Maailman kamalin joululaulu

Vähintään kerran vuodessa iskee sellainen parin viikon ajanjakso, jolloin vuorokausissa on auttamatta liian vähän tunteja, tehtävien asioiden lista kasvaa ja yleisin mieleen putkahtava ajatus on "mä en vaan selviä tästä." Meidän perheen tämän vuoden kaaosjakso osui muutenkin niin ihanan seesteiseen joulunalusaikaan. Kuluneiden viikkojen aikana on tapahtunut muun muassa seuraavaa:

- Sampolle puhkesi yhdessä yössä neljä hammasta. Samalla sillä oli korvatulehdus molemmissa korvissa. Voitte vain kuvitella sitä itkun ja yöherätysten määrää. Tuttuun tapaansa se myös päätti kipeänä opetella uuden taidon ja osaa nyt seistä tukea vasten. Tai no, ei se aina osaa, mutta yrittää sitäkin sitkeämmin ja itkee tietysti aina kun ei onnistu.

- J:n keskimääräisen työpäivän pituus on ollut 10 tuntia, ellei enemmän. Tunnelma kotona ei ole ollut kovin katossa, kun kukaan ei ole nukkunut paria tuntia kauempaa ja sitten koko perheen yhteistä aikaa jää hyvällä tuurilla ehkä tunti illassa. Raivarit voi muuten saada tietyssä mielentilassa ihan mistä tahansa aiheesta. Havaittu on.

- Hurja remontti oli muutaman viikon ajan hiukan stressaavassa vaiheessa: talosta puuttui katto ja useampi metri seinää. En ole koskaan ollut näin onnellinen lumettomasta joulukuusta.

- Joululahjalista tuntui (ja tuntuu edelleen) loputtoman pitkältä. Jossain tilapäisessä mielenhäiriössä olin vielä päättänyt tehdä harvinaisen monta lahjaa itse. Mainittakoon, etten todellakaan ole omimmillani tällaisissa projekteissa.

- Kissallakin taitaa olla joulustressiä, ainakin päätellen siitä, millä tarmolla se terrorisoi kotia. Olen viikon aikana pessyt pari koneellista pissaisia vuodevaatteita, jynssännyt etikalla lätäköitä parkettilattialta ja heittänyt roskiin kolme kuolleeksi syötyä viherkasvia. Sampokin on saanut muutaman osuman avotassusta naamalle, tosin niistä ei voi syyttää kuin Sampoa itseään.

Kaiken tämän keskellä mulla alkoi viime viikolla soida päässä maailman kamalin joululaulu. En vaan voi käsittää, kuka haluaa vapaaehtoisesti kuunnella tällaista ADHD-biisiä silloin, kun elämä saattaa olla muutenkin vähän hektistä. Karseudestaan huolimatta, tai ehkä juuri siksi, se on myös ainoa joululaulu joka vuodesta toiseen junnaa viikkotolkulla mun päässä. Tällä kertaa ajattelin jakaa mielipahani myös täällä blogin puolella.

Siispä villiä melskettä, helinää helskettä ja letkeää joulun odotusta teille kaikille! Toivottavasti osaatte stressata vähän vähemmän kuin minä.

"Onhan teillä vakuutus?"

Meidän perhe kuuluu tuttavapiirissämme vähemmistöön, ainakin mitä tulee vauvan vakuuttamiseen. Sampoa ei ole vakuutettu ennen syntymää eikä vauva-aikana, mikä tuntuu nykyään olevan aika harvinaista. Tämä alkaa jo näkyä terveyskeskuksessakin, jossa vain harvoin on pikkulapsia jonottamassa lääkärin vastaanotolle neuvolan käytävää lukuun ottamatta.

Sampoa ei ole vakuutettu siksi, että mulla on periaatteita. Musta julkisen terveydenhuollon pitäisi toimia niin hyvin, ettei yksityisen tarvitsisi olla ainoa järkevä vaihtoehto. Palveluiden pitäisi siis julkisella puolella olla tarpeeksi halpoja tai täysin ilmaisia, laadukkaita, eikä jonotusajan tulisi olla aivan älytön. Erityislääkärille lähetteen saaminen ei saisi olla viiden vastaanottokäynnin takana ja lääkäriaika pitäisi saada varattua samalle päivälle sen sijaan että jo aamulla myydään ei oota. Tiedostan, etteivät nämä ehdot monilla terveysasemilla toteudu, mutta ajattelen myös, että eipä se systeemi siitä kehity jos kukaan ei sitä käytä. Tai anna siitä palautetta.

"Onhan teillä vakuutus?" -kysymykseen törmäsin ekan kerran silloin kun Sampon maitoallergia todettiin. Erityiskorvikkeet, rasvat ja lääkärikulut tulisivat kuulemma tosi kalliiksi ja kirosin jo mielessäni kaikki periaatteeni alimpaan helvettiin. Sitten ne laskut kolahtivat postiluukusta. Allergiasairaalassa käynnistä veloitettiin parikymppiä ja Kelan vaatimasta lääkärintodistuksesta reilu kymppi. Kallista? Ei mun mielestä. Maitoallergisen korvikehan tietty maksaa ihan tuhottomasti jos sitä ostaa ilman reseptiä, mutta laskeskelin pikaisesti, että Kela-korvauksen jälkeen se tulee jopa halvemmaksi kuin Tuttelin juottaminen. Reseptillä määrätyistä perusrasvoistakin korvataan 42 %, joten puolen vuoden rasvat ovat tulleet maksamaan alle 60 euroa. Jotenkin musta tuntuu, että vakuutusmaksuja olisin saanut maksaa tähän mennessä aika paljon enemmän.

Ooo, sikakallista rasvaa..!

Aika usein saan osakseni myös vienoja hymyjä ja kaikkitietäviä katseita, kun vastaan vakutuuskyselyihin, että me ei (mun) periaatteesta käytetä yksityisiä terveydenhuoltopalveluja. Avoimesti ääneen ihmettelevät toteavat sen jälkeen, että yksityisellä käyminen on niin helppoa kun ei tarvitse jonottaa. Eihän pienen lapsen kanssa terveyskeskuksessa odottelu tietysti mitään herkkua ole, mutta ehkä silti ihan perusteltua. Oman vuoron odottamisen taito on varmaan ihan hyvä ominaisuus ihmisessä? Miksi kaiken edes pitäisi tapahtua juuri silloin kuin itselle parhaiten sopii? Ja kyllä siellä julkisella puolellakin lääkäriin pääsee tarvittaessa nopeasti - me ollaan Sampon kanssa ohitettu Lastenklinikan viikonloppupäivystyksessä koko jono, kun Sampo vaikutti oireiden perusteella tosi kipeältä. Hälytys oli onneksi väärä, mutta hoito supertehokasta.

Toisaalta me taidetaan asua julkisen terveydenhuollon kannalta parhaalla mahdollisella paikalla. Terveysasema on kävelymatkan päässä ja Lastenklinikka, jonne Helsingissä on keskitetty lasten ja nuorten ilta- ja viikonloppupäivystys, vielä lähempänä. Maitoallergiaa hoidetaan Iho- ja allergiasairaalassa, jonne myös pääsee nopeasti kävellen (ja kohta meidän oven takana varmaan vaanii lauma stalkkereita kun paljastelen kotimme sijaintia näin radikaalisti). Ravitsemusterapiaa Sampo saa suoraan terveyskeskuksen kautta aina tarvittaessa. Lähetteistä ei ole tarvinnut tapella, koska lähetteen kirjoittaneella terveyskeskuslääkärillä oli itsellä maitoallergisia lapsia ja oireet tuoreessa muistissa.

Voi kun siihen rasvaamiseen suhtauduttaisiin joskus yhtä suurella mielenkiinnolla kuin purkkeihin.

Ehkä meillä siis on vain käynyt hyvä tuuri, ja asuinpaikkakin on osaltaan avittanut. Voi olla, että toisenlaisiakin kokemuksia ilmenee kunhan Hurja Remontti joskus valmistuu ja muutamme pois Helsingistä. Vauvavakuutus saattaa olla kova juttu siinä vaiheessa, kun perjantai-iltana ajelee kuumeisen lapsen kanssa 45 kilometrin päähän viikonloppupäivystykseen, tai kun oma terveyskeskus arkena ilmoittaa, ettei aikoja ole. Toisaalta on lähimmälle yksityiselle lääkärillekin matkaa 30 kilometriä ja koska meillä on vain yksi auto, joka on päivät J-miehen käytössä, saisin tukea julkista liikennettä matkallani yksityiselle terveysasemalle. Kuinka hölmöä se sitten olisi?

Koska mulla on jotain tilastollisia pakkomielteitä, niin voisin vaikka jonain päivänä laskeskella täällä bloginkin puolella Samposta aiheutuneita sairaskuluja ja vertailla samalla eri vakuutusyhtiöiden tarjoamia korvausehtoja. Niissä vakuutuksissakin kun taitaa olla melkoisia eroja - kuulemani mukaan moni vanhempi on pettynyt pahasti ostaessaan ensimmäisen tarjotun sen kummemmin ehtoihin tutustumatta.
 

Millaisia vakuutuskokemuksia muilla on? Entä onko täällä muita periaateurpoja, jotka ovat jättäneet vauvavakuutukset kokonaan ottamatta?

Muoti-isä

Isyydestä on tullut trendikästä, ainakin jos kysytään ruotsalaisilta. Hesari uutisoi ruotsalaisisien saaneen oman Pappa-lehtensä, jonka kohderyhmää ovat coolit isät. Siis ne, jotka heijaavat lapsiaan juoksurattaissa, bloggaavat isyydestä ja nauttivat sumppinsa luomukahvilassa. HS:n mukaan lehdessä käsitellään mm. vanhempainvapaan hakemista, silmäpussien hoitoa sekä pohditaan, miltä seksi viimeisillään raskaana olevan kanssa tuntuu. Tärkeitä isyyden aiheita siis. Perinteinen, perheen taloudesta ja logistiikkapuolesta huolehtiva isä taitaa sen sijaan olla täysin poissa muodista. Isien pitäisi olla entistä osallistuvampia, enemmän läsnä sekä huolehtia lapsista ja kodista siinä missä äitikin.

Vanhempien välinen työnjako ja sukupuolten tasa-arvo on usein keskustelunaiheena myös meidän perheen kahvipöydässä. Ollaan J:n kanssa samoilla linjoilla siitä, että lapsen hoitovastuu saisi jakautua mahdollisimman tasaisesti ja isän rooli olla ihan yhtä tärkeä kuin äidinkin. Hesarista löytyi pohdittavaa tähänkin keskusteluun. HS-raadilta oli tiedusteltu, kantavatko isät nykyisin riittävän suurta vastuuta lapsistaan. 48 prosenttia raadista vastasi kysymykseen kyllä. Perusteluissa oli muuten paljon mielenkiintoisia huomioita, kannattaa lukea.

Mutta mikä sitten on rittävästi? Tai mikä tasapuolista? Se, että molemmat osapuolet vaihtavat tismalleen yhtä monta vaippaa päivän aikana? Se, että vanhempainvapaat jaetaan tasan kahtia? Entä jos se ei ole taloudellisesti mahdollista? Meillä ainakaan ei ollut mitään muuta ratkaisua kuin se, että minä jään kotiin ja J menee töihin. Jo pelkän täyspitkän (18 vrk) isyysloman pitäminen oli hankalaa, koska Sampon syntymän aikoihin J oli edelleen opiskelija. Lakimuutos, joka salli opiskelijalle oikeuden isyyslomaan ja -rahaan, astui voimaan vasta tämän vuoden elokuussa. Maaliskuussa kun J huolehti kotona musta ja vastasyntyneestä vauvasta, eikä reiluun viikkoon saanut mitään tuloja, tuntui, että tästä ainakin on tasa-arvo kaukana.

Kaikista hienoista suunnitelmista huolimatta olemme nyt kahdeksan kuukautta vanhan vauvan kanssa tilanteessa, jossa yhä useammin äidin syli onkin se parempi syli. Ainakin silloin kun yön pimeydessä itketään kipeitä hampaita. Pari päivää sitten huomattiin, ettei J tiedä juuri mitään siitä, mitä Sampo syö, kuinka paljon ja mihin kellonaikaan. Ensimmäisen isänpäivänsä J viettää lentokoneessa välillä Helsinki-Lontoo-Boston (hieno ajankohta työmatkalle muuten) ja mua stressaa tulevassa viikossa vain se, miten ihmeessä saan auton pysäköityä. Villi veikkaus on, että jos mä olisin nyt kuusi vuorokautta poissa, saattaisi J:n mielessä pyöriä vähän muut jännityksen aiheet.

Kaikesta huolimatta meillä ollaan mun mielestä silti tasavertaisia vanhempia. Hommat ei aina jakaudu tasan, eikä vastuu tai varsinkaan lapsen kanssa vietetty aika, mutta olennaisinta onkin se tieto, että me oltaisiin ihan hyvin voitu valita toisinkin. Jos mulla olisi ollut työpaikka johon palata äitiysloman jälkeen, olisi J ihan varmasti voinut jäädä kotiin hoitamaan Sampoa pidemmäksikin aikaa. Jos mulla on menoa illalla, pärjää J ja Sampo kahdestaan. Kakkavaipan vaihtaja määrittyy sen mukaan, kuka ehtii ja jaksaa - ei sen perusteella, kumman vuoro on tai kumpi osaa paremmin. Se jos mikä on musta riittävää ja tasapuolista vastuun kantamista. (Paitsi et yksi toive mulla on: puuroa voisi joskus keitellä joku muukin kuin minä. Kiitos!)

Aivot huttua

Käväisin viikonloppuna aikani ratoksi töissä, koska näin vanhempainvapaalla ei luonnollisesti ole muutakaan tekemistä. Olen koko äitiysloman ajan tehnyt yhden sunnuntaityöpäivän kuussa, ja samalla huomannut, että yksinkertaisista asioista voi tehdä uskomattoman vaikeita. Työ itsessään on niinkin haastavaa kuin tanssikoulun kuukausittain ilmestyvän nelisivuisen oppilastiedotteen laatiminen (eli ei haastavaa). Nyt homma sujui ihan mallikkaasti, toisin kuin kuukautta aiemmin. Silloin tuli todettua, että työnantajani ei ehkä olisi kannattanut palkata tähän tehtävään äitiyslomalaista.

On aika uskomatonta, mitä lapsen saaminen voi tehdä ihmisen normaalille aivotoiminnalle. Taantumahan alkoi jo synnytyssairaalassa, jossa kätilö sai toistella mulle samat jutut kolmeen kertaan, enkä silti sisäistänyt niistä puoliakaan. On ollut huojentavaa kuulla, etten ole ainoa, jolle on käynyt näin - mä kun ehdin pari kuukautta ajatella, että olen varmasti maailman ainoa ihminen, jolla aivot ei vaan enää pelaa. Että ehkä ne siellä leikkaussalissa imaisi letkulla mahan kautta pois jonkun olennaisen aivohärpäkkeen?

Toisaalta mitäpä muuta kun hidastunutta aivotoimintaa voisi odottaa ihmiseltä, jonka päivät täyttyvät kakasta, puklusta ja ruoan lämmittämisestä. Olen alkanut epäillä, että kaikki kehittävät ja ajatusta vaativat vauvanlelut onkin oikeesti suunnattu lasten sijaan niiden äideille. Mun on ainakin muutaman kerran pitänyt ihan työn ja tuskan kanssa miettiä, että mites tää lelu nyt toimiikaan.

Ja mitä siellä töissä sitten taannoin tapahtui? Kaikki alkoi siitä, ettei mulla ollut työavaimia mukana. Mihinkäs sellaisia nyt tarvitsisikaan. Kun ovi lopulta saatiin auki, tuotti haasteita muun muassa sellaiset monimutkaiset tekniset laitteet kuin tietokone, tulostin ja kopiokone. Kaksipuolisen kopion ottaminen on muuten yllättävän vaikeaa, jos ei ensin käynnistä kopiokonetta. Ensimmäisessä tulostetussa versiossa luki "Lokakuu 2010". Korjasin päiväyksen ja kopioin parikymmentä kappaletta tiedotetta syyskuulle 2010. Huomasin virheen, lisäsin vähän väripaperia ja kopioin taas kaksikymmentä 09/2010 -tiedotetta. Pidin puolen tunnin mietintätauon.

Lopulta tiedote oli valmis, kuukausi ja vuosilukukin oikein ja tekniset laitteet hallinnassa. Muistin ottaa avaimen mukaan kun poistuin toimistolta. Pääsin kotiin ja siirryin prosessin haastavimpaan osuuteen eli tiedotteen lähettämiseen sähköpostitse. Vuorokauden ajan ihmettelin, miksei kukaan kommentoi mitään. Totuus paljastui kun käväisin lukemassa yliopiston sähköpostini - olin toimittanut kuukausitiedotteen kaikkiin mahdollisiin omiin sähköpostiosoitteisiini, mutten yhdellekään varsinaiselle vastaanottajalle. Aika kova suoritus kyllä!

Tässä kuussa en sitten vahingosta viisastuneena enää mokaillut. Paitsi että kopiointiprosessi oli ehkä vähän hidas, koska tein useammankin kopion yksi kerrallaan ennen kuin oivalsin syöttää isomman kokonaismäärän. Ah sitä riemun määrää kun oivalsin, että ai niin näitä voi kopioida myös monta kerrallaan! \o/

Nyt toivon enää, että kukaan mulle palkkaa maksava ei lue tätä kirjoitusta...

Osallistu imetystutkimukseen!

Tämä imetysaihe näköjään puhuttelee mua edelleen. Törmäsin eilen Itä-Suomen yliopiston ja Aalto-yliopiston vetämään tutkimushankkeeseen, jossa pyritään kartoittamaan äitien imetyskokemuksia. Tutkimukseen voi osallistua vastaamalla netissä imetyskyselyyn, joka ainakin ensivilauksen perusteella vaikutti kattavalta, asialliselta ja henkilökohtaiset kokemukset huomioivalta.
Tässä linkki kyselyyn, osallistukaa ihmeessä!

Sitten vielä taulukkoa niistä aiemminkin mainituista Pohjoismaisista imetystilastoista. Aika karua luettavaa Suomen osalta, vai mitä?

Tilasto on peräisin THL:n julkaisemasta toimintaohjelmasta imetyksen edistämiseksi Suomessa vuosiksi 2009-2012. Raportti on ehdottomasti lukemisen arvoinen, ja sisältää paljon muutakin tilastofaktaa muun muassa synnytyssairaaloiden imetyskoulutuksen saaneen henkilökunnan määrästä.

Sormiruokailun iloja

Ruisleivän syöminen voi olla näinkin riemastuttavaa:

Sampo on viime päivinä maistellut useampaa eri ruoka-ainetta sormin, ja tähän mennessä leipä on kohonnut meidän suosikiksi. En tiedä onko Sampo samaa mieltä makukokemusten perusteella, mutta äiti kyllä arvostaa sitä, että sotkun määrä on suht minimaalinen ja tukehtumisvaarakin pienehkö. Musta sormiruokailu meinaan on aika pelottavaa - en todellakaan tiedä, mitä tekisin jos joku ihana ruoanpala takertuisi muksun kurkkuun kiinni. Todennäköisesti juoksisin hysteerisenä ympäri kämppää ja soittaisin varmuuden vuoksi hätänumeroon siinä vaiheessa kun vauva olisi jo itsekseen kakonut palasen ulos...

Voisin joskus laatia tästä aiheesta vähän kattavammankin jutun, mutta nyt jätän bloggailut tähän kuvailotteluun. Meillä on viime aikoina ollut aika kiire erään Nelosen Hurja remontti -ohjelmaa muistuttavan taloprojektin parissa. Tosin tässä remontissa valmista ei tule viikossa, eikä kukaan pääse limusiinikyydillä kylpylään odottelemaan rempan valmistumista. Harmi.

Rok-rok-rokko

Sampolla on vesirokko. Kuukausi sitten sillä oli vauvarokko. Ja äijä on seitsemän kuukautta vanha. Huoh.

Tietämykseni erilaisista lastentaudeista on varsin rajanainen, mikä tuli ilmi vauvarokon aikaan, kun tuttava ehdotti sitä selitykseksi Sampon kuumeiluun ja näppyläiseen ihoon. Olin kyllä tietoinen, että on olemassa erilaisia rokkoja, jotka tarttuvat herkästi ja joista seuraa näppylöitä. Vesirokko oli tuttu juttu, sen kun olen sairastanut joskus itsekin. Sitten kelailin, että mitäs muita niitä nyt olikaan. Tuhkarokko? Hui. Tulirokko, enterorokko, parvorokko? Mikään niistä ei sanonut mulle mitään, enkä todellakaan olisi osannut tunnistaa oireita ilman ystäväämme Googlea. Vauvarokko kuulosti niiden rinnalla vähän nössöltä, ja sellaiseksi tauti (jota tosiaan ensin luulin ihottumaksi) osoittautuikin. Sampolla oli kolme päivää kuumetta, kaksi päivää ihottumaa ja missään vaiheessa ei varsinaisesti voinut havaita, että lapsi olisi ollut kipeä. Vai mitä sanotte tästä sohvalla lekottelevasta kuumeilijasta (joka muuten näyttää vähintään puoli metriä todellista pidemmältä kuvakulman ansiosta)?

Selvästi hurjan rokkotaudin kynsissä, eikö? Ainakin Sampo tuntui ymmärtävän, että kipeänä kannattaa ottaa rennosti.

Vesirokko tuntuu kuitenkin olevan vähän kurjempi tauti. Kitisty ja vikisty on paljon, yksi yö valvottiin ja näppylät, joita onneksi ei ole kovin montaa, syyhyävät taukoamatta. Sampo on kyllä aika kumma tyyppi, koska kaiken sairastelun keskellä se tuntuu päättäneen, että nytpä just nyt ja tässä opettelen konttaamaan. Seurauksena rokkoinen vauva teloo päätään kaikkiin mahdollisiin kulmiin ja turhautuu, kun jalat ja kädet ei toimi samaa tahtia. Ihanaa.

Arvatkaa vaan, kumpi ehti ensin lelun luokse (ja mikä parku siitä sitten syntyi)..!

Asiaa imetyksestä

Tällä viikolla Pohjoismaissa vietetään kansainvälistä imetysviikkoa. Aamu-tv:n haastattelussa aiheesta jorisivat Imetyksen tuki ry:n toiminnanjohtaja Maarit Kuoppala ja Imetyksen edistämisen työryhmän asiantuntijajäsen Sirpa Sarlio-Lähteenkorva sosiaali- ja terveysministeriöstä. Tällä kertaa keskityttiin syyllistämisen ja fanaattisen vouhottamisen sijaan itse asiaan - eli siihen, miksi suomalaisäitien imetystilastot ovat Pohjoismaiden heikoimmat, vaikka moni äiti haluaisi tutkimusten mukaan imettää lastaan pidempään. Tässä vielä linkki Aamu-tv:n juttuun.

Minäkin olisin halunnut imettää pidempään. Mielestäni äidinmaito on vauvalle parasta mahdollista ravintoa, ja lisäksi imetys on taloudellista, ekologista, vaivatonta ja hetkittäin ihan mukavaakin. En silti kestä ylenpalttista imetyksestä kohkaamista ja äitien syyllistämistä - kukin ruokkikoon lapsensa miten lystää, kunhan ruokkii. Ymmärrän täysin, jos joku kokee imetyksen niin ahdistavaksi, että valitsee mieluummin pulloruokinnan. Imetys on haastavaa. Varsinkin aluksi se sattuu, vie aikaa, turhauttaa, vaatii opettelua niin äidiltä kuin lapseltakin ja usein myös vaikka mitä erityisiä järjestelyjä ja hankintoja. Jokaisella äidillä pitää olla oikeus päättää, kokeeko imetyksen kaiken sen vaivan arvoiseksi. Ilman niitä syyllistäviä kommentteja.

Me selvittiin Sampon kanssa alkuhankaluuksien yli, ja imetys sujui mallikkaasti ehkä kuukauden. Sitten Sampo päätti ryhtyä totaalikieltäytyjäksi. Neuvolassa sanottiin, että se on ihan normaalia ja mun pitää oman hyvinvointini mukaan arvioida, kuinka kauan jaksan taistella imetyksen kanssa. Sain "hyväksynnän" pullolle ja kehuja siitä, että olin jaksanut imettää edes kaksi kuukautta. Kukaan ei syyllistänyt. Halusin silti yrittää edelleen, ja pari viikkoa huudettiin ja itkettiin Sampon kanssa kilpaa kun syömisestä ei tullut mitään. Neuvolassa ei vieläkään osattu auttaa tarkemmin, mutta sain terveydenhoitajalta imetystukipuhelimen numeron. Siinä vaiheessa kun mulla oli oma imetystukihenkilö, tuntui, että lasten kasvattaminen taitaa olla rakettitiedettä.

Imetyksen tuki ry:n ylläpitämä puhelin pyrkii tietenkin edistämään imetystä, joten oli odotettavissa, että saamani neuvot olivat osastoa "yritä vielä ja älä missään tapauksessa luovuta". Toki sain ihan hyödyllisiäkin vinkkejä, mitä voisin tehdä toisin ja mikä voisi ehkä auttaa, mutta kaikki neuvot keskittyivät siihen, mitä minä olen äitinä tehnyt väärin. Suurin pahe oli tietenkin tuttipullo, johon meillä oli ensiviikkoina totuttu ja jonka käyttöä jatkettiin myös imetyksen ohella, koska halusin välillä käydä kodin ulkopuolella ilman vauvaa. Imetystukihenkilöni oli täysin varma, että Sampo hylkii rintaa, koska on tottunut pulloon (ja tuttiin), ja että nyt mulla on kyllä kova työ korjata tämä suuri erehdykseni. Imetyksen jatkuminen olisi silti mahdollista, kunhan vain sitkeästi yrittäisin ja lopettaisin pullon tarjoamisen.

Viikon kuluttua meni hermo valvomiseen, itkevään vauvaan ja omaan herkistyneeseen mielentilaan. J:kin alkoi vähitellen turhautua vouhottamiseeni ja vihjaili, että mitäs jos nyt vaan annettaisiin sitä korviketta. Tuotin pettymyksen imetystukihenkilölleni ja ostin Tuttelia - kaksi viikkoa sujui taas ihan hyvin. Sitten ei kelvannut pullokaan, vauva alkoi olla täynnä punaisia näppylöitä ja itkua riitti aamusta iltaan. Sampolla todettiin maitoallergia ja mä tunsin itseni aivan idiootiksi muistellessani kaikkia epätoivoisia imetysyrityksiäni (mm. pimeä kylpyhuone, erilaiset akrobaattiset asennot, hörpytysmuki, peiton alla vauvan kanssa vietetty vuorokausi). Voi kun joku olisi edes kerran sanonut, ettei lakkoilu välttämättä johdu tuttipullosta tai muusta mun tekemästä virheestä!

Imetyksen tuki ry tekee ihan varmasti tosi tärkeää työtä ja imetykseen kannustaminenkin on tärkeää. Yleensä imetysongelmat ovat ohimeneviä ja vaativat vain äidiltä kärsivällisyyttä ja hyviä hermoja. Siihen vertaistuki on varmasti usein hyödyllisintä apua. Väittäisin kuitenkin, että jos imetystä oikeasti halutaan edistää, pitäisi voimavaroja suunnata enemmän terveydenhuoltohenkilökunnan kouluttamiseen ja imetysohjauksen parantamiseen erityisesti neuvoloissa. Ainakin Aamu-tv:n keskustelun perusteella tuntui, että suunta olisikin vihdoin tämä ainaisen pulloruokinnan paheksumisen sijaan. Toivottavasti kaikesta puheesta ja tohinasta seuraisi kerrankin jotain konkreettisia toimia ja imetysohjaus sairaaloissa ja neuvoloissa tehostuisi. Ilman fanaattista ja syyllistävää otetta.

Vanhassa vara parempi

Löysin lapsuudenkodista vintin raivauksen yhteydessä kassillisen omia vanhoja pehmolelujani. Heitin nallet, hylkeet, koirat ja kumppanit kotona pyykkikoneeseen ja iskin narulle kuivumaan. Kissan mielestä tämä vaihe oli erityisen pelottava. Yläilmoista tuijottaneet nallensilmät olivat ilmeisesti karmivia. Narun vasemmassa reunassa roikkuva piskuinen koira oli muuten oma suurin suosikkini. Sen nimi oli Pikku Koira, mikä kertonee kaiken mielikuvitukseni laadusta.

Sampo tykkäsi pehmoleluista ihan hulluna. Se vähän yllätti, sillä yleensä viihdyttäviksi leluiksi on todettu vain kaikki sellaiset, joita on kiva hakata lattiaa vasten tai joissa on mahdollisimman kova ääni ja paljon vilkkuvia valoja. Ehkä siis Sampon mielestä pehmolelujen kuuluukin olla vähän nuhjaantuneita ja käytössä kuluneita? Tai sitten mä en vaan enää osaa valita lapsia innostavia pehmoja. Valkoinen Silja Line -hylje kun ei ehkä olisi se, minkä nykyään kaupan hyllyltä mukaan nappaisin...

Opiskelija + hoitovapaa = ?

Pyysin viime kuussa Suomen eduskuntapuolueiden puheenjohtajilta kannanottoja opiskelevien lapsiperheiden asemasta ja muutamasta epäkohdasta opintotukea rajaavassa yliopistolaissa sekä opintotukilaissa. Homma on edennyt hitaasti mutta epävarmasti: toistaiseksi kunnollinen vastaus on tullut vasta Päivi Räsäseltä. Timo Soini toimitti viestini eteenpäin asioihin perehtyneelle henkilölle, ja vastausta odottelen edelleen. Jyrki Kataisen eduskunta-avustaja taas pyysi tarkennusta varsinkin tähän hoitovapaalle jäämiseen - hänen käsityksensä hoitovapaan järjestämisestä opiskeluaikana kun oli erilainen kuin minulla. Muista tahoista ei ole kuulunut - ilmeisesti blogijulkisuudella uhkailu ei ollut riittävän pelottavaa. Pistän viestit menemään tänään vielä  uudestaan toisiin sähköpostiosoitteisiin, ja palaan asiaan täällä myöhemmin.

Tämä opiskelijan hoitovapaa on kuitenkin herättänyt keskustelua muidenkin kuin Jyrki Kataisen eduskunta-avustajan kanssa. Niin täällä blogissa kuin tuttavapiirissänikin on todettu, että kyllä se parin vuoden poissaolo yleensä järjestyy helposti. Hyvä niin ja ihan mahtavaa, mutta en kyllä silti tajua, miksi sitä ei voida tuoda selkeämmin opiskelijoiden tietoisuuteen. En tosiaan ole supertarkasti perehtynyt aiheeseen, koska se koskettaa mua vasta tammikuun alusta, mutta sekin vähä tieto, mitä olen selvittänyt, on pitänyt kaivaa esiin kissojen ja koirien kanssa.

Minua koskee 1.8.2005 jälkeen aloittaneiden opiskelijoiden tutkintoaikaa rajaava yliopistolaki, jossa tavoiteaika alemmalle ja ylemmälle korkeakoulututkinnolle on yhteensä viisi vuotta. Lisäaikaa annetaan käsittääkseni "automaattisesti" kaksi vuotta kaikille opiskelijoille, kunhan vaan tekee vähän opintosuunnitelmia laitoksen opinnoista vastaavalle häiskälle allekirjoitettavaksi. Äitiys-, isyys- tai vanhempainlomaa ei lasketa ollenkaan mukaan opintojen suoritusaikaan. Poissaolevana voi olla syystä kuin syystä kaksi vuotta. Tämä tekee laskujeni mukaan yhdeksän vuotta plus x-määrä n. 11-kuukautisia vanhempainvapaajaksoja. Tarkemmin opintojen suoritusajoista voi lukea mm. täältä.

Näiden lisäksi voi anoa erityistä jatkoaikaa kun opinto-oikeus alkaa lähestyä loppuaan. Jatkoajan saamiseen on aika suurpiirteiset perusteet, joten lähestyin opintoneuvojaani tarkemman tiedon toivossa. Hänen mukaansa lapsen hoitaminen kotona riittää syyksi, jos opinnot ovat jatkoaikaa anottaessa riittävän hyvässä vaiheessa, jotta ne voidaan katsoa mahdollisiksi suorittaa loppuun "kohtuullisessa ajassa". Minun tulisi myös hoitovapaan ajan ilmoittautua läsnäolevaksi (ja kuluttaa opinto-oikeuttani), varsinkin, jos kaksi poissaolovuotta olisi jo käytetty. Aika epämääräistä siis, enkä välttämättä luottaisi tähän lupaukseen siinä vaiheessa kun pähkäilen, voinko jäädä kotiin vai en. Vastauksesta jäi myös sellainen fiilis, että opiskelija, joka saa lapsensa opintojen loppuvaiheessa on tältä osin paremmassa asemassa kuin esimerkiksi ensimmäisenä opiskeluvuonnaan äitiyslomalle jäävä.

Mä saatan olla keskivertoa surkeampi opiskelija, mutta en kyllä voisi kuvitella valmistuvani alaltani tuossa viiden vuoden tavoiteajassa, oli mulla lapsia tai ei. Kuusi, seitsemän vuotta tulisi siis käytettyä opintoihin joka tapauksessa, varsinkin kun jo opiskeluaikana on käytännössä pakko hankkia jotain työkokemusta, jos aikoo myöhemmin saada mitään säädyllistä ja koulutustaan vastaavaa työtä. Vanhempainvapaan saan siis anteeksi, jolloin jäljelle jää ne kaksi vuotta poissaolevana. Se aika kattaakin Sampon hoitovapaan ajan. Jos meille sen jälkeen tulisi toinen lapsi ja haluaisin taas olla kotihoidontuella kotona, joutuisin ottamaan riskin ja luottamaan siihen lupaukseen, että ehkä saan joskus lisäaikaa hoitovastuuseen nojaten, samalla kun koko ajan kuluttaisin opinto-oikeuttani. Jos muksuja siunaantuisi enemmän, saisi saman homman käydä läpi aina uudestaan ja uudestaan. Olisi aika kurjaa palailla parin hoitovapaan jälkeen vaippahelvetistä takaisin normaalielämään, ja todeta että se siitä opiskelupaikasta.

Kommenttien perusteella, asia tosiaan käytännössä yleensä kallistuu opiskelijan eduksi, ja jatkoaikaa saa rutiinihakemuksella. Mutta ei sen mun mielestä pitäisi riittää, että ehkä saat lisäaikaa. Olisi kiva voida lukea jostain paperista, tai kuulla opintoneuvojan suusta sanat "älä huoli, opiskelupaikkasi odottaa hoitovapaasi jälkeen aivan kuten työpaikkakin, koska tästä säädetään yliopistolaissa se ja se." Eli kaipaisin siis tähän systeemiin jotain selkeyttä ja yhdenmukaisia käytäntöjä! Ja sama muuten tuossa asumislisähommassa - meillä talous ei siihen muutamaan sataseen kaadu, joten asia ahdistaa mua lähinnä periaatteen tasolla. Tiedän kuitenkin useammankin perheen, jossa ei ole yhtä itsestään selvää kuin meillä, että toisen töissä tienaamat rahat on myös kotona olevan puolison käytössä. Jos mun siis pitäisi pärjätä sillä 298 eurolla (miinus verot), niin aika tiukalle menisi, vaikka mies kuukausipalkastaan lasten menot maksaisikin. Silloin olisi aika tervetullutta, että mulla olisi itseäni varten käytössä se 201,60 euroa enemmän, kuten lapsettomallakin opiskelijalla.

Koiranruokaa vauvalle?

Kirjoittelin viime viikolla pikaisesti teollisista vauvanruoista ja jäin sen jälkeen pohtimaan asiaa enemmänkin. Meillä kun ei todellakaan syödä pelkästään itsetehtyjä ruokia, vaan Sampo saa purkkiruokaa päivittäin hedelmien osalta ja kylässä, matkoilla ym. myös niitä muita kaupan mössöjä.

Tämän viikon Silminnäkijässä sattuukin olemaan sen verran ajankohtainen aihe, että se on pakko katsoa. Ohjelmassa pohditaan valmisruokien suosiota ja täyssäilykkeiden vaikutusta mm. vastustuskykyyn, atopioiden ja allergioiden yleistymiseen sekä lasten makutottumusten muutokseen. Lisäksi ainakin nettisivujen perusteella aihelistalle pääsee myös se, miksi koko Pohjoismaissa on vain yksi lastenruokatehdas (tämä on siis se Turussa sijaitseva, jossa Bonat ja Piltit purkitetaan). Ohjelman lähtökohtana on hätkähdyttävä havainto: lemmikkien valmisruuassa on kielletty 180 sellaista lisäainetta, joita ihmispennun ruuassa saa käyttää. Kuulostaa hurjalta!

Katso siis Silminnäkijä YLE TV 2:lta, keskiviikkona klo 22.05. Tässä vielä linkki ohjelman nettisivuille.

Täydellisen äidin myytistä

Piipahtakaapa YLE Olotila -sivustolla lukemassa Jenny Huttusen äitiyttä käsittelevä artikkeli "Älä syyllistä äitiä", jossa mm. meitsi jakaa ajatuksiaan superäitiydestä. Jutussa ruoditaan ns. täydellisen äidin myyttiä ja pohditaan, miksi äitiydestä otetaan nykyään niin paljon paineita.

Mun mielestä aihe on tosi tärkeä, eikä siitä varmaan ikinä voisi kirjoittaa tai puhua liikaa. Nykyään joka paikassa jahkataan lapsista ja kasvatuksesta, mutta äideistä ei kirjoita oikein kukaan. Siispä peukut kerrankin äitien asialla olevalle toimittajalle!

Ruokaa tuokaa, vatsa huokaa

Porkkanasuikaleita omin sormin syötynä vai sileääkin sileämpää sosetta äidin tarjoamana lusikasta? Kotiruokaa vai kaupan purkista? Lihaa vai kasvista? Vauvan ruokailuissa on yllättävän paljon pohdittavaa, kun rintamaidon tai korvikkeen ohella pitäisi alkaa maistella muutakin sapuskaa. Meillä soseita on syöty jo useampi kuukausi, Sampo kun aloitti ruokailunsa kolmen kuukauden iässä päärynän voimin. Sittemmin olemme siirtyneet päärynästä eteenpäin ja nyt puolivuotiaana päivän aikana syödään neljä ateriaa. Aamuisin ja iltaisin puuroa hedelmä- tai marjasoseella, lounaaksi ja päivälliseksi jotain kasvissosetta, joskus myös lihaa. Sormiruokaakin syödään välillä, mutta nimenomaan vain välillä, koska olen laiska enkä jaksa siivota ihan koko ajan.

Kasvissoseet olen alusta asti väkertänyt itse - peruna, porkkana, kukka- ja parsakaali, bataatti ja kumppanit kun ovat halpoja ja helppoja valmistaa. Kuorin, pilkon, keitän ja soseutan niitä aina vähän isomman erän kerralla ja isken pilttipurkeissa pakkaseen erilaisina sekoituksina. Näin olen ajatellut toimia myös lihamössöjen kanssa, koska ne kaupan lihasoseet haisee, näyttää ja maistuu niin karmivalle, etten oikein hennoisi syöttää niitä edes pahimmalle vihamiehelleni. Hedelmäsoseiden suhteen en ole jaksanut noudattaa samanlaista kodinhengetär-linjaa, vaan ne meillä on banaania lukuunottamatta syöty purkista. Kerran yritin soseuttaa Sampolle iltapuuron kaveriksi päärynää. Siinä vaiheessa kun olin kymmenen minuuttia pilkkonut ja kuorinut ja muussannut niitä saakelin minikokoisia kotimaisia päärynöitä, päätin, että Sampo saa jatkossa päärynänsä pilttipurkista niin kauan kunnes sillä on riittävästi purukalustoa jyrsiä lohkoja pienemmäksi ihan itse.

Tänään havahduin siihen, etten ole kaikesta tästä vaivannäöstä huolimatta edes ajatellut, mitä lapseni oikeasti syö. Joo, tiedän, että se on allerginen omenalle ja siksi välttelen kaikkia omppua sisältäviä juttuja, samoin tarkistan aina, ettei ruoassa ole maitoproteiinia. Tiedän myös tasan tarkkaan, mitä eri ruoka-aineita Sampo on maistanut, mistä se tykkää ja mistä ei. Tänään kuitenkin pyörittelin kädessä Sampon suurta suosikkia, eli Nutrician Muksu päärynäsosetta, ja tajusin purkin kyljessä lukevan, että se on valmistettu Tsekissä. Eli lappaan siis lapseni suuhun Keski-Euroopassa purkitettua päärynämössöä, jonka parasta ennen päivämäärä on joskus vuoden 2013 puolella. Lastenruoistahan valtaosa valmistetaan UHT-kuumennuskäsittelymenetelmällä, jonka ansiosta ruoka säilyy tuoreena ja hyvänmakuisena pitkään, eikä lisä- tai säilöntäaineita tarvita. En varsinaisesti epäile, etteikö teollinen lastenruoka olisi turvallista ja korkealaatuista - se kun taitaa olla yksi tutkituimpia ja valvotuimpia elintarvikeryhmiä kauppojen hyllyillä. Enemmän mua mietityttää tuo alkuperä. Haluaisin tukea sekä omia että Sampon ruokia ostaessa kotimaista työtä, mahdollisuuksien mukaan myös kotimaisia raaka-aineita, ekologista tuotantoa ja erityisesti välttää turhia kuljetusmatkoja. Tsekki on aika kaukana, vaikka Muksu-soseet yllättäen ovatkin yleensä kaupan hyllyn halvin vaihtoehto.

Pikaisen googlettelun jälkeen selvisi, että Piltti- ja Bona-lastenruoat valmistetaan Suomessa Turun lastenruokatehtaalla. Lisäksi ainakin Piltin tuotekehitys on täysin kotimaista, samoin kuin suuri osa raaka-aineista. Kuulostaa hyvältä, mutta. Sekä Piltti että Bona ovat osa Nestlé-konsernia, jota kohtaan mulla on periaatteellinen asennevamma (lue lisää). Kotimaisuus taitaa kuitenkin nyt ajaa Nestlé-kammojeni edelle, ja ainakin ne Muksu-soseet jatkossa jäädä kaupassa hyllyyn. Muksua valmistava Nutricia Baby Oy on muuten osa Danone-konsernia.

Muut vaihtoehdot ovatkin mulle aika vieraita. Semper taitaa olla ruotsalainen firma, ja niillä oli joku kiva uudehko luomusarja, joka vaikutti ihan lupaavalta. Semperiä ei vaan saa ainakaan meidän lähikaupasta. HiPP-lastenruoat ovat aina luomua ja jokaisen purkin kannesta löytyy tuotantoerän numero, jonka perusteella koko valmistusprosessi on jäljitettävissä aina siitä lähtien, miltä pellolta raaka-aineet on kerätty. Ylipäätään HiPP-ruokien tuotantoprosessi vaikuttaa ainakin nettisivujen infon perusteella ekologiselta ja järkevältä. Hinta onkin sitten aika suolainen, eikä näitäkään löydy joka kaupan hyllyltä.

Näin ollen taidan vaan koittaa jaksaa itse muussailla jatkossa edes silloin tällöin niitä hedelmiäkin soseeksi, ja koittaa vaan kärsivällisesti luututa lattioilta vauvan käsistä luiskahtaneita kuolaisia hedelmäpaloja. Tai sitten se banaani nousee ratkaisevasti suurempaan rooliin Sampon ruokavaliossa...


Lisää aiheesta:
Nutricia Baby Oy
Pilttipiirin lastenruokasivut
Nestlé Bona
Semper
Hipp

Lapsellisia ihmisiä

Toissapäivänä söin kahden parhaan kaverini kanssa meillä aamupalaksi juustoja, patonkia ja hedelmiä. Sampo nukkui omassa sängyssään päiväunia, oli hiljaista, rauhallista ja normaalia. Vauvan olemassaolosta muistutti lähinnä leluläjä lattialla ja ruokapöydän tabletteihin pinttyneet aamupuuron jämät. Tuli sellainen olo, että vitsi, mun elämä oli joskus tällaista, ja voi että kun mun on sitä välillä ikävä.

Sampon syntymän jälkeen olen pitänyt selkeästi enemmän yhteyttä niihin tuttaviin, joilla on pieniä lapsia. Kun kuulumiset on enemmän ja vähemmän vauvaan liittyviä, on niitä helpompi jakaa sellaiselle ihmiselle, jolla on omia lapsia. Ei mua ainakaan ajalla ennen Sampoa kiinnostanut, milloin kaverin muksu oli viimeksi kakannut, tai kenelle sopii mangosose ja kenelle ei. Nykyään kaikki mitä mulle kuuluu on juurikin sitä osastoa, tai sitten korkeintaan saatan mainita, että vähän väsyttää ja siivotakin pitäisi. Lapsettomien kaverien näkeminen saa mut välillä myös niin kateelliseksi, että alkaa vaan ärsyttää. Mullekin kelpaisi pitkä viikonloppu Pariisissa tai edes ne myöhäiset illalliset keskellä viikkoa keskustan ravintoloissa...

Vielä raskausaikana vannoin, että musta ei sitten tule sellaista äitiä, joka unohtaa omat kaverinsa. Enkä mä unohtanut olekaan, mutta aika monen kanssa yhteydenpito on vähentynyt. Kun toinen taistelee työ- ja opiskelukiireidensä kanssa, ja itse taas on joka ilta jo seitsemältä aivan valmista kauraa, on vaan mahdotonta löytää aikaa, jolloin ehtisi tavata. Sampon läsnäolo selkeästi puurouttaa mun aivot ja kahvihetket kotona menee aina vauvan kanssa lässyttäessä ja sen viimeisimpiä tempauksia ihmetellessä. Näin siis tapahtuu vaikka olisin valmistautunut tilanteeseen etukäteen miettimällä kiinnostavia ajankohtaisia puheenaiheita. Heti kun olen sulkenut suuni, tajuan että nyt sieltä tuli taas joku vauvankakkakertomus. Jes. Aina voi tietty sopia treffit kaupungille, mutta toisen osapuolen pitää silloin varautua siihen että me joko a) saavutaan paikalle pari tuntia sovitun tapaamisajan jälkeen, b) lähdetään saman tien takaisin kotiin, koska jotain elintärkeää on unohtunut ottaa mukaan, c) Sampo huutaa koko tapaamisen ajan kuin hyeena tai d) kaikkia näitä yhdessä.

Mä olen nyt päättänyt tehdä tälle vauvajuttuihin rajoittuvalle elämälleni jotain. Ensinnäkin hylkäsin kaikki suunnitelmani aloittaa mitään vauvaharrastusta. Niissähän tärkeintä taitaa olla, että samanikäisten lasten äidit kohtaavat ja voivat vaihtaa ajatuksiaan arjesta. Tätä teen jo riittämiin nykyisten mammakavereideni kanssa, joten kiitos ei vauvamuskarille. Ensin mietin, että joku liikuntajuttu olisi kiva: kunto kohenisi ja samalla tapaisi vielä muita aikuisia ihmisiäkin. Sitten tajusin, etten oikeastaan voi sitoa itseäni mihinkään tarkkoihin aikatauluihin iltaisinkaan, koska J:n työajat ovat niin epäsäännölliset. Aloin jo suunnitella tilalle viikottaisia treffejä lapsettomien kaverien kanssa kaupungilla - suunnitelman olennainen osa olisi kivat viinihetket, vähän shoppailua ja ehkä vaikka jotain kulttuuririentoja silloin tällöin. Harmi vaan, että perun nykyäänkin valtaosan sovituista menoistani, kun tajuan, etten enää illalla jaksa lähteä mihinkään, tai laittautuminen kestäisi luvattoman kauan. Ennen oopperaa olisi varmaan pakko pestä päivän puurot ja puklut tukasta.

Tällä hetkellä projektini on sillä asteella, että olen sopinut ensi viikoksi opiskelua, kaappien siivousta ja vaunulenkkeilyä yhdistävää päiväohjelmaa Sampon kummitädin kanssa. Toisin sanoen tiedossa on paljon puhetta vauvoista. Lisäksi aloitin pitkästä aikaa uuden neuleprojektin, syksyisin kun iskee tarve kutoa paljon villasukkia, joista yksiäkään en koskaan saa valmiiksi. Tänä vuonna en tosin kudo sukkia, vaan Sampolle villahousuja, joissa on ihan helvetin vaikea ohje, koska perusmalli ilman palmikoita olisi ihan tylsä valinta tällaiselle lapseensa täysillä panostavalle supermutsille. Mulla taitaa olla vielä vähän opettelemista tässä lapsivapaan ajan viettämisessä.

Night Time Is the Right Time

Yöaika tuntuu olevan vauvaperheissä jatkuvan tarkkailun alla. Meiltä tiedustellaan aina ensin, kuinka vanha vauva on (puoli vuotta), onko se tyttö vai poika (poika), mikä sen nimi on (Sampo) ja sitten nukkuuko se jo yöt hyvin (lue lisää). Kyllästymiseen asti kertaan lapseni nukkumistapoja, yösyömisiä, kiukkukohtauksia ja muistan vielä lisätä loppuun, että pahemminkin voisi tietysti olla.

Sampo on ollut alusta asti melko lahjakas nukkuja. Ensimmäisten parin kuukauden ajan tainnuttajaksi riitti tarpeeksi nopeasti tarjoiltu maito, vähitellen myös tutti ja nykyään vauva ei enää edes syö öisin. Meillä on myös jo pari kuukautta ollut kunnollinen unirytmi: iltaysiltä nukkumaan ja aamuseiskalta ylös. Välillä yöllä saatetaan heräillä kerran tai pari, mutta se on aika harvinaista. Suurin osa tuntemistani vauvaperheistä pitää tätä vähintään keskivertoa parempana suorituksena, ja saankin usein kuulla, kuinka onnekas olen, kun saan illalla pari tuntia omaa aikaa ja voin silti nukkua tarpeeksi pitkään.

Valitettavasti mulle 7-8 tuntia unta (varsinkaan parilla herätyksellä) ei ole tarpeeksi, unentarpeeni kun tuntuu olevan pohjaton. Voisin nukkua ihan kuinka pitkään tahansa ja aamun ensimmäisen tunnin vietän sellaisessa kokovartalokoomassa, että hetkittäin pelottaa jo vauvan kanniskelukin. Olen siis aamuisin täysin toimintakyvytön, mikä ei ole hyvä juttu kun mukana menossa on myös nälkäänsä kiljuva ja puuroaan ympäriinsä läiskivä vauva, jota pitäisi pestä, rasvata ja leikittääkin. Lisäksi yksikin herätys yön aikana tarkoittaa vähintään puolen tunnin valvomista ennen kuin nukahdan uudestaan. Tämä ominaisuus tuntuu periytyneen myös lapselleni. En silti välttämättä riemuitse siitä, että Sampo pitää mulle öisin seuraa...

Aamukooma menee onneksi ohi ja loppupäivä sujuu ihan virkeissä tunnelmissa. Mutta auta armias kun tulee se valvottu yö. Pienikin univaje tekee musta sellaisen hirviön, että kaikki lähistöllä olevat elolliset ja elottomat oliot ovat välittömässä vaarassa. Pinna on silloin niin kireällä, että mikä tahansa voi laukaista raivonpuuskan: sekin, jos J ehdottaa, että menisin päiväunille. Tästä syystä kannatan vankkumattomasti kaikkia vauvan unta edesauttavia toimia. Meillä on makkarin verhot tiukasti ikkunan edessä, unirievut ja -rätit sängyssä ja iltapuuroa ja -maitoa tankataan mahan täydeltä. Lempeää unikouluakin kokeiltiin pari päivää, kunnes yösyötöt saatiin loppumaan. Luojan kiitos tämä kaikki on auttanut - tunnen nimittäin aika monta äitiä, jotka heräilevät joka yö parin tunnin välein kaikista toimenpiteistä huolimatta.

Univelka on (ikkunoiden pesun jälkeen) ehkä kamalinta mitä tiedän. Ymmärtääkseni herättämistä ja keinotekoista valvottamista käytetään myös varsin usein kidutuskeinona, ja onhan univajeella muutenkin vaikka minkälaisia haitallisia vaikutuksia. Ehkä niistä vauvojen yöunista kysellään siis ihan syystä. Veikkaankin, että paras lahja, mitä pikkulasten vanhemmille voi antaa, on hyvin nukutut yöunet. Mummit, vaarit ja kumminkaimat siis tarjoutumaan vauvojen yöseuraksi ja vanhemmat siksi aikaa olkkarin sohvalle nukkumaan!

Supermutsikin kantaa kortensa kekoon lupaamalla ottaa kaikki kavereiden olevat ja tulevat muksut yökylään kerran kuussa. Ehdot ovat seuraavat: a) pääsen kummitädiksi tilanteen koittaessa, ja b) saan ikkunanpesuapua tarvittaessa. Aika hyvä tarjous, eikö?

Opiskelevien lapsiperheiden asemasta

Hyvä puoluejohtaja,

Lähitulevaisuudessa vanhempainvapaani päättävänä yliopisto-opiskelijana minua askarruttaa suuresti muutama opintotukilakiin liittyvä seikka. 

Opintotukilaissa samassa asunnossa lapsensa kanssa asuvat opiskelijat rajataan opintotuen asumislisän ulkopuolelle. Tämä on mielestäni epäoikeudenmukaista ja opiskelijoita eriarvoistavaa. Lastensa kanssa asuvat opiskelijat kuuluvat toki yleisen asumistuen piiriin, mutta esimerkiksi meidän perheemme kohdalla pian valmistuva, mutta jo työelämään siirtynyt aviopuolisoni on Kelan näkökulmasta liian hyvätuloinen, jotta olisimme oikeutettuja asumistukeen. Näin ollen minun tuloni vanhempainvapaan päättymisen jälkeen koostuvat pelkästä opintorahasta, ollen 298 euroa kuukaudessa ennen verotusta. Mikäli meillä ei puolisoni kanssa olisi lasta, saisin tämän lisäksi opintotuen asumislisää, puolison tuloja kun ei sitä myönnettäessä oteta huomioon. Tuloni kasvaisivat tällöin 201,60 euroa kuukausittain.

Lienee itsestään selvää, että kolmihenkinen perhe kuluttaa kaksihenkistä enemmän, joten mielestäni tulojen jakautumisessa on näiltä osin melkoinen epäkohta. Kyseenalaistaisin myös sen, että opiskelijat arvotetaan eri viivalle sen mukaan, onko heillä alaikäisiä huollettavia vai ei. Oma arvoni opiskelijana tuskin puolivuotiaan lapseni myötä kuitenkaan laskee?

Harva opiskelija voi myöskään jäädä hoitovapaalle vanhempainrahakauden jälkeen, vaikka se taloudellisesti olisikin mahdollista. Alle kolmen vuoden ikäisen lapsen vanhemmalla on työsopimuslain nojalla oikeus hoitaa lastaan kotona työsuhteen katkeamatta. Yliopistolta taas saa olla poissa korkeintaan kaksi vuotta, oli syy poissaoloon mikä tahansa. Opintoihin voi anoa lisäaikaa mikäli viivästymiselle on esittää hyvä syy, kuten lapsen hoitovastuu. Lisäaikaa ei kuitenkaan myönnetä, jos opinnot ovat pahasti kesken, eikä niitä voida katsoa suoritettavan loppuun kohtuullisessa ajassa. Näin ollen esimerkiksi kahden perättäisen hoitovapaan pitäminen opiskeluaikana on käytännössä mahdotonta, ellei sitten kykene edistymään opinnoissaan sivutoimisesti vanhempain- tai hoitovapaan aikana. Työpaikalla ketään vanhempain- tai hoitovapaalla olevaa ei kuitenkaan kysellä osa-aikaisesti töihin työpaikan menettämisen uhalla.

Nyt olisinkin kiinnostunut kuulemaan, mitä te puolueenne puheenjohtajana ajattelette näistä selkeistä epäkohdista opiskelevien lapsiperheiden oikeuksissa. Puolueenne pyrkii käsittääkseni useiden muiden tavoin parantamaan niin opiskelijoiden kuin lapsiperheidenkin asemaa. Aion kirjoittaa aiheesta äitiyttä käsittelevässä blogissani, jossa toivoisin voivani julkaista myös teidän vastauksenne tähän tiedusteluun.

Ystävällisin terveisin

Supermutsi
http://www.s-mutsi.blogspot.com


Mulla on selkeästi kova hinku Karpoksi Karpon paikalle. Nähtäväksi jää, saanko edes yhtään vastausta, mutta nyt oon ainakin yrittänyt! Sähköpostia lähti myös Libero-kerholle, jonka ilmaispakettien perässä hiihdeltiin eilen ympäri kaupunkia tuloksetta, siitä lisää myöhemmin.

Äitien sota

Noin yleisesti ottaen luulisi, että samassa elämäntilanteessa olevat, ja samojen ongelmien kanssa kamppailevat ihmiset ymmärtäisivät toisiaan. Toimisivat tarvittaessa vaikka vertaistukenakin. Pienten lasten äitien kohdallahan näin ei ole. Äidit ovat uskomattoman hanakoita puolustamaan omaa näkemystään, lyttäämään muiden valintoja ja saamaan aikaan riidan aiheesta kuin aiheesta silmänräpäyksessä. Jos hormonihuuruisia pikkuvauvojen äitejä suljettaisiin yhteen huoneeseen keskustelemaan näkemyseroistaan, tulisi ruumiita todennäköisesti nopeammin kuin ehdit sanoa kiintymysvanhemmuus.

Mun on hirveän vaikeaa käsittää, mikä siinä äitiydessä on niin pyhää, että sen varjolla olisi oikeus puuttua muiden ihmisten asioihin. Jokaisella äidillä tuntuu olevan mielipide, pitääkö lasta kantaa rinta- vai kantorepussa, onko parempi syödä sosetta vai sormiruokaa tai minkä ikäisenä vauva voi mennä ensimmäisen kerran yökylään. Eikä siinä mitään, mielipiteitähän on yhtä monta kuin ihmisiäkin ja se on vain hyvä juttu. Mutta minkä ihmeen takia mutsit kautta maan kuvittelevat, että se oma mielipide on ainoa oikea ja sen varjolla voi täysin varauksetta arvostella muiden ratkaisuja?

Erityisesti tämä oman asian julistaminen tuntuu pesiytyneen nettikeskusteluun, blogeihin ja mammapalstoille. Ja onhan se ihan ymmärrettävää, että nimettömänä ja kasvottomana on helpompaa arvostella. Itse sain viimeisimpään hiusaiheiseen kirjoitukseeni liittyen sähköpostia, jossa monisanaisesti ihmeteltiin, kuinka olen uskaltanut lyhentää tukkani vaikka mulla on pieni lapsi, kun vauvahan ei välttämättä olisi edes tunnistanut mua enää kampaajakäynnin jälkeen. Ja kun olin niin monta tuntia poissakin! Tiedoksesi sinä nimetön henkilö, että toistaiseksi lapseni tuntuu vielä ymmärtävän kuka olen. Huomenna tosin voi olla tiukat paikat, kun ajattelin kokeilla päälle punaista paitaa mustan sijaan.

Jonkun verran kyräilyä ja kannanottoja tulee silti vastaan ihan todellisessakin arjessa. Esimerkiksi neuvolan odotushuone on aika otollinen paikka. Siellä vertaillaan toki vauvoja toisiinsa (kenen vauva seisoo jo, kuka huutaa hysteerisenä koko neuvolakäynnin ajan ja kenellä on pahimmat reisikermut), mutta ennen kaikkea arvostellaan äitien tekemiä ratkaisuja aina vauvojen vaatteista ja vaunujen varustelusta siihen, kenen lapset käyttäytyvät rauhallisimmin ja kuka lepertelee sylivauvalleen eniten.

Omakohtaisten kokemusten perusteella olen pähkäillyt, että ehkä kaikki äitien keskinäinen kyräily on pelkkää epävarmuutta omasta vanhemmuudesta. Äitiys on niin älyttömän iso asia, että ei siitä yksinkertaisesti voi selvitä täydellisesti - usein tuntuu että pelkkä kohtuullisesti pärjääminenkin on turhan haastavaa. Sitten iskee tarve puolustella omia valintoja ja brassailla niillä asioilla, mihin itse on jaksanut ja viitsinyt keskittyä. Eräs kaverini sanoi aiheeseen liittyen tosi fiksusti, ettei varmasti ole paras mahdollinen äiti omalle lapselleen. Aina voisi olla esimerkiksi enemmän aikaa ja kärsivällisyyttä. Mutta hän nyt kuitenkin sattuu olemaan lapsensa ainoa äiti, ja sen kanssa vain on molempien pärjättävä. Täydellisiä ihmisiä kun ei ole, joten sellaisia on myös aika vaikea kasvattaa.

Tukka hyvin, kaikki hyvin

Käväisin lauantaina kampaajalla siistimässä karmeaan tilaan päässyttä kuontaloani. Vartin istuskelun jälkeen kampaamon lattia alkoi täyttyä parikymmentä senttiä pitkistä keskiruskeista hiustupsuista ja mun pää muuttui samalla varmaan kilon kevyemmäksi. En ollut tällaista radikaalia muutosta etukäteen suunnitellut, mutta viimeistään tällä viikolla hiustenpesun yhteydessä on käynyt selväksi, että se oli ehkä paras ideani ikinä. Äitiys + lyhyt tukka = toimiva ratkaisu. Tänäänkin suhasin tukkani minuutissa puhtaaksi, hypistelin sitä toisen minuutin ja annoin kuivua vartin - lopputuloksen kanssa kehtaisin lähteä vaikka isompiinkin pippaloihin. Ihan huippua! Aiemmin joka-aamuiseen tukkaoperaatioon sai helposti kulutettua tunnin ja senkin jälkeen hiustyylin virkaa toimitti hätäponnari.

Suosittelen siis kaikille tuoreille äideille kampaajakäyntiä. Vaikka pitkistä hiuksista ei huvittaisikaan luopua, tekee pelkkä hapsuisten latvojen siistiminen, uusi väri ja tukan föönaaminen muotoon (siis mitä, eikö kaikilla äideillä muka ole aikaa laittaa tukkaa joka aamu???) ihmeitä peilikuvalle. Puhumattakaan siitä, kuinka ihanaa on istahtaa pariksi tunniksi alas, saada päähierontaa ja hemmottelua, lukea lehti ihan rauhassa ilman yhtään kiljuvaa kakaraa tai kesken päiväunien heräävää vauvaa. Ai ai.

Raskaudenhan sanotaan muuttavan naisen hiuslaatua. Tällaisesta ei itseni kohdalla aiemmin ollut merkkejä, joten suhtauduin koko juttuun urbaanina legendana. Mutta. Mulla on ilmeisesti ollut tähän saakka liikaa hiusta päässä, koska nyt lyhentämisen yhteydessä tapahtui myös radikaali kihartuminen. Ennen aavistuksen verran taipuisa tukkani onkin yhtäkkiä sähäkän käkkärä. Sehän ei menoa haittaa, kiharat hiukset kun ovat olleet haavelistani kärjessä pienen ikuisuuden. Nyt mietin enää, saisinko esim. afron, jos tekaisisin tässä lähiaikoina toisen muksun..?! Siinä tapauksessa moista toimintaa voisi nimittäin melkein jo harkita.

Ojasta allikkoon

Vetäisin tässä näköjään kuukauden mittaisen päivityskatkon kehiin. Siitä lienee helppo päätellä, että kuluneet neljä viikkoa ovat vaatineet Supermutsin läsnäoloa kaikkialla muualla paitsi tietokoneen ääressä. Alle puolivuotias vauva voi kokemukseni mukaan oppia kuukaudessa muun muassa:

- kääntymään selältä vatsalleen ja huutamaan kuin syötävä, koska ei muista, miten käännytään takaisin selälleen
- etenemään mittarimatotyylillä enemmän ja vähemmän pitkiä matkoja
- vieroksumaan kaikkea syötävää niin, että rauhalliset ruokailuhetket ovat muisto vain, ja ruokailun jälkeinen siivous kestää ainakin seuraavaan ruoka-aikaan asti.

Myös maitoallergia ja atooppinen iho ovat aiheuttaneet haasteita. Soijamaito ei vissiin ole mitään herkkua päätellen siitä, kuinka paljon tuttipullon kanssa saa taistella, eikä kaksi kertaa päivässä toistuva rasvaaminenkaan taida olla parasta ajanvietettä. Sairaaloissa on ravattu urakalla sopivaa maidotonta korviketta kokeiltaessa. Sopivan merkin löydyttyä itkuisuus ja jatkuva huuto, josta taannoin saatoin hieman valittaa, on kyllä loppunut ja meillä asuu nykyään pääsääntöisesti ihan tyytyväinen pikkumies. Valitettavasti tyyppi on vaan keskittänyt aiemmin huutamiseen kuluneen energiansa uusien taitojen optteluun, ja vaatii jatkuvaa tarkkailua ja leikkiseuraa.

Toimenkuvani on siis laajentunut hyssyttelystä ja heiluttelusta uusien lelujen esittelyyn, hihkumiseen, irvistelyyn, päristelyyn sekä muiden hulvattomien äänien ja ilmeiden tuottamiseen, ryömintä- ja kierintäkoordinaattorina toimimiseen sekä jatkuvaan jutusteluun. Ja tarvitaan sitä heijaamistakin joskus - jos ei muulloin niin ainakin ruokahetkinä, kun mikään ei suju ja kaikki paitsi oma nyrkki maistuu pahalta. Ne ajat kun Sampo nukkuu päiväunia, käytän porkkanaroiskeiden siivoamiseen.

Viikolla kädet siis on kirjaimellisesti täynnä töitä. Ja koska on kesä, eikä J:lla yhtään lomaa, olemme viettäneet viikonloput maalla isovanhempien hoitoavusta nauttien ja rentoutuen. Toisin sanoen lauantaisin on valvottu aamuneljään ja sunnuntai-iltaisin riidelty verisesti siitä, kumman väsymystila on pahempi. Tosi rentouttavaa.

Turhuuksien turhuus

Tuskailin eilen vauvanvaatteista ja ylimääräisistä hilavitkuttimista täyttyviä vähäisiä säilytystilojamme, ja päätin tehdä inventaariota siitä, kuinka paljon täysin turhaa vauvatavaraa meillä oikeastaan onkaan. Vaatekaapista löytyi pari pahvilaatikollista käyttämättömiä pieneksi jääneitä vaatteita sekä yksi laatikollinen sellaisia vaatteita, jotka vielä mahtuvat, mutta joita käytetään todennäköisesti kerta tai pari. Sampolla on muun muassa neljä samankokoista toppahaalaria. On siis ensi talvena ainakin ulkovaatteissa valinnanvaraa.

Toisesta komerosta löytyi hyllyllinen raskausaikana hamstrattuja huopia ja peittoja, joiden päällä kuvittelin Sampon tykkäävän pötkötellä. Sittemmin on todettu, että lapsemme on suhteellisen kuumaverinen tapaus ja vihaa villaa, fleecea ja muuta hiostavaa tai lämmittävää materiaalia. Lisäksi omistamme kolme kertaa käytetyn unipussin, hirveän määrän kaikkia kylpemiseen, pesemiseen ym. tarkoitettuja purkkeja ja purtiloita, joita ei ole korkattukaan, läjän tuttipulloja, joista lapsi ei suostu juomaan, sekä yhden hyödyttömäksi todetun kantopussin. Oma lukunsa ovat sitten kaikki ne tarvikkeet, joista Sampo ei vielä edes ymmärrä mitään. Kotona on mm. jakkara valmiina odottamassa, jos vauvalle tulee äkillinen tarve pestä omat kätensä lavuaarin ääressä.

Kuvittelin tämän inventaarion jälkeen, että meillä on aivan valtavasti turhaa tavaraa, ja olin jo valmis maksamaan jollekin, joka tulisi hakemaan ne pois. Sitten törmäsin eräässä lastentarvikkeita myyvässä nettikaupassa tähän ja häkellyin. Mihin hävisi mikro? Entä vesihaude? Jos joku todellakin kokee tarvitsevansa digitaalista pullon ja vauvanruoan lämmitintä, ilmoittautukoon välittömästi! Tarvitsen suunnattoman hyvät perustelut vakuuttuakseni kyseisen turhakkeen tarpeellisuudesta, enkä todennäköisesti siltikään suostu uskomaan, että se olisi välttämätön tai edes hyödyllinen vauvaperheen apuväline.

Enää musta ei kuitenkaan tunnu siltä, että meillä olisi jotenkin ylenmäärin turhia kapistuksia. Pari pahvilaatikollista vaatetta menee äkkiä kaupaksi kirpparilla ja peittoja voi hyödyntää vaikka kissanpetinä. Taisin selvitä suhteellisen helpolla ensisynnyttäjiin iskevästä tarvikehuumasta! Näin ollen voin ihan hyvällä mielellä tilata sieltä samaisesta verkkokaupasta pari uutta bodya ja supersöpön Brion kävelyvaunun (kuva vieressä), jolla Sampo ei tee mitään ainakaan puoleen vuoteen. Mutta hei, siihen vaunuun voi odotteluajaksi kasata kaikki muut kehittävät (ja tarpeettomat) nurkissa lojuvat lelut. Kyse ei siis missään tapauksessa ole turhakkeesta!

(Kuva: www.brio.fi)

Ei kun se on ihan normaalia...

Joskus sitä tuntee itsensä ihan surkeaksi äidiksi. Kuten esimerkiksi silloin, kun vieraat istuvat vaivaantuneina ruokapöydän ääressä kuunnellen jo toista tuntia kurkku suorana huutavaa vauvaa. Tai silloin, kun on sen samaisen vauvan kanssa lääkärissä, eikä kuule sanaakaan lääkärin puheesta. Puhumattakaan siitä, kun kymmenes ohikulkija tulee kyselemään, onko vauvalla nälkä kun se huutaa, ja kerta toisensa jälkeen vastaa, että "ei kun se vaan on vähän kovaääninen, se on ihan normaalia."

Meillä tosiaan huudetaan nykyään aika paljon, mittariksi riittänee se, että pikkumiehen ääni oli taannoin pari viikkoa ihan käheä kaikesta karjumisesta. Pääsääntöisesti huudot tuntuvat liittyvän siihen, kun pitäisi nukahtaa, mutta aika usein rääkymistä ilmaantuu myös jos pitäisi olla esim. vaunuissa, kantorepussa, lattialla, sylissä, sitterissä, syödä tai käydä pesulla. Huutaa voi oikeastaan missä tahansa, milloin tahansa ja miten kauan tahansa. Eikä siihen auta mikään muu kuin sylissä kanniskelu niin, että samaan aikaan kävelee, hyppyyttää, heijaa ja heiluttaa. Kantamisen on suotavaa kestää vähintään puoli tuntia, ja senkin jälkeen Sampo voi vielä palkaksi vetäistä viiden minuutin karjunnat ennen kuin uni vie voiton.

Yritetty on vaunuja, sitteriä, kantoreppua, erilaisia vaippoja, vaatteiden lisäämistä ja vähentämistä, tuttia, maitoa, sosetta, kylpyä, suihkua ja kaikkia kuviteltavissa olevia konsteja. Aurinkolasit auttoi kerran viideksi minuutiksi, mutta nyt niidenkin teho on kaikonnut. Ja joo, ollaan käyty lääkärissä. Sampolla ei ole korvatulehdusta, kurkunpääntulehdusta tai mitään muutakaan selkeää syytä itkuisuudelle. Mahdollista maitoallergiaa testataan parin viikon päästä, mutta ainakaan vielä muutaman päivän kestänyt maidoton dieetti ei ole tuonut minkäänlaista helpotusta. Sentään tulossa olevan allergiatestin myötä on saatu joku syy, jonka voi esittää ihmetteleville kanssaihmisille. Se "meidän vauva on vähän temperamenttinen, ja jotkut vauvat vain itkee vähän enemmän" kun ei aina tunnu tehoavan.

Täytyy kyllä sanoa, että itkuun ja huutoon voi tottua. Nykyään vartin sessio ei tunnu enää missään, ja tänäänkin nukutin huutavan vauvan ihan hyvillä mielin omaan sänkyyn vieressä istuen ja päätä silitellen. Toissapäivänä kun Sampo huusi jo silminnähden hermostuneen ukin sylissä 20 minuuttia, ajattelin vain, että onpas aika vaimeat äänet, eihän tässä mitään. Silti tulee myös niitä hetkiä, kun epätoivo vie voiton, ja sitä voisi vajota maan alle häpeästä tai alkaa vaikka itsekin parkua. Julkisilla paikoilla tapahtuvia raivareita en kerta kaikkiaan kestä nolostelematta, ja joskus vähäisten yöunien jälkeen, kun raivo alkaa heti aamukahdeksalta, on vähän surkea fiilis myös.

Koska lapsemme ilmeisesti on vähän temperamenttinen tapaus, ja se huutaminen on ihan normaalia, täytyy kai vain koittaa ajatella, että hyssytellessä reisilihakset voimistuu ja pakaraläskit kaikkoaa. Kasvavasta hauiksesta puhumattakaan! Musiikki tuntuu rauhoittavan pientä parkujaa, joten päivän kulttuuriannos tulee nykyään moninkertaisena. Tällä hetkellä Sampo diggailee erityisesti reggae-rytmejä - mikäs sen mukavampaa tällaisina helteisinä kesäpäivinä. Niin ja onneksi meillä ei juurikaan itketä öisin. Luukuttaa voi siis niin lujaa kuin huvittaa, niin vauva kuin mutsikin.

Naminami naminami päärynää

Sampo päätti juhannuksena siirtyä elämässään yhden vaiheen eteenpäin ja mutustelee nykyään iltapalaksi hedelmäsosetta ja aamupalaksi velliä. Kuten kaikissa muissakin asioissa, joihin neuvola antaa ohjeistuksia, skitsoilin aluksi kiinteiden aloittamisessa ja kuvittelin vauvan suunnilleen räjähtävän, jos se nielaisee jotain muuta kuin maitoa tai D-vitamiinia ennen neljän kuukauden ikää. Sittemmin on tullut todettua, että se ei räjähdä. Sen sijaan se pysyy huomattavan paremmin tyytyväisenä, nukkuu pidempiä yö- ja päiväunia, eikä ole juurikaan kärsinyt edes mahakivuista (toisin kuin sillon kun pieneen vatsaan ahdetaan puolitoista litraa maitoa päivässä). Yritänpä siis jatkossa muistaa, etten kuuntele enää neuvolan ohjeistuksia yhtään mistään, koska kaikki lapset ovat yksilöitä ja me J:n kanssa vanhempina kuitenkin tiedetään paremmin kuin yksikään neuvolantäti.

Sampo aloitti uransa soseiden parissa kaikkien ohjeiden vastaisesti päärynäsoseesta, joten kohta meillä varmaan on lapsi, jolle mikään kunnon ruoka ei kelpaa. Kaikkia pottusoseen puolestapuhujia kehottaisin silti maistamaan joskus sitä äidinmaitoa tai korviketta, jolla pikkuvauvojen pitäisi elämänsä ensimmäiset 4-6 kuukautta elää. Sehän tosiaan maistuu nimenomaan makealta, ihan kuten ne paljon parjatut hedelmäsoseetkin. Jotenkin mun järki sanoo, että niin kauan kuin lapsi ei vielä tajua yhtään mistään yhtään mitään, olisi ihan suotavaa kuormittaa sitä lähinnä asioilla, jotka on mieluisia ja mukavia. Enkä mäkään söisi perunaa ilta- tai aamupalaksi, joten miksi Sampon pitäisi? Meillä perunat ja porkkanat jäävät siis vielä hetkeksi odottelemaan aikaa, jolloin lusikalla syöminen on aavistuksen tutumpaa puuhaa.

Ensin kaipasin myös jotain kaikenkattavaa opasta aiheesta kiinteisiin ruokiin totuttelu. Epätoivoisten googlettelujen jälkeen tajusin, että mulla on omatkin aivot, joilla voi ajatella. Sose sulaa ymmärrettävästi hitaammin kuin maito, joten sitä kannattaa varmaan antaa silloin kun toivoisi vauvan olevan pidemmän aikaa syömättä (lue: ennen yöunia + tarpeen mukaan ennen päiväunia). Uusista ruoka-aineista voi tulla maha kipeäksi, joten koko purkillista ei kantsi syöttää kerralla, vaikka vauva aukoisikin suutaan toiveikkaana. Lapsi saattaa olla jollekin raaka-aineelle allerginen, joten maistelu kannattaa rajoittaa muutamaan makuun kerrallaan, jotta ne epäsopivat voi sitten sieltä poimia pois. Ja kun homma alkaa olla hanskassa, eikä mitään mainittavia vaivoja tule, voi antaa kerralla vähän enemmän, ja vähitellen useammalla aterialla päivän aikana.

Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin vain ruoasta, ei mistään rakettitieteestä, eli eiköhän me selviydytä ilman mitään yksityiskohtaista syöttöopasta. Jotain kirjallista kuitenkin vielä kaipailisin - nimittäin hyviä ja helppoja ohjeita vähän isomman lapsen ruokaa varten. Mitä yrttejä tai mausteita kannattaa käyttää soseita maustamaan, mitkä kasvikset maistuvat erityisen hyvältä yhdessä ja ennen kaikkea: missä iässä lasta voi alkaa totuttaa syömään valkosipulia? Meillä sitä tungetaan suunnilleen kaikkiin mahdollisiin ruokiin (lisäksi J höystää kaiken sitruunalla), joten ipanankin olisi syytä tottua makuun mahdollisimman nopeasti, jos meinaa joskus vedellä samoja pöperöitä vanhempiensa kanssa. Eli jos tiedätte jotain loistavaa keittokirjaa, jonka avulla lapset voi totuttaa syömään muutakin kuin nakkeja ranskalaisilla, ilmoittakaa välittömästi!

Maalle meidän landelle

Epäilen, että kuuma kesäkuun aurinko on tehnyt aivoistani lopullisesti huttua, sillä olen viime päivät pyöritellyt päässäni ajatusta, johon liittyy oma talo, pieni kasvimaa, pari omenapuuta ja ennen kaikkea Karkkila, elämän kokoinen kaupunki tunnin ajomatkan päässä Helsingistä. Itsehän olen viettänyt elämäni ensimmäiset kuusitoista vuotta Karkkilassa ja muutettuani sieltä pääkaupungin humuun, taisin vannoa, etten ikinä palaa takaisin, ainakaan pysyvästi.

Sampon syntymän jälkeen olen kuitenkin säännöllisen epäsäännöllisesti tullut ajatelleeksi, kuinka mukavaa olisi, jos olisi oma auto, oma talo, lastenhoitoapua lähellä, samassa elämäntilanteessa olevaa seuraa, vähemmän ruuhkaa ruokakaupassa, enemmän puita ja puistoja jne. Kaupunkikaksiommekin alkaa käydä ahtaaksi viimeistään siinä vaiheessa kun ipana oppii kävelemään, hissittömyys ja säilytystilan puute turhauttaa jo nyt. Karkkila alkoi houkuttaa viimeistään siinä vaiheessa kun havaitsin, että sieltä todellakin saa omakotitalon samalla hinnalla, millä Helsingistä kämäisen kerrostalokolmion jostain lähiöstä. Oivalsin myös, että mun pitäisi jo puolen vuoden päästä alkaa kuluttaa yliopiston luentosalien penkkejä aika antaumuksella - ja jos joskus kuvittelin kykeneväni siihen samalla kun hoidan lasta, olen nyt avannut silmäni todellisuudelle ja todennut, että eipä onnistu moinen. Karkkilasta löytyisi isovanhempien ja tätskämummeleiden tarjoamaa lastenhoitoapua parina päivänä viikossa, eikä Sampon tarvitsisi mennä vielä alle yksivuotiaana päivähoitoon.

Vaihtoehdon Karkkila kykenen siis perustelemaan itselleni järjellä, mutta että omakotitalo. Vaikka olen vuosikaudet ajatellut, että omakotitalossa asuminen on hölmöä energian tuhlausta? Vaikka en ole ikinä jaksanut kiinnostua kukkapenkeistä, remontoinnista, nurmikon leikkaamisesta enkä varsinkaan lumitöistä? Koko vimma taitaakin siis perustua siihen, mikä olisi parasta Sampon kannalta. Kuinka hauskaa olisikaan, jos voisi levittää heti aamusta viltin nurmikolle ja viipottaa omalla pihalla vaikka kalsareissa? Ettei aina tarvitsisi ensin tuntikausia tehdä lähtöä puistoon, ja sitten kun lopulta on sinne päässyt, alkaa valmistautua kotimatkaan? Sinne takapihalle voisi pykätä kesäksi majan, talveksi lumilinnan ja kutsua kaikki kaverit leikkimään. Niin, ja äitikin saisi sen yrittipuutarhansa, jota kerrostalokodin ikkunalaudalle ei voi perustaa puhemies Maon hortonomisten taipumusten vuoksi.

Ennen kuin kaikki tätä lukevat sukulaiseni lähtevät selailemaan etuovi.com -sivustoa, muistutan, että Karkkila on vasta hyväksytty mukaan potentiaalisten vaihtoehtojen listalle. Harkinnassa ovat myös se sikahintainen helsinkiläiskolmio, sekä tällaiset lähipitäjät kuin Espoo ja Vantaa. Huussi, kasvimaa ja elämän kokoinen kaupunki ovat varmasti ihan jees näin kesäaikaan, mutta talvella saattaisi alkaa ahdistaa. Ainakin ne lumityöt.

Tätä en osannut odottaa, osa 1: paksuna

Raskausaikaan, vauvan syntymään ja sen jälkeiseen elämään mahtuu miljoona asiaa, jota en ikinä olisi osannut odottaa. Niistä valtaosa on sellaisia, joista kuka tahansa lapsen saanut ihminen olisi varmasti voinut vinkata, ja elämä olisi taas ollut aavistuksen helpompaa. Jokunen odottamattomista seikoista saattaa perustua ihan vain subjektiiviseen kokemukseeni, mutta koinpa silti aiheelliseksi laatia näistä jymy-ylläreistä lyhyen listan. On nimittäin paljon mukavampi tulla sieltä synnytyslaitokselta kotiin kun kaapista löytyy riittävästi terveyssiteitä äidille ja vaippoja lapselle. Potan, syöttötuolin ja ne koon 74-80 cm vaatteet ehtii kyllä hankkia myöhemminkin.

1. Raskaus ei todellakaan saa kaikkia naisia hehkumaan. Esim. minua. Sen sijaan iho kyllä kukki, tukka rasvoittui (tosin ei sentään tippunut päästä, siihen kun olin varautunut) ja turvotus lisääntyi. Ei todellakaan mikään hehkeä fiilis. Lisäksi raskauskilot kertyvät salakavalasti ja niiden pois karistaminen ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Pullan syöntiä kannattaa siis rajoittaa!

2. Kaikki tietävät, että raskausaikana voi olla väsymystä, huonovointisuutta, selkäkipuja ja muita fyysisiä vaivoja. Silti aika yllärinä tuli, että väsymys on sitä luokkaa, että voisi nukkua kellon ympäri, ja kun oksettaa, ei kannata koko päivänä poistua vessasta tai ämpärin lähettyviltä. Lisää yllätyksiä tuovat kaikki hämmentävät komplikaatiot, mistä et ole ikinä kuullutkaan. Raskaana ollessa voi esimerkiksi saada kasvohermohalvauksen, ja sehän vasta lystiä on. Ihan oma lukunsa on myös se tunne, kun loppuraskaudesta ei enää kykene leikkaamaan omia varpaankynsiään...

3. Neuvolassa ei välttämättä saa niitä kuuluisia neuvoja. Sen sijaan voi saada pimahtaneen maineen, jos uskaltaa avautua siitä, miltä oikeasti tuntuu. Keskusteluapua tarjotaan turhankin hanakasti, ainakin jos myöntää jännittävänsä ajatusta äitiydestä. Ihan sama, vaikka kuinka yrittäisi kertoa, että osaa käsitellä niitä tuntemuksia itsenäisesti. Tulevia isiä ei myöskään neuvolassa juuri huomioida. Käynnit on aikalailla optimoitu äideille ja ainakaan meidän neuvolantäti ei kertaakaan edes ehdottanut, että J voisi tulla mukaan. Toisaalta mitä enemmän neuvolakäyntejä oli takana, sitä turhemmalta J:n läsnäolo olisi varmasti tuntunut - tuskinpa sitä isää hirveästi kiinnostaa äidin verenpaine, kuukausittainen painonnousu tai suonikohjujen hoito-ohjeet.

4. Äitiysvaatteet ovat sikakalliita ja valikoima surkea. Uusia rintaliivejä pitää ostaa kuukausittain, jos haluaa kaapista löytyvän sopivan kokoiset. Eikä muuten kannata erehtyä kuvittelemaan, että sitä samaa raskausmekkoa voisi sitten käyttää imetysaikanakin - kun turvotus häviää ja maha kutistuu, raskauden myötä venynyt mekko näyttää aivan järkyttävältä päällä.

5. Jos joutuu jäämään sairaslomalle tai aloittamaan äitiyslomansa varhennettuna, aikaa olisi vaikka mihin, mutta keskittymiskykyä ei. Aivoista tulee raskauden myötä hattaraa, varsinkin loppusuoralla. Kannattaa siis valmistautua hoitamaan kaikki tärkeät ajatustoimintaa vaativat hommat pois etukäteen: mikään opiskelen, käyn töissä ja perehdyn vähän kasvatusoppaisiin siinä samalla -metodi ei todellakaan toimi.

6. Kaikki kanssaihmiset olettavat sinun olevan koko ajan onnesi kukkuloilla ja nauttivan kasvavasta mahasta varauksetta. Pahimpia ovat pienten vauvojen äidit - raskausajan vaivat tuntuvat unohtuvan kumman nopeasti kun se kitisevä käärö onkin kotona herättämässä uusia ihmetyksen aiheita. IHAN KAIKKI käskevät myös nauttimaan vauvamahasta vielä kun voit. En vieläkään voi käsittää, miten siitä olisi voinut esimerkiksi viimeisten neljän viikon ajan nauttia millään tavalla. Raskaana oleminen tuntuu kirjaimellisesti raskaalta!

Lopuksi. Mikään ei oikeastaan suju niin kuin odotit, eli kaikki suurimmat aikataulutukset ja suunnitelmat kannattaa unohtaa ja keskittyä vaan elelemään mahan kanssa päivä kerrallaan. Se tosin on helpommin sanottu kuin tehty. Lohdullista on, että kohta 6 pitää täysin paikkansa - ne vaivat ja harmitukset todellakin unohtuvat ihmeen nopeasti. Kuukauden päästä synnytyksestä et enää muistakaan, että raskaana oleminen joskus väsytti. Kohta huomaat katselevasi kaihoten raskausmahasta otettua valokuvaa, ja mietit, miten ihanaa oli kun vauva sai raivokohtauksen mahassa ja ilmaisi kiukkuaan pelkästään potkimalla kaikkiin ilmansuuntiin, ilman äänitehosteita. Sitäkään ei ikinä olisi osannut odottaa, että vauvakuume voi iskeä, vaikka kotona möllöttää yksi kaiken huomiosi vievä kolmikuukautinen pötkylä. Aika kultaa muistot jne.

En kerro kuinka jouduin naimisiin...

Tuli tosiaan juhlittua Sampon ristiäisiä viikko sitten. Kunnon vanhempien tavoin varastimme J:n kanssa lapselta show'n julkistamalla, että tässä on oltu jo kolme kuukautta naimisissa! Mun puoli sukua reagoi uutiseen kyynelehtimällä (ilosta vai surusta?), kaverit oli kohtalaisen äimistyneitä ja anoppi onnitteli lausahduksella "olisit nyt miettinyt vielä vähän aikaa." Ilmeisesti palopuheeni avioliitosta vanhentuneena ja urpona instituutiona (tämähän oli muuten kirjoitettu kuusi vuorokautta ennen hääpäivää) oli todellakin sisäistetty, eikä ylläriä osattu odottaa. No, saatiinpa vähän säpinää niihinkin pippaloihin!

Olen edelleen sitä mieltä, että jos parisuhde ja vanhemmuus olisivat yhtä simppeleitä avo- kuin avioliitossakin, en olisi ikinä halunnut naimisiin. En muista koskaan haaveilleeni prinsessahäistä tai valkoisista häämekoista, en välitä mistään perinteistä tai vakiintuneista tavoista, enkä kirkkoon kuulumattomana koe tärkeäksi myöskään mitään hengellisiä juttuja. Mun näkökulmasta avioliitto on ensisijaisesti kahden aikuisen ihmisen välinen sopimus, ja on aika karua ajatella, että länttäämällä nimeni paperiin ja sanomalla "tahdon" olisin nyt päästellyt ilmoille minkäänlaisia ikuisen rakkauden osoituksia. En siis ymmärrä, miksi mun pitäisi millään sopimuksella tai tapahtumalla todistaa rakkauttani tai kiintymystäni - eiköhän niiden soisi tulevan ilmi jotain aivan muuta kautta. Tästä syystä meillä ei myöskään ole sormuksia, vaikka niitä kaikki lauantaina kovin kaipasivat. Eikä mulla ole J:n sukunimeä, vaikka Sampolla onkin.

Kaikesta huolimatta se olin todellakin lopulta minä, joka kosi. Ensin ruuhkaratikassa ja sitten vielä uudestaan Salkkareiden aikana, kun kosintaan ei ekalla kerralla suhtauduttu riittävällä vakavuudella. Tärkein syy koko avioliittoon oli Sampo, ja erityisesti J:n asema suhteessa tähän vielä syntymättömään vauvaan. Musta on tärkeää ja oikeudenmukaista, että J:lla on lapseensa liittyen kaikki samat oikeudet ja velvollisuudet kuin mulla, ihan jo senkin varalta, että mulle sattuu jotain. Moni käytännön juttu on nyt aika paljon helpompi hoitaa, kun mun ja J:n suhde on virallistettu. Edelleen siis ajattelen, että yhteinen lapsi on ihan yhtä hyvä syy mennä naimisiin kuin se perinteinen "niin vain kuuluu tehdä, kun on oltu tarpeeksi kauan yhdessä / kun rakastaa toista" - oli joku ruuvimeisseli mukanaan vihkitilaisuuteeni saapunut (!) todistaja asiasta mitä mieltä tahansa.

En vieläkään pidä reiluna sitä, että avioliittoon syntyvällä lapsella on automaattisesti isä ja avoliittoon syntyvällä ei, mutta raaskin silti höllätä omia periaatteitani kun on kyse jonkun muunkin kuin mun elämästä. Samalla lupasin myös tapauskovaiselle aviomiehelleni, että voimme pitää parin vuoden kuluttua isot juhlat kirkollisen siunauksen kera. Silloin vaadin ehdottomasti myös sormuksen - en minkään symbolisen arvon vuoksi, vaan timantin takia tietysti! Lisäksi suostun juhliin vain jos mä en ole niiden aikaan raskaana, viiniä on tarpeeksi, eikä kukaan yritä ryöstää morsianta tai ehdota ohjelmanumeroksi tuolitanssia. Karaoke sallitaan.

Sampo < 3 Sophie

Kaikki supertrendikkäät äidit ovat ilmeisesti jo jonkin aikaa kohisseet 50-vuotiaasta Sophie the Giraffe -purulelusta, joka on luonnonmukainen, vauvaystävällinen, kehittävä, valmistettu käsityönä, tyylikäs ja ihan helvetin kallis. Suhtauduin tähän design-leluun yhtä skeptisesti kuin kaikkiin muihinkin pikkuvauvoille tarkoitettuihin leluihin, koska kokemukseni mukaan kaksi kuukautta vanhalle vauvalle kelpaa leluksi ja tuijoteltavaksi nallen tai kirahvin sijaan ihan hyvin vaikka rätti tai äidin naama.

Viikko sitten meillekin silti muutti oma Sophie, koska varhaiskypsä lapseni päätti alkaa tehdä hampaita ja huuto oli sitten sen mukaista. Äitiyspakkauksessahan tuli se kiva viilentävä purulelu - kerronpa vaan, että kannattaa lukea käyttöohjeet ennen kuin upottaa sen kiehuvaan veteen..! J lähti sitten huudosta väsyneenä (purulelun muututtua käyttökelvottomaksi) apteekkiin hakemaan vastaavaa tilalle, mutta saapuikin kotiin Sophien kanssa.

En tiedä, kumpi hämmentää mua enemmän: se, että J tietää yhtään mitään ranskalaisista design-kirahveista, vai se, että se todellakin toimii. Jätkä pitelee tyytyväisenä kirahvia kätösissään ja jäytää jalkoja hymy huulillaan. Hammaskaan ei enää vaivaa. Lisää näitä meille!

Kirahvin nettisivuille voi muuten lähettää kuvan omasta vauvasta ikuistettuna Sophien kanssa. Samalla osallistuu kilpailuun, jossa arvotaan lisää Sophie-tuotteita. Itsehän ryntäsin toimimaan juurikin näin - kalliit design-lelut kun ei tässä perheessä ole mitään arkipäivää.

P.S. Kuten otsikosta joku saattoikin jo huomata, sai meidän pikkumies lauantaina nimen. Toistaiseksi nimetön tunnetaan siis nykyään Sampona, alias S-miehenä. Wikipedia tietää kertoa, että Sampo on mm. esihistoriallinen lonkerojalkaisiin kuuluva suku, konekivääri, jäänmurtaja, pankki, lentopallojoukkue Pielavedellä sekä Suomen paras muikkuravintola. Löytyypä avaruudesta myös asteroidi nimeltä 2091 Sampo. Me J:n kanssa ajateltiin nimeä valitessa lähinnä tätä Kalevalan Sampoa, rikkauksia tekevää ihme-esinettä. Plus että Sampo vaan kuulostaa niin kivalta!

Kyllä mummo tietää

Mikään ei ole raivostuttavampaa, kuin tuntemattomat ihmiset, joilla on mielipide siitä, miten sun pitäisi hoitaa omaa lastasi. Paitsi sellaiset tuntemattomat ihmiset, jotka tulevat esittämään mielipiteensä syyllistävään sävyyn, kun lapsi huutaa kadulla vaunuissa pää punaisena selittämättömästä syystä ja äiti alkaa jo selkeästi olla vähän epätoivoinen.

Meillä oli aikamoinen kauppareissu tänään vauvan kanssa. Tai teoriassa se ei kai ollut kauppareissu, koska emme ikinä päässeet kauppaan asti. Kotona täysin tyytyväinen ja onnellinen lapsi muuttui huutavaksi hirviöksi sadan metrin vaunuttelun jälkeen. Syy tähän muodonmuutokseen on edelleen tuntematon - vauvalla ei ollut kuuma eikä kylmä, vaunuissa oli suosikkipupu messissä, aurinko ei porottanut silmiin, tyyppi näki koko ajan äidin, tutti oli suussa, juuri ennen lähtöä oli syöty maha täyteen ja reittikin oli tuttu ja turvallinen, ilman mitään ylimääräisiä hälinöitä. Joku raivokohtaus siis vain iski, eikä mikään auttanut, paitsi syli. Valitettavasti matkanteko on suhteellisen hidasta vauva sylissä, jos mukana on myös yli 15-kiloiset lastenvaunut.

Toiveikkaana ajattelin, että vauva vähitellen nukahtaisi ja rauhoittuisi vaunuissa, mutta puolen kilsan matkanteon jälkeen luovutin, ja käännyimme takaisin kotiin päin. Huutokonsertti vain voimistui, mua alkoi jo vähän hikoiluttaa ja punastuttaa, ja ohikulkijat katsoivat joko naureskellen tai paheksuen. Lykin vaunuja eteenpäin kuin viimeistä päivää.

Ja sitten tuli se mummo. Parisataa metriä ennen kotiovea jostain takaa hyökkäsi ihan leppoisan näköinen (ulkokuori voi pettää) vanhempi naishenkilö, ja päätti ilmoittaa mulle, että lastenhoitotaitoni ovat selkeästi puutteelliset kun en kerran saa vauvaa rauhoittumaan. Aika nopeasti vauvan huudon lisäksi myös supermutsin raivo pääsi valloilleen ja latelin mummolle pari ei-niin-kovin-kaunista mieleen juolahtanutta lausetta. Lykkäsin vauvan vaunuihin ja painelin raivoissani (sekä aika vuolaasti itkien) takaisin kotiin.

Näitä kaikkitietäviä tapauksiahan tulee vastaan koko ajan, ja normaalisti suhtaudunkin ylimäärisiin neuvoihin niiden ansaitsemalla täydellä välinpitämättömyydellä. Mutta sitten on vaan niitä päiviä kun tekemätön kauppareissu tarkoittaa koko loppuviikon aikataulujen rukkaamista uudelleen. Silloin pinna on poikkeuksellisen kireällä ja vauvan itkukin kuulostaa tavallista raadollisemmalta. Joskus vaan siis on sellainen päivä, jolloin yksikin mummo on liikaa.

Supernalle

Päiväuniongelmaan löytyi ratkaisu; nalle. Äijä nukahtaa kiltisti omaan sänkyynsä ja herättyäänkin vilkaisee vain nopeasti ympärilleen simahtaen uudelleen hymyssä suin, kunhan nalle on vieressä naama vauvaan päin seuraavalla tavalla:

Luonnollisesti mikä tahansa nalle ei kelpaa. Ainoa oikea yksilö on tämä kyseinen nalle, joka ei tähän saakka ole skidiä kiinnostanut millään tavalla. Yritin pitkään tuputtaa myös sänkyyn muutoin suosikkileluksi osoittautunutta Mauno-pupua (kuva alla), mutta eipä kelvannut Mauno tähän tarkoitukseen. Ilmeisesti Vaaleansinisen Nallen piirteissä on siis enemmän äidin näköä, toimiihan uninalle tässä tapauksessa äidin korvikkeena.

Ratkaistavaksi jää enää se, mistä näitä saa ostaa lisää. Nallen rauhoittava vaikutus kun lakkaa heti skidin kääntäessä unissaan katseensa toiseen suuntaan.

Kryptoniittia!

Huono äiti on nykyään Supermutsi, mutta varsinaisia supervoimia ei silti vielä ole havaittu. Tilaukseen laitetaan erityisesti "näin nukutat unta vastaan taistelevan kiukkuisen vauvan" -taito, sekä viisi ylimääräistä kättä, jotta kaikki kotityöt tulisivat tehtyä sillä aikaa kun Supermutsi keskittyy antamaan kaiken huomionsa jälkikasvulleen.

Teräsmiehellä taisi myös olla vähän päheemmät apurit. Puhemies Mao kun on viime aikoina keskittynyt lähinnä huutamaan aina silloin kun vauva ei huuda, varsinkin aamuviiden ja -kuuden välillä. Oli aika masentavaa käväistä ekaa kertaa kylässä vauvan tulevalla kummitädillä, ja havaita että kaikki maailman kissat eivät kammoa pieniä huutavia miehiä:

Miksi meidän kissa ei voi olla yhtä tyhmänrohkea?

NIISK, KÖH, RÖH & VÄY!

Skidi päätti viikonloppuna alkaa jutella. Ihan yhtäkkiä yllättäen asiaa tuli tuutin täydeltä, kun aiemmin se on vaan möllöttänyt silmät pyöreänä ja mutristellut suutaan. Ensin asiat kerrottiin vain pehmoleluille ja uutisankkureille, mutta nyt valtaosa hereilläoloajasta menee äidille esitettyjen ÄY ja VÄY -äännähdysten merkeissä. Välillä juttuja sävyttää myös leveä hymy ja naurahdus - en vaan vielä ole ihan kartalla, millä äänensävyllä äijälle pitäisi vastata hymyn saadakseen. Olennaisinta tuntuu kuitenkin olevan se, että vastaus tulee, muuten meillä alkaa muutaman komentavan VÄYVÄYn jälkeen valtaisa huutokonsertti. Toisaalta kyllä mullakin yleensä menee hermot, jos on hirveästi asiaa, ja toinen lässyttää takaisin jotain puuta heinää tai tuijottelee tuppisuuna vieressä. J:lta voi kysyä lisätietoja tästä.

Muita meidän huushollissa viime aikoina kuultuja ääniä ovat erilaiset niiskahdukset ja köhinät. Mulla on ärhäkkä kevätflunssa ja kunnon ylihuolehtivan leijonaemon tavoin pelkään, että se tarttuu vauvallekin. Näin ollen kyylään silmä kovana vauvan ilmeitä ja eleitä, ja olen varma, että jokainen itku tarkoittaa kipua tai kuumetta. Väärään kurkkuun menneen maitotilkan aiheuttaman rohinan tulkitsin jo keuhkoputkentulehdukseksi. Olen itse tosi huono hakeutumaan lääkäriin, oon siellä aina joko turhaan liian terveenä tai viime tingassa siinä vaiheessa, kun olisi ollut syytä tulla jo viikkoa aikaisemmin. On siis aika stressaavaa miettiä, milloin vauvan olisi syytä päästä tutustumaan terveyskeskuksen jonoihin. ÄY ja VÄY kun eivät vielä kerro, mihin sattuu, vai sattuuko, eikä aktiivisuustasostakaan pysty päätelmiä tekemään jos toinen normaalistikin pääsääntöisesti vain syö ja nukkuu. Mä niin odotan, että tää lapsi oppii puhumaan ja kertoo mulle, milloin joku on vialla ja milloin olen vain rasittava kanaemo!

Täytyy kyllä sanoa, että stressaavaa on myös olla itse sairaana silloin kun pitäisi huolehtia vauvasta. Töistä saa aina sairaslomaa, kotoa ei. Onneksi toistaiseksi pikkumiehen mielestä päivän viihdyttävin juttu on ollut se kun äiti niistää. Niisk niisk -ääntä seuraa siis aina takuuvarma VÄY! ja pirteät naurut päälle. Halvat on huvit.