmäisten kymmenen hakutuloksen joukkoon mahtuvat mm. tämä ja tämä keskustelupalstaketju. Mutta entä sitten todellisuudessa? Mitkä asiat saavat huono äiti -tuntemukset pinnalle, tai ainakin kanssaihmiset höristämään korviaan? Kokemukseni mukaan "on täysin käsittämätöntä, että meille todellakin on tulossa lapsi vaikka":
1. Emme omista asuntoa tai autoa. Vuokrakämppämme ei ole "kiva kolmio lapsiystävällisellä alueella", vaan kompakti kolmannen kerroksen kaksio Helsingin kantakaupungissa. Eikä taloyhtiössä ole edes hissiä saati vaunuvarastoa! Ai niin, meillä on myös viisivuotias lapsiin tottumaton kissa, joka ihan varmasti repii vauvalta silmät päästä. Ja (siksikään) perhepetiä meillä ei muuten edes harkita.
2. Olemme J:n kanssa molemmat opiskelijoita, eikä meillä ole vakituisia työpaikkoja. Onneksi J sentään on jo lähellä valmistumista ja tulevana insinöörinä saa varmasti helposti hyvän duunipaikan, jotta voi elättää perheensä. Minä kuitenkin olen melkoinen kummajainen, koska en ole ajatellut lapsen vaikuttavan urasuunnitelmiini millään tavoin. Ovathan neljä-viisi vuotta yliopisto-opintoja sekä urakeskeiset haaveet kuitenkin selkeä merkki siitä, että huono äiti on taas vauhdissa. Kyllä tässä kohtaa pitäisi unohtaa moiset suunnitelmat ja tyytyä johonkin 8-16 -työhön. Tai sitten alkaa kokopäiväiseksi kotiäidiksi.
3. Siinä vaiheessa kun vauva syntyy, olemme seurustelleet noin vuoden. Emmekä tietenkään suunnitelleet perheenlisäystä tässä vaiheessa suhdetta, vaan vauvauutinen oli melkoinen yllätys kaikille (vahinkovauvojahan ei synny, pelkästään yllätysvauvoja, ainakin jos lukee iltapäivälehtiä). Tätä tuskin tarvitsee selventää enempää - onhan sanomattakin selvää, ettei yksikään yllätysvauva voi saada onnellista ja tasapainoista perhe-elämää. Parisuhteemmekin on kariutuva viimeistään kahden ja puolen vuoden kuluttua.
4. Olen vasta 23-vuotias, eli ehdottomasti liian nuori äidiksi. Tämä tulee harvinaisen selväksi aina neuvolan odotusaulassa 30+ -äitien kanssa istuskellessa. Helsingin hintatasosta johtuen harvalla alle kolmekymppisellä parilla on varaa kivaan perheasuntoon asuinalueeltamme, ja muut vauvaperheethän eivät tietenkään asu missään kompakteissa kaksioissa. Taidan olla ylivoimaisesti nuorin odottava äiti neuvola-alueellamme, minkä terveydenhoitajakin taannoin varsin tahdikkaasti ilmaisi. "Siellä taitaa sitten olla tapana hankkia lapset TOSI NUORINA!", kuului hämmästelevä kommentti, kun kerroin, että entisessä kotikaupungissani moni tuttu on raskaana samaan aikaan kanssani. Toisaalta ikäkysymyksessä lieventävinä seikkoina voidaan huomioida se, että J on kuitenkin jo 27-vuotias, enkä itsekään sentään ole yli nelikymppinen ensiodottaja. Liian vanhahan on vähintään yhtä huono äiti kuin liian nuori.
5. En jaksa perehtyä lastentarvikemaailman ihmeellisyksiin tai ole varustanut kotiamme kaikilla mahdollisilla apuvälineillä. Meillä ei ole täriseviä, soivia ja aisteja stimuloivia sittereitä, tuttipullon steriloijaa, kohtuammetta tai vuoden 2011 uutuuskuosilla varustettuja tuhannen euron kaupunkirattaita. Valtaosa vauvanvaatteista ja -tarvikkeista on saatu tai hankittu käytettyinä ja kestovaippailukin kiinnostaa lähinnä ympäristösyistä.
6. Raskausaika on mielestäni ollut aika kaukana siunatusta tilasta. En juurikaan diggaile liki viidestätoista lisäkilostani, tukalasta olosta, vatsakivuista, suonenvedoista, turvonneista jaloista ja sormista, omaa elämäänsä elävästä ihosta tai siitä etten enää meinaa ylettää koskettamaan varpaitani. Sen sijaan mulla on hitonmoinen ikävä kunnon hikijumppaa, alkoholipitoisia juomia, raakaa kalaa, kypsentämättömiä juustoja ja maksalaatikkoa.
Entäs sitten? Pärjäämme varmasti 45 neliöllä niin kauan kuin lapsia on vain yksi, eikä sekään hirveästi liikuskele. En kaipaa esikaupunkialueelle, maalle, luonnonhelmaan enkä edes rivitaloon, ja luotan siihen, että vauvan ja kauppakassien kantaminen kolmanteen kerrokseen menee mainiosti hyötyliikunnasta. Pinnasängyssä on kissan varalta suojaverkko ja taaperoikäisen puolestaan on jo hyvä oppia, ettei eläimille voi tehdä ihan mitä huvittaa. En kykene ymmärtämään, miksi lapset ja ura olisi mahdoton yhtälö. Jos niin silti käy, miksei J voisi yhtä lailla jäädä kotiin? Parempi koti-isä siitä sitä paitsi tulisi, kuin musta kotiäiti! Vahinkolapsia on syntynyt ihmisille ennenkin (myös niille pitkään yhdessä olleille pareille), ja toisaalta avioliittojakin päättynyt pari kuukautta lapsen syntymän jälkeen. Luotan siihen, että olen seitsemän vuotta omillani asuneena, joskin vasta 23-vuotiaana, kykenevä huolehtimaan vauvasta. Ja toisaalta epäilen, että lasten suunniteltu hankkiminen on asia, mihin en vaan olisi ikinä ollut sen valmiimpi, vaikka olisin miten odotellut "sopivaa" ikää. Lastentarvikeliikkeet ovat auki vauvan syntymän jälkeenkin, jos vaikka se kohtuamme osoittautuu välttämättömäksi - epäilen silti. Ja siitä huolimatta, ettei paksuna oleminen ole mielestäni mitään herkkua, tykkään kyllä mahassa kasvavasta tyypistä jo nyt ihan tosi paljon. Eli ehkä tästä kaikesta selvitään.
Toisaalta edessä ovat vielä ekat leikkipuistokokemukset (odotan jo innolla sitä kun joku täydellinen äiti huomauttaa lapsellani olevan töppöset käsissä, tumput jaloissa jne.), kestovaippakokeilun tulokset, itse synnytystapahtuma, imetysongelmat ja hoitoonjättökeskustelut. Eli vaikka vielä nyt kykenenkin kuittaamaan kaikki ihmettelyt sarkasmin voimin, taitaa vielä paljon lisää olla luvassa. Sitä odotellessa!
1. Emme omista asuntoa tai autoa. Vuokrakämppämme ei ole "kiva kolmio lapsiystävällisellä alueella", vaan kompakti kolmannen kerroksen kaksio Helsingin kantakaupungissa. Eikä taloyhtiössä ole edes hissiä saati vaunuvarastoa! Ai niin, meillä on myös viisivuotias lapsiin tottumaton kissa, joka ihan varmasti repii vauvalta silmät päästä. Ja (siksikään) perhepetiä meillä ei muuten edes harkita.
2. Olemme J:n kanssa molemmat opiskelijoita, eikä meillä ole vakituisia työpaikkoja. Onneksi J sentään on jo lähellä valmistumista ja tulevana insinöörinä saa varmasti helposti hyvän duunipaikan, jotta voi elättää perheensä. Minä kuitenkin olen melkoinen kummajainen, koska en ole ajatellut lapsen vaikuttavan urasuunnitelmiini millään tavoin. Ovathan neljä-viisi vuotta yliopisto-opintoja sekä urakeskeiset haaveet kuitenkin selkeä merkki siitä, että huono äiti on taas vauhdissa. Kyllä tässä kohtaa pitäisi unohtaa moiset suunnitelmat ja tyytyä johonkin 8-16 -työhön. Tai sitten alkaa kokopäiväiseksi kotiäidiksi.
3. Siinä vaiheessa kun vauva syntyy, olemme seurustelleet noin vuoden. Emmekä tietenkään suunnitelleet perheenlisäystä tässä vaiheessa suhdetta, vaan vauvauutinen oli melkoinen yllätys kaikille (vahinkovauvojahan ei synny, pelkästään yllätysvauvoja, ainakin jos lukee iltapäivälehtiä). Tätä tuskin tarvitsee selventää enempää - onhan sanomattakin selvää, ettei yksikään yllätysvauva voi saada onnellista ja tasapainoista perhe-elämää. Parisuhteemmekin on kariutuva viimeistään kahden ja puolen vuoden kuluttua.
4. Olen vasta 23-vuotias, eli ehdottomasti liian nuori äidiksi. Tämä tulee harvinaisen selväksi aina neuvolan odotusaulassa 30+ -äitien kanssa istuskellessa. Helsingin hintatasosta johtuen harvalla alle kolmekymppisellä parilla on varaa kivaan perheasuntoon asuinalueeltamme, ja muut vauvaperheethän eivät tietenkään asu missään kompakteissa kaksioissa. Taidan olla ylivoimaisesti nuorin odottava äiti neuvola-alueellamme, minkä terveydenhoitajakin taannoin varsin tahdikkaasti ilmaisi. "Siellä taitaa sitten olla tapana hankkia lapset TOSI NUORINA!", kuului hämmästelevä kommentti, kun kerroin, että entisessä kotikaupungissani moni tuttu on raskaana samaan aikaan kanssani. Toisaalta ikäkysymyksessä lieventävinä seikkoina voidaan huomioida se, että J on kuitenkin jo 27-vuotias, enkä itsekään sentään ole yli nelikymppinen ensiodottaja. Liian vanhahan on vähintään yhtä huono äiti kuin liian nuori.
5. En jaksa perehtyä lastentarvikemaailman ihmeellisyksiin tai ole varustanut kotiamme kaikilla mahdollisilla apuvälineillä. Meillä ei ole täriseviä, soivia ja aisteja stimuloivia sittereitä, tuttipullon steriloijaa, kohtuammetta tai vuoden 2011 uutuuskuosilla varustettuja tuhannen euron kaupunkirattaita. Valtaosa vauvanvaatteista ja -tarvikkeista on saatu tai hankittu käytettyinä ja kestovaippailukin kiinnostaa lähinnä ympäristösyistä.
6. Raskausaika on mielestäni ollut aika kaukana siunatusta tilasta. En juurikaan diggaile liki viidestätoista lisäkilostani, tukalasta olosta, vatsakivuista, suonenvedoista, turvonneista jaloista ja sormista, omaa elämäänsä elävästä ihosta tai siitä etten enää meinaa ylettää koskettamaan varpaitani. Sen sijaan mulla on hitonmoinen ikävä kunnon hikijumppaa, alkoholipitoisia juomia, raakaa kalaa, kypsentämättömiä juustoja ja maksalaatikkoa.
Entäs sitten? Pärjäämme varmasti 45 neliöllä niin kauan kuin lapsia on vain yksi, eikä sekään hirveästi liikuskele. En kaipaa esikaupunkialueelle, maalle, luonnonhelmaan enkä edes rivitaloon, ja luotan siihen, että vauvan ja kauppakassien kantaminen kolmanteen kerrokseen menee mainiosti hyötyliikunnasta. Pinnasängyssä on kissan varalta suojaverkko ja taaperoikäisen puolestaan on jo hyvä oppia, ettei eläimille voi tehdä ihan mitä huvittaa. En kykene ymmärtämään, miksi lapset ja ura olisi mahdoton yhtälö. Jos niin silti käy, miksei J voisi yhtä lailla jäädä kotiin? Parempi koti-isä siitä sitä paitsi tulisi, kuin musta kotiäiti! Vahinkolapsia on syntynyt ihmisille ennenkin (myös niille pitkään yhdessä olleille pareille), ja toisaalta avioliittojakin päättynyt pari kuukautta lapsen syntymän jälkeen. Luotan siihen, että olen seitsemän vuotta omillani asuneena, joskin vasta 23-vuotiaana, kykenevä huolehtimaan vauvasta. Ja toisaalta epäilen, että lasten suunniteltu hankkiminen on asia, mihin en vaan olisi ikinä ollut sen valmiimpi, vaikka olisin miten odotellut "sopivaa" ikää. Lastentarvikeliikkeet ovat auki vauvan syntymän jälkeenkin, jos vaikka se kohtuamme osoittautuu välttämättömäksi - epäilen silti. Ja siitä huolimatta, ettei paksuna oleminen ole mielestäni mitään herkkua, tykkään kyllä mahassa kasvavasta tyypistä jo nyt ihan tosi paljon. Eli ehkä tästä kaikesta selvitään.
Toisaalta edessä ovat vielä ekat leikkipuistokokemukset (odotan jo innolla sitä kun joku täydellinen äiti huomauttaa lapsellani olevan töppöset käsissä, tumput jaloissa jne.), kestovaippakokeilun tulokset, itse synnytystapahtuma, imetysongelmat ja hoitoonjättökeskustelut. Eli vaikka vielä nyt kykenenkin kuittaamaan kaikki ihmettelyt sarkasmin voimin, taitaa vielä paljon lisää olla luvassa. Sitä odotellessa!
4.2.2011
Isä meidän
Naistenklinikalla tutustumiskäynnillä pyörähtäessä, tuli vastaan aika monta tuoretta vanhempaa onnellinen hymy kasvoillaan. Jos törmäsin käytävällä isään pienen vauvan kanssa, huomasin jostain syystä reagoivani aina hieman voimakkaammin. Vaistomaisesti sitä vain hymyilee isälle ja vauvalle ainakin pari milliä leveämmin kuin äidille ja vauvalle, hakee katsekontaktia ja alkaa ajatella niitä surullisenkuuluisia pastellinsävyisiä vauva-ajatuksia. Kaupungilla tai kaupassa käydessä huomaan aina ensin ne kantoreppujen tai vaunujen kanssa seikkailevat isät, puhumattakaan siitä, miten positiivisesti reagoin kuullessani tutun miehen päätöksestä jäädä hoitovapaalle, tai toisen suunnitelmista hakea lapsen huoltajuutta erotilanteessa. Jumankauta, eilen sympatiseerasin jo Esko Eerikäistäkin, joka Maria!:ssa avautui huoltajuusajatuksistaan. Joku raja sentään!
Itsekin yksinhuoltajaisän kanssa kasvaneena tunnistan hyvin sen ilmiön, kun hämmentyneenä kysellään, asutko ihan todella isän kanssa. Ja hetken kuluttua kasvot hehkuen julistetaan, kuinka hienoa on, kun isä ottaa vastuuta ja hakeutuu aktiiviseen rooliin. Toki 80-luvulla moni asia oli toisin kuin nykyään, ja isäni on saanut osakseen myös ennakkoluuloja ja epäilyksiä kyvyistään hoitaa pientä vauvaa, vieläpä tyttöä. Siitä huolimatta ihmisten suhtautuminen koti- tai yksinhuoltajaisään tuntui, ja tuntuu yhä, olevan ensisijaisesti yltiöpositiivista ja -innostunutta. Kuinka usein yksinhuoltajaäitien päätöstä "osallistua lapsensa elämään" hehkutetaan? Tai muistetaan kiitellä, miten hienoa on, jos äiti jää hoitamaan lasta kotiin sysäten uransa hetkeksi sivuun? Miksi lastensa kuvia työpöydällä pitävää äitiä katsotaan kieroon, mutta päiväkodin kevätjuhlaa varten töistä omaa lomaa ottava isä onkin työkaverien (ja varsinkin naispuolisten) silmissä niin mahtava tyyppi?
Eilen juttelin lyhyesti täällä kotona majailevan tulevan isän kanssa tuosta kontrollin puutteen tunteesta. J muistutti, että onhan hänkin, ja muut tuttavapiirimme isät, tehneet paljon myönnytyksiä ja tukeneet äitiä raskausaikana kaikin mahdollisin tavoin, ilman suurempia ärsytyksen tunteita. Tulimme aika pian siihen tulokseen, että kyse onkin lähinnä niiden valintojen vapaaehtoisuudesta. Isä voi itse päättää (paitsi jos kotona odottaa raskaushormonien raivostuttama pirttihirmu - silloin päätös ei taida olla kovin vapaaehtoinen), vähentääkö alkoholinkäyttöään raskausaikana, keventääkö työtahtia ja kuinka paljon päivästään kuluttaa tulevaa vauvaa ajatellen. Ja silloin tällöin korkealentoisista suunnitelmista voi vähän lipsahtaakin ilman pysyviä vahinkoja. Äidillä niitä vaihtoehtoja ei oikein ole. Silti tuntuu hurjalta, että isyys ilmiönä olisi muka jotenkin valintakysymys. Eikö nykypäivänä isyyden ja isien osallistumisen pitäisi olla ihan automaattista ja luonnollista siinä missä äidinkin?
Mikä ihme siinä sitten on, että isät herättävät niin paljon myönteisempiä tunteita kuin äidit? Ja kuvittelenko vain, vai pääsevätkö isät monessa asiassa paljon äitejä helpommalla? Enkä puhu nyt pelkästään raskausvaivoista, synnytyskivuista ja kehon muutoksista, vaan asenteista, mielipiteistä ja ennakkoluuloista. Huonoja äitejä vaikuttaisi olevan aika paljon enemmän kuin huonoja isiä, eikö? Usein isyys tuntuu joltain aivan eri tason ilmiöltä kuin äitiys. Mutta eikö molemmissa kuitenkin pitäisi olla kyse aivan samasta asiasta, vanhemmuudesta?
Itsekin yksinhuoltajaisän kanssa kasvaneena tunnistan hyvin sen ilmiön, kun hämmentyneenä kysellään, asutko ihan todella isän kanssa. Ja hetken kuluttua kasvot hehkuen julistetaan, kuinka hienoa on, kun isä ottaa vastuuta ja hakeutuu aktiiviseen rooliin. Toki 80-luvulla moni asia oli toisin kuin nykyään, ja isäni on saanut osakseen myös ennakkoluuloja ja epäilyksiä kyvyistään hoitaa pientä vauvaa, vieläpä tyttöä. Siitä huolimatta ihmisten suhtautuminen koti- tai yksinhuoltajaisään tuntui, ja tuntuu yhä, olevan ensisijaisesti yltiöpositiivista ja -innostunutta. Kuinka usein yksinhuoltajaäitien päätöstä "osallistua lapsensa elämään" hehkutetaan? Tai muistetaan kiitellä, miten hienoa on, jos äiti jää hoitamaan lasta kotiin sysäten uransa hetkeksi sivuun? Miksi lastensa kuvia työpöydällä pitävää äitiä katsotaan kieroon, mutta päiväkodin kevätjuhlaa varten töistä omaa lomaa ottava isä onkin työkaverien (ja varsinkin naispuolisten) silmissä niin mahtava tyyppi?
Eilen juttelin lyhyesti täällä kotona majailevan tulevan isän kanssa tuosta kontrollin puutteen tunteesta. J muistutti, että onhan hänkin, ja muut tuttavapiirimme isät, tehneet paljon myönnytyksiä ja tukeneet äitiä raskausaikana kaikin mahdollisin tavoin, ilman suurempia ärsytyksen tunteita. Tulimme aika pian siihen tulokseen, että kyse onkin lähinnä niiden valintojen vapaaehtoisuudesta. Isä voi itse päättää (paitsi jos kotona odottaa raskaushormonien raivostuttama pirttihirmu - silloin päätös ei taida olla kovin vapaaehtoinen), vähentääkö alkoholinkäyttöään raskausaikana, keventääkö työtahtia ja kuinka paljon päivästään kuluttaa tulevaa vauvaa ajatellen. Ja silloin tällöin korkealentoisista suunnitelmista voi vähän lipsahtaakin ilman pysyviä vahinkoja. Äidillä niitä vaihtoehtoja ei oikein ole. Silti tuntuu hurjalta, että isyys ilmiönä olisi muka jotenkin valintakysymys. Eikö nykypäivänä isyyden ja isien osallistumisen pitäisi olla ihan automaattista ja luonnollista siinä missä äidinkin?
Mikä ihme siinä sitten on, että isät herättävät niin paljon myönteisempiä tunteita kuin äidit? Ja kuvittelenko vain, vai pääsevätkö isät monessa asiassa paljon äitejä helpommalla? Enkä puhu nyt pelkästään raskausvaivoista, synnytyskivuista ja kehon muutoksista, vaan asenteista, mielipiteistä ja ennakkoluuloista. Huonoja äitejä vaikuttaisi olevan aika paljon enemmän kuin huonoja isiä, eikö? Usein isyys tuntuu joltain aivan eri tason ilmiöltä kuin äitiys. Mutta eikö molemmissa kuitenkin pitäisi olla kyse aivan samasta asiasta, vanhemmuudesta?
2.2.2011
CTRL (+ ALT + DEL)
Näin kahdeksan kokonaisen raskauskuukauden jälkeen uskallan väittää, että ylivoimaisesti rankinta raskaudessa ja äidiksi tulemisessa, on tietynlainen kontrollin puute. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen sellaisten asioiden ja ajatusten äärellä, mihin itsellä ei loppujen lopuksi ole juuri mitään mahdollisuutta vaikuttaa, vaikka parhaansa yrittäisi.
Oma keho tuntuu (ja näyttää) vieraalta, ei tottele, ja reagoi noin kaikkeen ihan kummallisilla tavoilla. Raskauden myötä on pitänyt luopua paljosta, muuttaa omia elämäntapoja ja tehdä päätöksiä, jotka eivät enää perustukaan pelkästään siihen mitä minä haluan. Elämä on kyllä tiukastikin hallinnassa, mutta naruista tuntuu pitelevän kiinni joku ihan muu kuin minä. Kuukauden päästä sylissä on pieni, avuton lapsi, joka on vain otettava vastaan sellaisena kuin se on, kävi miten kävi ja tuntui miltä tuntui. Kehossa ja mielessä tapahtuu siis jatkuvasti jotain "ulkokohtaista", jotain, mitä niin valtavasti tekisi mieli suunnitella, ohjata ja valvoa. Sen hyväksyminen, ettei niin vain voi tehdä, on ollut aika kova paikka.
Neuvolassa, netin vauvasivuilla, Väestöliiton vauvaoppaassa - oikeastaan kaikilla mahdollisilla virallisilla ja epävirallisillakin tahoilla - puhutaan aivan liian vähän siitä, ettei raskaus aina ole sitä elämän parasta aikaa. Liian usein tulee törmättyä paheksuviin ja syyllistäviin katseisiin, jos myöntää rehellisesti kaipaavansa illanviettoon kuuluvaa viinilasillista, tai kertoo, että kasvava vatsa ärsyttää ja vauva-arjen mukanaan tuoma oman ajan väheneminen stressaa jo etukäteen. Neuvolassa aletaan välittömästi puhua kasvaneesta riskistä sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja tarjotaan lähetettä psykiatrille. Raskaana olevat tuttavat tai pienten lasten vanhemmat vihjailevat itsekkyydestä. Netin keskustelupalstat tursuavat "iih, lääh, ihanaa ja vaaleanpunaista" -asennetta ja valtaosa raskausblogeistakin keskittyy hehkuttamaan sitä, kuinka maailmassa ei ole mitään hienompaa kuin vatsan sisällä kasvava vauva. Tuntuu, että koko ilmiötä ympäröi joku pyhä äitiys -kultti, jossa negatiivisille (= itsekkäille?) ajatuksille ei yksinkertaisesti ole tilaa.
Ajatus tästä blogista onkin kypsynyt vähitellen raskauden edetessä, samoin kuin ajatus siitä, että odottava äitikin on vain ihminen, jolla on omat tarpeensa ja mielitekonsa. Niiden tuntemiseen pitäisi olla oikeus ilman mitään "huono äiti" -syyllistyksiä. Yhtään parempaa äitiä musta ei tule, vaikka nimeäisin jokaisen raskausarpeni ja suonikohjuni, ja hoivaisin niitä hellästi aamuin illoin. Myöskään sen viinilasillisen, raa'an kalan ja pehmeiden juustojen himoitseminen ei ole keneltäkään mitään pois - ei, vaikka jo malttamattomana odottaisinkin, että raskausaika olisi ohi ja pääsisin korkkaamaan kaapissa odottavan samppanjapullon. Olen myös aika varma, etten voi olla yksin näiden ajatusteni kanssa!
Siispä näin viimeisillään raskaana olevan naisen näkökulmasta toteankin, että on enemmän kuin tervettä, jos raskausaikana tai vauvan ensimmäisinä kuukausina kykenee edes joskus ajattelemaan itseään ensisijaisesti jonain muuna kuin äitinä. Näin ollen paheksunnasta ja epäilevistä katseista huolimatta pyrinkin pitämään kiinni siitä, että elämäni, harrastukseni ja tapani olisivat edes suunnilleen oman kontrollini alaisia. Myös kaikkien niiden äitiyden ihmeiden keskellä.
Oma keho tuntuu (ja näyttää) vieraalta, ei tottele, ja reagoi noin kaikkeen ihan kummallisilla tavoilla. Raskauden myötä on pitänyt luopua paljosta, muuttaa omia elämäntapoja ja tehdä päätöksiä, jotka eivät enää perustukaan pelkästään siihen mitä minä haluan. Elämä on kyllä tiukastikin hallinnassa, mutta naruista tuntuu pitelevän kiinni joku ihan muu kuin minä. Kuukauden päästä sylissä on pieni, avuton lapsi, joka on vain otettava vastaan sellaisena kuin se on, kävi miten kävi ja tuntui miltä tuntui. Kehossa ja mielessä tapahtuu siis jatkuvasti jotain "ulkokohtaista", jotain, mitä niin valtavasti tekisi mieli suunnitella, ohjata ja valvoa. Sen hyväksyminen, ettei niin vain voi tehdä, on ollut aika kova paikka.
Neuvolassa, netin vauvasivuilla, Väestöliiton vauvaoppaassa - oikeastaan kaikilla mahdollisilla virallisilla ja epävirallisillakin tahoilla - puhutaan aivan liian vähän siitä, ettei raskaus aina ole sitä elämän parasta aikaa. Liian usein tulee törmättyä paheksuviin ja syyllistäviin katseisiin, jos myöntää rehellisesti kaipaavansa illanviettoon kuuluvaa viinilasillista, tai kertoo, että kasvava vatsa ärsyttää ja vauva-arjen mukanaan tuoma oman ajan väheneminen stressaa jo etukäteen. Neuvolassa aletaan välittömästi puhua kasvaneesta riskistä sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja tarjotaan lähetettä psykiatrille. Raskaana olevat tuttavat tai pienten lasten vanhemmat vihjailevat itsekkyydestä. Netin keskustelupalstat tursuavat "iih, lääh, ihanaa ja vaaleanpunaista" -asennetta ja valtaosa raskausblogeistakin keskittyy hehkuttamaan sitä, kuinka maailmassa ei ole mitään hienompaa kuin vatsan sisällä kasvava vauva. Tuntuu, että koko ilmiötä ympäröi joku pyhä äitiys -kultti, jossa negatiivisille (= itsekkäille?) ajatuksille ei yksinkertaisesti ole tilaa.
Ajatus tästä blogista onkin kypsynyt vähitellen raskauden edetessä, samoin kuin ajatus siitä, että odottava äitikin on vain ihminen, jolla on omat tarpeensa ja mielitekonsa. Niiden tuntemiseen pitäisi olla oikeus ilman mitään "huono äiti" -syyllistyksiä. Yhtään parempaa äitiä musta ei tule, vaikka nimeäisin jokaisen raskausarpeni ja suonikohjuni, ja hoivaisin niitä hellästi aamuin illoin. Myöskään sen viinilasillisen, raa'an kalan ja pehmeiden juustojen himoitseminen ei ole keneltäkään mitään pois - ei, vaikka jo malttamattomana odottaisinkin, että raskausaika olisi ohi ja pääsisin korkkaamaan kaapissa odottavan samppanjapullon. Olen myös aika varma, etten voi olla yksin näiden ajatusteni kanssa!
Siispä näin viimeisillään raskaana olevan naisen näkökulmasta toteankin, että on enemmän kuin tervettä, jos raskausaikana tai vauvan ensimmäisinä kuukausina kykenee edes joskus ajattelemaan itseään ensisijaisesti jonain muuna kuin äitinä. Näin ollen paheksunnasta ja epäilevistä katseista huolimatta pyrinkin pitämään kiinni siitä, että elämäni, harrastukseni ja tapani olisivat edes suunnilleen oman kontrollini alaisia. Myös kaikkien niiden äitiyden ihmeiden keskellä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)